Demokratiapolitiikka demokratian esteenä

Syyskuun 15. päivänä vietetään kansainvälistä demokratiapäivää. YK:n juhlistamaa juhlapäivää tosin tuskin huomaa, ellei satu tuntemaan demokratiatutkijoita, – aktivisteja tai seuraamaan muuten sopivia tahoja sosiaalisessa mediassa. Järjestökentälle se tarkoittaa tilaisuutta seminaareille sekä palkintojen jakamiselle. Demokratian kehittämistä analysoidaan, kritisoidaan ja verrataan keskenään. Kenellä on demokraattisin innovaatio? Kenellä on osallistavin täsmäprojekti?

Teemojen suhteen tutkimus- ja politiikan alana demokratia ei ole liikkunut juuri mihinkään. Nuorten apaattisuus, äänestäjien apaattisuus, ”demokratian kriisi” – lähtökohdat ovat yhä samoja nyt kuin kaksi vuosikymmentä sitten, jolloin demokratian tutkimuksessa tapahtui niin kutsuttu deliberatiivinen käänne. Se muutti keskustelun suuntaa ja on nykyisin hallitseva ajatus kentällä. Deliberatiivisen käänteen suorana seurauksena Suomessa on otettu käyttöön esimerkiksi kansalaisaloitteet ja uusia kunnallisia kuulemiskäytäntöjä kuten asukasraateja sekä keskustelutilaisuuksia. Keskeinen julkilausuttu ajatus on, että kansalaisten pitää päästä osallistumaan itseään koskevaan päätöksentekoon. Onko tämä toteutunut?

Demokratiainnovaatiot eivät ole kasvattaneet demokratiaa. Ne eivät ole antaneet valtaa kansalaisille. Kansalaisaloite on pohjimmiltaan perinteinen kansalaisadressi, jonka olemassaolo välineenä on tunnustettu lainsäädännössä. Mitään uutta hallitsijoille toimitetuissa vetoomuksissa ei sinänsä ole, eikä nykyinenkään kansalaisaloitelaki velvoita eduskuntaa aloitteiden varsinaiseen käsittelyyn. Mikä tahansa asukasraati ja kunnanjohtajan keskusteluilta on puolestaan viime kädessä tavallista kuulemista, mitä on harjoitettu demokratioissa aina – itse asiassa jo kauan ennen demokratioita. Kiinan kommunistihallinto on maansa kyselytutkimuslaitosten suurin asiakas, sillä yksivaltaisille hallitsijoille on tärkeää saada mahdollisimman tarkka käsitys kansalaisten mielipideilmastosta. Demokraattiset hallitsijat eivät poikkea diktatuureista tässä mielessä lainkaan. Kuuleminen, ilman välitöntä vaikutusta ohi valittujen edustajien, ei itsessään lisää tai laajenna demokratiaa mitenkään.

Demokratiapolitiikka (democracy policy) onkin ensisijaisesti keino legitimoida vallankäyttöä. Se on hallinnollinen politiikan ala, jossa pyritään todella vastaamaan demokratian kriisiin. Kriisin perustavien rakenteellisten syiden sijaan demokratiapolitiikka vastaa kuitenkin kriisin oireisiin, sammuttaen pieniä tulipaloja luomalla kuvan alati laajenevasta kansalaisosallistumisesta, ilman todellisia takeita kenenkään mahdollisuudesta osallistua poliittiseen päätöksentekoon aikaisempaa enempää.

Hallinnollisella democracy policyllä ei ole juuri mitään annettava todellisille pyrkimyksille laajentaa kansalaisten poliittista päätösvaltaa. Tähän tarvitaan todellista demokratiapolitiikkaa (democracy politics). Suomessa ei ole vielä hyödynnetty kuin pientä osaa niistä demokraattisista työkaluista, joita on ehdotettu käyttöönotettaviksi aivan suomalaisen demokratian alkuajoista saakka. Demokraattisille “innovaatioille” ei ole tarvetta, jos esimerkiksi varhaisen äänioikeusliikkeen koko tavoitelista otettaisiin huomioon. Vaalien lisäksi tuolloin jo iskulauseissa sekä poliittisissa ohjelmissa vaadittiin kansalaisille oikeutta esittää ja kumota lakia suoran lainsäädäntöoikeuden avulla. Tämä tarkoitti suoria ja sitovia kansanäänestyksiä, joita jo nykyisellään hyödynnetään päätöksenteossa ympäri maailmaa.

Politiikan tutkijoiden sekä poliitikkojen mielikuvitus on toistaiseksi rakentunut nykyisten poliittisten oikeuksien varaan. Niiden lisäämiseen suhtaudutaan yhtä oudoksuen kuin niiden rajaamiseenkin. Suomi on oman identiteettinsä vanki. Ajatus siitä, että demokratiaa voisi aidosti kasvattaa Suomessa ottamalla mallia ulkomailta, sotii vahvasti sitä itseymmärrystä vastaan että olemme jo nyt demokratiakehityksen kärjessä.

Konsensuksenharmaan koalitiohallituksen jälkeen valtaan tarttunut porvarihallitus kuitenkin on toimillaan sähköistänyt suomalaista poliittista ilmapiiriä. Suomi herää perjantaina syyskuun 18. päivä yleislakon kaltaisiin olosuhteisiin ensimmäistä kertaa kuuteen vuosikymmeneen. Jos vallankumoukselliset demokratiauudistukset ovat koskaan mahdollisia Suomessa, voisi hyvin sanoa niiden ajan olevan juuri nyt. Ne vaativat tuekseen kuitenkin laajan, aktiivisen ja päättäväisen kansanliikkeen. Toisin kuin hallinnollinen democracy policy, aitoa demokratiapolitiikkaa ei luoda yliopistojen käytävillä sekä ministeriöiden virkamiesten aamupalavereissa. Todellinen kansanvalta lähtee nyt sata vuotta myöhemmin sieltä, mistä se lähti alkujaankin – kaduilta.

Äänioikeusmielenosoitus

Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *