Arvon valtakunnassa kaikki hyvin?

André Orléan on ranskalainen taloustieteilijä, joka on perehtynyt erityisesti modernien finanssimarkkinoiden toimintaan. Hän kuuluu niin sanottuun regulaatiokoulukuntaan, jota saamme kiittää fordismia säätelymuotona käsittelevistä tutkimuksista. [1] Orléan on ollut aktiivinen ”post-autistisissa taloustieteilijöissä” ja économistes atterrés-verkostossa, jonka manifesti on julkaistu myös suomeksi. Tällä hetkellä hän on CNRS:n tutkimusjohtaja, ja johtaa EHESS:in tutkimustoimintaa ja toimii Ranskan poliittisen taloustieteen yhdistyksen  puheenjohtajana.

Orléan on aiemmin julkaissut muun muassa seuraavat kirjat:

  • La Violence de la monnaie (1982), yhdessä Michel Agliettan kanssa, éd. PUF, 1984.
  • Souveraineté, légitimité de la monnaie, Michel Aglietta & André Orléan toim., 1995.
  • La Monnaie souveraine, yhdessä Michel Agliettan kanssa, éd. Odile Jacob, 1998.
  • Le Pouvoir de la finance, éd. Odile Jacob, 1999.
  • La Monnaie entre violence et confiance, yhdessä Michel Agliettan kanssa, éd. Odile Jacob, 2002.
  • De l’euphorie à la panique : Penser la crise financière, éd. de la Rue d’Ulm, 2009.

Euforiasta paniikkiin on luultavasti yksi parhaista nykyistä finanssikriisiä ja finanssimarkkinoita käsittelevistä kirjoista. Orléan ja Aglietta ovat myös soveltaneet tutkimuksissaan René Girardin ajatuksia mimeettisestä halusta ja jäljittelystä finanssitaloutta ohjaavina periaatteina (Le Pouvoir de la finance & La Violence de la monnaie)

Oheinen teksti perustuu muutaman vuoden takaisiin muistiinpanoihin kirjasta L’Empire de la valeur (“Arvon imperiumi”, éd. du Seuil, 2011), josta Orléan sai Prix Paul Ricoeur:n.

 

***

 

Orléanin tavoitteena on dekonstruoida taloudellinen arvo samaan tapaan kuin yhteiskuntatieteissä on dekonstruoitu moraaliarvot, uskonnolliset arvot ja esteettiset arvot, siis avaamalla ”arvojen” tuottamisen säännöt niin sanotun genealogisen tutkimuksen avulla. Taloudellisen arvon kohdalla tätä ei ole koskaan tehty. Suurin osa taloustieteilijöitä pitää yhä edelleen käyttöarvoa tai hyödyllisyyttä  keskeisenä taloudelle. Ne ovat taloustieteen eräänlaiset ”perhearvot”, joita kukaan ei kiistä ja joiden syntyä, asemaa ja taustalla olevaa ajattelun järjestelmää kukaan ei halua tutkia.  Esimerkkinä, jota Orléan ei kuitenkaan suoraan mainitse, ovat Michel Foucault’n tutkimukset.[2] Orléanin mukaan häntä kiinnostaa aivan erityisesti tämän tyyppinen käsitteellistäminen, ja siksi hänen ensisijainen tavoitteensa on tässä asiassa  ”käydä vuoropuhelua nykyään harjoitettavan taloustieteen kanssa”, sillä taloustieteessä ei ole tapahtunut mitään vastaavaa kuin muissa yhteiskuntatieteissä, jotka ovat läpikäyneet ainakin jossain määrin omien perusteidensa ”dekonstruktion”. Ekonomisteilta ei nimittäin löydy jälkeäkään kriittisestä etäisyydestä suhteessa käyttöarvoon, vaan he uskovat siihen kuin Jumalan sanaan.

Talouden ydin ja oikeutus piilee taloustieteilijöille siinä, että se tarpeellisia hyödykkeitä tuottamalla vastaa yksilöiden haluihin. Tämä itsepetos pitää luultavasti taloutta ja taloustieteilijöitä keskeisessä asemassa yhteiskunnassamme. Eikä tarvitse katsoa kovin kauas nähdäkseen, että suurin osa päättäjistä ja kansalaisista jakaa saman näkemyksen. Hyöty ja hyödyllisyys eivät tietenkään ole pelkkä kuvitelma (tosin jo Nietzsche, kritikoidessaan tarkkanäköisesti utilitarismia, totesi, että ”ihminen ei pyri onneen, ainoastaan englantilainen tekee niin”). Hyöty on kyllä osa taloudellista todellisuutta, ja tässä mielessä käyttöarvo tai hyötyarvo on arvo perinteisessä merkityksessä: se on ilmaus yhteisesti jaetusta ideaalista, joka antaa mahdollisuuden yhteisen maailman ilmaantumiselle.

Kirjassaan André Orléan esittää tavallaan synteesiin työstä, jota hän ja monet muut taloustieteilijät (erityisesti Michel Aglietta ja Frédéric Lordon) ovat vuosikymmenien ajan tehneet ja joka on nyt saavuttanut eräänlaisen kynnyksen: on uudelleen perustettava taloustiede, löydettävä sille tieteellinen kohde ja perusta, luotava sille uusi käsitteellinen kenttä. Kuten Orléan on vuosikausia korostanut, yksi tärkeä tekijä uuden käsitteellisen kentän luomisessa on avautuminen yhteiskuntatieteisiin ja kollektiivisen käyttäytymisen tutkimiseen.[3]

Yhteiskuntatieteiden peruskysymyksenä on jatkuvasti: onko olemassa jotakin sellaista kuin sosiaalisen transsendenssi, onko sosiaalisella itsenäinen, yksilöihin redusoitumaton ulottuvuus? Suurimmalta osaltaan yhteiskuntatieteissä, sikäli kun ymmärrämme ne tieteinä eikä hallintokäytäntöinä, ei juuri muuta ole ajateltu. Samalla näiden tieteiden taso määrittyy sosiaalisuuden itsenäisyyden ajattelemisen kyvyn kautta, sillä mikäli yhteiskunnallinen käyttäytyminen on palautettavissa yksilöllisiin tarpeisiin, intresseihin jne. ei yhteiskuntatieteillä ole omaa perustaa ja tutkimuskohdetta. Nykyään hallitsevana on sekä taloustieteissä että myös sosiologiassa  käsitykset, joiden mukaan – Margaret Thatcheria soveltaen – yhteiskunta on pelkkä illuusio, jota ei ole olemassa. Toisin sanoen yksilökeskeiset, peliteoreettiset näkemykset.  Mutta missä määrin yhteiskunnallisia tosiasioita tai edes kollektiivista käyttäytymistä voidaan ymmärtää lähtemällä liikkeelle yksilöllisestä rationaalisuudesta?

Edellä mainitulla kynnyksellä olemme myös käytännöllisen, historiallisen tilanteen takia: elämme hetkellä, jolloin taloustieteen dogmit, niin ylistetyt kuin haukutut, ovat hajoamassa käynnissä olevan kapitalismin maailmanlaajuisen järjestelmäkriisin pyörteisiin, kriisin joka on suurelta osin peräisin näiden dogmien soveltamisesta ja erityisesti siitä, että kilpailumallia pidetään spontaanisti tehokkaana ja vakauttavana.

 

***

 

Orléan on sitä mieltä, että historioitsijat, jotka tulevaisuudessa penkovat aikakauttamme, tulevat selvittämään, missä määrin taloustieteilijöillä on ollut strateginen asema talouksiemme äärimmäisessä finanssivetoistumisessa viimeisten kolmenkymmen vuoden aikana. Se on lähtöisin sijoittajien intresseistä, mutta se tuskin olisi edennyt tunnetulla vauhdilla ilman teorian tukea, ilman jaettua konventiota, joka legitimoi laajenemisen yhteisenä intressinä. Tämä teoria on tietenkin teoria finanssimarkkinoiden tehokkuudesta, teoria, jonka mukaan markkinat ovat välttämättömiä ja tarpeellisia, koska ne tarjoavat taloudelle hyvä signaaleja ja tekevät investoinneista tehokkaita. Finanssitehokkuus on oikeuttanut ja oikeuttaa koko sääntelyn purkamisen politiikan. Tosiasiassa ajatus finanssimarkkinoiden tehokkuudesta on taloustieteessä uusi, peräisin 1970-luvulta. Aikaisempi talousteoria suhtautui varauksellisesti  spekulaatiomekanismeihin. Kun Adam Smith ja David Ricardo puolustivat markkinoita, heidän mielessään olivat vain perinteiset tavaroiden markkinat eivätkä finanssimarkkinat.

Onkin olemassa mielenkiintoinen rinnakkaisuus  finanssimarkkinoiden tehokkuutta koskevan teorian ja itse finanssivetoistumisen välillä. Kun tarkastellaan taloutta ja sen paikkaa yhteiskunnassa, on muistettava rooli, joka taloudella on todellisuutemme rakentumisessa  (mikä on tavoiteltavaa, legitiimiä, yhteistä jne.). Elämme maailmassa, joka on osittain talousteorian rakentama, tai kuten Fedin edellinen johtaja Ben Bernanke sanoi: ”Tietyllä tavoin uudet asuntomarkkinat ovat alkaneet muistuttaa oppikirjoissa kuvattuja finanssimarkkinoita.”

Mistä talousteorian teoreettinen ja poliittinen romahdus on peräisin? Ennen muuta erehdyksestä, joka on talouden ymmärtämisen perustana: kaikki arvoteoriat ovat virheellisiä, sekä teoriat, jotka ajattelevat arvoa työn kautta, että ne, jotka ajattelevat arvoa hyödyn kautta.  Nämä, näennäisesti toisilleen vastakkaiset tavat käsittää arvo, ovat Orléanin mukaan peräisin samasta substantialistisesta käsityksestä, joka tekee arvon riippuvaiseksi vaihdettaville objekteille ominaisista kvaliteeteista, yhtäältä työstä, toisaalta hyödystä. Orléanin teesi on, että ”markkina-arvo ei ole substanssi […] joka on olemassa ennen vaihtoa. Sitä on ennen muuta tarkasteltava markkinasuhteiden luojana sui generis, markkinasuhteiden, joiden kautta talouden piiri saavuttaa muista yhteiskunnallisista toimista erillisen, itsenäisen olemassaolon” (s. 12). Raha ei ole  Orléanille (ja Agliettalle: La Monnaie souveraine) johdannainen, sille ulkoisen arvon ilmaisu, vaan ”sosiaalinen suhde”. Tämä näkemys on keskeinen koko regulaatiokoulukunnan rahaa koskevalle institutionaaliselle ajattelutavalle. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti vain sitä, että raha ei ole pelkkä tavara tai vaihtoa helpottava vaihdon väline, vaan institutionaalinen side, jonka kautta tuottajat astuvat suhteisiin toistensa kanssa ja joka juuri sen takia tekee vaihdon mahdolliseksi. Tästä näkökulmasta raha konstituoi primaarin suhteen, perustan markkinasuhteille.

On syytä korostaa tämän institutionalistien teesin omaperäisyyttä suhteessa perinteisen taloustieteen vakiintuneisiin olettamuksiin, koska niissä raha on toissijainen ja arvon periaate ensisijainen. Ja vaikka arvon määrittelystä kiistelevätkin erilaiset näkemykset (hyöty, yhteiskunnallisesti välttämätön työaika jne.), kyse on aina siitä, että yritetään päästä rahamuodon ja nimellishintojen taakse oletettuihin objektiivisiin sidoksiin, jotka yhdistävät erilaisia tuotannon ja kulutuksen markkinatoimia toisiinsa sen mukaan, miten tavaroille sisäiset, niille ominaiset arvot on johdettu. Tämäntyyppinen ajattelutapa antaa rahalle pelkän apupojan roolin.  Raha ei näin ole mitään olennaista ja itsenäistä sen enempää vaihdettavuuden kannalta kuin niiden määrällisten suhteiden kannalta, joita se ilmaisee. Tässä kehyksessä raha on täysin toissijaista ja se vain helpottaa vuorovaikutusta, jonka logiikan kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, koska se ilmaisee vain arvoa.  Ei ole kovinkaan vaikea nähdä, että nykyisen finanssikapitalismin ja finanssimarkkinoiden toiminnan selittäminen perinteisten arvoteorioiden avulla ajautuu helposti loputtomaan painiin todellisen arvon tavoittamiseksi. Orléanille tämä perinteinen näkemys on instrumentaalinen lähestymistapa rahaan. Instrumentaalinen käsitys hallitsee uusklassista taloustiedettä, mutta sama käsitys löytyy kaikista ajattelutavoista, joiden perustana on arvon käsite. Siksi ei voida valita eri arvoteorioiden väliltä, vaan on joko valittava arvo tai raha. Rahan ”valinta” on markkinoiden sosiaalisen järjestyksen perustamisteko: ”raha markkinatalouksien primaari instituutio. Raha perustaa markkinatalouden”(s. 148).  Siksi on hyödytöntä etsiä perustaa tai mitan osoitinta työstä, kuten Marx teki, tai hyödystä ja niukkuudesta, kuten Walras, koska  ”arvolla ei ole muuta ilmaisua kuin (monetaarinen)raha”(s. 29).

Itse asiassa Orléan palaa tietyllä tavalla takaisin Aristoteleeseen ja tämän vaihtoa koskevaan ihmetykseen, jota Marx käsittelee Pääoman ensimmäisessä osassa. Aristoteles tarkastelee yhtälön 5 patjaa = 1 talo merkitystä ja huomauttaa, että vaihtoa ei voi olla ilman yhtäläisyyttä eikä yhtäläisyyttä ilman yhteismitallisuutta.  Marxin mukaan Aristoteles näkee hyvin, että rahallinen vaihto edellyttää yhtäläisyyssuhdetta, mutta samalla ”tässä hän joutuu ymmälle ja luopuu arvomuodon enemmästä erittelystä” (Marx). Aristoteleen mukaan ”todellisuudessa on kuitenkin mahdotonta, että, että niin erilaatuiset kappaleet olisivat yhteismittaisia”. Siksi hän päätyy johtopäätökseen, että tämä ”yhtäläisyys voi olla ainoastaan jotakin olioiden todelliselle luonnolle vastakkaista; ja siihen turvaudutaan vain käytännöllisen tarpeen sanelemana”. Markkinoilla näkyvä yhteismitallisuus on siis Aristoteleelle pelkkä konventio.

Marxin mukaan Aristoteles kompastuu siihen, että häneltä puuttuu arvon käsite: ”Mitä on se yhtäläinen, so. se yhteinen substanssi, joka talolla ja patjalla on viimemainitun arvonilmaisussa? Sellaista ei ’todellisuudessa voi olla olemassa’, sanoo Aristoteles. Miksi ei? Talo esittää yhtäläistä kuin patja, mikäli se edustaa sitä, mikä molemmille, patjalle ja talolle, todella on  yhtäläistä. Ja se on –ihmistyö”. Patjalla ja talolla on yhteinen substanssi, jolle niiden yhteismitallisuus perustuu ja tämä substanssi on niiden tuottamiseksi yhteiskunnallisesti välttämätön ihmistyö. Markkinasuhteet määrittyvät siten Marxilla ennen rahasuhteita ja niistä riippumatta. Siksi raha ajatellaan tavarana, joka on valittu ”yleiseksi vastikkeeksi”, jonka kautta arvo löytää universaalin muotonsa.

Orléan tavallaan valitsee Aristoteleen tien: hänen mukaansa tavaroiden vaihdon takana ei ole mitään substantiaalista, vaan ainoastaan raha ja se rajaton ja yhtäläinen halu, jonka kohde se on. Yhteismitallisuutta ”1 talo = 10 euroa” ja ”1 patja = 2 euroa” ei nyt ole peräisin alkuperäisestä yhteismitallisuudesta ”1 talo = 5 patjaa”, vaan tämä viimeinen yhteismitallisuus on ymmärrettävä mekaaniseksi tulokseksi edeltävistä rahallisista yhteismitallisuuksista. Vain suhde rahaan tekee tavaroista yhteismitallisia. Seurauksena on arvoteorialähtöisistä ajattelutavoista varsin etäällä oleva markkinajärjestyksen teoreettinen konstruktio. Sen sijaan, että raha nähtäisiin neutraalina muotona, joka antaa mahdollisuuden sitä edeltävän arvon epäsuoralle ilmaisemiselle, on nyt ajateltava, että raha ja arvo muodostavat yhden ja saman todellisuuden. Arvo ei ole olemassa muuten kuin rahassa. Marxin ilmaisua muuttaen voidaan nyt sanoa, että ”tunnemme nyt arvon substanssin: se on raha. Tunnemme nyt sen määrän mitan: se on rahan määrä”. Nyt rahassa esitetty hinta ei ole konventionaalinen harso, joka pitäisi poistaa sen alta löytyvän kätketyn todellisen arvon paljastamiseksi. Hinta on ensisijainen todellisuus siinä mielessä, että tavara on hintansa arvoinen, siis sen rahamäärän, jonka avulla se muuttuu markkinoilla vaihdettavaksi.

Tämä institutionalistinen lähestymistapa korostaa kaikkien markkinatoimijoiden universaalia keskinäisriippuvuutta. Rahan saaminen sellaisenaan, pyrkimys rahaan on  ”yhteisesti tunnustetun ja legitiimin rikkauden”  (Aglietta & Orléan, 2002, s. 67) muoto, ja tämä yhteinen, ”sosiaalinen” ottaa erityisen asemansa ja  paikkansa rahana. Siksi rahan todellisuutta ei tutkita luetteloimalla sen eri tehtäviä, vaan tutkimalla sen kykyä luoda yleinen yhteisymmärrys sosiaalisen ryhmään ja ilmaista tämä yhteinen objektiivisella tavalla. Tämä rahan yksimielisyyden luomisen kyvyn korostaminen ja sitä kautta sen kyky luoda (markkina)yhteisö antamalla sille ykseys ja identiteetti ilmaistaan muotoiluilla, kuten  ”raha, ilmaus yhteiskunnasta totaliteettina” (Aglietta Michel, Andreau Jean, Anspach Marc, Birouste Jacques, Cartelier Jean, de Coppet Daniel, Malamoud Charles, Orléan André, Servet Jean-Michel, Théret Bruno et Jean- Marie Thiveaud, « Introduction collective », La monnaie souveraine, Paris, Éditions Odile Jacob, 1998, s.10) tai ”raha, totalisoinnin tekijä”(Orléan, 2002). Raha on siis markkinataloudessa se, minkä kautta yhteiskunta tulee läsnä olevaksi ja näyttäytyy sekä pakottaa  kaikki yksilöt  tämän kolmannen välittäjän objektiivisten muotojen alle. Raha on ”sosiaalisen”, yhteisen ilmestysmaja, sen tabernaakkeli. Ainoa missä yhteinen tulee materiaaliseksi ja käsin kosketeltavaksi.

 

***

 

Orléan pyrkii siis osoittamaan, että tämä hypoteesi arvosubstanssista (hyöty, työ) kuvaa markkinatalouksien todellisuutta hyvin epätäydellisesti. Toisin kuin suurin osa taloustieteellistä perinnettä, Orléan asettaa etusijalle rahan halun sinä mikä määrittää ensisijaisesti markkinoiden toimintaa. Arvolla on hänen mukaansa perustavasti ennen kaikkea monetaarinen luonto, siis se on olennaisesti abstrakti. Ahne rahanhimo konstituoi markkinatalouksien perusenergian eikä käyttöarvo tai hyödyn halu. Loputon markkinoiden laajentaminen on väline, jolle raha perustaa voimansa. Kuitenkin, voittaakseen ihmiset puolelleen, se luo välityksiä jotka antavat mahdollisuuden kontrolloida sisäisyyksiä tekemällä ne sopiviksi markkinoille, antamalla tavaramuodon. Vain tämä merkitys on hyödyllä.

Edeltävällä teollisen kapitalismin syntykaudella talouden kannalta olennainen kysymys ei ollut enää käyttöarvojen piirin loputon laajentaminen, vaan palkkatyöläisyyden kasvattaminen. Palkkatyön kautta tavoitteena oli luoda järjestys, jossa kaikki työt olisivat yhteismitallisia palkkatyön muodossa. Tämä oli klassisen taloustieteen (Smith, Ricardo ja Marx)  ja työnarvoteorian aika. Heti kun palkkatyöstä tuli työn hallitseva muoto, työn arvo(teoria) oli tehnyt tehtävänsä ja kysymys markkinoiden hyväksynnästä tuli keskeiseksi. Toisin sanoen teorian on ja olisi pyrittävä jollain tavoin heijastamaan taloudellista kehitystä ja kysymyksiä, joita se asettaa eikä roikuttava kiinni edeltävien aikakausien erilaisille olosuhteille perustuvissa ajattelutavoissa.

Marginalistisen teorian mukaan tavaran arvon perustana on tavaran hyödyllisyys. Arvo on siinä määrä/suuruus, joka on peräisin vaihdon ulkopuolelta, erillisestä substanssista, esim. hyödyllisyys tai käytettävyys, joka tavaroilla on. Uusklassisille taloustieteilijöille hyödyllisten/käytettävien tavaroiden kysyntä on voima, joka pitää markkinatalouden toiminnassa. Kuluttajien tyydyttäminen, siis kysyntään vastaaminen on sekä tuotannon että vaihdon lähtökohta, kaiken alku. Toisin sanoen ”yksilö” on absoluuttinen lähtökohta ja yhteiskunta, ”sosiaalinen” (ja raha) puuttuu tästä alkuperäisestä mallista tai yhteiskunta ja raha ovat sille toissijaisia ja johdannaisia. Tämä käsitys arvosta saa pelkistetyn ilmauksensa walrasilaisessa tasapainomallissa.

Entä jos lähdetään ajatuksesta, että arvoa ei voida samaistaa vaihtoa edeltävään hyödyllisyyden kaltaiseen substanssiin? Silloin arvoa pitäisi tarkastella sellaisenaan markkinasuhteiden luojana, niiden synnyttäjänä, arvo olisi siis jotain, jonka kautta talouden piiri saavuttaa itsenäisen olemassaolonsa ja tällä tavoin erillisyytensä muista yhteiskunnallisen toiminnan muodoista. Markkinasuhteilla on oma arvonmuodostuslogiikkansa, jonka tavoitteena ei ole kuluttajien tai kysynnän tyydyttäminen, vaan markkinoiden piirin rajaton laajentaminen. Siihen kyetäkseen tavara voi käyttää hyväkseen ihmisen halua hankkia itselleen jotain hyödyllistä tai käytettävää, mutta käytettävyys, hyödyllisyys on vain yksi arvonmuodostuksen tekijä muiden joukossa. Arvoa ei voi ymmärtää vain käytettävyyden tai hyödyllisyyden logiikan kautta. Arvostuksen ”kysyntä” on yhtä vahva suhteessa objekteihin. Ja monissa tilanteissa arvoa haetaan sen itsensä vuoksi pelkkänä yleisenä ”ostovoimana” (ja  pelkkänä tai puhtaana ”mahdollisuutena”). Tämä, sanottaisiinko sosiologinen tai yhteiskuntatieteellinen näkökulma taloudelliseen arvoon on tärkeä.

Siksi olisi tutkittava arvoa autonomisena, itsenäisenä ja ”ulkoisena” yrittämättäkään samaistaa sitä johonkin ennalta olemassa olevaan suureeseen, kuten hyödyllisyys, niukkuus tai työ. Raha antaa mahdollisuuden tutkia arvoa  kaikessa voimassaan. Se on instituutio, jolle arvo ja vaihto perustuvat. Tämä näkökulma eroaa radikaalisti uusklassisesta arvoteoriasta, jolle raha on toissijainen  ja tulee vasta hyödyn jälkeen ja jonka tehtävä on vain vaihdon helpottaminen, siis hyödyn palveleminen.

Mutta rahaa voidaan pitää olennaisena, koska sen kautta tavaran arvo tulee olemassa olevaksi (aktualisoituu). Rahan kysyntä, rahanhimo eikä hyödyllisten tavaroiden himo on se voima, joka antaa elämän markkinoille; se on niiden alkuperäinen energia.  Rahaa on siksi ajateltava itsenäisenä ja alistamatta sitä millekään päämäärälle: hyöty, niukkuus, työ jne. Hyöty ei kata esinesuhteemme, tavarasuhteemme kaikkia elementtejä, vaan on pelkästään sen yksi erityinen modaliteetti.

Jotta tapahtuisi vaihtoa, on oltava halu vaihtoon ja tämä halu on halua rahaan, rahanhimoa. Siksi hyöty ei edellä vaihtoa, vaan on tulos siitä: raha tekee esineistä hyödyllisiä ja haluttavia. Hyöty on tavarasuhteiden, markkinasuhteiden luomaa. Kun korostetaan vaihtomenetelmien roolia ja voimasuhteiden merkitystä hintojen muodostuksessa, korostetaan suhteiden asemaa eikä määrää. Tämä näkyy hyvin finanssitoiminnan alueella.

Uusklassisten taloustieteilijöiden mukaan osakkeilla on sisäinen arvo tai ”fundamentaaliarvo”, joka määrittää hinnanmuodostuksen liikkeitä. Olettamus ei ole millään lailla itsestään selvä, koska on hyvin hankala sovittaa pörssikurssin liikkeitä ja osakkeiden hinnanmuodostusta ajatukseen vakaasta fundamentaaliarvosta, annetusta reaaliperustasta. Esimerkiksi 19. lokakuuta 1987 Dow Jones menetti 22,6 prosenttia arvostaan, vaikka mitään vastaavaa ei ollut nähtävissä reaalitaloudessa.

Ei ole olemassa objektiivista arvoa finanssipääomalle, mutta silti se on varsin todellista ja kouriintuntuvaa. Tässä mielessä ”arvoteoria” joudutaan hylkäämään. Osakkeen arvon arvioiminen edellyttää välttämättä epämääräisen osan, jota ei voida palauttaa mihinkään niin sanotusti objektiiviseen. Finanssimarkkinoiden roolina ei ole tuoda olemassa olevaksi tai tehdä tiedettäväksi sille edeltävä arvo, vaan subjektiivisten arvioiden perustalta saada aikaan arvio, johon kaikki ”uskovat”.

Logiikka, joka ohjaa arvonmuodostusta, on mimeettinen: ei ole väliä miltä pohjalta kukin arvioi osakkeen sisäistä arvoa, oleellista on seurata hallitsevaa mielipidettä. Mimeettisyys selittää usein havaitun “reaalitalouden” ja rahoitusdynamiikan erkaantumisen. Siitä seuraa puolestaan malli, joka ajattelee hintaa tuloksena eräänlaisesta itseulkoistamisesta, markkinat etääntyvät itsestään. Tällä mimeettisellä  ”itseulkoistumisen” mallilla on tärkeä asema käyttäytymisellemme koska se näyttää kuinka markkinainteraktiot voivat tuottaa itsestään  omat välittäjänsä ilman minkään ulkoisen periaatteen mobilisoimista. Tämä lopputulos näyttää olennaiselta lähestymistavalle, jossa markkina-arvojen autonomiasta tehdään keskeinen ymmärrettävyyden periaate.

 

***

 

Rahan ja yleisemmin koko rahoituksen analyysi näyttää lähestymistavan vahvuuden. Kritiikki olemassa olevia talousteorioita kohtaan ei johdu siitä, että uusklassinen taloustiede tuottaisi huonoa taloustiedettä, vaan siitä, että se jättää kokonaan vaille huomiota ison osan talouden tärkeitä puolia. Ongelma on siinä tavassa, millä se käsittää kohteensa ja perustansa. Käynnissä oleva kriisi on osoittanut tämän monin tavoin. Taloustieteen uudelleen perustamisen vaatimus ei kuitenkaan ole peräisin nykyisestä kriisistä eikä se ole sidoksissa pelkästään nykyiseen tilanteeseen. Kyse on absoluuttisesta välttämättömyydestä, mikäli tahdomme, että ymmärrämme paremmin yhteiskuntaa, jossa elämme.

Orléanin mukaan siis uuden ja uusklassiselle taloustieteelle vaihtoehtoisen käsitteellisen kehyksen luominen on tällä hetkellä olennaista, koska 1990-luvulta lähtien kriittinen taloustiede on menettänyt koko ajan vetovoimaansa ja uusklassinen taloustiede loistaa tällä hetkellä aurinkona taivaalla. Sen tärkeimmät vastustajat marxismi ja keynesiläisyys ovat marginalisoituneet, vaikka niiden kannattajat omissa piireissään päivittelevätkin nykykapitalismin kriisiä. Taloustieteen uudelleen perustamiselle aika on otollinen, koska hallitseva uusklassinen paradigma on käytännössä romahtanut ja hetkellä, jona se oli voimansa tunnossa ja kilpailevat paradigmat ovat liian heikkoja ja niitä pitää yllä jonkinlainen nostalgia palkkatyöyhteiskuntaan. Kiinnostus heterodoksisiin näkemyksiin on samalla kasvanut.

Nähdäkseni Orléan on oikeassa siinä, että taloustiedettä eivät nykyiset taloustieteilijät nykytaloustieteen opeilla pysty uudistamaan. Se olisi jotakuinkin samaa kuin sairauden parantaminen sairauden syillä. Avautuminen yhteiskuntatieteisiin ja samalla taloustieteen ”genealogia” ovat uudistumisen ja uuden kohteen kannalta olennaisia. Ongelma on vain, avautuminen ei voi tapahtua nykyisiin yhteiskuntatieteisiin, vaan pikemminkin sille kentälle ja niihin kysymyksiin, joilla ja joista yhteiskuntatieteet syntyivät. Taloustieteen uudelleen perustamisen kannalta on olennaista myös yhteiskuntatieteiden uudelleen perustaminen.

 

Viitteet

 

[1] Kaksikielinen julkaisu, johon kannattaa tutustua, Revue de la régulation. Capitalisme, institutions, pouvoirs, löytyy täältä. Lehdestä löytyy myös varsin kattava ja osin kriittinen Jean-Marie Harribeyn  – lähinnä Marxin arvoteorian ei substantialistisia piirteitä puolustava – katsaus  ”Arvon imperiumiin”.

[2] Orléan käy yhdessä Jean-Yves Grenierin kanssa Annales-lehteen kirjoittamassaan pitkässä ja erinomaisessa artikkelissa Michel Foucault, l’économie politique et le libéralisme läpi Foucault’n 1970-luvun lopun luentoja taloustieteilijän näkökulmasta.

[3]Tosin, kuten hän korostaa artikkelissaan La sociologie économique de la monnaie:

”La pensée sociologique n’aurait pas réussi à proposer un cadre d’intelligibilité permettant de construire une approche systématique du fait monétaire. Ce diagnostic conduit Geoffrey Ingham (1998) à parler d’un « sous-développement de la sociologie de la monnaie ». Nigel Dodd (1994,) dans la préface de son livre, n’est pas moins percutant : « Les analyses sociologiques de la monnaie manquent relativement de substance. […] Une approche sociologique de la monnaie cohérente serait quelque chose de nouveau. La négligence persistante des sociologues à l’égard de la monnaie trouve en partie son origine dans leur incapacité à reconnaître son importance en tant qu’institution sociale » (p. vi). Si l’analyse proposée par Wayne Baker et Jason Jimerson (1992) est plus nuancée, elle n’en conclut pas moins à « l’inexistence d’une sociologie de la monnaie systématique » (678). Dans la même veine, Jocelyn Pixley (1999) constate que : « Seulement peu de sociologues ont proposé un corps significatif de recherches consacrées à la monnaie » (1092). Pour en finir avec cet échantillon de points de vue, citons Collins Randall (1979) qui n’hésite pas à affirmer : « La monnaie est sans aucun doute la matière la plus négligée de la sociologie […] Les sociologues la laissent de côté comme si elle n’était pas assez sociologique » (190). Ou enfin François Cusin (1998) qui écrit : « Les sociologues ont peu étudié les comportements et représentations liés à l’argent » (418)

Facebook-kommentit
2 Comments
  1. Erittäin mielenkiintoinen esittely ja avaus -taas kerran- Vähämäeltä.
    Pieni oma pohdinta:
    Mikäli raha määritellään velkasuhteeksi, niin eikö tällöin sen sosiaalinen määrittenyisyys korostu. Finansoitumisen myötä olemme ”sosiaalisempia” kuin koskaan. Olemme kytkeytyneet imaginääriseen -yhteiseen- järjestelmään. Velkaisuus on nykyihmisen olemisen tapa-jopa määrittelevä sellainen. Raha joka ei ole luomassa uusia sidoksia ei toimi luonteensa mukaisesti. Sen halutaan liikkuvan kiihtyvällä nopeudella ja mielellään vielä valonnopeudella.
    Eli kysymys Vähämäelle: Onko tämä käsitys rahasta velkana (velka suhteena) ristiriidassa tai erilainen siihen mitä Orlean tahtoo rahalla arvona tarkoittaa?

  2. “Onko tämä käsitys rahasta velkana (velka suhteena) ristiriidassa tai erilainen siihen mitä Orlean tahtoo rahalla arvona tarkoittaa?”

    No, rahan, kuten velan perustana on sosiaalinen suhde,eli raha on periaatteessa vain velkakirja, joka on tietyssä yhteisössä universaali, eli periaatteessa kaikki voivat lunastaa sen. Rahaan sisältyy tietysti aina myös riski, että se on “arvoton”, kuten velkaan, että sitä ei makseta. Arvottomuus voi tapahtua monin tavoin: teet palkkatyötä, saat palkan jälkeen päin, inflaatio on rajua ja tajuat että et saa mitään, menetät luottamuksen ja raha ei toimi.Sekä rahassa että velassa onkyse luottamuksewsta tai oikeastaan konventiosta, oletuksesta että muut toimivat samalla tavoin. Raha on siten yhteisen ilmenismuoto tai materiaalinen muoto yhteiselle, siis sosiaalisen sidoksen konkreettinen ilmaus. Yksi puoli tässä on, että epätoivon hetkellä, turvaa hakiessa, yrität hankkia rahaa (Euro on tässä mielessä ongelmallinen valuutta, koska se toimii hyvin kasvun aikana, mutta se ei kestä kriisiä, siis tarjoa turvaa, luottamusta jne., so. toimi tavallaan oikeasti rahana), koska taustalla ei ole yhteistä
    Orleanin ja Agliettan käsitys rahasta on institutionalistinen, eli raha on instituutio, joka helpottaa sosiaalista kanssakäymistä, instituutiona se vapauttaa loputtomista neuvotteluista ja vaihtokaupasta (tämä on erilaisten osuuskuntarahojen ongelma).Mutta palaan asiaan myöhemmin tarkemmin.
    Pointti kai orleanilla on, että substantialististen ja oletettuun oikeaan tuotantotilaan kytkettyjen arvoteorioiden kautta on mahdoton ymmärtää ”finanssisosiaalisuuta”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *