Derryn tasavaltalaiset eivät koskaan jää eläkkeelle

Martin McGuinness (1950-2017) eteni derryläisestä katutason aktivistista ja IRA:n vapaaehtoisesta tasavaltalaisen liikkeen merkittäväksi poliittiseksi johtajaksi. McGuinnessin perintöä määrittävät vahvasti saavutukset Irlannin rauhanprosessissa. Hänen eroamisensa johtotehtävistä sekä pian tämän jälkeen tapahtunut menehtyminen ajoittuvat ristiriitaiseen tilanteeseen: yhtäältä Sinn Féinin suureen vaalimenestykseen ja toisaalta vakavaan pattitilanteeseen Irlannin pohjoisosan poliittisissa instituutioissa. Teksti Markus Termonen.

McGuinnessin kuolema 21.3.2017 nostatti paljon erilaisia reaktioita ja kommentteja. On selvää, että aseelliseen toimintaan osallistuneen tasavaltalaispoliitikon elämää ja uraa muistellaan vaihtelevista, kriittisistäkin näkökulmista: yhden vapaustaistelija on toisen terroristi. Lukuun ottamatta kaikkein lojalistimielisimpiä muistokirjoituksia ja uutisointeja, monet McGuinnessin kiivaatkin vastustajat antoivat arvoa tämän luotettavalle ja uutteralle työlle rauhanprosessissa. Tyypillisesti McGuinnessin toimintaa on arvioitu sotaa käyneen miehen siirtymisenä rauhan mieheksi (kuten esimerkiksi Helsingin Sanomien uutisessa 21.3.2017), ikään kuin tämä olisi kokenut elämässään paavalimaisen kääntymyksen ja muuttanut näkökantojaan radikaalilla tavalla.

Derryn rohkea jättiläinen

Tasavaltalainen näkökulma on toisenlainen, mikä ilmenee esimerkiksi Sinn Féin -puolueen An Phoblacht -lehdestä, jossa McGuinnessin elämää kunnioitettiin pikemminkin samojen periaatteiden jatkumona, ei kasvamisena rauhanomaisten toimintatapojen kannattajaksi. Huhtikuun 2017 numero on suurelta osin omistettu McGuinnessille ja sisältää muun muassa puheen, jonka Sinn Féinin puheenjohtaja Gerry Adams piti menehtyneen toverinsa hautajaisissa.

Adams korostaa McGuinnessin jatkuvasti pitäneen arvossa samoja Irlannin yhdistymisen, vapauden sekä tasa-arvon periaatteita. Hän vastusti näitä oikeuksia rajoittavaa (siis Iso-Britannian ja lojalistien harjoittamaa) aseellista toimintaa, ja oli sitten mukana luomassa ehtoja sille, että oli mahdollista puolustaa näitä periaatteita rauhanomaisilla keinoilla.

McGuinnessin toimintaa ohjasi Adamsin mukaan koko ajan sama näkemys siitä, että Iso-Britannian hallituksen osallisuus Irlannissa on saaren asukkaiden hajaannuksen ja erimielisyyksien keskeinen syy. Aseellinen toiminta ja neuvottelut olivat McGuinnessille saman taistelun eri muotoja. Tasavaltalaiset periaatteet eivät siis ole muuttuneet vaan pikemminkin ne ovat ohjanneet tasavaltalaista liikettä rauhanprosessin eri käänteissä.

An Phoblacht -lehden huhtikuun numerossa on myös Mary Lou McDonaldin, Sinn Féinin varapuheenjohtajan Irlannin tasavallan parlamentissa pitämä puhe. McDonald painottaa McGuinnessin derryläistä taustaa. Tämä syntyi maahan, joka piti hänen kaltaisiaan toisen luokan kansalaisina ja joka oli perusluonteeltaan syrjivä. McGuinnessin valintana oli taistella epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Hän puolusti tasavaltalaisia yhteisöjä, ja tämä tie vei hänet liittymään Irlannin tasavaltalaisarmeijaan, jonka toiminnassa hän oli mukana myös “verisunnuntain” (Bloody Sunday) aikoihin ja jossa hän saavutti johtavan aseman.

Vuonna 1973 McGuinness sai vankilatuomion tultuaan pidätetyksi lähellä autoa, joka sisälsi räjähteitä ja ammuksia. McGuinness on kertonut eronneensa IRA:sta vuonna 1974. Eroamisajankohdan todenperäisyydestä on eri näkemyksiä. Esimerkiksi Ed Moloneyn teoksen A Secret History of the IRA mukaan McGuinness ei ollut pelkästään komentajan asemassa Derryssä vaan myöhemmin myös Irlannin pohjoisosan IRA:n komentaja sekä pitkäaikainen armeijaneuvoston (army council) jäsen. Moloneyn mukaan McGuinnessillä oli hyvä maine IRA:n perustason vapaaehtoisten keskuudessa hyvän sotilasoperaatiokokemuksen vuoksi, mikä teki hänestä samalla uskottavan rauhanprosessin edistäjän IRA:n sisällä. Strategisesta taitavaa Gerry Adamsia taas pidettiin Moloneyn mukaan etäisempänä.

Joka tapauksessa vankilasta vapautumisensa jälkeen McGuinnessistä tuli yksi Sinn Féinin keskeisistä poliitikoista, ja hän kampanjoi lukuisissa vaaleissa vuosikymmenien ajan. Vuonna 2011 McGuinness oli ehdokkaana Irlannin presidentiksi ja sai kolmanneksi eniten ääniä.

McDonaldin mukaan McGuinness toimi samalla rohkeudella niin aseellisessa toiminnassa kuin sittemmin neuvottelijana ja poliitikkona. Opetusministerinä hän edisti koululaisten tasa-arvoa. Sittemmin Pohjois-Irlannin ensimmäisen ministerin sijaisena (Deputy First Minister) hän teki merkittävää työtä muun muassa sovinnon edistäjänä, sekä symbolisesti (kuten kättelemällä kuningatarta) että konkreettisesti, pitäen samalla johtavana tavoitteenaan Irlannin yhdistämistä ja aitoa demokratiaa. Sovinnon edistäjänä McGuinness ei pelkästään vaatinut kompromisseja toiselta osapuolelta vaan – kunnon valtiomiehen tavoin – oli niihin valmis itsekin.

Yksiselitteisesti “terroristiksi” luokiteltavissa oleva ihminen ei saa sellaista kansainvälistä arvostusta kuin mitä McGuinness sai. Elinaikanaan hän oli kunnioitettu vieras Etelä-Afrikassa ANC:n (African National Congress) tovereidensa kuten Nelson Mandelan luona. Hän edisti rauhanprosesseja maailman eri kolkissa Baskimaasta Kolumbiaan ja Lähi-Itään. Siksi on luonnollista, että McGuinnessin hautajaisissa oli myös merkittävää kansainvälistä edustusta, kuten Palestiinan ja Kuuban suurlähettiläät sekä Irlannin rauhanprosessia tukenut USA:n entinen presidentti Bill Clinton, joka puhui hautajaisissa:

“Ystävämme ansaitsi tämänpäiväisen valtavan ihmisjoukon. Vielä enemmän hän ansaitsi oikeuden pyytää meitä kunnioittamaan hänen perintöään siinä kuinka elämme. Viemään loppuun työn, joka on tehtävä.”

Euroopan parlamentissa Sinn Féin kuuluu vasemmistolaiseen GUE/NGL-ryhmään, joten on luonnollista, että McGuinnessin muistoa kunnioitti myös sen puheenjohtaja Gabi Zimmer:

“Hän omisti elämänsä – sanoin ja teoin – rauhalle ja maansa uudelleen yhdistämiselle sekä demokraattisten instituutioiden luomiselle Irlannin pohjoisosaan, jättäen jälkeensä perinnön, joka tulee kestämään.”

Tietenkin myös monet eurooppalaiset vasemmistolaiset puolueet ilmaisivat surunvalittelujaan, kuten Podemos, PCF (Ranskan kommunistipuolue) ja Rifondazione Comunista. Euroopan ulkopuolelta erityistä huomiota McGuinnessin menehtyminen sai niiltä liikkeiltä, joiden kanssa tasavaltalaiset ovat toimineet yhteistyössä, kuten ANC ja FARC-EP (Fuerzas Armadas Revolucionarias de Colombia Ejército del Pueblo, eli Kolumbian vallankumoukselliset asevoimat – Kansan armeija).

Yhteisöjen puolustamisesta rauhansopimukseen

Näistä kaikista poliitikkojen ja poliittisten ryhmien arvioista voi nostaa esiin toisenkin tärkeän poikkeaman suhteessa vallitsevaan, näennäisen “neutraaliin” puhetapaan tasavaltalaisista ja Irlannin konfliktista. Vaikka McGuinnessin kuoltua tämän historiasta kirjoitettiin ja puhuttiin jossain määrin tasapuoliseen sävyyn, samalla pimentoon jäi tyypillisesti se, mikä on Irlannin konfliktin varsinainen syy ja miksi väkivalta kiihtyi uudelleen juuri 1960-luvun lopulta alkaen. Syiden jättäminen pimentoon palvelee erityisesti Iso-Britanniaa, joka ei ole asianmukaisesti pitänyt kiinni rauhansopimukseen (Good Friday Agreement, 1998) sisältyvistä velvollisuuksistaan.

Valtiollista yhtenäisyyttä Iso-Britannian kanssa kannattavat lojalistit (unionistit) hallitsivat Irlannin pohjoisosaa saaren jakamisesta (1921) saakka pitkälti yksinvaltaisesti syrjimällä irlantilaisia ja katolisia mm. asunto- ja työllisyyspolitiikassa sekä rajoittamalla näiden demokraattisia vaikuttamismahdollisuuksia vaalijärjestelmän epätasapuolisuudella. Paljon puhuva esimerkki yhteiskunnallisen vaikuttamisen rajoittamisesta on 1960-luvun väkivallattoman kansalaisoikeusliikkeen joutuminen lojalistien väkivallan kohteeksi.

IRA aktivoitui 1960-luvun lopulta alkaen keskeisesti siksi, että se puolusti tasavaltalaisia asuinalueita ja yhteisöjä. IRA oli ennen tätä liiaksi laiminlyönyt sotilaallisia tehtäviään, ja monissa tasavaltalaisyhteisöissä vallitsi suuri pettymys IRA:n kykyyn toimia lojalistien hyökkäyksiä vastaan. Tämän sisäisen kriisin vuoksi IRA jakautui kahteen osaan: ns. vanha IRA, “Official IRA” ja uusi “väliaikainen” IRA, “Provisional IRA”, joka on tosiasiassa se, mikä nykyään yleisesti IRA:na tunnetaan. Provisional IRA:lla oli myös suhteet 1970-luvun eurooppalaiseen ulkoparlamentaariseen ja radikaaliin vasemmistoon, kuten italialaiseen Potere Operaio -järjestöön, jonka kongressiin IRA:n edustajia osallistui vuonna 1971.

Provisional IRA:n sotilaallinen voima oli sekä aseellisesti että vapaaehtoisten määrällä mitattuna jotain aivan muuta kuin vanhan IRA:n, ja siksi se pystyi haastamaan sekä Iso-Britannian armeijan että lojalistien puolisotilaalliset joukot ja hallitsemaan osia muodollisesti Iso-Britannialle kuuluvista alueista. Samalla taistelun teki mahdolliseksi tasavaltalaismielisen siviiliväestön vahva tuki.

Rauhansopimus ei varmasti olisi toteutunut samanlaisena ilman tätä pitkää aseellista taistelua. Se ei ollut tappiolle jääneen armeijan sopimus vihollisen kanssa vaan vuosikymmeniä kestäneen prosessin tulos ajankohtana, jolloin olosuhteet sopimuksen solmimiselle olivat oikeat sekä tasavaltalaisessa liikkeessä että yhteiskunnassa laajemmin.

Poliittinen kriisi ja Sinn Féinin menestys

McGuinnessin eroaminen tammikuussa 2017 ensimmäisen ministerin sijaisen tehtävästä, jossa hän oli toiminut lähes kymmenen vuoden ajan, käynnisti dramaattisen tapahtumaketjun. Voi olla, että eroamisen osasyynä olivat samat terveysongelmat, jotka sittemmin johtivat McGuinnessin poistumiseen keskuudestamme. Varsinaiset pääsyyt olivat kuitenkin poliittisia.

Sinn Féin oli jo pitkään ollut tyytymätön Arlene Fosterin toimintaan edustajakokouksen (Northern Ireland Assembly) ensimmäisenä ministerinä. Sinn Féin arvosteli tätä DUP:n (Democratic Unionist Party) puheenjohtajaa ylimielisestä asenteesta rauhansopimuksessa määriteltyihin periaatteisiin ja instituutioihin. Suurimman unionistipuolueen, DUP:n asenne Irlannin kieltä kohtaan on pysynyt korostuneen kielteisenä (Irlannin kieltä koskeva laki on edelleen säätämättä). DUP ei myöskään suostu edistämään tasa-arvoista avioliittolakia eikä oikeuksien julistusta (Bill of Rights), vaikka jälkimmäinen sisältyy vuoden 1998 rauhansopimukseen.

Lopullinen syy McGuinnessin eropäätöksen ajankohdalle oli kuitenkin ns. Renewable Heat Incentive -skandaali. RHI oli hanke, jonka tarkoituksena oli kannustaa uusiutuvan energian lämmityskäyttöä yrityksissä. Hakemuksen jättäjän oli mahdollista saada tukea, joka oli kuitenkin tosiasiassa suurempi kuin lämmityksen hinta, mikä tarkoitti, että hakija saattoi tehdä voittoa pelkästään sillä, että lämmitti jotain tyhjillään olevaa rakennusta. Projektista siis puuttui kunnollinen arviointi tukimekanismin vaikutuksista. Arlene Foster oli vastuussa RHI:n kehittämisestä toimiessaan liiketoiminta- ja kauppaministerinä vuonna 2012.

Asiasta kehkeytyi skandaali vasta loppuvuodesta 2016, kun yksityiskohdat holtittomista ja valtaisista tukimaksuista yrityksille tulivat päivänvaloon. Tässä vaiheessa Arlene Foster toimi jo ensimmäisenä ministerinä. Kritiikkiä Fosteria kohtaan nostatti erityisesti se, että vaikka hänellä oli jo pitkään ollut tietoa tukijärjestelmän ongelmista, hän ei pyrkinyt selvittämään ongelmia vaan niistä välittämättä pikemminkin lykkäsi RHI:n lakkauttamista, joka tapahtui lopulta alkuvuodesta 2016 toisen ministerin toimeenpanemana. Veronmaksajat joutuivat maksamaan projektista peräti 500 miljoonaa puntaa.

Sinn Féin vaati Fosterin eroa ensimmäisen ministerin tehtävästä. Kun tämä ei toteutunut, McGuinness totesi, että edellytyksiä luottamukselliselle yhteistyölle ei ole enää olemassa. Samaan arvioon päätyi koko Sinn Féinin johto. Selvästikään ei ole kyse pelkästään ongelmallisesta suhteesta suurimpaan unionistipuolueeseen, sillä DUP:n kaikkien aikojen merkittävimmän poliitikon, Ian Paisleyn, kanssa McGuinnessillä oli tunnetusti hyvät välit. (Näiden poliitikkojen suhteesta valmistui äskettäin elokuvakin.)

McGuinnessin erottua Sinn Féin ei nimennyt ketään tämän tilalle, mikä johti pikaisiin edustajakokousvaaleihin, jotka pidettiin 2.3.2017. Vaikka McGuinness ei ollut ehdolla näissä vaaleissa, hänen tarkoituksenaan ei ollut luopua politiikasta pysyvästi, vaikka toisin kävikin. Derryn tasavaltalaisilla ei ole tapana jäädä eläkkeelle.

Sinn Féinin uudeksi johtajaksi Irlannin pohjoisosassa tuli Michelle O’Neill, joka johdatti puolueen erinomaiseen vaalimenestykseen. Sinn Féin sai äänistä 27,9 %, mikä riitti lähes ykköstilaan. DUP:n äänisaalis laski, jääden 28,1 %:iin. Sinn Féinillä on nyt 27 edustajaa ja DUP:lla 28 (jopa 10 vähemmän kuin aiemmin) edustajakokouksen yhteensä 90 edustajasta.

Merkittävää ei ollut pelkästään muutos näiden kahden puolueen suhteessa, vaan keskeistä oli myös se, että ensimmäistä kertaa sitten Irlannin jakamisen (1921) unionistipuolueet (DUP, UUP ja muutama pienempi puolue) eivät saaneet enemmistöä äänistä. Sinn Féinin ja toisen suuren tasavaltalaismielisen puolueen, SDLP:n (Social Democratic and Labour Party), yhteenlaskettu paikkaluku on 39. DUP:n tappio merkitsee myös, että sillä ei ole enää edustajakokouksen säännöistä johtunutta ns. veto-oikeutta (petition of concern) asioihin, joiden se ei halua edistyvän. Tämä on poliittinen maanjäristys, seisminen muutos.

Vaalituloksesta saakka on ollut kuitenkin epäselvää, mitä se merkitsee uuden hallituksen muodostamisen kannalta. Arlene Foster on edelleen DUP:n puheenjohtaja, mikä tarkoittaa, että sopiminen Sinn Féinin ja DUP:n yhteishallituksesta on äärimmäisen vaikeaa, ellei mahdotonta. Pattitilanne on siis jatkunut jo pitkään. Edessä ovat joko uudet vaalit tai ns. direct rule eli se, että Iso-Britannian hallitus hallitsisi suoraan Irlannin pohjoisosaa. Viimeksi tällainen tilanne oli kymmenen vuotta sitten. Direct rulen voimassa ollessa alueen korkein johtaja on ns. Pohjois-Irlannin asioista vastaava valtiosihteeri, siis tällä hetkellä konservatiivihallituksen edustaja. Direct rule on vaihtoehdoista huonoin, joten mitään muuta pysyvää tietä ei voi nykyisissä voimasuhteissa – niin kauan kuin Irlanti pysyy jaettuna – olla kuin paluu vallan jakamiseen Sinn Féinin ja DUP:n välillä.

Arlene Fosterin asema DUP:ssa on luonnollisesti uhattuna. Mitkä kompromissit olisivat puolueelle liikaa ja aiheuttaisivat sen hajoamisen? Esimerkiksi tasa-arvoinen avioliittolaki on DUP:n vanhoillisimmille ehdottomasti vastustettava uudistus. Lisäksi on syytä muistaa, että lojalistiset sotilaalliset ryhmät eivät ole luopuneet kaikista aseistaan. UDA ja UVF ovat edelleen olemassa, ainakin uhkana, vaikkakin niiden toimintaa ei ole aina helppo erottaa tavallisesta rikollisuudesta.

Lojalistinen väestönosa kysyy varmasti itseltään, miksi Sinn Féin on onnistunut nousemaan niin suosituksi puolueeksi samalla kun Provisional IRA:n toiminta lakkasi ja miksi lojalistien omat sotilaalliset ryhmät ovat pystyneet synnyttämään puoluepolitiikassa pelkkiä epäonnistumisia. Iso kysymys on se, mihin Sinn Féinin menestyksen aiheuttama turhautuminen johtaa: aseet ja turhautuminen ovat vaarallinen yhdistelmä. Lojalisteilla on varsinkin nyt tapana syyttää Sinn Féiniä liiallisesta voitonriemuisesta käyttäytymisestä, mutta vastauksena näihin kritiikkeihin on huomioitava, että juuri lojalistien paraatiperinteisiin kuuluva ylemmyydentunto ja ylimielisyys ovat vuosikausien ajan olleet merkittävä yhteiskunnallinen ongelma. Omista perinteistä olisi mahdollista pitää kiinni myös kunnioittavalla tavalla, pitämättä jokaista kompromissia uhkana.

Joka tapauksessa lojalistit elävät samassa yhteiskunnassa tasavaltalaisten kanssa, ja siksi kompromissien välttämättömyys on ollut kaikkien tiedossa jo pitkään. Paljon on jo toteutunut, vaikka prosessi tulee jatkumaan vaikeana. Se, että unionistipuolueet menettivät enemmistön, tekee kompromissien välttämättömyyteen totuttaumisesta entistäkin väistämättömämpää.

Vastaavaa toiveikkuutta ei valitettavasti voi esittää Iso-Britannian hallituksen suhteen. Brexit-päätös on entisestään korostanut sitä ilmiötä, että entinen kolonialistinen suurvalta pitää kynsin ja hampain epätoivoisesti kiinni vanhoista kolonialistisista “saavutuksistaan”. Declan Kearneyn mukaan se, että Iso-Britannian pääministeri Theresa May on päättänyt järjestää parlamenttivaalit, osoittaa että Iso-Britannia on muodollisesti irrottautunut Irlannin pohjoisosan poliittisesta prosessista).

Iso-Britannia salli Skotlannin äänestää itsenäisyydestä, ja luultavasti uusikin äänestys on tulossa, mutta se ei näytä sallivan sitä, että Irlannin pohjoisosan väestö saisi itse päättää tulevaisuudestaan kansanäänestyksessä, vaikka juuri tällainen demokratian toteuttaminen (bordel poll) kuuluu rauhansopimuksen periaatteisiin. Iso-Britannian hallitus pelkää äänestystä siitäkin syystä, että selvä enemmistö tästä väestöstä äänesti Brexitiä vastaan.

Tästä huolimatta EU:n ulkoraja on tulossa Irlannin sisälle, aiheuttaen suuria taloudellista ja yhteiskunnallisia haittoja. Monille Irlannin pohjoisosassa asuville elinkeinonharjoittajille – esimerkiksi maataloudessa – EU:sta eroaminen tulee merkitsemään suuria tulonmenetyksiä. Lisäksi raja aiheuttaa jo nykyäänkin suuria taloudellisia haittoja, kun pientä aluetta, jonka sisällä on paljon taloudellista, sosiaalista ynnä muuta kanssakäymistä, koskee kaksi erillistä lainsäädäntöä.

Sinn Féinin europarlamenttiedustaja Martina Anderson jättikin parlamentti-istunnossa Theresa Maylle selvät terveiset: työnnä rajasi oli se sitten kova tai pehmeä sinne minne aurinko ei paista.

Keskeisissä rauhanprosessiin liittyvissä kysymyksissä Iso-Britannian konservatiivihallitus on jatkuvasti myötäillyt unionistipuolueiden kantoja. Oikeistolaisella talouspolitiikallaan se on myös kurjistanut Irlannin pohjoisosan taloutta. Iso-Britannia laiminlyö lisäksi edelleen sitä periaatetta, että osana rauhanprosessia tulisi olla menneisyyttä koskevan tiedon saatavuus ja kipeidenkin tapahtumien avoin tutkimus.

Esimerkki tällaisesta laiminlyönnistä on asianajaja ja ihmisoikeusaktivisti Pat Finucanen murha (1989). Finucanen omaiset ja muu tasavaltalaisliike ovat vuosikausia vaatineet puolueetonta tutkimusta teosta, jonka voidaan lähes varmoin perustein arvioida olleen tulosta Iso-Britannian valtion ja puolisotilaallisten lojalistiryhmien (UDA ja UVF) yhteistyöstä. Käytännössä Iso-Britannia siis edelleen suojelee murhaajia. Valitettavaa on sekin, että Iso-Britannia tulee käyttämään hyväkseen Brexitiä irtisanoutumisessa EU:n ihmisoikeussopimuksista, mikä entisestään vähentää sitä mahdollisuutta, että murhan syylliset joskus joutuisivat vastuuseen.

Suomen ulkoministeriltä tuskin voi odottaa minkäänlaista aktiivisuutta näissä asioissa, sillä Timo Soinin puolue perussuomalaiset on samassa europarlamenttiryhmässä kuin Iso-Britannian konservatiivit sekä UUP (toinen keskeisistä unionistipuolueista). Soini on myös ylistänyt Margaret Thatcheriä, jonka itsepintaisuuden vuoksi kymmenen poliittista statustaan takaisin vaatinutta nälkälakkolaisvankia menehtyi vuonna 1981. Saman valtakauden aikana tasavaltalaisia poliitikkoja – mukaan lukien Martin McGuinnessiä – sensuroitiin valtakunnan tiedotusvälineissä epädemokraattisen ja tasavaltalaisia vastaan laaditun lainsäädännön perusteella.

Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *