11 mustan feministin puheenvuoroa bell hooksin Beyoncé-kritiikistä

bell hooks ja Beyoncé

bell hooks ja Beyoncé

Revalvaatio julkaisi aiemmin bell hooksin kritiikin Beyoncén visuaalisesta albumista Lemonade. Ohessa mustien feministien keskustelu hooksin kritiikistä. Esipuheen on kirjoittanut Lori Adellman ja keskusteluun osallistuivat Michael Arceneaux, Sesali Bowen, Wade Davis, Cassie da Costa, Melissa Harris-Perry, Blair LM Kelley, Jamilah Lemieux, Collier Meyerson, Joy-Ann Reid, Doreen St. Felix ja Quita Tinsley. Julkaistu alunperin Feministingissä 11.5. Käännös Antti Ronkainen.

Uusista taideteoksista Beyoncén visuaalinen albumi Lemonade on yksi suosikeistani sen herättämän keskustelun vuoksi ja erityisesti mustien naisten kesken virinneen keskustelun vuoksi feminismistä, vapaudesta, tuskasta, raivosta, haavoittuvaisuudesta ja mustien ihmisten rakkaudesta. Kun Melissa Harris-Perry lähestyi minua kysymällä, voisiko Feministing järjestää bell hooksin Lemonade-kritiikistä mustien feministien sukupolvien välisen keskustelun Jamilah Lemieuxista Joy-Ann Reidiin, vastaukseni oli selvä.

hooks kiinnittää huomion siihen, kuinka Beyoncé on luonut Lemonadessa “voimakkaan mustien naisten sisaruuden” ymmärtäen “itsen kunnioittamisen ja kehojemme rakastamisen” tärkeyden. hooks esittää kuitenkin äärimmäisen kritiikin, jonka mukaan Beyoncén projektissa “väkivallasta tehdään seksikästä ja se erotisoidaan”, missä mustat naiset eivät voi “toteuttaa itseään täysin eivätkä tulla todella kunnioitetuiksi”, ja jossa sovinto ja paraneminen edelleen kiertyvät ympärillämme.

hooksin puhuessa me kuuntelemme, sillä hänen kritiikkinsä ulottuvat yliopistomaailman, digitaalisen mediaan ja pop-kulttuuriin – eli alueille, joihin olemme panostaneet ja jotka vaikuttavat meihin. Nämä keskustelut ovat kiireellisiä ja ajankohtaisia ja moni on kokenut tarpeelliseksi vastata hooksin kritiikkiin. Mutta uskallammeko olla julkisesti eri mieltä toistemme kanssa, riskeeraammeko yllyttävämme aikamme merkittävimmät ja näkyvimmät mustat feministit toisiaan vastaan kaikkien edessä? Nyt kokoontuva vaikuttava ryhmä feministejä päätti vastata myöntävästi. Vaikka oheisessa pyöreän pöydän keskustelussa näkökulmat ovat moninaisia, sen ytimessä on halu murskata patriarkaatti ja juhlia mustaa naiseutta sekä keskustella siitä, missä määrin nämä tavoitteet ovat päällekäisiä ja sidoksissa toisiinsa.

Vielä yksi huomio ennen kuin menemme asiaan: olemme tarkoituksella herättäneet tämän keskustelun sukupuolten ja sukupolvien välille. Tarkoituksemme ei ole halveksia hooksia, sillä tiedostamme kuinka liikkeemme historia on myös epäkunnioituksen ja jopa äidinmurhan historiaa vanhempiamme kohtaan ja juuri tämän pyrimme rikkomaan. Oheinen ryhmäkeskustelu on pyrkimystä reiluun ja eteenpäinkatsovaan dialogiin aiheesta, joka koskettaa meitä kaikkia.

Michael Arceneaux: hooksilla on oikeus mielipiteeseensä ja minulla omaani

Beyoncén suurena fanina tiedän, ettei kukaan ole kritiikin yläpuolella. Tästä huolimatta on mielestäni samaan aikaan hurmaavaa ja turhauttavaa, että bell hooks – joka aiemmin on kirjoittanut niin riemuiten Lil’ Kimistä ja puolustanut Emma Watsonia – voi toisaalta olla niin halveksiva Beyoncén ja Nicki Minajin kaltaisia artisteja kohtaan.

hooksin jatkuva feminiinisyyden tuomitseminen on pikkumaista kritiikkia yhdistettynä akateemiseen mahtailuun. Ajatus ultrafeminiinisyyden epä-älyllisyydestä on mitä vahingollisin ja pelkistävin tulkinta Lemonadesta.

On myös paksua naiselta, joka aiemmin leimasi Beyoncén terroristiksi, nyt myöhemmin valittaa naisten väkivallasta. Itse asiassa, kun esitys on yhtä hallittu kuin Beyoncélla, on merkillepantavaa, että hän ylipäätään sallii itselleen näyttää niin suuren määrän raivoa julkisesti.

Ja henkilön, joka myy paljon kirjoja ja luennoi johtavissa yliopistoissa, tulisi myös tietää, että asian suunnittelun rahantekomielessä ei tulisi tarkoittaa automaattisesti korruptiota tai kompromisseja. Todellisuudessa tapamme kärsiä ja parantua vaihtelevat. Lemonade oli Beyoncé tapa, eikä taiteen tarkoitus ole keskustella tällaisista asioista absoluutteina. Sama pätee Beyoncén käsitykseen feminismistä eli naisten ja femininiisyden juhlimisesta. bell hooks voi olla vapaasti eri mieltä, mutta olen iloinen, ettei meidän kaikkien ole pakko jakaa näitä käsityksiä.

Sesali Bowen: Rakastan sinua bell, mutta sinun pitää rauhoittua

Jopa näiden kuluneitten kritiikkiensä jälkeen en ole aivan varma, mitä bell hooks vaatii Beyoncélta. Luettuani hooksin viimeisimmän kritiikin olen lähes varma, että hän kaipaa jotain joka hyödyttäisi häntä itseään. On sanottava, että huolimatta hänen loistavista teorioistaan rakkaudesta, feminismistä ja valkoista ylivaltaa ylläpitävästä kapitalistisesta patriarkaatista, jotka ovat kasvattaneet tuhansien teoreettista iskuvoimaa, hooks ei ole itsekään “tehnyt loppua hyväksikäytöstä ja herruudesta”. Jopa akateemisissa ympyröissä, joissa bell hooks on oman genrensä Beyoncé (uniikin sosiaalisen pääoman ja vaurauden omaava taiteilija ja supertähti), miesten valta ja valkoisten dominanssi määrittävät edelleen sitä, mitä on olla Musta ja nainen (ja yleensä myös muita luokkaan, sukupuoleen ja ylipäätään kykenemiseen liittyviä intersektioita). En epäile, etteikö hooks olisi tehnyt elämässään henkilökohtaisia valintoja, joiden avointa reflektoimista hän vaatii myös Beyoncén taiteelta hänen sanoessaan: “Ollaksemme todella vapaita, meidän on astuttava pelkän vastoinkäymisistä selviämisen tuolle puolen, meidän on uskallettava luoda pitkäjänteisen, parhaan mahdollisen hyvinvoinnin ja ilon elämää.” Samaan aikaan kun nuo henkilökohtaiset valinnat voivat mahdollistaa hooksille “kieltäytymisen uhrina olemisesta”, tämän täytyy vielä tulla laajasti sisäistetyksi mahdollisuudeksi kaikille Mustille naisille.

hooksin väitteet perustuvat nähdäkseni tarkoitushakuiseen sokeiden pisteiden hyväksikäyttöön Beyoncéa vastaan. Esimerkiksi tulkinnassaan Beyoncén “väkivaltaisesta” kohtauksesta Hold Upissa hooks jättää täysin huomiotta ilmiselvät viittaukset Orisha Oshuniin sekä sen miettimisen, miten Orisha on mahdollisesti vaikuttanut Beyoncén luoviin ratkaisuihin. Edelleen, hänen tapansa käyttää “romantisoinnin” termiä paljastaa kuolleen kulman, joka estää hooksia näkemästä Beyoncén inhimillisyyden. En tiedä sinusta, mutta itse olen halunnut kostaa niille, jotka ovat satuttaneet minua. Koska kuitenkin olen samaa mieltä hooksin kanssa siitä, että naiset eivät “ole ottamassa, eivätkä tule ottamaan haltuunsa valtaa luodakseen itseen kohdistuvaa rakkautta ja itsekunnioitusta väkivaltaisilla teoilla”, mielestäni on paljon hedelmällisempää ilmaista näistä tuntemuksia muilla tavoin. Beyoncén tapauksessa hän käsitteli tunteitaan taiteen kautta. Hold up ei ole hitti sen vuoksi, että naiset käsittelevät sen avulla väkivaltaa, jota he raivon seurauksena voivat, joutuvat tai haluavat toteuttaa. Näkijät ja kuulijat näkevät täysin todellisen ja täysin inhimillisen tunteen niin kivuliaana ja vihaisena, että väkivalta ilmenee jo tässä pelkässä ajatuksessa. Huolimatta Beyoncén kiistattomasta glamourista, sen väittäminen, että hänen moninaisten tunteiden paljastaminen on väkivallan romantisointia, on törkeää yksinkertaistamista.

Beyoncé-kritiikeissään hooks paljastaa kuinka hänen utopistiset visionsa ihmisyydestä (joita me kriittiset intersektionaaliset feministit fanitamme somessa) samalla sokaisevat hänet mustien naisten (ainakin Beyoncé-nimisten mustien laulajattarien) arkipäivän realiteeteilta. Nämä arkipäiväiset tosiasiat ovat monimutkaisia ja sotkuisia rakkautemme (tai vihamme) vuoksi elämissämme olevia ihmisiä kohtaan, töittemme vaatimusten vuoksi (ja huolimatta kaikesta itsenäisyydestään myös Beyoncélla on paljon vaatimuksia täytettävänään) sekä omien henkilökohtaisten vapautusta koskevien käsitystemme vuoksi. hooks on ollut mukana radikaalissa feministiliikkeessä yli 30 vuotta, eikä hän edelleenkään ole vapauttanut meitä tai tarjonnut täydellistä opasta, jonka avulla voimme vapauttaa itsemme. Hän vaatii liikaa naiselta, joka oli vasta 3-vuotias hooksin julkaistessa ensimmäisen tieteellisen feministisen kirjoituksensa. Lisäksi Beyoncé on kertonut kiinnostuneensa itse feminismistä vain muutamia vuosia sitten. Täti bell, rakastan sinua, mutta sinun pitää relata.

Wade Davis: Sama ajatus, mutta eri näkökulmat

Hold Upissa Beyoncé kertoo, että “minä en ole niin täydellinen, etten voisi tuntea itseäni näin arvottomaksi”. Laulun sanat sanovat ääneen sen mitä mielestäni sekä Beyoncé että bell hooks tarkoittavat – ainoastaan eri näkökulmista. Beyoncé paljastaa Lemonadessa aiemmassa albumissa Flawless esitetyn virheettömyyden myytiksi näyttämällä oman inhimillisyytensä. Toisaalta bell hooks haluaa meidän (ja Beyoncén) ajattelevan uudelleen “virheettömyyden” tai Lemonaden jonkinlaisena matkana kohti “itserakkautta” muistaaksemme oman ihmisyytemme.

Cassie da Costa: Minkälainen käsitys hooksilla on mustista naisista ja vartaloista?

bell hooks on aina ymmärtänyt populaarikulttuurin tiukasti poliittisena ja yhteiskunnallisena tilana, joka rakentuu feminismin ja anti-rasismin ympärille. Viimeaikoina hän on kuitenkin kompuroinut niiden ajankohtaisten aiheiden suhteen, jotka eivät putoakaan jaloilleen sille alustalle, jonka hän on rakentanut mustana feministisenä kriitikkona ja teoreetikkona. Blogissaan Tuskan tuolle puolen hän sivuaa Julie Dashin töitä, jota hän haastatteli pitkällisesti elokuvasta Daughters of the Dustista melkein heti sen julkaisemisen jälkeen, kuten myös Carrie Mae Weemsiä, josta hän kirjoitti kattavasti kirjassaan Art on My Mind: Visual Politics. Kirjoittaessaan näistä taiteilijoista hän tarkasteli heidän töiden ilmaisua ikään kuin työt itsessään olisivat olleet olemassa, eikä peilannut teosten sisältöjä mustien naisten hyväksyttävyyttä vasten. Esseessään Beyoncén Lemonadesta hän näyttää kuitenkin yksinkertaistavan ideat “mustien naiskuvien radikaalista uudelleenasettelusta” nähden vartalot ainoastaan keinona omahyväiseen kilvoitteluun sellaisessa musiikkivideossa, joka ei mahdu hänen vuosien aikana valamaansa muottiin mustasta feminismistä.

Hold Upin (jossa Beyoncé rikkoo auton ikkunoita baseball-mailalla ja tuhoaa autoja monster truckilla) luokittelu “naisväkivallaksi” ei ole epäsoveliasta siksi, että kyseessä on vahva väite, vaan ennen kaikkea siksi, että kyseessä on mielikuvitukseton väite. Hän kääntää luovat yhteydet jäykiksi semioottisiksi konteksteiksi, jossa visuaaleja ei soviteta tai kuvitella suhteessa laajempaan olemassaoloon vaan pikemminkin leimataan ruutuun tiettyinä merkitsijöinä tähän tyyliin:

Beyoncé rikkoo ikkunan = Beyoncé hyväksyy naisväkivallan.
Estetisoitu musta naisvartalo = tavaramuotoistettu musta naisvartalo.

Tässä hooks näyttää keskittyvän kaikkein hyödyttömimpään elokuvakritiikin muotoon, jossa filmin symboliikkaa peilataan ja jäljitetään ainoastaan oman egon kautta. Lemonade ei ole symbolien ja merkitsijöiden kokoelma, joka joko hyväksyy tai tuomitsee naisväkivallan, uhriuden tai patriarkaatin, vaan se on mielikuvituksellinen teos, joka aktiivisesti kamppailee näiden teemojen kanssa. Se käsittelee epätäydellisyyttä ja siten luonnollisestikin epätäydellisiä kuvia (eikä ole väliä kuinka muodollisesti kauniita tai esteettisesti vietteleviä ne ovat Warsan Shiren runouden ja Beyoncén lyriikoiden ohessa, sillä ne ilmaisevat epävarmuutta.) Tämänkaltainen kuvankäyttö on mielestäni paljon hyödyllisempää ja taiteellisempaa kuin mikä on niin vahvasti juurtunut mielikuvassa – ainakin hooksille – mustien naisvartaloiden esittämisestä radikaalisti. Daughters of the Dust ei ollut uraa uurtava elokuva siksi että se näytti meille tavoiteltavia kuvia, vaan siksi että se haastoi meidät kuvittelemaan itsemme ja toisemme nautintomme ja tuskamme, mutta myös tulevaisuuksiemme ja menneisyyksiemme, tuotoksina. Daughters of the Dustissa orjuuden jäljet olivat indigon värjäämät kädet. Beyoncén mielikuvituksessa nuo samat indigonvärjäämät kädet valmistivat limonadia.

Melissa Harris-Perry: Lemonade muistuttaa, ettei feminismi voi pelastaa tuskalta

Huolimatta huolesta tuotteistumisesta ja seksikkäästi esitetystä väkivallasta, bell hooksin vakavin kritiikki Beyoncén visuaalista narratiivia kohtaan on, että “se ei lopeta hyväksikäyttöä ja herruutta”. Oletan, ettei hooks odota musiikkivideon päättävän patriarkaattia, sillä edes hooksin vuosikymmeniä jatkunut oma feministinen kirjoittaminen ei ole onnistunut tässä. hooks kuitenkin hylkää Lemonaden feministeille hyödyttömänä etsittäessä eheyttä, tasa-arvoa ja kumppanuutta:

Kuinka paljon vahvat naiset parisuhteissaan patriarkaalisten miesten kanssa taistelevatkaan muutoksen, anteeksiannon ja sovinnon eteen, myös miesten tulee käydä läpi sisäisen ja ulkoisen muutosten prosessi, mikäli haluamme mustien naisten kohtaaman tunneperäisen väkivallan loppuvan. Lemonadessa ei viitata tähän. Mikäli muutos ei ole molemminpuolista, mustien naisten kokema tunneperäinen väkivalta voidaan sanoa ääneen, mutta siitä huolimatta todellisuus, jossa miehet aiheuttavat väkivaltaa, jatkuu edelleen (vai voimmeko todella uskoa tarinan päättäviin helliin kuviin Jay Z:stä?).

Kummallinen ja täysin irrelevantti kysymys. Ei ole meidän tehtävämme päättää Jayhyn luottamisesta. Ennen kaikkea, useat kuvat Sean Carterista eivät kuvaa sovintoa vaan ne ovat kuvia menneiltä vuosilta. Ne ovat Beyoncén muistoja seurusteluajoilta, hänen häistään ja hänen tyttärensä syntymästä. Ne ovat kauniita, joskin kovia kivijalkoja, joista aikuisten sitoutuminen rakennetaan. Intohimon, rakkauden, ilon, toveruuden, avioliiton, lasten ja saavutusten kokeminen on arvokas lahja, mutta se ei takaa, että kumppanuuteen ei liittyisi lainkaan pettämistä, menetyksiä, kärsimystä, vahinkoa ja tuskaa.

bell hooksin ei tulisi valehdella itselleen, meille tai muille feministeille, sillä feminismi ei voi pelastaa meitä tuskalta. Rakkaus ei pelasta meitä tuskalta. Lemonade on kaunis ja voimauttava, koska se kohtaa tuskan niin kokonaisvaltaisesti. Jopa kauniit tytöt, rikkaat tytöt ja kuuluisat tytöt tuntevat tuskaa. Silti edelleen ovat kertomatta tarinat siitä, kuinka nämä tytöt ja naiset ovat myös aiheuttamassa tuskaa, koska myös me olemme ihmisiä. Myös me teemme valintoja, jotka satuttavat ja vahingoittavat rakastettujamme siitä huolimatta että olemme feministejä. Patriarkaatti on paha ja se pitää hajottaa osiin. Vaikka lähisuhteet voivat olla kivuliaita, ne tulee siitä huolimatta ottaa vastaan.

Feminismi muistuttaa, kuinka tuskaa voidaan käsitellä rehellisesti ja näyttää, että etsiessään vapautusta ja mielihyvää bell hooks on haluton tunnustamaan Beyoncén Lemonadea. Beyoncé sanoo meille, että “löydämme totuuden valheittennne välistä”. Miksi meidän tulisi olla uskomatta häntä? Olkoon kaikilla heterosuhteissa olevilla feministeillä yöpöydät, jotka ovat täynnä kunniallisuutta, kondomeja ja lahjakortteja meriruokaa tarjoavaan Red Lobsteriin.

Blair LM Kelley: Haukkumisen sijaan meidän tulisi juhlia Lemonadea

Tulen erittäin surulliseksi nähdessäni bell hooksin jälleen käyttävän aikaansa Beyoncén haukkumiseen sen sijaan että hän kävisi tämän sukupolven kanssa keskustelua siitä, mitä olemme tehneet ja siitä mitä on edelleen tekemättä.

Kun opiskelin 1990-luvulla, bell hooksin kirjoitukset olivat minulle elinehto. Hän viitoitti lukuisilla teksteillään tietä, jonka avulla opin ajattelemaan kriittisesti itseäni ympäröivästä maailmasta ja tästä olen ikuisesti kiitollinen. Olen kuitenkin surullinen nähdessäni bell hooksin väärintulkinnat tästä sukupolvesta ja johtamastaan kriittisestä keskustelusta Beyoncésta.

Lemonadessa tapahtuu tunnin aikana paljon ja näyttää, että bell hooksilta jäi näkemättä suurin osa. Hänen esseensä keskittyy Hold Upiin tuijottaen Beyoncéa hypähtelemässä väkivaltaisesti upeassa keltaisessa puvussaan. hooks ei kuitenkaan tunnista Oshunia, jumalolentoa, joka puhdistaa makeaa vettä samalla kun levittää suuttumustaan maailmaa kohtaan. Tässä Beyoncé muistuttaa, kuinka joskus on olennaista valita suuttumus. Hänen valintansa olla vihainen murtaa kirjaimellisesti häntä hukuttavan veden ja työntää häntä eteenpäin samalla kun hän hengittää tunnustaessaan oman tarpeensa selviytyä. hooks alitulkitsee tämän kohtauksen symboliikan ja tarrautuu omaan laihaan analyysiinsä.

Beyonce kuitenkin liikkuu eteenpäin tästä riemullisesta suuttumuksesta varsinaiseen tuskaan kappaleessa Don’t Hurt Yourself, jonka tulkitsen Beyoncén kritiikkinä perinteisen kristillisen avioliiton epäonnistumisesta. Tässä “liha minun lihastani” on pettänyt itsensä. Beyoncé vaatii puolisoltaan tilitystä kaikista niistä siteistä, joiden olisi pitänyt yhdistää heidät. Lemonade ei kuitenkaan pääty vihaan vaan se etenee sen tosiasian tajuamiseen, että mikään tapahtuneesta ei ole uutta. Beyoncén mukaan nämä miesten teot ovat hänen verissään, sillä myös hänen äitinsä ja äidinäitinsä ovat olleet vastaavassa asemassa. Tämän tajuttuaan hän liikkuu kohti mustien naisten ja tyttöjen yhteisöä. Nämä kaikenikäiset, kaikenkokoiset ja eri taustoista tulevat mustat naiset ja tytöt liittyvät läheisyyteen, joka muistuttaa plantaasia, joka kerran systemaattisesti kielsi heidän ihmisarvonsa. Mutta huolimatta hooksin väitteistä nämä naiset eivät ole tuotteita vaan naisia, jotka ovat täydelleen tiedostaneet oman ihmisyytensä. Nämä kohtaukset tuovat mieleeni Toni Morrisonin romaanin Minun kansani, minun rakkaani. Mieleeni tulee Baby Suggs muistuttamassa kerran orjuutettuja ihmisiä, että “täällä … juuri tässä paikassa, me tulemme lihaksi; lihaksi, joka vuotaa, nauraa; lihaksi, joka tanssii paljain jaloin nurmikolla. Rakasta sitä, rakasta kovasti.” Beyoncé muistuttaa meitä, että tämä meidän tulee tehdä yhdessä, sillä Morrisonin sanoin nimenomaan tämä lihallistuminen on palkinto siitä.

Mustan feminismin tulisi juuri nyt iloita tämän naisen työstä, joka tekee muotokuvan elokuvantekijänä hänen matkastaan ja hänen kokemuksistaan äänellään, musiikillaan ja visioillaan. Se ei ole täydellinen, mutta se että kyseessä on viihdeteos, ei tee siitä epäonnistumista. Maailmassa, joka kamppailee tunnistaakseen mustan naisen ihmisyyden, Lemonade on mielestäni todellakin makeaa vettä.

Jamilah Lemieux: En halua vähätellä, mutta toivottavasti bell hooks löytää luoksemme

Minulla on etuoikeus kuulua Mustaan feministimaailmaan, jossa minua ympäröivät lukeneet ihmiset, jotka ovat auttaneet muovaamaan sukupuolipolitiikkaani. Michele Wallace antoi vastuulleni kirjoittaa esipuheen viime vuoden Black Macho and the Myth of the Suporwomanin uudelleenjulkaisuun. Joan Morganin, Mark Anthony Nealin, Michaela Angela Davisin ja Melissa Harris Perryn kaltaiset henkilöt ovat tukeneet minua lämpimästi Mustien intellektuellin yhteisössä. Kierna Mayo on hyvin mahdollisesti ilma jota hengitän.

Näytelmän tekeminen näiden sankareideni tädeistä, isoveljistä ja siskoista ei ollut ollenkaan pieni saavutus, mutta se kertoo paljon enemmän heistä kuin minusta.

He näkevät meidät. He näkevät tämän valtavan ja äänekkään terävä-älyisten milleniaalisten feministien joukon, joka ottaa vastuun heidän intellektuaalisista esiäideistään ja sen sijaan että he kokisivat asemansa uhatuksi, he tukevat meitä. He rakastavat meitä ja ymmärtävät kuinka edistämme mustan feministiajattelun sukupuuta ja rohkaisevat meitä tutkimaan ja tuntemaan heidän työn, jotka olivat meitä ennen.

Olen toivonut salaisesti vuosien ajan, että minulla ja meillä olisi tämä sama kokemus myös bell hooksin kanssa. Hiljaisesti olen kuitenkin tiedostanut jo vuosien ajan, että tätä ei tule tapahtumaan.

En väitä, että henkilökohtainen tai ammattimainen suhde minuun tai ikäisiini on Mustan feminismin luotettavuuden koetinkivi. Olen kuitenkin vaivautunut siitä, kuinka hooksin sitoutuminen Mustaan feminismiin käy ilmi Beyoncén kritiikin kautta. Ehkä tämä on vähäistä ja turhamaista, mutta haluan hänen ilmaisevan rakkautensa nuoria Mustia naisia kohtaan sekä arvostavan meitä, jotka asetamme sirot jalkamme hänen jättämiinsä jalanjälkiinsä. Kenties mikäli hän kiinnittäisi meihin enemmän huomiota, hänen analyysinsä pop-tähdestä ei olisi niin tuskallisen kapea-alainen.

Minulla on pitkäkestoinen rakkaussuhde seksiin, rahaan ja miehiin ja olen jo kauan hyväksynyt, että hooks ja minä emme ole samaa mieltä siitä, kuinka tätä sukupuolihommaa tehdään ja se on minulle täysin OK. Olen kuitenkin pettynyt siihen, että hänen sitoutumisensa mustien naisten hyperseksuaalisuuden kyseenalaistamiseen typistää Lemonaden “mustien naisvartaloiden kaikki mahdolliset rajat rikkovan esityksen” tuotteeksi ja kauppatavaraksi. Toivon, että hän ajattelisi seksin positiivisuutta, joka on feminismin ytimessä ja jonka me nuoremmat olemme omaksuneet, että hän miettisi sitä riemua, jota monet meistä saamme kehoistamme, seksistä – ja kyllä, jopa miesten katseista, joita hän pitää lähtökohtaisesti patriarkaatin kamaluuksina ikään kuin me rikkoisimme etikettiä haluamalla tulla halutuiksi.

Meneillään on syvällinen julkinen keskustelu Mustista naisista, nautinnosta ja suhteistamme Mustiin miehiin ja tätä keskustelua käyvät Feminista Jonesin, Lori Adelmanin, Mikki Kendallin ja kyllä, minun kaltaiseni hahmot (kaikista mahdollisista paikoista EBONY Magazinessä). Ja samaan aikaan äitimme bell vanhempi halailee Emma Watsonin brändifeminismiä ja pitää Beyoncéa ainoastaan mahdottomana kummallisten arvojen ohjenuorana.

Toivon, että bell hooks löytää nuoret Mustat feministit (eikä ainoastaan meitä, joilla on siniset varmennepallurat Twitterissä), jotka sekä rakastavat häntä että ansaitsevat paljon enemmän kuin pelkkää tunteetonta välinpitämättömyyttä seksuaalisesta käyttäytymisestämme. Toivon, että hän joku päivä katsoo meitä ja Beyoncéa rakkaudella, jonka ansaitsemme.

Collier Meyerson: Hooksin tavoin myös minä haaveilen patriarkaatin lopusta

En halua moittia bell hooksia hänen unelmista patriarkaatin heikkenemisestä. Myös minä haaveilen maailmasta, jossa mustan naisen keho ei ole yliseksualisoitu tai tuotteistettu. Ja Beyoncén Lemonade ei yksiselitteisesti hylkää patriarkaattia. Mutta Beyoncé ei todellakaan myöskään vahvista sitä.

Se, että hooks ajattelee Beyoncén ylipäätään kykenevän purkamaan patriarkaatin, on naurettavaa. Se ei yksinkertaisesti ole naisen tehtävä, jonka pääasiallinen valuutta on kuuluisuus. Kuinka erotat toisistaan kapitalismin ja kuuluisuuden Amerikassa? lol. Mikään minkä on tuottanut Amerikan etevin musta pop-tähti ei tule koskaan muistuttamaan mitään, mikä olisi lähellekään satojen vuosien alistamisen ja pahoinpitelyn purkamista. Patriarkaatti on tauti, ei Beyoncé.

Lemonade on sotkuinen ja dramaattinen henkilökuva mustan naisen elämästä ja kyseessä on nimenomaan yksi patriarkaatin vastustamisen muoto. hooks arvostelee Beyoncéa ankarasti siitä, että Beyoncé jää häntä pettäneen miehen luo, eikä ammu tätä (vaikka hän ei itse todennäköisesti edes hyväksyisi tätä, sillä hän on aiemmin kirjoituksessaan tuominnut Beyoncén väkivallan ihannoinnista). Mutta juuri tämä on keino, jolla Beyoncé käy patriarkaattia vastaan Lemonadessa – inhimillisyys ja muiden inhimillisyys. Tällä erittäin tavanomaisella tarinalla Beyoncé pakottaa mustien naisten kokemuksen ja äänen valtavirtaan. Eikä kyse ole uhriutumisesta.

Joy-Ann Reid: Lemonade on vahvaa Mustaa feminististä estetiikkaa omilla ehdoillaan

Kun tyttäreni katsoi ensimmäistä kertaa kanssani Lemonaden, minun ujo, tummaihoinen, sinkkuudestaan ylpeä ja uhmakkaan itsenäinen 21-vuotiaani pomppasi tuolilta ja julisti kyseessä olevan tunnin mittainen hymni. Vaikka Lemonade on, kuten bell hooks sanoo (ja huomioikaamme, että hooks on Mustan feminismin kantaäiti) pitkitetty haaveilu tytöstä, jota hänen miehensä on kohdellut kaltoin, eikä tämä ole kovinkaan korkealentoista, rohkenen olla eri mieltä siitä, etteikö Lemonade olisi voimakasta Mustaa feminististä estetiikkaa omilla ehdoillaan.

Mielestäni Beyoncé edustaa feminismiä, joka vaatii, että mustat naiset ovat ennen kaikkea naisia, jotka ansaitsevat osakseen sellaista naisellisuuden jumalointia ja ihainnointia, joka on ollut aina valkoisille naisille itsestäänselvää. Voidaan tietenkin kysyä miksi tämä hetkauttaisi naista, joka on ylpeästi julistanut “voivansa olla tekeillä oleva musta Bill Gates”. Vastaus on upotettu Lemonaden kuviin Amerikan sisällissotaa edeltäneeltä ajalta, että astuessamme Amerikan mantereelle (pohjoisessa, etelässä ja Karibialla) emme olleet naisia lainkaan. Olimme esineitä. Ihoomme oli kirjoitettu tai pikemminkin brändätty, että kehomme on kauppatavaraa. Olimme esineitä, joita omistettiin tai vaihdettiin tai myytiin tai ripustettiin roikkumaan puihin kuten pyykkiä (mikä tekeekin videosta niin voimakkaan kun siinä esitetään suurenmoisia kuvia naisista, jotka istuvat määrätietoisesti etelävaltioiden puissa). Meidät listattiin tilikirjoihin kuten karja; avioliittoihimme ja perheisimme suhtauduttiin yhtä lyhytnäköisesti kuin lemmikkien parittamiseen ja ruokkimiseen. Näiden kadotettujen Mustien äitien mukaanottaminen videolle tekee selväksi perheidemme jatkuvan siirtelyn lukujen lailla tilikirjoissa. Se, että mukaan Lemonadeen on otettu mukaan niin paljon aitoa tukkaa, niin paljon erilaisia ihonsävyjä ja erikokoisia vartaloita (mainitsematta naisia bussissa Yoruba-maalauksissa sekä Serena Williamsia, joka on kenties aliarvostetuin ja eniten eläimellisesti muotokuvattu musta nainen Amerikassa) twerkkaamassa häpeilemättä aamunkoittoon tuo selkeästi esiin, kuinka me mustat naiset ja erityisesti tummaihoiset mustat naiset emme ole vieläkään päässeet eroon kehojemme “epänaisellistamisesta”. Mikäli Beyoncé tuotteistaa seksuaalisen olemuksemme, hän pyrkii kaappaamaan sillä perinteisen valtakulttuurin. Mikäli hän vaatii paikkaamme jalustalla miestemme edessä, hän tekee niin tönimällä “Becky with good hairin” (viittaus henkilöön, jonka kanssa Jay Z on Beyoncéä pettänyt, suom. huom.) alas niistä korkeuksista. Mikäli hän iloitsee kostonhaluisesta tuhoamisesta seksikkäässä röyhelömekossa, hän pitelee pesäpallomailaa osoittaakseen, ettei sillä ole väliä kuinka paljon pyrimme olemaan “lempeitä”, “sieviä”, “hiljaisempia” ja kuten Warson Shiten runo niin kauniisti osoittaa, kuvaannollisesti pinnan alla, sillä emme edelleenkään ole täysin naisellisia.

Samalla tavoin kuin tätä voidaan kritisoida feministisen narratiivin lähtökohtana, sen päälle voidaan myös rakentaa runsaasti.

Doreen St. Felix: Olen eri mieltä hooksin kanssa ja mustien kriitikoiden on OK ajatella eri tavoin

bell hooksin Lemonade-kritiikki voidaan laskea tilinteoksi mustien kriitikkojen ja mustien kuluttajien sukupolvien välillä. Tämä on käynyt ilmi jo aiemmin, kun on seurannut Larry Wilmoren puheesta Valkoisen talon lehdistöillallisella seurannutta “nigga”-keskustelua, oman sukupolven vastauksia ja näiden mukanaan tuomia yleisiä asenteita, kuten Vann Newkirk II ja muut kirjoittajat ovat niin lennokkaasti tuoneet esiin. bell hooksin Lemonade-analyysi osuu vastaavanlaiseen suoneen. Olen kiinnostunut hänen kritiikistään siinä määrin kuin se osoittaa mustan feminismin ajattelun laajan kirjon ja siinä määrin kuin se osoittaa, että mustat kriitikot ajattelevat eri tavoin. On olemassa paljon femmefoobista ja konservatiivista ajattelua, joka ensisilmäyksellä voi näyttää olevan sopusoinnussa mustan feminismin kanssa ja on erityisen tärkeää kiinnittää tähän huomio. Olen silti eri mieltä melkein kaiken kanssa mitä hooks sanoo, erityisesti viimeisen huomion kanssa, jonka mukaan Lemonaden heikkous on, että se “ihannoi sukupuolittuneen kulttuurisen ristiriidan maailmaa”. Tämä väite on tautologinen ja pinnallinen. Myös hooksin aiemmat Beyoncé-kritiikit ovat tuntuneet pinnallisilta juuri tästä samasta syystä, sillä hän näyttää välittävän paljon enemmän Beyoncén tuottamien kulttuurituotteiden mistä tahansa kuvitelluista vaikutuksista kuin siitä tosiasiasta, että Beyoncé on musta nainen. Sitä paitsi hänen halveksuntansa feminiinisyyttä ja erotisoituja vartaloita kohtaan ei päde hänen analysoidessa “vähemmän sortavina” pidettyjä tummempi-ihoisia mustia kehoja, kuten Lil Kim. Lue esimerkiksi tämä Paper Magazinen haastattelu nähdäkseni, kuinka hooks ymmärtää erotiikan patriarkaatin sisällä.

Lopuksi, “glamorisoinnin” rima näyttää olevan hyvin matalalla – kirjaimellisesti mikä tahansa pop-kulttuurin tuote, joka esitetään kuvaruudulla ja joka on tehty jonkinlaisella budjetilla, voi tarkoittaa glamouria. hooksin oma suhde Emma Watsoniin ei tulisi jättää mitään epäselväksi.

Quita Tinsley: Mustilla naisilla tulisi olla oikeus kertoa tarinansa tuskasta ilman että heidät yksinkertaistetaan uhreiksi

Lemonade-kritiikissään bell hooks kuvailee albumin pitäytyvän “totunnaisissa stereotyyppisissä puitteissa, joissa musta nainen on aina uhri”. Mustilla naisilla tulisi kuitenkin olla oikeus kertoa tarinansa tuskasta, satuttamisesta ja pettämisestä ilman että nämä tarinat typistetään tarinoiksi uhrina olemisesta. Näin tekemällä me Mustina naisina ja naisina hallitsemme sitä millä tavoin olemme kokonaisia ja autonomisia ihmisiä maailmassa, joka jatkuvasti epäinhimillistää meidät. Mielestäni Lemonade kertoo meille tarinan naisesta, joka kieltäytyy olemasta uhri ja joka pelastaa oman toimintakykynsä pettämisen ja uskottomuuden jälkeen. Autojen rikkomisesta ystävien näkemiseen ja pysymiseen miehensä kanssa Beyoncé kertoo matkastaan tunteiden ja erityisesti valintojen läpi. Hänen valintansa pysyä häntä pettäneen miehen kanssa ei ole uhrina olemisen jatkamista, vaan se kertoo hänen valinnastaan rakastaa ja antaa anteeksi jollekin joka on satuttanut häntä. Tämä valinta kertoo patriarkaalisten odotusten ja niiden dynamiikan sijaan Beyoncén voimasta ja toimintakyvystä parisuhteessa ja hänestä itsestään äitinä, tyttärenä ja vaimona.

Facebook-kommentit
3 Comments
  1. Fix your headline please! — it’s obviously bell HOOKS not bell books. This is important so would be nice not to look this sloppy here….

  2. Huomaan olevani bell hooksin sukupolvea – ja olen nähnyt aika monta perheväkivallan ja pettämisen uhria. Siihen jäämisen kuorruttaminen väittämällä, että se kertoo ”Beyoncén voimasta ja toimintakyvystä parisuhteessa ja hänestä itsestään äitinä, tyttärenä ja vaimona” on juuri sitä sontaa, mitä naisille on syötetty menneet vuosikymmenet. Olen myös nähnyt lukemattomia naisia, jotka vihdoin heitä väärinkohtelevista miehistä irrottauduttuaan voimaantuvat oikeasti. Sitä ei tarvitse siirapilla kuorruttaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *