Blockupy Frankfurt 2013: Matkalla kohti metropolilakkoa vai jumissa pippurisumun keskellä?

Vuosi ensimmäisen Blockupy Frankfurtin jälkeen tuhannet kaikkialta Saksasta ja moniaalta Euroopasta palasivat Frankfurt am Mainiin, Euroopan keskuspankin varjoon. Kokoontumisen ja toimintapäivien toisen vuosikerran motoksi oli muodostunut “mielenosoittamisesta kansalaistottelemattomuuteen”. Se oli epäilemättä rohkea leuan nosto suhteessa viime vuoden kriminalisaatioon ja repressioon. (Kansalais)tottelemattomuutta kuitenkin on montaa sorttia, ja Blockupyn tulevaisuuden kannalta olennaista on, voiko Blockupy toimia sellaisena yhteentulemisen rakenteena, joka kykenee aloittamaan myös talouskurimaa Saksassa hallitsemattomien ja omaehtoisten uusien tottelemattomuuden muotojen tuotannon sekä väkijoukkojen autonomisen organisoitumisen aallon.

Perjantaina kylvetyt metropolilakon siemenet

Perjantaina 31. toukokuuta 3 000 ihmisen joukko sulki sateisen aamupäivän ajaksi kaikki Euroopan keskuspankille johtavat tiet Frankfurtin keskustassa. EKP:n ja lukuisten alueelle sijoittuneiden finanssialan yritysten työntekijöiden pääsy työpaikoilleen estettiin; kaduilla kimpoili eksyneen tai vihaisen oloisia pukumiehiä ja alueen lattekahvilat täyttyivät närkästyneistä sihteeriparvista.

Samoissa kahviloissa – niissä harvoissa, jotka eivät olleet varautuneet päivään sulkemalla oviansa – kahvia litki myös usea sadetta paennut tai vessaa etsivä blokkaaja. Sulkupisteitä, barrikadeja, oli seitsemässä eri kohdassa, risteyksissä tai kaduilla. Tunnelma oli sateesta huolimatta positiivinen, eikä toiminta kohdistunut finanssialueen työntekijöiden henkilöihin. EKP:n pohjoispuolen barrikaadeilla sekoilleen poliisiyksikön (kts. video) pippurisumuttamia 2–5 mielenosoittajaa enempää vahinkoa ei koko päivän aikana syntynyt.

Myöhemmin saman päivän aikana järjestettiin useita hajautettuja protesteja, joiden avulla pyrittiin nostamaan esiin globaalin riiston ja kuripolitiikan moninaisia vaikutuksia ihmisten arjessa. Sade oli lakannut ja koko keskusta kuhisi.

Frankfurtin lentokentällä 700 ihmistä osoitti mieltään karkotuslentoja vastaan: niitä lennetään Frankfurtin kansainväliseltä kentältä tai sen kautta enemmän kuin miltään muulta Euroopan lentokentältä. Lufthansan check-in-alueelle keskittynyt mielenosoitus tiedotti entisen Saksan valtionlentoyhtiön olevan suurin karkotuslentojen lentäjä niin Saksassa kuin koko Euroopassa. Mielenosoitus yritettiin sulkea terminaalirakennuksen ulkopuolelle huolimatta oikeuden päätöksestä päästää rajattu määrä (200) henkilöitä osoittamaan mieltään myös rakennuksen sisälle. Terminaalin sisälle päästyään paikalla pitivät puheita itseorganisoituneet siirtolaisryhmät, rasismin vastaiset järjestöt ja romaniaktivistit.

Hieman aiemmin Deutsche Bankin edustalla osoitettiin mieltä pankin asekauppoja, ruokakeinottelua ja “kolmannen maailman” maavaltauksia vastaan. Ympäri keskustaa Oikeus kaupunkiin -ryhmä organisoi etukäteen jaetun koodatun kartan avulla sarjan hajaantumisia ja tapaamisia toiminnan merkeissä: vierailut asuntomarkkinakeinottelijoiden ja luksusremontoijien toimistoille jättivät jälkeensä tarrojen ja maalin muodossa selkeän viestin Saksan vasta viime aikoina aloittamaa asuntopoliittisen säätelyn purkamista ja siitä seuraavaa alueellista segregaatiota, siis uusliberaalia kaupunkipolitiikkaa, vastaan. Samaan aikaan ympäri keskustaa liikkuva hoiva-mafia liimasi iskulausein varustettuja kuukautissiteitä naistentavaraliikkeiden ikkunoihin ja kasasi jalkakäytäville erilaisista kodinhoitovälineistä palkattoman, uusintavan työn näkyväksi tekeviä installaatioita.

BLlvGpUCEAEaXB6

Kuva: @Blockupy

Erityisesti ostoskatu Zeililla toteutettu “isku”, jossa tanssiva kulkue pakotti vaateketjun toisensa perään sulkemaan ovensa, näyttäytyi metodeiltaan uudelta ja raikkaalta tottelemattomuuden muodolta. Toiminnan viitekehys oli globaalien tuotannon ja riiston ketjujen näkyväksi tekeminen: Bangladeshin tehdastuhossa kuolleiden 1127 vaatealan työläisen johdosta ensisijainen kohde oli kyseiseltä tehtaalta vaatteita ostaneista liikkeistä suurimpiin kuuluva Primark. Ensimmäiseksi Primarkiin kohdistunut protesti laajeni aropalon lailla läpi koko ostoskadun. Hennes&Mauritz, Karstadt, Mango, C&A, Zero, Görtz, Benetton, Pimkie… Liike toisensa jälkeen sulki ovensa rumpuryhmän ja tanssivien mielenosoittajien parkkeeratessa sisäänkäynnin eteen tai, liiketoimintaa suojelevien kyttien käydessä hitaalla, tanssiessa suoraan sisälle liikkeeseen jakamaan lentolehtisiä ja liimaamaan tarroja. Seuraava kohde Zara: missään ei näkynyt poliiseja, joten satoja ihmisiä valui sisään kolmikerroksiseen liikkeeseen ja järjesti juhlat. Liikkeen työntekijät kuvasivat hulluutta kännykkäkameroillaan hymyillen, ja paikalle toimistostaan hälytetty liikkeenjohtaja lähetti lentosuukkoja alemmista kerroksista vilkuttaville valtaajille. Kun mellakkavarusteiset kytät saapuivat kompuroimaan liukuportaissa ja pilaamaan juhlat, väkijoukko jatkoi matkaa ja sulki seuraavaksi MacDonaldsin. Starbucksiin emme ehtineet, sillä työntekijät salpasivat ovet jo nähdessään naapuriketjun kohtalon.

Kuva: Rebelarte.info

Kuva: Rebelarte.info

 

Kuva: Rebelarte.info

Kuva: Rebelarte.info

Zeilin kansalaistottelemattomuus pakotti kymmenet globaalit vaatealan ketjut sulkemaan: se halvaannutti Euroopan eniten voittoja tuottavan ostoskadun täysin. Lisäksi Zeililla koettu vastarinnan muoto oli kykenevä avaamaan osallistumisen mahdollisuuden myös niille, joilla ei ollut etukäteen hankittua tietoa protestin organisoinnin tavasta: ohikulkijat tulivat mukaan täyttämään yhteisellä ilolla kulutuksen kuolleet paikat. Avoin osallistumisen rakenne onnistui ja vastarinnasta tuli kaikkien yhteistä omaisuutta, ja samalla liikkeelle lähtivät ilon lisäksi keskinäisen huolenpidon affektit ja yhteisen toimijuuden muodot. Paikalla olleella rumpuryhmällä oli merkittävä osuus toiminnan onnistumisessa: joko intuitiivisesti tai tarkan suunnittelun tuloksena ryhmän toiminta mahdollisti täysmittaisen osallistumisen kenelle tahansa Zeililla tuona päivänä kävelevälle.

Zeililla nähty vastarinta on tärkeää nähdä ennen muuta yhtenä niistä toiminnan muodoista, joista koostuu Etelä-Euroopasta leviävä ajatus metropolilakosta tai sosiaalisesta lakosta; yleislakosta, joka vapautuu vanhojen ammattiliittojen sopimuskulttuurista tai sektorirajojen mukaan toteutetuista neuvotteluista. Metropolilakko tähtää pysäyttämään koko alueen (kaupungin, metropolialueen, maan, maanosan…) kapitalistisen tuotannon ja kulutuksen samalla kun se kohdistaa kollektiivisen huomion epädemokraattisen hallinnan ja lisääntyvän kontrollin arkipäiväisiin muotoihin yhtä lailla kuin seksismin ja rasismin jatkuvaan läsnäoloon kaupungissa. Samalla sosiaalinen lakko esittää analyysin – koska se perustuu ymmärrykseen nykykapitalismin toiminnasta ja tarpeesta uusiin vastarinnan muotoihin – ja tuo esiin sarjan vaatimuksia. Ennen kaikkea se luo välittömästi toisenlaisen maailman: hetkeksi se vapauttaa eloon metropolin, jossa työ ei ole orjuutettua, ja näin yhteistoiminta valtaa riiston ja eristämisen tarkoituksiin rakennetut tilat.

Alla video perjantain tapahtumista.

Perjantai oli menestys, joka onnistui sekä luomaan uusia, konfliktia pakenevia protestin muotoja että tekemään näkyväksi uusintavan työn, globaalien tuotantoketjujen, autoritaarisen rajakontrollin ja uusliberaalin ryöstöpolitiikan teemoja. Se oli askel kohti yhteistä ja helposti tarttuvaa tottelemattomuutta, joka tämän hetken Euroopassa leviää etelästä kaikkialle ja vaatii jokaiselle avoimia, inklusiivisia organisoitumisen ja vastarinnan muotoja – muotoja, joissa ero “aktivistin” ja “kenen tahansa” välillä katoaa.

Lauantain sulkeutunut sulku

Lauantaina 1. kesäkuuta Baseler Platzin täyttivät suurmielenosoitusta varten organisoituvat ryhmät. Kun kulkue puolenpäivän jälkeen lähti liikkeelle, arvioivat järjestäjät siinä marssivan (ja vielä lähtöaukiolla marssimaan järjestäytyvän) väkijoukon lukumääräksi 20 000 henkilöä. Aurinko paistoi, tunnelma oli iloinen ja keveä, eikä viime vuonna mielenosoittajia läpi suurmielenosoituksen reitin häiriköineistä satojen kyttien joukko-osastoista näkynyt häivääkään… vielä.

Kulkueen pään ollessa ohittamassa Oopperataloa ja kääntymässä vasemmalle kohti EKP:tä katkaisivat paikalla odottaneet poliisijoukot mielenosoituksen pään irti sitä seuraavasta antikapitalistisesta blokista. Samaan aikaan kyseinen blokki rajattiin Oopperatalon takaseinän toisella kulmalla irti loppukulkueesta. Motti rakennettiin vain muutaman korttelin päässä sieltä, mistä kulkue oli lähtenyt liikkeelle, motitukselle täydellisessä paikassa: kadun toisella puolella oli suuren Ooppera-rakennuksen takaseinä (ei sisäänkäyntejä yhtä, motin aikana unenomaisena epätodellisena hetkenä sekunneiksi avautunutta palo-ovea lukuunottamatta…) ja toisella puolen viikonloppuisin suljettu kunnallishallinnollinen rakennus. Korttelin kohdalla katu jäi pieneen notkelmaan, niin että motitettujen ympärillä poliisit seisoivat aavistuksen ylempänä. Ei kujia, ei sisäänkäyntejä asuntoihin, ei palotikkaita, ei avautuvia ikkunoita.

Poliisisulun sisään jäi noin 1000 henkilöä. Huomattava osa näistä kuului varsinaiseen antikapitalistiseen blokkiin, jonka muodostivat Interventionistische Linke, Ums Ganze ja pohjois-italialaisten sosiaalikeskusten verkosto. Mukana oli kuitenkin myös muita ihmisiä, jotka eivät olleet organisoituneet kävelemään missään tietyssä blokissa: nuoria ja vanhuksia, toimittajia ja parlamentaarikkoja, paikallisia, vain mielenosoitusta varten tulleita, paikalle sattumalta osuneita, siirtolaisia, jne…

Motin alussa poliisin ja blokin organisoivien tahojen välillä käytiin näennäinen neuvottelu motin purkamisen ehdoista, mutta kyttien vaatimukset olivat kohtuuttomat ja lainvastaiset, eikä niihin ymmärrettävästi suostuttu. Neuvottelujen ajauduttua umpikujaan loppu oli historiaa, ja varsinainen antikapitalistinen blokki keskittyi odottamaan vääjäämätöntä, oli se sitten väkivaltainen hyökkäys tai joukkopidätys. Motti kesti 9–10 tuntia ja näiden tuntien aikana sen sisällä ei varsinaisesti tapahtunut mitään: yrityksiä aloittaa asamblea a la española kaikkien sisällyttämiseksi motin sisäiseen päätöksenteon prosessiin oli lukuisia, mutta ne kaikki torjuttiin. Ongelmallista oli, että motin sisällä mutta varsinaisen antikapitalistisen blokin ulkopuolella olevat arviolta yli 100 ihmistä oli suljettu ulos päätöksenteosta ja sen (sekä muiden mahdollisten yhteisten prosessien) tuottamasta yhdessä olemisen, turvallisuuden ja keskinäisen luottamuksen tunteesta. Eikä kyse toki ole vain tunteista – joita on toki niitäkin pidettävä keskeisinä vastarinnan muotoja arvioitaessa: mikäli väkivaltainen rynnäkkö kohti motin sisällä olevia olisi tapahtunut, olisivat antikapitalistisen blokin ulkopuolelle jätetyt motitetut olleet ensimmäisiä hakattuja.

Alla lauantaina kuvattu video.


Paljon enempää lauantaista ei ole sanottavaa. Poliisirepressio oli brutaalia ja merkitsi selvää siirtymää viime vuoden kaupungin miehittämisestä ja jatkuvasta kissa-hiiri-leikistä. Enää kyseessä ei ollut byrokraattinen “haistakaa vittu” -menetelmä, jossa ihmisiä istutettiin tuntikausia pienissä moteissa ja annettiin heidän odottaa hidasta prosessointia improvisoidun ja laittoman tunnistamisen, takavarikon ja pidätyksen koneiston läpi. Tänä vuonna kyseessä oli suora fyysinen väkivalta. Hyvin varustautuneiden katulääkäreiden läsnäolo oli korvaamatonta, sillä lauantain yli 300 loukkaantuneen saldo olisi ilman heitä ollut vielä raskaampi. Kaikista loukkaantuneista katulääkärit hoisivat 275 henkilöä. Hoidettujen ikä vaihteli 6 ja 70 ikävuoden välillä ja heidän yleisimmät vammansa olivat pippurikaasusta aiheutuva kipu, hetkellinen näön menetys ja voimakas pahoinvointi sekä pampuniskujen aiheuttamat haavat ja murtumat. Vakavin tapaus oli loukkaantunut, joka jouduttiin viemään sairaalaan tajuttomana.

Sekä perjantaina että lauantaina protesteilla oli vahva paikallisten ihmisten tuki. Sen ansiosta jälleen yhden väkivaltaisen, pääomaa suojelevan valtiorepression näytöksen keskeltä muistiin kirjautui myös laajenevan vastarinnan ja solidaarisuuden kuvia: paikallisia eläkeläisiä pesemässä pippurisumutettujen silmiä omista vesipulloistaan, Oopperan työntekijät hinaamassa ylimmän kerroksen ainoista ikkunoista vettä ja ruokaa motitetuille, heittämässä vessapaperirullia motin improvisoitua vessaa varten, ja tekemällä näin omalta osaltaan tyhjäksi poliisivoimien yritykset näännyttää ja nöyryyttää motitettuja.

Konfliktuaalisista strategioista yhteisiin ja rakentaviin metodologioihin

Heti pippurisumun laskeuduttua ensimmäinen nimetön poliisi lauloi lehdistölle motin olleen suunniteltu, vahvistaen näin kaikki kokemukset motin sisältä käsin käydyn “neuvottelun” pinnallisuudesta sekä todellisista syistä poliisin perustelujen ja vaatimusten jatkuvan muuttumisen takana. Milloin syyksi julistettiin savupommi, milloin motitettujen aurinkolasit tai sateenvarjot, milloin valehdeltiin ensimmäisistä kivistä, joita kukaan ei koskaan heittänyt. Motin purkamiseksi vaadittiin ensin “naamioiden” poistamista, sitten motitettujen 1000 ihmisen erottamista muusta kulkueesta erilliselle reitille, muun kulkueen jatkamista ilman motitettuja jne., jne. Kyttien logiikka kuuluu kuitenkin kytille, joten ensisijainen keskittyminen sen miettimiseen, mitkä “oikeudenmukaiset syyt” mielenosoituksen tuhoamisen takana mahtoivat olla, on silkkaa ajanhukkaa.

Tärkeämpää on hahmottaa poliisien toiminnan poliittinen viitekehys: Frankfurtin paikallisella edustuksellisen politiikan tasolla kyseessä oli ja on viime vuonna alkanut ja nyt jatkuva poliittinen konflikti, jossa pelissä on valta määritellä – tarvittaessa demokraattisten rakenteiden ohi ja yli – mitä Frankfurtissa tapahtuu ja mitä ei. Kaupungin uuden, sitten viime vuoden vaihtuneen liberaalin SPD:n pormestarin Peter Feldmannin sallittua mielenosoitukset ja haettua niille tuen oikeudesta, riitautti vihreän ja kristillisen puolueen konservatiivinen koalitio yhdessä poliisivoimien kanssa päätöksen. Myönteinen päätös uusittiin oikeudessa. Tämän jälkeiset tapahtuimat realisoituivat lauantaina: poliisivoimat otti oikeuden omiin käsiinsä ja suunnitteli mielenosoituksen tuhoamisen.

Keski- ja Pohjois-Euroopassa on totuttu pitämään poliisivoimien alisteisuutta demokraattiselle päätösvallalle itsestäänselvyytenä, mutta nyt tilannetta on syytä arvioida useilta suunnilta esimerkiksi suhteessa Kreikan poliisivoimiin, joiden puolueettomuus ja alisteisuus demokraattisesti valitulle hallinnolle on oikeistolaisen sotilasjuntan kaatumisesta ja vuoden 1974 demokraattisesta siirtymästä saakka ollut tilanteesta riippuen joko erittäin kyseenalainen tai loistanut avoimesti poissaolollaan. Kun nyt on ajankohtaista ennemmin  miettiä “miten” ja “milloin” Kreikan poliisivoimat yhdistyy natsipuolue Kultaisen aamunkoin kanssa pyrkiäkseen valtaan, kuin epäillä “josko” uhka on olemassa, on poliisivoimien toimintaa ja poliittisia kytköksiä muuallakin Euroopassa elintärkeää arvioida ja kritisoida. Poliisin toiminta Frankfurtissa osoittaa keskeisesti sen, että myös Saksassa eletään siirtymää kohti tilannetta, jossa valtion väkivaltamonopoli (poliisivoimat) ei enää palvele edes näennäisen demokraattista (paikallista, alueellista tai valtiollista) hallintoa, vaan muodostaa ja edustaa omaa poliittista intressiään. Tätä intressiä ajaakseen se liittoutui Frankfurtissa mielenosoitusta edeltävinä viikkoina vihreiden ja kristillisten parlamentaarikkojen kanssa, ja teki sitten itsenäisen tai suljettujen ovien takana muiden poliittisten toimijoiden kanssa laaditun päätöksen tuhota mielenosoitus.

Kun paikallisen tason “pikkupolitiikasta” siirrytään kohti laajempien valtarakenteiden analyysiä, on otettava huomioon ettei se, mitä Frankfurtin kaduilla halutaan tapahtuvan tietenkään liity yksinomaan paikallispoliittiseen arvokonservatiivien, siis “asenteeltaan paheksuvien” ryhmien moraaliseen ahdinkoon ja inhoon kaduilla vellovia ihmismassoja kohtaan. Vaikka vallan kytkökset jäävät usein, ja nytkin, osittain hämärän peittoon, ei vaikuta epätodennäköiseltä, että eurooppalaisen pääoman vartijoiden kokoontuessa yhteen keskustellaaan tapaamisissa myös niistä aropaloista, jotka syttyivät yli kaksi vuotta sitten Pohjois-Afrikassa ja Lähi-Idässä ja roihuavat tällä hetkellä Turkissa tartutettuaan Espanjan väestöön toukokuussa 2011 kapinan, joka kytee parhaillaan kaikkialla Euroopassa. Luulemme, ettei Mario Draghi halua näitä mielenosoituksia työpaikkansa takapihalle enempää kuin Angela Merkel “monikulttuurisuudessa epäonnistuneeseen” Saksan Imperiumiinsa, ei edes pieninä ja symbolisina, sillä ne avaavat mahdollisuuden kansannousuun siellä, missä pankkiirin tulisi saada vetäytyä lepoon raskaan riskinoton jälkeen; kotimaaperällä, keskuksessa kurjistetun periferian sijaan. Jos Draghi kehtaa sanoa kreikkalaisille, että heidän on joko toteltava kuolettavia talouskurivaatimuksia tai painuttava ulos yhteiseksi väitetystä rahaliitosta, mitä hän sanoisi saksalaisille tottelemattomille, puhumattakaan koko mantereen laajuisesta vastarinnasta ja vaatimuksesta uudelleenmuotoilla rahaliiton ja koko EU:n tarkoitus?

Se, että Blockupy Frankfurtin kriminalisointia haluavat aikamme suurinta valtaa käsissään pitävät ja laajinta inhimillistä kärsimystä aiheuttavat tahot joilla on yksityisessä omistuksessaan enemmän kuin tarpeeksi resursseja kaikille jaettavaksi, johtaa – yhteiskunnallisten liikkeiden perspektiivistä ja niiden toiminnan suhteen – vanhojen protestimuotojen umpikujaan. Tuloerot ovat suuremmat kuin koskaan aiemmin historiassa: pääoman puolelta löytyy kyllä loputtomasti lisää resursseja järjestää mielenosoituksiin lisää mellakkakyttiä, parantaa nanoteknistä varustelua, siis tuottaa entistä tehokkaampia RoboCopeja, suunnitella uusia ‘ei-tappavia’ aseteknologioita, jotka joskus tappavat; tai perustaa uusia väkivallan toimielimia, kuten EU:n omat santarmijoukot, ”kriisinhallintaan erikoistuneet” sotilaspoliisit ikuisessa valmiustilassa lähetettäväksi mihin tahansa missä vastarinta autoritaarista uusliberalismia vastaan herää. Fyysiseen vastakkainasetteluun toistuvasti johtavat rituaalinomaiset mielenosoitukset eivät voi jatkua, eikä naiiville mellakkaromantiikalle ole tilaa. Vaikka emme ole eläneet anti-summit-protestien aikakautta, tunnemme ruumiissamme niiden kaiun, ja kaiku kertoo erään aikakauden tulleen päätökseensä kun Carlo Giuliani murhattiin Genovassa.

Demokratian murentuessa ja epädemokraattisten instituutioiden kuten Troikan (EKP:n, Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n ja Euroopan komission) käskyttäessä hallituksia, oikeusjärjestelmän puolueettomuuden ja päätösten moraalisuuden tullessa kyseenalainen ja puoluejärjestelmän tarjotessa laidasta laitaan samaa vaihtoehdottomuutta, ratkaisun avaamiseksi vaaditaan laajoja ja kekseliäitä yhdessä tuotettuja vastauksia: uusia politiikan ja talouden instituutioita, uusia avoimia ja demokraattisia rakenteita, joissa osallistumiskynnys on matala, uusia yhteiskunnallisen uusintamisen ja tuotannon rakenteita, jotka eivät perustu riistolle. Näiden ratkaisujen tuottaminen on kiireellistä ja välttämätöntä, ja työ on jo alkanut läpi Euroopan, kenties laajimmin ja näkyvimmin Espanjassa – tähän työhön yhteiskunnallisten liikkeiden on suhteutettava protestinsa muodot ja kohteet, tähän vanhojen instituutioiden syrjäyttämiseen uusien, yhdessä luotujen tieltä.

Blockupy Frankfurt on etsinyt ja epäilemättä kaivannut tartuntaa niistä eteläisemmän Euroopan kapinan ja organisoitumisen käytännöistä, joita viime vuosina on keksitty. Suhteessa viime vuoteen nähtävissä oli lukuisia yrityksiä avata suunnitteluprosessia muiden maiden alueella toimiville liikkeille ja luoda tapahtumalle rakenne, joka mahdollistaisi näiden mukaanoton. Kaupungin laidalta saadun, keskiviikkona avatun Antikapitalistisen leirin oli tarkoitus toimia ylikansallisena liikkeiden tapaamisen paikkana – toiminnan organisointi leirissä kuitenkin tapahtui suhteellisen suljetuissa rakenteissa, eivätkä edes Espanjan 15M:stä inspiroituneet “asambleat” tarjonneet avointa tilaa yhteisten lähtökohtien ja käytäntöjen käsittelylle tai yhteiselle keskustelulle eri alueiden ongelmista ja kamppailuista. Blockupyn asambleat olivat tulevaan toimintaan keskittyneitä tiedotustilaisuuksia, joissa välitetty tieto perustui muualla muiden tekemiin päätöksiin eikä jättänyt tilaa suoralle demokratialle. Uusien organisoitumisen metodologioiden saapuminen Saksaan antaa siis vielä odottaa itseään.

Osasyynä on epäilemättä se, että organisoivan koalition kokoonpano on monelta osin vanhoillinen ja erityisesti sen puolue-, ammattiliitto- ja perinteisten kansalaisjärjestöjen osuudet vastustavat jo oman rakenteensa kautta suoran demokratian käytäntöjä organisoitumisen muotona. Hyvänä esimerkkinä on esittää muisto lauantain viime tunneilta: kulkueen pään ja hännän yhdistyessä motin purkamisen jälkeen, ja vaatiessa poliisia avaamaan rivinsä EKP:n suuntaan jatkavalla loppukulkueelle, Die Linken (ja todennäköisesti Verdin ja Attacin) edustajat kaappasivat mielenosoituksen jäänteet viedäkseen ne takaisin aloituspaikalle huolimatta mielenosoittajien selvästä vastalauseesta. Selvän ristiriitatilanteen edessä esitetyt vaatimukset aloittaa asamblea, torikokous, siis luoda mahdollisuus suoraan demokraattiseen päätöksentekoon tilanteessa läsnä olevien kesken, torjuttiin täysin. Mikrofonin valtaa käsissään pitävien yksilöiden suora, törkeä ja ylimielinen suhtautuminen vaatimuksiin suorasta demokratiasta kielii koalition sisäisistä ristiriidoista, joiden purkaminen tulee ajankohtaiseksi ennemmin tai myöhemmin.

Tottelemattomuuden muotojen metodologia vaatii ajattelemista ja arviointia: vastarinnan tarttuvuutta, jaettavuutta ja suoraa fyysistä konfliktia pakenevia muotoja on vahvistettava ja niiden tuottamiseksi on kehitettävä uusia tapoja. Tottelemattomuuden lisäksi liikkeiden keskuudessa on alettava luoda vaihtoehtoja vanhoille kriisiytyneille politiikan rakenteille rakenteissa, jotka jo itsessään ovat esimerkki ja yritys kokeilla avointen ja demokraattisten politiikkojen harjoittamista. Tämä vaatii yhteiskunnallisten liikkeiden metodien demokratisointia ja osallistumiskynnyksen madaltamista, siis identitaarisen, vain aktivisteille kuuluvasta politiikasta luopumista ja kenen-tahansa-politiikan hahmottelemista.

Sunnuntaina kuvattu haastattelu Interventionistische Linkessä toimivan Kellyn kanssa pyrkii päivien tapahtumien rekonstruktion lisäksi nostamaan esiin kysymyksen yhteisistä käytännöistä.

Laajemmin Blockupyn organisoinnin käytäntöjä käsitellään (ja kritisoidaan) tässä englanninkielisessä kirjeessä, jonka Barcelonan 15M:n kansainvälisen verkostoitumisen työryhmä julkaisi eilen.
Lasse Poser & Lotta Tenhunen
Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *