Ammattilaispyöräilyn sukupuolitetuista ristiriidoista

Sunnuntaina 31.3.2013 ajetun Flanderin ympäriajon (Ronde) jälkeen slovakialainen Peter Sagan varasti shown puristamalla palkintoja jakanutta malli Maja Leyea tökerösti pyllystä.

Tapauksesta on aiheutunut pienimuotoinen mediamyrsky fillarimaailmassa.Täysin aiheesta, mutta osin vääristä syistä. Jopa HS reagoi likasankoaiheeseen, vaikka kevätklassikot eivät muuten saa Suomessa ansaitsemaansa huomiota.

Tapaus antaa aihetta pohtia naisten ristiriitaista roolia ammattilaispyöräilyn[1] maailmassa, mutta yleisempääkin tasoa sivutaan. Heti aluksi on syytä tähdentää, että kirjoittaja ei pidä urheilua, kilpailua eikä kilpaurheilua radikaalina pahana. Kirjoitus ei edes yritä kommentoida samalla arkipyöräilyä tai arkiliikuntaa, koska tärkeä aihe ansaitsee oman kirjoituksensa.

Kuvaavaa on, että naisten Ronde ajettiin samana päivänä, mutta Saganin perseily vei kaiken huomion Suomessa ja melkein kaiken huomion maailmalla. Naisten ja pyöräilyn yhdistelmästä uutisointi osoittaa koruttomasti, että kun leivästä ei jaksa kukaan enää innostua, annetaan sirkushuveja ja perseilyä kansalle.[2]

***

Ensimmäinen virhe on aina ja kaikkialla arvostella toimittajia. Mutta jos urheilujournalismista voidaan ylipäätään puhua, on se tyypillisesti juuri niin laiskaa ja seksististä kuin Sagan-gaten käsittelyn pintapuolinen seuraaminen antaa ymmärtää. Juttuihin ei useinkaan joko saa sisällyttää tai kyetä sisällyttämään asiantuntemusta tai krittiistä otetta. Tällöin ne ovat ikään kuin jatkettuja mainoksia.

Eräällä tavalla tilanne rinnastuu Arto Salmisen Paskateoriaan. Toimituksessa räknäillään laskevia myyntilukuja, jolloin joku onneton ehdottaa laadukkaamman journalismin tuottamista. Ei helvetissä! On alettava tehdä entistä luokattomampaa journalismia. Ja sitähän riittää.

***

Miesten Ronde oli aika tylsä. Ronden uusi reitti on huono, koska sen implikoima taktiikka perustuu ns. luonnonvalintaan.

Vanhalla reitillä Bruggesta Ninoveen Ronde oli yksi parhaista yhden päivän klassikoista juuri siksi, että se oli niin yllätyksellinen. Lähihistoriassa esimerkiksi vuosien 2009 ja 2011 editiot, joissa taktiset pelit olivat yhtä huimia kuin fyysiset suoritukset. Aiemmalla reitillä taktiset, ennalta heikommat ajajat kykenivät voittamaan Ronden hyödyntämällä röyhkeästi ennakkosuosikkien välistä kyttäilyä.

Nyt irtiottoja ei uskalleta yrittää, koska reitin lopun raskaus pelaa suuren pääjoukon pussiin ja hatkalaisia vastaan. Iskujen sijaan nähdään hivuttamista, jossa heikot putoavat yksi kerrallaan kelkasta. Tavallaan pudotuspeli on kiehtovaa, mutta se oli läsnä myös vanhalla reitillä. Uudella taas ei uskalleta pelata taktista.

Ennakkosuosikki Fabian Cancellara löi sunnuntaina odotetusti kilpakumppaninsa Flaanderin ympäriajossa eli Rondessa. “Klassikkomies-Luigi” kypsytti muut hiljalleen ja lopulta pudotti ykköshaastaja Saganin tylysti Paterbergin tunnetussa mukulakivinousussa.

***

Naisten kisasta en osaa sanoa, kun ei sitä mistään voinut nähdä. Koosteen mukaan Marianne Vos otti omansa, vaikka Emma Johansson yritti panna kampoihin.

Näkymättömyys tietenkin pätee melkein kaikkeen naisurheiluun. Arvokisojen ja maksukanavien ulkopuolella tilaa saavat lähinnä hiihtolajit, jäälajit (pika- ja taitoluistelu), yleisurheilu ja suunnistus.

Perusteena käytetään monesti vaistomaista vetoamista “naisurheilun tasoon”. Tällä halutaan sanoa, että se on heikko. Harrastajamäärät ovat toki pienempiä kuin miehissä. Mistäköhän tämä voisi johtua?

Jokainen koskaan kilpaillut tietää, että voittaa voivat vain ne, jotka viivalle vaivautuvat. Kisojen tason määrävät osallistujat ja heidän välisensä dynamiikka. Viimeksi tänään oli huikeata katsoa, miten maastopyöräilijä Sini Alusniemi Jyväskylästä laittoi kampoihin maajoukkuehiihtäjille 30km vapaan kisassa. Loppukauden kisat sanovat totuuden perustasosta, ja nyt taakse jäivät Aino-Kaisa Saarinen ja Anne Kyllönen (vain muutamia mainitakseni).

Omasta puolestani voin sanoa, että vuodesta 2010 alkaen ja vuosi toisensa jälkeen hiihtäjä Therese Johaugin, ampumahiihtäjä Darya Domrachevan ja Marianne Vosin (ks. alla) edesottamukset ovat olleet urheiluvuosien ehdottomia kohokohtia. Miehistä ja kaikista mahdollisista sekä mahdottomista epäilyistä huolimatta.

***

En puhuisi David Foster Wallacen kaltaisten nolojen esteetikkojen tapaan “Federer-hetkistä”. Ainut magiikka niiden takana on farmakologista, tenniksessähän ei testata juuri ketään, mutta mitäpä DFW kuormitusfysiologiasta ymmärtäisi. Pitkien pallorallien kuvaaminen pitkillä virkkeillä ei riitä.

Kuten kaikkien rakastama fyysikko Kari Enqvist tietää kertoa, noin suunnilleen on olemassa vain kvantifioitavissa olevia asioita. Itseäni viehättää myös esteettisesti se, että yllä mainitun kolmikon jokainen urheiilja haastaa omien lajiensa nykykonventioita – fysiologisesti ja numeroiden valossa. Johaugilla on järkyttävä teho/paino-suhde, jonka avulla hän hakkaa vahvempia hiihtäjiä (nykytrendin mukaan hiihtäjien lihasmassa kasvaa silmissä). Domracheva hiihtää vapaata kauniimmin kuin kukaan aiemmin (paitsi ehkä Per Elofsson), ja pärjää valtavan hyötysuhteensa takia; tällä hän voi kompensoida huonoa ja hidasta ammuntaa. Vos on vain eläimellisen kova. Ja on sääli, ettei hänelle ole annettu lupaa kilpailla miesten sarjassa; nyt kisavietti on tungettava autourheiluun (buu).

Kaikki kolme osaavat maksimoida vahvuutensa, asettaa suunnitelmia ja toimia niiden saavuttamiseksi. Samalla he muuttavat lajin pelikenttää. Politiikan teoriassa tätä kutsutaan subjektiivisuudeksi. Sillä on hyvin vähän tekemistä viban ja hyvän pöhinän kanssa, mutta hyvin paljon tekemistä protestanttisen työkurin kanssa. Haasteena olisi yhdistää nämä.

***

Saganin palkintopallikäytös oli tietenkin ns. perseestä. Etenkin, kun sen kohteeksi joutunut Leye koki tilanteen loukkaavaksi eikä kokemuksensa mukaan voinut työntekijä-asemansa takia tehdä asialle mitään. Hän katsoi, että tilanteessa oli pysyttävä “ammattimaisena”, eli sietää perseilyä.

