Alaluokkien kosto ja Amerikan fasismin nousu

Donald Trump

Julkaistu alunperin 2.3.2016 Thrutdigissä

Kääntäjän esipuhe: Donald Trumpin kannatus kumpuaa poliittisesta epäkorrektiudesta ja poliittisen eliitin haukkumisesta. Sekä republikaanit että demokraatit ovat tehneet vuosikymmeniä politiikka, joka on synnyttänyt heikosti toimeentulevan alaluokan. Trump suosio perustuu luokkaerojen tuoman epävarmuuden valjastamiseen kansalliseksi ja muukalaisvihamieliseksi kiihkoiluksi. Trumpin ja muiden äärioikeistolaisten suosio valkoisten alaluokkaisten keskuudessa kertoo vasemmiston kyvyttömyydessä nykyisessä massatyöttömyyden ja talouskurin vaatimassa globalisaatiossa.

Chris Hedges – Alaluokkien kosto ja Amerikan fasismin nousu

Korkeastikoulutetut eliitit ovat hyökänneet julmasti suuryritysten nimissä työssäkäyviä köyhiä vastaan. Nyt heidät laitetaan maksamaan. Heidän kaksinaamaisuus menestyi vuosikymmenien ajan ja henkilöityi Bill ja Hillary Clintonin sekä Barack Obaman kaltaisiin politiikkoihin. Nämä yleensä itärannikon yksityiset korkeakoulut käyneet eliitit puhuvat kohteliaasti arvoista, osallistamisesta ja tuomitsevat keskiluokan pelkäämän avoimen rasismin ja kiihkoilun samaan aikaan kun he itse työntävät veitsen alaluokkien selkään heidän yritysjohtajiensa käskystä. Tämä peli on tullut tiensä päähän.

Kymmenet miljoonat amerikkalaiset, erityisesti alaluokkaiset valkoiset, ovat oikeutetusti raivoissaan siitä, mitä heille, heidän perheilleen ja yhteisöilleen on tehty. He ovat nousseet vastustamaan uusklassista politiikkaa ja poliittista korrektiutta, jonka molempien puolueiden korkeastikoulutetut eliitit ovat vaivanneet heitä. Alaluokkaiset valkoiset omaksuvat amerikkalaisen fasismin.

Nämä amerikkalaiset haluavat erityistä vapautta – vapautta vihata. He haluavat käyttää vapaasti haukkumasanoja. He haluavat vapaasti ihannoida väkivaltaa ja asekulttuuria. He haluavat vapauden vihollisiin, he haluavat pahoinpidellä muslimeja, paperittomia työntekijöitä, afrikkalais-amerikkalaisia, seksuaalivähemmistöjä ja ylipäätään kaikkia, jotka kehtaavat kritisoida heidän salafasismiaan. He haluavat vapaasti ihailla historiallisia henkilöitä ja liikkeitä Ku Klux Klanista konfederaatioon, mitkä korkeastikoulutettu eliitti tuomitsee. He haluavat vapaasti tehdä pilkkaa älyköistä, aatteista, tieteestä ja kulttuurista. He haluavat vapaasti hiljentää ne, jotka kertovat kuinka käyttäytyä. He haluavat vapaasti rellestää ultraäijäilyllä, rasismilla, seksismillä ja valkoisella isänmaallisuudella. Fasismi kumpuaa näistä mielialoista, jotka syntyvät liberaalivaltion luhistumisesta.

Demokraatit pelaavat vaarallista peliä asettaessaan Hillary Clintonin presidenttiehdokkaakseen. Hän on täydellinen esimerkki eliittien kaksinaamaisuudesta, jotka jotka vannovat poliittisen korrektiuden nimiin ja kertovat ymmärtävänsä tavallisten ihmisten kärsimystä ja tuskaa samaan aikaan kun pettävät köyhät ja työväenluokan suuryritysten vuoksi.

Donald Trump, Amerikan tosi-tv-versio Il Ducesta, on innostanut republikaaneja. Republikaanit vetävät puoleensa äänestäjiä ja erityisesti aiemmin äänestämättä jättäneitä samaan aikaan kun demokraatit ovat kaukana vuoden 2008 kannatusluvuista. Maaliskuun ensimmäisen supertiistain äänipotista 5,6 miljoonaa ääntä annettiin demokraateille ja 8,3 miljoonaa republikaaneille. Tulos on päinvastainen kuin 2008, jolloin 8,2 miljoonaa ääntä annettiin demokraateille ja noin 5 miljoonaa republikaaneille.

Richard Rorty kuvasi viimeisessä kirjassaan Achieving Our Country (1998) jälkiteollisen kansakunnan suuntaa:

Useat kirjoittajat ovat varoittaneet, että vanhat teollistuneet demokratiat ovat aloittamassa Weimarin tasavallan kaltaisen aikakauden, jossa populistiset liikkeet voivat kaataa perustuslaillisia hallituksia. Esimerkiksi Edward Luttwak on vihjannut Amerikan tulevaisuuden saattavan olla fasismi. Kirjassaan The Endangered American Dream hän kuvaa, kuinka ammattiliittojen jäsenet sekä järjestäytymättömät ja kouluttamattomat työntekijät tajuavat ennemmin tai myöhemmin, ettei heidän hallituksensa edes yritä estää palkkojen putoamista tai työpaikkojen siirtymistä ulkomaille. Samoihin aikoihin he myös tajuavat kuinka kasvukeskuksissa ja keskustoissa asuvat valkokaulustyöntekijät, jotka epätoivoisesti pelkäävät omien työnpaikkojensa puolesta, eivät salli itsensä verotusta kenenkään muun sosiaaliturvan maksamiseksi.

Tässä kohtaa jotain napsahtaa. Kasvukeskusten ulkopuolella asuvat sinikaulustyöntekijät tulkitsevat järjestelmän olevan konkurssissa ja alkavat etsiä päällikköä, joka vakuuttaa, että valituksi tultuaan omahyväiset byrokraatit, kierot juristit, ylipalkatut myyntimiehet ja postmodernit professorit eivät enää johda. Sinclair Lewisin satiirissa It Can’t Happen Here kuvaama skenaario amerikkalaisesta fasismista toteutuu. Kun uusi päällikkö on astunut virkaan, kukaan ei voi ennustaa mitä seuraavaksi tapahtuu.

Eräs todennäköinen seuraus on, että viimeisen 40 vuoden aikana mustien ja ruskeiden amerikkalaisten sekä seksuaalivähemmistöjen saavuttamilla oikeuksilla pyyhitään pöytiä. Naisten avoin halveksunta tulee takaisin muotiin. Rasistiset haukkumasanat raikuvat taas työpaikoilla. Sadismi, josta akateeminen vasemmisto on yrittänyt tehdä vastenmielistä tulvii takaisin. Kaikki se kauna, jota huonosti koulutetut amerikkalaiset tuntevat korkeakoulutettuja kohtaan purkautuu ulos.

Fasistiset liikkeet perustuvat poliittisesti valveutuneiden sijaan poliittisiin joutilaisiin, “luusereihin”, jotka tuntevat itsensä useimmiten oikeutetusti äänettömiksi tai osattomiksi poliittisessa järjestelmässä. Sosiologi Émile Durkheim varoitti kuinka äänioikeuden vieminen tietyn luokan edustajilta luo “anomian tilan, jossa yhteiskunta tarjoaa hyvin vähän moraalista ohjeistusta yksilöille”. Anomian kahlitsemat ovat hänen mukaansa helppoa saalista propagandalle ja tunneperäisille joukkoliikkeille. Filosofi Hannah Arendtin mukaan “massaihmisen ominaispiirre ei ole raakuus tai takapajuisuus vaan eristyneisyys ja sosiaalisten suhteiden puute”.

Vallanpitäjien parjaamat, sivuuttamat ja lamaannuttamat löytävät fasismista äänen ja voimaantumisen tunteen.

Arendt on huomauttanut, kuinka 1930-luvun fasistiset ja kommunistiset liikkeet Euroopassa …

rekrytoivat jäseniään tästä välinpitämättömien ihmisten massasta, joiden suhteen muut puolueet olivat luovuttaneet pitäen heitä joko liian apaattisina tai liian tyhminä. Tämän seurauksena näiden liikkeiden enemmistö muodostui ihmisistä, joilla ei ollut aikaisempia kokemusta politiikasta. Tämä mahdollisti täysin uudenlaisen poliittisen propaganden sekä poliittisten vastustajien argumenttien piittamattomuuden; nämä liikkeet eivät ainoastaan asettuneet puoluejärjestelmän ulkopuolelle ja sitä vastaan, ne myös löysivät täysin uudenlaisen jäsenkunnan, jota puoluejärjestelmä ei ollut koskaan edes ehtinyt “pilaamaan”. Tämän vuoksi niiden ei tarvinnut kumota vastapuolen argumentteja vaan ne suosivat toimintatapoja, jotka päätyivät suostuttelun sijaan kuolemaan ja joka perustui tuomitsemisen sijaan terroriin. Ne edustivat erimielisyyksiä, jotka johtuivat poikkeuksetta syvistä synnynnäisistä, yhteiskunnallisista tai psykologisista tekijöistä, joiden syyt olivat yksilöiden ulottumattomissa. Tämä olisi ollut epäonnistuminen, mikäli kyse olisi ollut vain rehdistä kilvoittelusta muiden puolueiden kanssa, mutta se ei ollut epäonnistuminen, mikäli he ymmärsivät toimivansa ihmisten kanssa, joilla oli syy suhtautua kaikkiin puolueisiin yhtä vihamielisesti.

Fasismia tukee ja vahvistaa niiden ihmisten apatia, jotka ovat väsyneitä liberaalin eliitin valheisiin ja petoksiin ja jotka äänestävät ainoastaan valitakseen vähiten huonon vaihtoehdon. Monille äänestäjille parasta mitä Clinton voikin tarjota on juuri tämä.

Fasismi esittää itsensä tutuissa ja turvallisissa kansallisissa ja uskonnollisissa symboleissa, minkä vuoksi se ilmenee lukuisissa eri muodoissa. Esimerkiksi italialainen fasismi haikaili Rooman imperiumin loistoa, eikä jakanut natsien viehätystä saksalaisiin tai pohjoismaisiin myytteihin. Myös Amerikan fasismi tulee kurkottamaan takaisin perinteisiin isänmaallisiin symboleihin, kertomuksiin ja uskomuksiin.

Robert Paxton kirjoittaa The Anatomy of Fascismissa:

Amerikkalaisen fasismin kielellä ja symboleilla olisi todennäköisesti vain vähän yhteistä alkuperäisten eurooppalaisten mallien kanssa. Kuten George Orwell muistutti, niiden tulisi olla tuttuja ja vakuuttavia amerikkalaisille samalla tavalla kuin alkuperäiset fasismit olivat tuttuja ja vakuuttavia lukuisille italialaisille ja saksalaisille. Adolf Hitler ja Benito Mussolini eivät yrittäneet näyttää kansalaisten silmissä liian eksoottisilta. Amerikkalaisessa fasismissa on hakaristien sijaan Amerikan tai konfederaation lippuja sekä kristinuskon ristejä. Ei fasistitervehdyksiä vaan kuuliaisuuden lupauksia. Nämä symbolit eivät itsessään ole fasistisia vaan Amerikan fasismi koettelisi heti ensimmäisenä niiden voimaa sisäisen vihollisen löytämiseksi.

Fasismissa on kyse voimakkaasta johtajasta, joka lupaa moraalista uudistamista, uutta loistoa ja kostoa. Järkiperäinen väittely korvataan aistillisilla elämyksillä. Tämän vuoksi Trumpin valheet, puolitotuudet ja sepitykset eivät hetkauta hänen seuraajiaan vähääkään. Kuten Walter Benjamin on osoittanut, fasismi muuttaa politiikan estetiikaksi. Ja Benjaminin mukaan fasistille äärimmäinen esteettisyyden muoto on sota.

Paxton pitää epämääräistä ideologiaa tyypillisenä kaikille fasistisille liikkeille:

Fasismi ei perustu oppijärjestelmänsä totuudenmukaisuuteen vaan johtajansa mystiseen liittoon kansansa historiallisen kohtalon kanssa. Tämä mielikuva liittyy romantiikan ajatuksiin kansakunnan historiallisesta kukoistuksesta ja yksilön taiteellisesta tai henkisestä nerokkuudesta, vaikka fasismi muuten kieltääkin romantiikan hurmioitumisen kahlitsemattomasta henkilökohtaisesta luovuudesta. Fasistijohtaja haluaa tuoda kansansa korkeamman politiikan valtakuntaan, jossa he voivat kokea lämmön, joka seuraa kuulumisesta identiteettinsä, kohtalonsa ja voimansa tiedostavaan kansaan; jaetuista tunteista ja turhanpäiväisten huolien uhraamisesta ryhmän hyväksi seuraavan innostuneisuuden sekä ylivallan tuoman riemun.

Vasemmistolla on ainoastaan yksi keino Trumpin ympärillä leijuvan fasismin kaipuun heikentämiseksi. Se on sellaisten liikkeiden tai puolueiden luominen niin nopeasti kuin mahdollista, jotka julistavat sodan suuryritysten vallalle, ryhtyvät kansalaistottelemattomuuteen ja ottavat yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevat “luuserit” mukaan maan talouteen ja poliittiseen elämään. Tämä liike ei tule koskaan syntymään demokraattisesta puolueesta. Jos Clinton voittaa vaalit Trump voi ehkä kadota, mutta fasistiset asenteet vain leviävät. Toinen Trump, mahdollisesti vieläkin vastenmielisempi, oksennetaan mädän poliittisen järjestelmän suolistosta. Suuryritykset ja korkeakoulutetut eliitit ovat tehneet valtavaa tuhoa kapitalistiselle demokratiallemme. Kuten mediayhtiö CBS:n toimitusjohtaja Leslie Moonves on sanonut, ihan sama kuinka huono Trump olisi Amerikkaa kohtaan hän joka tapauksessa jatkaa yritysvoittojen suosimista. Mitä kauemmin maan perkaamista valvovat eliitit jatkavat vallassa, sitä huonommaksi asiat tulevat menemään.

Facebook-kommentit
One Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *