Michael Hardt & Antonio Negri – Arabit ovat demokratian uusia pioneereja


Suomennos: Jaana Pirkkalainen & Tero Toivanen

Johtajattomat kansannousut Lähi-Idässä voivat innoittaa vapausliikkeitä, kuten Latinalaisen Amerikan esimerkit aiemmin.

Eräs haaste, johon Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä leviäviä kansannousuja seuraava törmää, on sen ymmärtäminen, ettei kyse ole niinkään menneiden tapahtumien toistumisesta, vaan aidoista, uusia poliittisia mahdollisuuksia avaavista kokeiluista, jotka ovat merkityksellisiä vapauden ja demokratian kannalta myös maantieteellisen alueensa ulkopuolella. Toiveenamme todellakin on, että tästä arabimaailman kamppailuaallosta tulee tälle vuosikymmenelle sitä, mitä latinalainen Amerikka oli edelliselle – siis Argentiinasta Venezuelaan ja Brasiliasta Boliviaan ulottuneiden vahvojen kansanliikkeiden ja edistyksellisten hallitusten välinen poliittisten kokeilujen laboratorio.

Nämä kapinat ovat välittömästi saaneet aikaan eräänlaisen ideologisen suursiivouksen, joka on pyyhkinyt pois länsimaissa määriteltyyn “kulttuurien kamppailuun” liittyvät rasistiset käsitykset arabimaailman väistämättömästä poliittisesta taantumuksesta. Väki (multitude) Tunisissa, Kairossa ja Benghazissa murskaa stereotypiat, joiden mukaan arabit voivat valita ainoastaan maallisen diktatuurin tai fanaattisen teokratian välillä, tai että muslimit olisivat jotenkin kykenemättömiä vapauteen ja demokratiaan. Myös näiden kamppailujen kutsuminen ”vallankumouksiksi” tuntuu johtavan kommentoijia harhaan. He otaksuvat, että tapahtumien täytyy noudattaa vuosien 1789 tai 1917 logiikkaa, tai sitten joitain muita eurooppalaisia kapinoita kuninkaita ja tsaareja vastaan.

Arabikapinat syttyivät työttömyyskysymyksen ympäriltä ja niiden keskiössä ovat olleet korkeasti koulutetut nuoret, jotka ovat turhautuneita halujensa tukahduttamisesta. Kyseisellä joukolla on paljon yhteistä Lontoossa ja Roomassa protestoivien opiskelijoiden kanssa. Vaikka keskeinen vaatimus läpi koko arabimaailman on tyrannian ja autoritaaristen hallitusten lakkauttaminen, sen taustalla on iso joukko työhön ja elämään liittyviä yhteiskunnallisia vaatimuksia, joiden tavoitteena ei ole ainoastaan riippuvuuden ja köyhyyden hävittäminen, vaan myös vallan ja autonomian antaminen sivistyneelle ja kyvykkäälle väestölle. Zine al-Avidine Benin Ali ja Hosni Mubarakin tai Muammar Gaddafin luopuminen vallasta on vasta ensimmäinen askel.

Kapinoiden organisoituminen muistuttaa jo yli vuosikymmen ajan eri puolilla maailmaa – Seattlesta Buenos Airesiin ja Genovasta Bolivian Cochabambaan – näkemäämme horisontaalista verkostoa ilman yksittäistä keskusjohtoa. Perinteiset oppositioryhmittymät voivat toimia osana tätä verkostoa, mutta ne eivät kykene johtamaan sitä. Ulkopuoliset tarkkailijat ovat yrittäneet määritellä Egyptin kapinalle johtajaa sen alkuhetkistä lähtien: ehkäpä se olisi Mohamed ElBaradei, tai ehkä Googlen markkinointijohtaja Wael Ghonim. He pelkäävät, että Muslimiveljeskunta tai jokin muu ryhmittymä saa tapahtumat hallintaansa. He eivät ymmärrä, että väki kykenee organisoitumaan itsenäisesti ilman keskusjohtoa tai että johtajan nimittäminen tai perinteisiin organisaatioihin sulautuminen vain hukkaisi voimia. Facebookin, YouTuben ja Twitterin kaltaisten sosiaalisten medioiden yleinen käyttäminen kapinoissa ilmentää tätä organisaatiorakennetta, mutta ei synnytä sitä sinänsä. Kyse on sivistyneen väestön kyvystä käytää käsillä olevia apuvälineitä organisoituakseen autonomisesti.

Vaikka tällaiset organisoituneet verkostoliikkeet kieltäytyvät keskusjohdosta, niiden täytyy yhdistää vaatimuksensa uudessa perustuslaillisessa prosessissa, joka tuo vastarinnan aktiivisimmat osapuolet yhteen koko väestöä koskevien tarpeiden kanssa. Arabinuorten kapina ei todellakaan tähtää perinteiseen liberaaliin perustuslakiin, joka ainoastaan takaa vallanjaon ja säännöllisen vaalidynamiikan, vaan pikemminkin he vaativat sellaista demokratiaa, joka vastaa väen uutta luovuutta ja tarpeita. Vaatimus sisältää ensinnäkin ilmaisuvapauden perustuslaillisen tunnustamisen. Tämän ei tule kuitenkaan tapahtua vallitsevan median muodossa, jota alistetaan jatkuvasti korruptoituneille hallituksille ja taloudelliselle eliitille, vaan siinä muodossa, joka esiintyy yhteisissä verkostosuhteissa.

Ja koska on ilmeistä, että nämä kansanousut johtuivat laajan työttömyyden ja köyhyyden lisäksi nuorten tuottaviin ja ilmaisullisiin kykyihin liittyvästä yleisestä turhautuneisuudesta, on radikaalin perustuslaillisen vastineen keksittävä yhteinen (common) tapa hallita luonnonvaroja ja yhteiskunnallista tuotantoa. Tämä on kynnys, jota uusliberalismi ei voi ylittää ja jolta kapitalismi voidaan asettaa kyseenalaiseksi. Islamistinen hallinto taas on täysin sopimaton vastaamaan näihin vaatimuksiin. Tältä pohjalta nämä kansannousut eivät horjuta ainoastaan Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän tasapainoa, vaan myös maailmanlaajuista taloudellisen hallinnan järjestelmää.

Toivokaamme siis, että läpi arabimaailman leviävä kamppailujen sarja kehittyy kuten Latinalaisen Amerikan tapahtumat taannoin, eli innoittamaan poliittisia liikkeitä ja nostattamaan pyrkimyksiä kohti vapautta ja demokratiaa myös alueen ulkopuolella. Jokainen kapina voi toki epäonnistua: tyrannit voivat vastata verisillä sortotoimilla, sotilasjuntat voivat pitää tiukasti valtansa, perinteiset oppositioryhmät voivat yrittää kaapata liikkeet hallintaansa ja uskonnolliset hierarkiat voivat ratsastaa sisään ja ottaa vallan. Mutta ne eivät voi tappaa nuoren älykkään sukupolven poliittisia vaatimuksia ja vapautuneita haluja toisenlaiseen elämään, jossa he voivat käyttää kaikkia kykyjään.

Niin kauan kuin nämä vaatimukset ja toiveet elävät, kamppailujen sarja jatkuu. Kysymys kuuluukin, mitä nämä uudet vapauden ja demokratian kokeilut opettavat maailmalle tulevana vuosikymmenenä.

Julkaistu alunperin Guardianissa 24.2.2011.

Facebook-kommentit
One Comment
  1. Kapinoiden organisoituminen muistuttaa jo yli vuosikymmen ajan eri puolilla maailmaa – Seattlesta Buenos Airesiin ja Genovasta Bolivian Cochabambaan – näkemäämme horisontaalista verkostoa ilman yksittäistä keskusjohtoa. Perinteiset oppositioryhmittymät voivat toimia osana tätä verkostoa, mutta ne eivät kykene johtamaan sitä. […]

    Arabinuorten kapina ei todellakaan tähtää perinteiseen liberaaliin perustuslakiin, joka ainoastaan takaa vallanjaon ja säännöllisen vaalidynamiikan, vaan pikemminkin he vaativat sellaista demokratiaa, joka vastaa väen uutta luovuutta ja tarpeita.

    Vaikea nähdä, mitä uutta tässä on – ihan kuin aiemmin vallankumousprosessit olisivat olleet jonkun ”yksittäisen keskusjohdon” alaisuudessa. Vastakkainasettelu joukkojen autonomisen itsemääräytymisen (tms) ja sokean johdon seuraamisen välillä ei ole totta nykyisin sen enempää kuin aiemminkaan. Lisäksi H&N tuntuvat lukevan mielenosoittajien tavoitteisiin omat näkemyksensä yhtä varauksetta kuin aiemmin ”marxilais-leniniläiset” tiesivät, mitä työläiset todellisuudessa haluavat (eikä siinä mitään). Jos aiemmin puhuttiin jostain historiallisesta väistämättömyydestä jne., niin H&N vain korvaavat tämän puhumalla hallintaa pakenevista verkostoista ym., ja heidän hyveekseen kai lasketaan se, että he eivät pyri ohjailemaan ketään (sehän olisi kamalaa).

    Tulee mieleen se, kuinka (ääri)vasemmalla on taipumusta pitää vallankumoustilannetta, sen väistämätöntä avoimuutta ym. tilana, joka voidaan ikuistaa, ja kun – kuten itse ajattelen – se ei ole mahdollista, niin sitten aina löydetään joku taho, joka on ”pettänyt” liikkeen, kun olot jossain vaiheessa vakiintuvat. Itse ajattelen myös, että tilanteen vallankumouksellisuus on siinä, että vanhat säännöt eivät enää päde eivätkä uudet säännöt vielä päde. On kuitenkin vain ajan kysymys, milloin rutiini palaa, ja kyse on siitä, minkälainen rutiini tulee vanhan tilalle (tai palaako vanha). Itse kannatan härskiä pyrkimystä nousta liikkeen johtoon jonkun spontaaniuden palvonnan sijaan.

    Muutama asiaa käsittelevä kirjoitus, joista ensimmäinen kommentoi suoraan H&N:ää.

    http://the19thbrumaire.blogspot.com/2011/02/arab-revolution-and-coming.html
    http://moufawad-paul.blogspot.com/2011/02/limits-of-spontaneity-in-tunisia-and.html

    Sitä paitsi, niinkuin anarkistipiireissä on aika ajoin huomattu, vallan, hierarkkisten suhteiden ja johtajuuden kieltäminen johtaa siihen, ettei niihin liittyviä todellisia ongelmia käsitellä.

    A fact little-understood but pertinent to this discussion, however, is that relatively flat networks can quickly generate hierarchical structures even without any attempt at a power grab by emergent leaders or by any organizational, coordinated action. In fact, this often occurs through a perfectly natural process, known as preferential attachment, which is very common to social and other kinds of networks.
    http://technosociology.org/?p=366

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *