Politiikka ja tiedettä ei saa sekoittaa, sanotaan. Vaan mitä se sellainen yhteiskuntatiede on, joka ei pyri vaikuttamaan? Onko se tieteellisen rationaliteetin huipentuma vaiko tosiasioihin itsensä kätkevä ideologia? Entä jos politiikka ja tiede jo lähtökohdiltaan ovat toisiinsa sekoittuneita? Onko politiikka aina ja välttämättä pidettävä erossa tieteellisestä tutkimuksesta? Näihin, ja moneen muuhun kysymykseen, pyrin tekstissäni löytämään alustavia lähtökohtia. Kokonaista argumenttia tekstistä lukija ei varmaankaan löydä, mutta ainakin joitakin suuntaviivoja yhteiskuntatieteen ja politiikan välistä suhdetta tarkkailevien ajattelulle se antaa. Teksti päätyy kysymykseen utopiasta, siihen, kuinka utopia on aina oletettava kriittisen yhteiskuntatieteen peruskäsitteistöön. Väitän, että yhteiskuntatieteitä voidaan verrata asianajajaan, joka ideaalitilanteessa argumentoinnissaan ja aineistossaan pitäytyy vain objektiivisessa, kaikille yhteisissä faktoissa, mutta kuitenkin viime kädessä kieltäytyy neutraalisuudesta asiakkaansa hyväksi. Asianajaja pyrkii tarkastelemaan faktoja niin, että ne tavalla tai toisella hyödyttäisivät asiakasta. Sama pätee yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen: yhteiskunnallisista prosesseista saadut faktat ovat kaikille osapuolille yhteisiä, mutta eturistiriitojen riivaamassa yhteiskunnassa on rehellisyyden nimissä luovuttava neutraalisuudesta.

Karl Polanyi - Suuri murros, aikakautemme poliittiset ja taloudelliset juuret. 464 sivua. Vastapaino, Tampere. Arvostelu.

Karl Polanyin Suuri murros (1944/2009) kuuluu Karl Popperin Avoimen yhteiskunnan ja sen vihollisten (1945/2000) sekä Theodor Adornon ja Max Horkheimerin Valistuksen dialektiikan (1947/2008) ohella toisen maailmansodan jälkeiseen likapyykkikirjallisuuteen, jossa ruoditaan fasismin nousua, markkinoiden epäonnistumista, demokratian kriisiä ja ihmiskunnan ajautumista jo toista kertaa barbariaan.

Kaksi yhdysvaltalaista feministiä on vastikään esittänyt samansuuntaisen argumentin: että toisen aallon feminismi, jolla viitataan 1960-70-luvulla kehittyneeseen feministiseen liikkeeseen, on (tahtomattaan) toiminut uusliberalistisen nousun merkittävänä ideologisena rakennuspalikkana ja edesauttanut globaalin kapitalismin kehitystä viime vuosikymmeninä. Mistä on kyse? Hester Eisensteinin mukaan kysymys on feminististen ideoiden kaappauksesta ja hyväksikäytöstä sekä joidenkin feministien houkuttelusta ja osin tahattomasta hyppäämisestä uusliberalismin kelkkaan. Nancy Fraser taas esittää, että osana toisen aallon feminismin laajoja ääriviivoja ja kokonaisvaikutuksia on ollut joidenkin liikkeen ihanteiden häiritsevä yhtyminen uusliberalistisen kapitalismin vaatimuksiin. Onko toisen aallon feminismi kenties tarjonnut keskeisen ainesosan ”kapitalismin uudelle hengelle”, Fraser kysyy Boltanskiin ja Chiapelloon viitaten. 

Yliopistoväen uudet työnantajat, julkisoikeudelliset yliopistot ovat järjestäneet uusiutuvan korkeakoulujärjestelmän ensimetreillä epävirallisen Suomen ennätyksen myös sopimuspuolella. Yliopistolakiprosessin aikana ennätyksiin yletettiinkin jo erityisesti siinä, kuinka muutoksen väkisin läpiajanut oikeistolainen koulutuspoliittinen eliitti sivuutti suurin piirtein kaiken sen toimintaan ja visioihin kohdistetun kritiikin.