Itse tapahtumasta yhtäältä Leye ja toisaalta journalisti Jane Aubrey sanoivat oleellisen jo Cyclingnewsin kolumnissa ja Twitterissä. Olisit Maja lämässyt vaan, mutta hyvä kun edes sanoit, että teki mieli… Ja se, kenen olisi pitänyt pysyä ammattimaisena, oli Sagan.

Leye totesi lopuksi twitterissään, että tämä ei tule toistumaan. Toivottavasti. Mutta Saganin perseily ei ollut ensimmäinen kerta, vaan pikemminkin osa nuoren nousevan staran brändiä.

Rakenteellinen ongelma on laajempi kuin yksi nipistys, mutta Saganin kannattaminen rinnastuu jatkossa ainakin itselleni Lance Armstrongin Livestrong-säätiön keltaiseen huuhaa-rannekkeeseen, jolla postimyyntifirma nyhti syövän uhreilta rahaa.

***

Pyöräilyfanien valtaosan reaktio on ei-niin-yllättäen ollut joko asian vaikeneminen tai sitten toteamus, jonka mukaan pojat on poikia. Valtavirtaisemmassa mediassa on oltu ehkä vähän paremmin hereillä, mutta ei välttämättä huomattavasti.

Esimerkiksi Cyclingnews.com -saitin forumilla merkittävä osa kirjoittajista on puolustellut temppua. Suomalaista keskustelukulttuuria kuvastaa paremmin se, että Fillarifoorumilla asia käytännössä sivutettiin.

Fanien valtaosa on väärässä, kuten tavallista. Saganin perseilyn tuomitseva osa on odotetusti taipuvainen kuittaamaan sen huonon käytöksen yksittäistapauksena. Samalla kuitenkin sivuutetaan lajiin sisältyvän sukupuolitetun vallan rakenteellinen puoli. Reaktiotapa on siten muodoltaan sama kuin dopingin osalta.

Douppaamisen ongelma ei ole se, että se on “väärin”. Mutta se on vaarallista ja tuottaa lajin sisäisiä valtaan ja tulonjakoon liittyviä vinoumia sekä ennalta-arvattavia kisoja. Tämä onkin villakoiran ydin.

Tosiasiassa nappikaupassa on kyse bisneksestä. Kuten WADA:n vuonna 2007 tekemä raportti osoittaa, nappikauppa on merkittävä jo sinällään.

Pyöräilyssä, hiihdossa, tenniksessä ja jalkapallossa toistuu alinomaa sama kuvio, jossa iso raha ja nationalismi lyövät kättä. Doping voitelee koneiston tuloskuntoon. Toisin sanoen dopingilla on taipumus sementoida lajien sisälle määrätynlaiset voimasuhteet, jolloin se pienentää sponsoreiden sijoitusten riskejä.

Katsojien rooliksi jää ennalta käsikirjoitetusta näytelmästä nauttiminen ja jälkimoderni heimolaisuus, fanittaminen. On samantekevää, organisoituuko fanitus kansallisvaltion tai jonkin joukkueen tai yksilön taakse. Logiikka on sama.

Yleisemmin yksittäistapauksia korostava suhtautuminen muistuttaa tavallaan Margaret Thatcherin tunnetusta sivalluksesta, jonka mukaan yhteiskuntaa tai siis erilaisille intresseille ja intentioille perustuvaa ja siten yksilöiden toimintaa ehdollistavaa sosiaalista toimintaympäristöä “ei ole olemassa” ainakaan kausaalisena voimana.

Mutta miksi ”vapaa yksilö” Leye sitten koki ja sanoi, että työntekijän rooli esti häntä toimimasta oman halunsa edellyttämällä tavalla? Ehkä realismin nimeen vannovat ovat sittenkin oikeassa.

***

Oikeutusta Saganille ei siis ole, eikä tule. Siitä on turhaa kiistellä. Parempia kysymyksiä ovat ne, joita naiskuskit ovat esittäneet jo pitkään. Voidaan nostaa kolme esimerkkiä:

1) Mihin niitä podium-tyttöjä miesten kisoissa edes tarvitaan? Tuskin ainakaan muistutukseksi seremonian vaivaannuttavuudesta, vaan pikemminkin vanhojen rituaalien uusintamiseen. Jos pyöräily haluaa modernisoida itseään, olisi tästä arkaaisesta näytelmästä luopuminen yksi tärkeä symbolinen ele.

Nyt pyöräily on tukevasti samassa veneessä moottoriurheilun konventioiden kanssa. Myös nk. uusissa lajeissa (esimerkiksi “moderneissa” X-Games-lajeissa) nähdään mimmejä ottamassa staroja vastaan. Juuri tasa-arvon näkökulmasta on paradoksaalista, että lähinnä arabimaissa palkintopallityttörituaalia ei ole. Sagan-Leye -tapauksessa tämä suurempi pointti jäi kuitenkin teosta kinaamisen varjoon.

Toki jotkut yksilöt saattavat edistää laskelmoidusti esimerkiksi mallin uraansa tämän roolin kautta, mutta joka tapauksessa molemminpuolinen tunnustaminen on vähimmäisvaatimus tällaiselle ammatilliselle vuorovaikutukselle.

Edelleen on hyvä todeta, ettei Saganin teko ollut tuomittava vain siksi, että se ei kuulu ammatillisen miehen käyttäytymiseen julkisessa sfäärissä. Perseily on perseilyä myös yksityisen sfäärissä.

2) Miksi naisten ammattilaispyöräilykisoja (ja siten naisten podiumeja) ei juuri koskaan näy missään? Suomessa Pia Sundstedt oli kansainvälisesti kovempitasoinen kuski kuin aikalaisensa miehet, kaikella kunnioituksella. Historiallisesti olympianelonen ja Giro Donne kolmonen Tea Vikstedt lienee maamme menestynein pyöräilijä. Ja miksi HS ei uutisoi kun suomalainen Jasmin Kansikas vie suomalaista naismaastopyöräilyä eteenpäin ajamalla mainiosti espanjalaisissa kisoissa? Tai Lotta Lepistö tekemällä maantie-uraa Euroopassa?

Esimerkkejä kyllä olisi.

3) Miksi pyöräilyn kansainvälinen kattojärjestö UCI ei säädä naiskuskeille miesten kanssa tasa-arvoista minimipalkkaa? Ammattipyöräilyssä kyse on vahvasti kutsumusammatista, joten etenkin monet alemman tason kuskit ajavat hyvin pienellä budjetilla. Tätä ei välttämättä koeta ongelmaksi, sillä edesmenneen Laurent Fignonin sanoin monet kuskit ovat uransa alkuvaiheessa “young and carefree”. Tällainen mentaliteetti puolestaan kytkeytyy nuoren miehen kulttuuriseen normiin, joten sitäkin voidaan käyttää osittaisperusteluna huonoille työoloille.

Naispyöräily on kuitenkin vielä huonommin resursoitua, sponsoroitua ja seurattua kuin miesten, joten naisammattilaisten työsuhdeasiat ovat vastaavasti miehiä huonommalla tolalla. Tällöin olisi syytä puhua naisammattilaisten kaksinkertaisesti prekaarista asemasta.

Lisäksi naisvaltaisen julkisen sektorin ja etenkin hoiva-alan esimerkit osoittavat, että kutsumusammattia käytetään työnantajien toimesta säännönmukaisesti keinona oikeuttaa huonot ja epävarmat työolosuhteet. Miksi ammattiurheilu poikkeaisi tästä? (Omassa universumissaan ja omassa tuloluokassan elävät starat ovat asia erikseen, mutta he ovat lähinnä osa ongelmaa.)

Vastaavankaltaiset huomiot sukupuolittuneisuudesta voitaneen yleistää kohtuullisen hyvin kaikkeen ammattilaisurheiluun, mutta etenkin resursseiltaan ja näkyvyydeltään pieniin lajeihin.

***

Aubrey päättää CN:n kolumninsa vaateeseen pyöräilyliitoille ja etenkin UCI:lle: olisi aika tunnustaa naiskuskien status ammattiurheilijoina ja siten kohdella heitä tasa-arvoisesti miesten kanssa.

“Pyöräily on vain yksi osa laajempaa yhteiskunnallista ongelmaa, mutta vahvan kannan ilmaiseminen on ensiaskel tilien tasaamisessa. Vaikka ammattiajajien tasa-arvoinen palkkaus on vielä kaukana, UCI osoittaisi edustavansa kaikkia pyöräilijöitä mikäli se tuomitsisi Saganin käytöksen. Tämä olisi vähintä, mitä UCI voisi tehdä.”

Vielä 1920-luvulla punainen lehdistö käytti osasta pyöräilijöitä termiä forçats de la route – tien pakkotyöläiset. Pakko on tässä ymmärrettävä suhteellisessa mielessä eli vapautena myydä työvoimaansa.

Joka tapauksessa pyöräily oli monelle eurooppalaiselle nuorukaiselle tie ulos maaseudulta, kaivoksista tai tehtaista etenkin Benelux-maissa, Italiassa, Espanjassa ja Ranskassa. Verrattuna Pohjois-Eurooppaan laji on edelleen jossain määrin prole Manner-Euroopan joissakin osissa, eikä kyse ole vain urbaanista fiksiestetiikasta vaan myös yleisemmästä harrastuneisuudesta ja amatöörien kisatoiminnasta eli kulttuurista.

Toki voidaan huomauttaa, että jotkut anglokielisetkin nykykuskit istuvat edelleen tähän muottiin, paremmin tai huonommin. Mutta näissä on jo kyse enemmän yksittäistapauksista, estetiikasta ja ajajien brändistä kuin yleisemmin jaetuista olosuhteista. Amerikassa ja Pohjois-Euroopassa laji on osin vahvan pyöräilykulttuurin puutteen ja osin kustannussyiden takia muuttunut yhä leimallisemmin insinöörien ja (ylemmän) keskiluokan temmellyskentäksi. Urbaani fiksikulttuuri on haastanut tätä.

***

Pyöräilyn kattojärjestö UCI on linjannut tavoitteekseen “globalisoida pyöräilyä”. Tämä näkyy etenkin

1) anglokielisten kuskien voittoputkena, joka alkoi australialaisen Cadel Evansin sinänsä ilahduttavasta maantieajon MM-kullasta vuonna 2009. Loppukaudesta 2011 alkaen erityisesti Rupert Murdochin mediakonserniin linkittyvä brittiläinen Team Sky on kuitenkin dominoinut kisoja liki mielensä mukaan. Skyborgien mustan junan meno onkin farssimainen toisinto vanhoista huonoista ajoista.

2) Pekingin ympäriajon lanseeraamisena miesten syyskalenteriin. Globalisaatiotavoitteen kanssa ollaan tosissaan, sillä Pekingin mahduttamiseksi syyskalenteriin kauden päättävää putoavien lehtien kisaa eli Lombardian ympäriajoa jouduttiin siirtämään! Pyöräily on äärimmäisen perinnetietoista, joten yhden päivän klassikkokisat ovat olleet käytännössä koskemattomia. Mutta eivät ole enää.

Myös Ronden uusi reitti ilmentää median ja kiintotähti-ajajien eli sijoittajien ehdoilla toteutettua modernisaatiota. Aiemmin klassikkot ovat olleet ankarasti paikasta A paikkaan B -mallin kilpailuja. Rondessa on kuitenkin vuodesta 2012 ajettu lopuksi luuppia, mikä mahdollistaa VIP-lippujen jne. myymisen.

Historiallisesti Ronde on ollut kansanjuhla, jonka aikana Flaanderin pikkuteiden varsille on kerääntynyt vähintään satojatuhansia katsojia (todennäköisesti yli miljoona).

Itse asiassa ammattipyöräilyn globalisaatio on ainakin ylätasolla tarkoittanut lähinnä sen anglokielistämistä ja lajin viemistä Kiinan lisäksi öljymaihin alkukauden treenikisojen muodossa.

Hieman positiivisempana vaikutuksena voi pitää eteläamerikkalaisten kuskien uutta tulemista Euroopassa. Esimerkiksi usein kevytrakenteiset ja korkeaan ilmanalaan tottuneet kolumbialaiset olivat vuoristokuskien kärkitasoa vielä 1980-luvulla, mutta 90-luvulla Euroopan lääketieteellinen osaaminen eliminoi heidät muutamaa poikkeusta lukuunottamatta (Kelme-talli, anyone?).

***

Pyöräilyn modernisaatiossa naiskuskit ovat tuplasti prekaareja, kuten esimerkiksi vuoden 2008 olympiamaantien ja MM-maantien voittaja Nicole Cooke painotti eläköitymispuheessaan viime tammikuussa.

Cooke huomauttaa, että kattojärjestö UCI ei kanna vastuutaan naispyöräilyn kehittämisestä:

“UCI voisi tukea naispyöräilyä lukemattomin eri tavoin, mutta sen sijaan he ovat julkilausutuista päämääristään huolimatta lähinnä edesauttaneet naisille järjestettyjen ammattilaiskisojen alasajoa. Naisten Milano – San Remo, Amstel Gold Race, Tour de L’Aude, Tour Midi Pyrenees, ja Tour Castel de Leon ovat poissa; samoin HP Tour Amerikassa.

Myös Australian, Uuden Seelannin ja Kanadan ympäriajot on lopetettu. Tour de France oli joskus kahden viikon kisa – nyt sitä ei enää ole. Naisten kalenterin suurimmasta kisasta minulla on pinkkipaita ja kirjoittaessani tätä tammikuussa on epäselvää, tullaanko sitä enää järjestämään. Tällä hetkellä sillä ei ole järjestäjää eikä reittiä.”

Pinkkipaidalla Cooke viittaa Giro Donneen, eli naiskuskien Italian ympäriajoon. Näillä näkymin se kuitenkin järjestetään.

Toiseksi Cooke esittää, että itse asiassa resurssien niukkeneminen ajaa kuskit, sponsorit ja järjestöt tappelemaan keskenään elementaarisista asioista. Kuulostaa varmaankin aika tutulta:

“Kun sponsorit ja heidän tukensa kaikkoavat, ajajat osoittautuvat monilla tavoilla hyvin haavoittuvaisiksi. Monet kuskit saavat vain nimellisiä tai seremoniallisia palkintoja ja heidän palkkauksensa on erittäin huonolla ja epäreilulla tolalla. Joillekin ei makseta mitään.

Meille onnekkaille, jotka olemme onnistuneet taistelemaan tiemme huipputasolle ja siten saamaan (työ)sopimuksen – no, liian usein sopimus on lähinnä huono vitsi.

Niiden yhdentoista vuoden aikana, jotka olen viettänyt ammattilaisena olen joutunut haastamaan neljä eri tallia oikeuteen sopimusrikkomusten eli viime kädessä maksamattomien palkkojen takia. Olen lopulta voittanut jokaisen keissin, mutta joka ainoalla kerralla prosessi on ollut äärimmäisen kuluttava ja uuvuttava monella eri tavalla.” (korostus minun, JK)

***

Itse asiassa naiskuskeja tulisi kunnioittaa arvioimalla heitä suoritustensa kautta ja, jos tarve vaatii, jahtaamalla heitä douppaamisen takia.

Ensimmäinen on jokaisen mihin tahansa kilpailuun osallistuvan henkilön implisiittinen vaade. Toinen on tyypillisesti ammattilaistasolla kilpailemisen kääntöpuoli.

Nykyään lähinnä hollantilainen Marianne Vos saa tällaista kohtelua. Ja hänkin vain olemalla ilmiö tiellä, crossipoluilla ja velodromilla. Esimerkiksi viime syksyn MM-kisoissa Valkenburgissa Vos kapusi Caubergin tahtia, joka olisi myrkkyä monelle miesammattilaiselle.

Lisäksi hän on ällistyttänyt lyömällä tiskiin Rabobank-tallin jätkiä kauhistuttavia lukemia voimantuottoa per painokilo mittaavassa ergometritesteissä (Rabon naiset; Rabon miehet). Tämä numero on sukupuolisokea, mutta se ei lainkaan himmennä Vosin suoritusta.

Pyöräilyn seuraajat tietävät, että 6,63 w / kg on järkyttävän paljon. Testiprotokolla ei tosin kerro, kuinka pitkään tällä tasolla liikutaan. Portaittain kovenevien ramppitestien standardi on yleensä kolmen minuutin kuormaporras, joten todennäköisesti maksimihapenoton tehoa mitataan enimmillään 4-5 minuutin ajalta.

Yltääkseen samaan, 80-kiloisen miehen olisi lyötävä tiskiin 80 x 6,63 eli likimäärin 530 wattia. Toivotan vilpittömästi onnea minuutinkin kitumiseen.

Ja kyllä, tietyt huhut seuraavat myös Vosia. Sama koskee Cookea. Hänen esittämänsä pointit lajin rakenteellisista sukupuolittuneista vinoumista ovat yhtä kaikki valideja.

***

Sagan-Leye -tapaus sekä lajikulttuurin rakenteelliset sukupuolivinoutumat osoittavat, että naisten subjektiivisuus on ammattilaispyöräilyn maailmassa erittäin ristiriitaista. Ristiriita voidaan tuoda esiin esimerkiksi naisilta odotetun ammatillisuuden käsitteen eri kohtioiden avulla.

Yhtäältä naisen “on oltava ammattimainen” tilanteessa, jossa hän eräänlaiseen esitteille asetetun objektin asemassa asetettuna pusuttelee voittajia ja pitää naaman peruslukemilla kun toinen ahdistelee seksuaalisesti taustalla.

Toisaalta ammattilaisen statusta, asemaa ja palkkaa eli ammatin harjoittamisen välttämättömiä edellytyksiä ei saa ilman pahimmillaan oikeussaleissa käytyä “toisen raiteen skabaa”, vaikka nainen olisikin aivan helvetin kova ajaja.

Yhteenvetona voidaan todeta, että mikäli UCI tavoittelee ja haluaa kehittää pyöräilyn globalisaatiota ja modernisaatiota, olisi syytä aloittaa huomioimalla yhteiskuntien yleisellle modernisaatiokehitykselle ominaiset tasa-arvofeministien vaateet – tosin eri kulttuurien asettamille reunaehdoille herkällä tavalla.

Kuskien työehdoista huolehtiminen ja tarttuminen naisten asemaan lajin sisällä ovat välttämättömiä edellytyksiä ja aina ajankohtaisia tavoitteita pyöräilyn edistämiseksi.

***

Mutta pyöräilyn saralta kuuluu jotain hyvääkin.

NBC uutisoi hiljattain Salma Kakar -nimisestä afganistanilaisesta nuoresta naispyöräilijästä, jonka päättäväisyys tulee todennäköisesti myötävaikuttamaan afgaaninaisten oikeutukseen liikkua fillareilla. Videolinkin uutiseen on jakanut esimerkiksi kisasaitti Steephill.tv.

Vaikka NBC:n artikkeli olisi puhdasta liberalistista länkkäripropagandaa, on itse aihe paljon tärkeämpi kuin podiumit (tai propaganda). Kyse on toiminnasta, joka todennäköisesti muuttaa yhteiskunnallisia valtasuhteita Afganistanissa. Jutun maalaama toiveikas kuva kiteytyy tähän kommenttiin:

“Takaan teille, että kahden tai kolmen vuoden kuluessa Kabulin kadut tulevat tulvimaan pyöräilevistä tytöistä ja naisista”.

Nyt pyöräilyyn suhtaudutaan Afganistanissa  ilmeisen torjuvasti, ainakin NBC:n artikkelin mukaan.

Lopulta Leyen, Kakarin ja naisammattilaisten tapauksissa on kyse asioista, joiden tulisi olla arkisia. Tasa-arvosta, itsemääräämisestä ja mielekkäästä tavasta ansaita elantonsa.

Ainakin afganistanilaiset naispyöräiljät osoittavat esimerkillään, että poljinkierrosten taajuutta mittaava revolutions per minute (RPM) -suure onnistuu silloin tällöin olemaan hetken muutakin kuin fillarifriikkien koodikieltä.

Käsikirjoitus katkeaa, kun Pariisi – Roubaix’n ajajat saapuvat Arenbergin pyhälle mukulakivikolle

Joel Kaitila

[1] Ammattilaispyöräily yhtäläistetään tässä maantiepyöräilyyn, sillä se on alalajeista suurin. Maastopyöräilyä, ratapyöräilyä ja cyclo-crossia ei siis tässä käsitellä.

[2] Suurkiitokset kaikille tekstiä kommentoineille. Ilman syötteitänne juttu olisi jäänyt vieläkin latteammaksi.

Facebook-kommentit
One Comment
  1. ”Itse asiassa naiskuskeja tulisi kunnioittaa arvioimalla heitä suoritustensa kautta”

    Naisurheilijat ovat fyysisesti paljon heikompia kuin miehet, ja tämän takia tulokset vastaavat lähinnä miesten piirikunnallisia. Eihän Suomen miesten harrastajasarjankaan tuloksia uutisoida mitenkään, miksi siis naisten tasoltaan vastaavia tuloksia pitäisi uutisoida? Miksi naisten, joiden tulokset ovat usein huonompia kuin amatöörimiesten, pitäisi saada olla ammattilaisia? Ehkä vastaus kuuluu, että koska naisilta ei voi odottaakaan miesten tasoisia tuloksia, joten on epäreilua soveltaa samoja kriteerejä heihin kuin miehiin. Mutta eihän miesurheilussakaan anneta tasoitusta sen perusteella, että on synnynnäisesti heikompi kuin kilpailuissa menestyvät (”voi voi kun sinulla on vähän nopeita lihassoluja ja keho reagoi geneettisistä syistä huonosti harjoitteluun, kuule satanen 13 sekuntiin on ihan yhtä hyvä tulos sinulle kuin 9,86 on Boltille”).

    ”Suomessa Pia Sundstedt oli kansainvälisesti kovempitasoinen kuski kuin aikalaisensa miehet,”

    Katsopa Pian tuloksia, esim vuodelta 2011: http://www.spusaitti.com/tulokset/2011/sm_tempo.htm

    http://www.spusaitti.com/tulokset/2011/sm_maantie1.htm

    Molemmissa voi nähdä, kuin Piian vauhti oli lähes sama kuin mieskilpailijoilla, mutta hänen ajamansa matka oli 30 % lyhyempi.

    ”Esimerkiksi viime syksyn MM-kisoissa Valkenburgissa Vos kapusi Caubergin tahtia, joka olisi myrkkyä monelle miesammattilaiselle.” Jäi kuitenkin 20 minuuttia (puolentoista tunnin kisassa!) miesten vuoden 2012 ennätyksestä. http://climbing-records.blogspot.fi/2012/09/caubergs-fastest-times-phil-sets-new.html

    Ylipäänsä mä en ymmärrä et onko joku ihmisoikeus saada työllistyä ammattiurheilijaksi? Onhan myös paljon miesten lajeja, joissa urheilijat voi vain haaveilla ammattilaisuudesta (esim. shakki. Eräskin suomalainen oli sijalla 80 maailmanlistalla, mutta ei tainnut netota penniäkään vaivoistaan).

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *