Eetu Viren – Nuoren Euroopan kärsimykset

Sanoit, että äitini haluaisi, että ryhtyisin tekemään jotain; se sai minut puhkeamaan nauruun. Enkö muka nyt tee mitään? [….] Ihminen, joka työskentelee toisen tahdosta, ilman että se olisi hänen oma intohimonsa, hänen oma tarpeensa, pelkästä rahan tai kunnian himosta, ei koskaan ole mitään muuta kuin mielipuoli.

– eräs nuori porvari Frankfurtissa vuonna 1774 (Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset)

 

I Frankfurt

Ennen Ranskan vallankumousta Frankfurt kuului Euroopan edistyksellisimpiin kaupunkeihin. Johann Wolfgang Goethe syntyi siellä paikalliseen kauppiasperheeseen. Perhe kuului juuri niihin läntisen Saksan ”nouseviin luokkiin”, jotka myöhemmin ottivat Napoleonin innolla vastaan vapauttajana, koska uskoivat vallankumouksellisen Ranskan tarjoavan liberaalin vastavoiman preussilaisten vaikutusvallalle. Frankfurtissa asuessaan Goethe kirjoitti Wertherinsä, joka (kuten Georg Lukacs korostaa) ilmaisee nousevan porvariston vastarintaa Ancien Règimea kohtaan: vanhan yhteiskunnan puolustajat, kirkko ja absoluuttinen monarkia tekivät Euroopan nuorison elämästä sietämätöntä tehdessään mahdottomaksi porvarillisen subjektin sisällä vellovan myrskyn ja kiihkon vapaan ilmaisemisen.

Nyt Frankfurtista on tullut globaalin finanssikapitalismin taantumuksen keskus, jossa kymmenet tuhannet robocop-asuiset poliisit näyttävät, miltä kapitalistisen Euroopan demokratia näyttää. This is what democracy looks like.

Mistä muusta tämä kertoo kuin siitä, että kapitalismin tarjoama ”vapauden magia” on haihtunut, etteivät porvaristo eikä kapitalismi enää voi toimia missään määrin edistyksellisinä voimina, eikä ”liberaalilla” kapitalismilla ole Euroopan prekaareille enää muuta tarjottavaa kuin pamppua ja kyynelkaasua?

Olemme kulkeneet kauas nuoren Goethen Frankfurtista, myrskyn ja kiihkon porvaristosta, ”joka näyttelee historiassa mitä kumouksellisinta osaa”. Nyt finanssikapitalismin airuet – Merkel, Katainen, jne. – vastaavat Euroopan nuorisolle kuten Wertherille aikanaan vastattiin: Geduld! Geduld! Es wird besser werden! Ja mikäli emme jaksa odottaa, että EKP:n pelastamat pankit joskus viiden vuoden päästä ehkä luotottaisivat kapitalisteja, jotka sitten ehkä palkkaisivat meidät paskapalkalla johonkin paskaduuniin, saamme vastaamme kaikki Hollywoodin erikoistehostettujen toimintaelokuvien hormoonihirviöt.

Frankfurtin perjantain onnistunut finanssialueen blokkaus (jossa ”pankkiirit sulkivat pankit ja poliisi kaupungin”, kuten saksalaiset lehdet huvittuneesti huomauttivat) ja lauantain 30 000 ihmistä kerännyt suurmielenosoitus olivat finanssidiktatuurin vastaiselle liikkeelle epäilemättä suuri symbolinen voitto. Frankfurtin tapahtumien myötä kapitalismin ja demokratian välinen suhde on käynyt selväksi varsinkin yhä useammalle saksalaiselle: pelkkä uhkaus häiritä EKP:n ja liikepankkien toimintaa johtaa valtavaan sotilaalliseen operaatioon, jossa poliisi lopulta itse sulkee koko kaupungin: ”virtojen optimointiin” perustuvat uudet hallinnan (”turvallisuuden”, kuten Foucault sanoi) tekniikat eivät yksin riitä vaan kaupungin hallitsemiseksi virrat, ihmisten liike, on pikemminkin tukahdutettava vähintään viikoksi.

Frankfurtin kapinassa merkittävää on toki se, kuten muun muassa Michael Hardt totesi, että se tapahtui Saksassa, eikä pelkästään solidaarisuuden osoituksena Euroopan ”periferian” maille, Kreikalle, Espanjalle, Italialle tai Portugalille, vaan myös saksalaisten prekaarien työläisten tilanteen sietämättömyyden esillepanona. Kaikkien ylistämä Saksan kasvumalli on aina 1990-luvun loppupuolelta ja varsinkin Hartz-ohjelmista lähtien perustunut palkkojen ja kulutuksen jäädyttämiseen ja vientiteollisuuden kilpailukyvyn parantamiseen keinolla millä hyvänsä. Toisaalta ”solidaarisuuden” retoriikka oli kuitenkin jatkuvasti esillä mielenosoituksissa ja kysymys kamppailun tilasta ja kohteista pitkälti epäselvä.

Frankfurtia koskevassa uutisoinnissa (myös Lasse Poserin ja Lotta Tenhusen Revalvaation seurannassa) esiin nousivat lähes pelkästään poliisin toiminta ja liikkeiden katutaistelutaktiikat, mutta hyvin vähän liikkeiden poliittiset strategiat. Epäilemättä tämä kertoo siitä, ettei niitä juuri ole. Eivätkä tietenkään kamppailut, jossa keskeistä on yhteisen luominen, voi palautua yksittäisiin vaatimuksiin, mutta jonkinlainen poliittinen strategia niillä täytyisi olla. Minkälainen siis?

A-anti-antikapitalismus! on epäilemättä oikea suunta, mutta kapitalismia ei koskaan ole horjutettu pelkästään hyökkäämällä sitä vastaan abstraktina möhkäleenä vaan ainoastaan rakentamalla jotakin omaa, laajentamalla itsevalorisaation vyöhykkeitä.

”Antikapitalismi” ja finanssikapitalismin ”sydämeen” hyökkääminen voivat nähdäkseni olla merkityksellisiä vain eräänlaisena ”takajoukkona”, joka suojelee uppoavasta Euroopasta pakenevia elämänmuotoja. Säästötoimien vastustaminen nähtäisiin siis näin ajateltaessa ”ajan voittamisena” tai vastustajien pidättämisenä, jotta voidaan rakentaa jotain muuta, toisenlaista ja finanssikapitalismin logiikan ylittävää elämää. Silloin olennainen strateginen kysymys liittyy siihen millaisia nämä elämänmuodot ovat ja missä ne nousevat näkyviin. Kykenevätkö liikkeet luomaan ja suojelemaan sellaisia elämän ja tuotannon muotoja, joissa työtä tehdään omasta intohimosta ja yhteisten tarpeiden täyttämiseksi, kuten Werther vaati?

Miltä Frankfurtin tapahtumien merkitys laajemmassa yhteydessä näyttää?

Etäältä niitä seuranneena ensimmäinen mielikuva on, kamppailujen saavuttamasta symbolisesta voitosta huolimatta, että uutiset ovat lähes samoja kuin ennen, samat tekstit olisi voitu kirjoittaa esimerkiksi Genovasta 11 vuotta sitten: poliisin repressio, kaupunkitilan kontrolli (red zonet jne.). Tietenkin kamppailut ovat riisuneet osallistujiltaan viimeisetkin harhaluulot kapitalismin ja demokratian yhteyksistä, vahvistaneet vastarinnan kykyä ja luoneet yhteyksiä eri eurooppalaisten liikkeiden välille. Juuri tältä osin epäilen kuitenkin, ovatko ne opettaneet meille mitään muuta kuin sen, minkä jo tiesimme: kytät ovat natseja ja valtiot puolustavat kapitalismin keskeisiä instituutioita aina tarpeen tullen mitä ankarimpaan väkivaltaan turvautuen.

Kenties juuri näissä saman kaavan mukaan toistuvissa massayhteenotoissa, joissa poliisin voimankäyttö vuosi vuodelta kiihtyy, nousee esiin nykyisen Euroopan jättämisen pakko, pakenemisen ja taistelun ehtojen muuttamisen pakko uppoavaan laivaan jäämisen sijaan.

Frankfurtin viranomaiset julistivat EKP:n pääkonttorin julkisrauhan alaiseksi rakennukseksi, vaikka ei liene epäilystäkään siitä, että EKP ei oikeastaan ole keskuspankki vaan yksityinen liikepankki, jolle on myönnetty rahan liikkeelle laskemisen julkinen monopoli euroalueella. Vanhat erottelut julkiseen ja yksityiseen näyttävät lopullisesti romahtaneen. Poliisi on komennettu suojelemaan nimenomaan rahan yksityisomistusta, tai täsmällisemmin sanoen rahan tuotantovälineiden julkista yksityisomistusta, sillä kyse ei ole pelkästään ”hallinnan” siirtämisestä valtioilta markkinoille vaan julkisten toimijoiden siirtymisestä toimimaan finanssimarkkinoiden logiikan mukaan. Kuitenkin finanssikapitalismissa likviditeettiä luovat oleellisesti yksityiset liikepankit, ja valtioiden on täytynyt ottaa ne pelastaakseen juuri siksi, että ne ovat too big to fail, koska ne ovat ottaneet hoitaakseen valtiollisten keskuspankkien aiemmin hoitamia tehtäviä.

Näin Frankfurt on tietenkin jälleen kerran osoittanut, miten tiiviissä suhteessa globaalit finanssimarkkinat ja valtioiden väkivaltakoneistot ovat keskenään. Kapitalismi ei siis ole vain markkinat, varsinkaan vapaat markkinat. Emmekö kuitenkin ole jo pitkään myös tienneet, ettei valta kapitalismissa palaudu pelkkään suvereniteettiin, ettei kapitalismia kukisteta katutaisteluissa poliisin kanssa? (Ja tietysti vielä, missä määrin Frankfurtissa oli kyse siitä, että poliisi tyri, ja missä määrin liikkeen subjektiivisesta tai organisatorisesta vahvuudesta? Voimmeko pitää poliisin epäonnistumista, hieman kuten muinaisessa Smash Asemissa, todella ”liikkeen voittona”?)

Etäältä Frankfurtin kamppailuja seuranneelle herää väistämättä sama organisaatiota koskeva teoreettinen kysymys tai ongelma, jonka feministit ovat läpi 1900-luvun nostaneet esiin ja jonka kautta he ovat kritisoineet perinteisen työväenliikkeen instituutioita. Voiko liikkeiden eurooppalainen luonne merkitä vain sitä, että kaikki matkustavat samaan aikaan busseilla johonkin ”keskukseen”? Voidaanko kamppailut tai edes niiden symboliset muodot erottaa jokapäiväisestä elämästä ja sen parantamisesta tässä ja nyt? Sama ongelma nousi tietenkin jatkuvasti esiin vuosikymmenen takaisten ”summithoppingien” yhteydessä. Frankfurtiin tai muuhun ”ytimeen” eivät nimittäin, kuten feministinen liike nimenomaan on korostanut, voi lähteä ne, joilla on ”muutakin tekemistä”, joiden on vaikkapa käytävä töissä tai hoidettava lapsia. Jos prekaarin työläisen on vaikea mennä lakkoon, kuten Precarias a la deriva korostaa, koska hän joko vain menettää palkkansa freelance-työstään tai koska lakko merkitsee potilaiden jäämistä heitteille, miten hän voisi lähteä Frankfurtiin leikkimään kissaa ja hiirtä mellakkapoliisin kanssa?

Siksi liikkeiden eurooppalaisen luonteen on oltava jokapäiväinen. Tämä ulottuvuus niiltä nähdäkseni nykyisin puuttuu miltei kokonaan.

Niinpä Frankfurtin merkitystä koskeva keskeinen kysymys on: kykenevätkö liikkeet luomaan perustaa jatkuvalle ja jokapäiväisiä kamppailuita kiihdyttävälle eurooppalaiselle organisaatiolle? Esimerkiksi Alex Foti on jo vuosia puhunut prekariaatin pysyvän eurooppalaisen organisaation tarpeesta. Organisaation olisi oltava samaan aikaan sekä paikallinen, metropolitaaninen että eurooppalainen. Tällaisen organisaation olisi kyettävä jatkamaan Blockupy Frankfurtin alkua, ”toistamaan se silmänräpäyksellisesti, aina uudestaan”, kuten Interventionistische Linke kirjoitti.

Organisaatio ei varmastikaan voi olla luonteeltaan samanlainen kuin perinteisen työväenliikkeen instituutiot ja sen vuoksi sen luomisesta tulee hyvin vaikeaa. Ainakaan minulla ei ole täsmällistä ideaa siitä, minkälainen tämän organisaation tulisi olla. Selvää on kuitenkin, että sen poliittisen ohjelman täytyy rakentua perustulon, yhteisten palveluiden ja rahoituksen uudelleen perustamisen ympärille. Nämä vaatimukset ovat, ja niiden tulee olla nimenomaan hajauttavia, eri paikallisia organisaatioita ja niiden toimijoita itsenäiseksi tekeviä, siis eriyttäviä eikä tiivistäviä. Ne eivät siis ole valtion tai porvarillisen julkisuuden tasolla ”konkreettisia”, erilaisia ihmisiä yhteen kasaavia vaatimuksia vaan pikemminkin eroja tuottavia, erottavia, koska niiden perusta on kapitalistisen tuotannon ja Euroopan sisään muodostuvassa yhteisessä. Ne ovat solidaarisuuden käytäntöön panoa eivätkä solidaarisuuden supistamista näennäiskonkreettisiin vaatimuksiin, kuten 10 euron minimipalkka tai toimeentulotuen nostaminen 5 eurolla. Solidaarisuus ei tässä voi tarkoittaa ”myötätuntoa” vaan tilan rakentamista eroille, siis Euroopan kehittämistä työläisten vapaan toiminnan ja alistetusta työstä kieltäytymisen alueena.

Siksi eurooppalainen organisaatio ei niinkään kasaa yhteen paikallisia vaan pikemminkin eriyttää yhteistä aina käynnissä olevan toiminnan mukaan: siinä keskeistä ei ole organisaatio, kannattajien kerääminen tai lippujen heiluttaminen vaan toiminta maailman muuttamiseksi.

Epäilemättä kaikki tämä puhe jää yleiseksi, mutta kyse on siitä, että ruumiillisesti, aidosti eikä vain näennäisesti konkreettisesti kysymyksiä voidaan asettaa ja ratkaista ainoastaan toiminnassa, itse organisoitumisen prosessissa, ei sitä edeltävästä tai ulkoisesta näkökulmasta. Näitä kysymyksiä on lähdettävä tarkastelemaan käynnissä olevien kamppailujen näkökulmasta.

II Kreikka

Siksi minusta tällä hetkellä kenties Frankfurtia tärkeämmältä näyttää se, mitä Kreikassa ja Espanjassa on tapahtunut ja tulee lähiviikkoina tapahtumaan.

Espanjan juuri silmille räjähtänyt pankkikriisi tulee epäilemättä auki keriytyessään tuhoamaan kriisin moralistiset mystifikaatiot. Espanja tietenkin on suurena taloutena euroalueen kannalta “objektiivisesti” paljon merkittävämpi kuin Kreikka. Espanjan tai Italian tilanteet ovat ikään kuin palauttaneet kriisin takaisin sinne, mistä se on peräisin: pankkien surkeisiin taseisiin ja yksityiseen ylivelkaantumiseen. Jos finanssikapitalismin kriisiä tarkastellaan kokonaisuutena, siinä ei tietenkään ole kyse julkisen velan kriisistä vaan yksityiseen velkaantumiseen perustuneen regulaatiomuodon ja työvoiman hallinnan muodon kriisistä.

Espanjan tilanne on eräänlainen laboratorioesimerkki niin finanssimarkkinoiden kuin eurojärjestelmän dynamiikasta: siinä mitkään “poikkeuksellisina” pidettävät tekijät kuten yritys vääristellä talouden tunnuslukuja tai valtion kyvyttömyys kerätä veroja eivät hämärrä mistä on kyse. Espanjan julkinen velka oli vielä ennen subprime-kriisiä euroalueen matalimpia: 40 % BKT:sta, kun vastaavasti esimerkiksi “hyveellisellä” Saksalla se oli 60 %. Sen sijaan Espanjassa yksityinen velkaantuminen oli 317 % BKT:sta. Pankkisektorin ajautuessa ongelmiin, kun niiden taseissa olevat paskalainat puhkesivat, valtio joutui ottamaan velkaa tukeakseen pankkeja. Kun säästötoimia ryhdytään toteuttamaan (eri Etelä-Euroopan maissa leikkausten koko tulee olemaan ainakin 420 miljardia euroa) eikä Espanjan valtio enää kykene pääomittamaan pankkeja tai tukemaan velallisia, alkavat maksuhäiriöt levitä kuin ruohikkopalot Etelän kuivilla rinteillä. Kyvyttömyys sammuttaa paloja ei kuitenkaan johdu Välimeren ihmisten laiskuudesta vaan eurojärjestelmän ja finanssipohjaisen kapitalismin rakenteellisista ongelmista.

Yksityinen velkaantuminen niin Espanjassa kuin Italiassa (jossa se oli 214 % BKT:sta 2007) on nimittäin välitön seuraus euron luonteesta: koska euro on viime kädessä Saksan eikä euromaiden yhteinen valuutta, korkotaso euroalueella on määräytynyt Saksan tarpeiden mukaan. Samalla euro on ainoastaan lisännyt maiden välisiä eroja esimerkiksi kilpailukyvyssä, koska muut maat kuin Saksa ovat joutuneet operoimaan kilpailukykyynsä nähden liian arvostetulla valuutalla. Kun Saksassa on pyritty kaikin keinoin edistämään vientiteollisuuden kilpailukykyä ja hillitsemään kotimaista kulutusta, poikkeuksellisen matala korkotaso koko muullakin euroalueella on johtanut valtaviin Välimerta kohti suuntautuviin lainavirtoihin, jotka ovat kaikkein voimakkaimmin juuri Espanjassa aiheuttaneet valtavan kiinteistökuplan. Ennen kriisiä kiinteistöala työllisti jopa neljänneksen Espanjan työvoimasta. Espanjaan ja muihin maihin tungetuista lainoista ovat korkotuloja keräänneet ennen kaikkea saksalaiset pankit, ja niillä on ostettu (velaksi) saksalaisen vientiteollisuuden tuotteita.

Espanjan pankkituki – jota toki osattiin odottaa, eikä viime viikonlopun käänteessä siksi ole mitään uutta – ei liikkeiden näkökulmasta kuitenkaan muuta euroalueen poliittista tilannetta, siis siinä aukeavia murtuman mahdollisuuksia merkittävästi, koska Espanja ei (niin kauan kuin Rajoyn hallitus säilyy) tule asettumaan austerityä vastaan eikä todennäköisesti hajottamaan euroaluetta ainakaan yksipuolisesti. “Pelastuksen” ehdoista ei oikeastaan tämän paketin yhteydessä edes keskustella – väittää Rajoy mitä tahansa – sillä Espanja on jo austerityn mallioppilaana hyväksynyt merkittävimmät kuritoimet. Seuraukset näemme työttömyysluvuissa: 22,9 % (joka kolmas euroalueen työttömistä on espanjalainen).

Juuri nyt euroalueen nykyisen järjestyksen murtuman, ensimmäisen railon hakkaamisen mahdollisuuksia on siis etsittävä muualta. Tältä kannalta Kreikan tilanne näyttää lyhyellä tähtäimellä vielä olennaisemmalta. Ja kyse on jostakin niin latteasta ja tympeästä kuin parlamenttivaalit ja kysymys eurojäsenyydestä. Olemmeko joutuneet takaisin tilanteeseen, jossa merkittävät reformit sittenkin tulevat pystyyn kuolleilta näyttäneiltä porvarillisen politiikan instituutioilta? Näkemättä on vielä, mihin asti Syriza lopulta kykenee. Ohittavatko muut euromaat ja Kreikan kapitalistiset instituutiot uuden parlamentin ja pyyhkivät äänestäjien päätöksillä perseensä? Ajautuuko Kreikka samanlaiseen tilaan kuin Palestiina, ja kykeneekö Syriza tuolloin estämään sitä ajautumasta väkivaltaiseen konfliktiin tai jopa sisällissotaan? Tässä tapauksessa ainakin katoaisi kreikkalaisten viimeinenkin usko ”demokratiaan” ja olisimme kenties samanlaisessa tilanteessa kuin Argentiina 2000-luvun alussa, jossa vanhan poliittisen eliitin käskettiin yksinkertaisesti painua vittuun. Vai antavatko ”troikka” ja muut kuitenkin periksi niin, että avautuu mahdollisuus rahajärjestelmän muutoksille?

Nämä kysymykset eivät tule ratkeamaan parlamentaaristen instituutioiden sisällä vaan niiden ulkopuolisissa kamppailuissa. Ratkaisevaa on kykenevätkö kreikkalaiset ja eurooppalaiset liikkeet jatkamaan murtumaa, joka Euroopan talouspoliittiseen tasapainoon Syrizan mahdollisen vaalivoiton myötä syntyisi. On myös selvää, ettei Syrizan menestys ja mahdollinen voitto tule tyhjästä eikä ole luonteeltaan pelkästään parlamentaarinen. Sen taustalla ovat vuosia jatkuneet liikkeet ja kamppailut, eivätkä pelkästään anarkistien mellakat vaan yksinkertaisesti se, että ihmiset ovat tottuneet järjestämään jokapäiväisen elämänsä romahtaneista valtion ja markkinoiden instituutioista riippumatta. Kun ihmiset ostavat jo perunansa ja lampaanlihansa suoraan tuottajien kuorma-autoista, ei pelotteluilla siitä, mitä kauheuksia leikkauksista kieltäytymisestä tai jopa eurosta eroamisesta seuraisi, enää ole niin suurta valtaa. (Kreikkalaiset viljelijät, jotka saapuvat kuorma-autoillaan kaupunkeihin myymään tuotteitaan, näyttävät tässä jatkavan ikivanhaa kulkukaupustelun, colportagen, perinnettä, joka on Fernand Braudelin mukaan läpi historian ollut keskeinen keino ”kääntää nurin pyhien markkinoiden sietämätön ylivalta”.) Juuri arkipäiväisen elämän itsenäisen järjestämisen uudet instituutiot niin Kreikassa kuin muissa Euroopan metropoleissa (Indignados/Occupy-leirit) ovat avanneet tilan, jossa euro nykyisessä muodossaan on mahdollista tuhota ja Euroopan rakennusprosessi avata uudestaan.

Miten tämä sitten tapahtuu? Mikä siis on se tapa, jolla Euroopan poliittisen tilan ja rahoitusjärjestelmän uudelleen järjestäminen on mahdollista? Tuleeko Kreikka eroamaan eurosta ja tulisiko sen erota? Kysymykseen siitä, pitäisikö Kreikan erota, minulla ei ole varmaa vastausta, mutta näyttää siltä ettei Kreikka tule eurosta oma-aloitteisesti eroamaan. Vaikka Syriza voittaisi vaalit, se on ilmoittanut, että haluaa pitää Kreikan eurossa, eikä sillä näytä ainakaan olevan mahdollisuutta saada euroeron taakse kahden kolmasosan enemmistöä uudessakaan parlamentissa.

Siksi on erotettava kysymys, eroaako Kreikka yksipuolisesti (tai tulisiko sen erota) siitä, tulisiko euroalue kokonaisuudessaan hajottaa euromaiden yhteisellä päätöksellä. On toki myös pidettävä mielessä, ettei nykyisen euron hajoaminen millään tavoin merkitse Euroopan poliittisen projektin hajoamista.

Sen sijaan, että monet kysyvät, onko Syrizalla kanttia irrottaa Kreikka eurosta, olennaisempi kysymys tulee olemaan, onko ”troikalla” tai Saksalla kanttia tuhota euroa, jos Kreikka Syrizan johdolla kieltäytyy leikkauksista. Kreikkaa nimittäin suojelee pitkälti vanha velkojan ongelma: velallisen tappaminen johtaa velkojen lopulliseen menettämiseen. EKP omistaa Kreikan valtion velkakirjoja 40 miljardin euron arvosta, ja Kreikan valtio on suoraan sille velkaa 130 miljardia euroa (”Target 2”). Kaiken kaikkiaan Kreikan valtio on Euroopan hallituksille ja pankeille velkaa noin 290 miljardia. Eroamisen seurauksena suuri osa tästä velasta jäisi oletettavasti maksamatta. Euron hajoamisesta taas on arvioitu seuraavan alueen taloudelle kokonaisuudessaan 1000–2000 miljardin euron tappiot. Jos eroaminen tapahtuisi hallitusti eikä se vaikuttaisi muiden euromaiden talouksiin oleellisesti, tappiot muille euromaille voisivat jäädä parhaimmillaan ”vain” noin 1,6 prosentin bruttokansantuotteen pudotukseen. Mikäli euro hajoaisi kokonaan, on jopa Saksan BKT:n arvioitu ensimmäisenä vuonna supistuvan 8,2 prosenttia.

Velkojen menettämisen ongelma tulee tietenkin olemaan Kreikkaan verrattuna moninkertainen Espanjassa, jonka pankkisektori on kooltaan merkittävästi suurempi. Eikä kukaan sen enempää Espanjassa kuin muuallakaan ei usko, että nyt pyydetty oletettavasti noin 100 miljardin euron apupaketti riittäisi kuin ensi hätään.

Idioottimaisista leikkausohjelmista kieltäytyminen taas olisi epäilemättä ainoa mahdollisuus pelastaa euroalue ja avata uudelleen kamppailu sen tulevaisuudesta, kuten Yanis Varoufakis huomauttaa Le Mondessa. Näyttää selvältä, että Kreikan kamppailu tulee tapahtumaan Euroopan sisällä, mutta sitä vastaan. Mitä suuremmiksi tappiot arvioidaan, sitä enemmän yhteisvaluutan yhteisen perustan puuttuminen tulee näkyviin: kreikkalaisten äänet ”troikkaa” vastaan ovat ilmaus euron, rahan poliittisen perustan puuttumisesta. Kreikkalaiset haluavat euron, yhteisen rahan, mutta eivät sen takana olevaa politiikkaa ja taloudellista järjestystä.

Juuri kukaan ei epäile, etteivätkö leikkaukset ajaisi Kreikan yhä syvemmälle lamaan. ”Troikan” pakottamat leikkaukset ovat heikentäneet talouskasvua niin, että sen edelleen arvioidaan laskevan ainakin 3 % vuodessa. Julkisen velan arvioidaan vuonna 2012 edelleen nousevan, 160–180 prosenttiin BKT:sta. Hedge fundit vaativat uusia takuita maksukyvystä, ja sitä varten luodaan alati uusia yksityistämisohjelmia. Samalla luottoluokitusten laskut lisäävät uuden velan hintaa. Sijoitusrahastoille tämä kaikki sopii toki paremmin kuin hyvin.

Viime aikaiset yritykset pelastaa euroa leikkauksista huolimatta ovat ajautuneet sellaisiin järjettömyyksiin, ettei liene epäilystä siitä, että jälleen kerran ainoastaan pääoman ylivaltaa vastaan asettuvat yhteiskunnalliset kamppailut voivat luoda tien ulos kriisistä. Toukokuun puolivälissä Kreikan valtio lainasi Euroopan rahoitusvakausmekanismilta 4,2 miljardia euroa ja maksoi ne välittömästi EKP:lle sen aiemmin markkinoilta ostamien velkakirjojen lunastamiseksi. Operaatio kasvatti jälleen Kreikan velkaa, mutta toi EKP:lle 840 miljoonan voitot (koska se oli ostanut velkakirjat 20 % alennuksella). Samalla viikolla Espanjan hallitus pääomitti suurilla summilla espanjalaisia pankkeja. EKP taas antoi espanjalaisille liikepankeille suuria (1 % koron) lainoja, jotka ne sitten lainasivat ”pelastajalleen” eli Espanjan valtiolle yli 6 % korolla.

Näihin järjettömyyksiin suostuessaan Kreikan ja Espanjan on taas täytynyt hyväksyä leikkaukset, jotka ajavat ne yhä suurempaan ahdinkoon.

On varsin selvää, että nykyinen yhteisvaluuttajärjestelmä on yhtäältä puhtaasti finanssimarkkinoiden tuote ja niiden tarpeita täyttävä instituutio, jonka ainoa rahapoliittinen väline on ollut lyhyen aikavälin korkojen säätely. 2000-luvulla EKP on heikosta kasvusta ja työllisyydestä huolimatta pitänyt korkotasoa selvästi esimerkiksi Yhdysvaltoja ylempänä. Tämä rahapolitiikka on hyödyttänyt ennen kaikkea hedge fundeja, koska eurosijoituksista on tullut niille hyvin houkuttelevia. Euron suuria voittajia ovat François Chesnaisin mukaan nimenomaan julkisten ja yksityisten obligaatioiden markkinoilla toimivat sijoitusinstituutiot. EKP:n politiikan ansiosta euron kurssi on säilynyt hyvin korkeana, ja siitä taas ovat hyötyneet ennen kaikkea suuret pankit ja yritykset, jotka ovat voineet ostojen ja fuusioiden kautta laajentaa toimintojaan ulkomaille. Espanjalaisesta Santanderista on sen ansiosta tullut Latinalaisen Amerikan suurin pankki.

Toisaalta ja vielä välittömämmin rahaliitto on luotu Saksan taloudellisten etujen ajamiseksi, kuten Jacques Sapir osoittaa kirjassaan Faut-il sortir de l’euro?. Perustamissopimuksiin liittyvien toimenpiderajoitusten tarkoituksena on ollut nimenomaan tämä. Maastrichtin sopimukseen 1993 kirjattu ”yleinen kompromissi” tarkoittaa nimittäin ennen kaikkea sitä, että saksalaisten yritysten tuotteille taataan rajoittamaton pääsy naapurimaiden markkinoille ja ”vaihtarina” ne saavat matalan korkotason. Ne saavat siis edullista lainaa, jolla voivat ostaa saksalaisia tuotteita!

”Troikan” houre koko Euroopan muuttamisesta talouskurin kautta valtavaksi ”Saksaksi”, jossa palkat ovat matalia, kotimainen kulutus surkeaa, mutta vientiteollisuus kilpailukykyistä, edellyttäisi tietenkin, että Euroopan tuotteet kyettäisiin ostamaan jossain päin maailmaa. Tällaista kysyntää ei kuitenkaan mistään näytä löytyvän varsinkaan, kun Kiina noudattaa nimenomaan pikemminkin Saksan mallia.

Rahaliitossa keskeistä on ollut tietenkin valuutan vakauttaminen, mikä on tarkoittanut pyrkimystä ankaraan talouskuriin alusta pitäen, mutta tämänkään tavoitteena ei ole ollut niinkään finanssimarkkinoiden palveleminen vaan Saksan väestön ikääntymisestä johtuvien valtiontalouden ongelmien ratkaiseminen. Saksassa säästämisaste on jo 1990-luvun lopulta ollut eurooppalaista keskitasoa runsaasti korkeampi ja kotimainen kulutus matalampaa, ja eurojärjestelmän tavoitteena on ollut ennen kaikkea näiden pakkosäästöjen arvon suojeleminen. Kuten Sapir kirjoittaa, ”tätä varten Saksan hallitukset eivät nähneet parempaa keinoa kuin alistua yhä enemmän finanssimarkkinoiden logiikalle”.

Yhteisvaluutta liittyy siis kiintesti ”Saksan malliin”, jossa säästöjen vieminen finassimarkkinoille sekä työehtojen ja sosiaaliturvan heikennykset (Hartz IV) ovat luoneet ”prekaarin täystyöllisyyden” mallin: matalat palkat ja sosiaaliturvan kautta toimiva ankara kontrolli, jonka tarkoituksena on pakottaa palkkatyöhön keinolla millä hyvänsä. Yhdessä vientiteollisuuden erikoistumisen kanssa se on tehnyt yhteisvaluutasta euroalueen sisäisten konfliktien kiihdyttämisen välineen. Euro onkin oikeastaan ollut, kuten Michel Aglietta toteaa (Zone euro – éclatement ou fédération?, Michalon, 2012), vieras valuutta kaikille muille maille paitsi Saksalle, jonka talouden vaatimusten mukaiseksi yhteisvaluuttajärjestelmä on rakennettu ja jonka taloudellisia etuja EKP on kaikin keinoin puolustanut. Jo historiallisesti yhteisvaluuttajärjestelmä on perustunut 1990-luvulla siihen, että muiden maiden valuuttakurssit sidotaan D-markkaan. Muille maille euro onkin ainoastaan toiminut niiden kilpailukykyä haittaavana vieraana valuuttana, jonka kurssi on pakonalaisesti vakaa. Taloustieteilijä Sergio Rossi on myös huomauttanut, ettei euro oikeastaan ole maiden yhteinen valuutta muuten kuin nimellisesti, sillä yhteisen maksujärjestelmän puuttuminen merkitsee, että ostovoiman siirrot eri euromaiden välillä tehdään nimellisissä eikä reaalisissa hinnoissa: tämä on osaltaan ruokkinut sitä, että Saksan vientiteollisuuden tuotteita velaksi ostaneet maat ovat velkaantuneet niin tolkuttomasti.

Hämärä järjestely, jossa euro on ulkoinen valuutta kaikille euromaille, mutta Saksalle vähemmän kuin muille on verhottu keskuspankin neutraaliuden monetaristiseen doktriiniin. Käytännössä neutraalisuus tarkoittaa kuitenkin vain keskuspankin ja valtion erottamista siten, että keskuspankki ei toisin kuin suvereeneilla valtioilla toimi valtion viimekätisenä lainoittajana/rahoittajana, eikä valtio toisaalta takaa keskuspankin luomaa likviditeettiä. Mikäli rahan liikkeellelaskemista ei koordinoida valtion budjetin ja verotuksen kanssa, mikä sitä sitten määrittää? Tietenkin finanssimarkkinat, jotka ovatkin käyttäneet euron poliittista heikkoutta hyväkseen ja luoneet esimerkiksi Espanjan kiinteistökuplan, josta ne nyt sitten valtioiden tuella yrittävät pelastautua. Koska euron rahaluonne on epätäydellinen, on rahan luominen euroalueella tapahtunut entistä enemmän finanssimarkkinoiden käskyjen mukaan, sillä keskuspankin kyky taata rahan eli obligaatioiden  likviditeettiä ei ole ratkaisevasti parempi kuin yksityisten liikepankkien.

On siis selvää, ettei euroalueen kriisissä ole kyse valtion velkakriisistä vaan pankkikriisistä, johon liittyy poliittisen koordinaation (yhteisen talouspolitiikan puutteesta johtuva) kriisi. Euroalueella ”politiikka” merkitsee nykyisin ainoastaan uskottavuutta velkakirjamarkkinoilla. Sijoittajien ja luottoluokituslaitosten miellyttäminen toimii tekosyynä palkkojen ja menojen leikkauksille, vaikka jopa luottoluokituslaitokset, niin S&P kuin Moody’s ovat todenneet leikkauspakettien olevan taloudellisesta näkökulmasta järjettömiä.

Jotta Euroopan rakentamisen poliittinen prosessi voitaisiin avata ja käynnistää uudelleen, olisi Saksan nykyinen leikkauspolitiikan ja palkkamaltin ympärille kehittynyt poliittinen tasapaino ja eräänlainen taloudellinen nationalismi kyettävä hajottamaan. Tästä näkökulmasta euroalueen juridisen muodon purkaminen voisi kyllä olla olennaista, sillä se ainakin destabilisoisi Merkelin ja CDU:n ordoliberaalin hegemonian. Michel Aglietta arvioi, että päinvastoin kuin saksalaiset ehkä kuvittelevat, euron hajoaminen ajaisi Saksan vakaviin taloudellisiin vaikeuksiin, koska uuden ”markan” arvo tulisi välittömästi kohoamaan noin 30 % muihin valuuttoihin verrattuna. Saksalle elintärkeän vientiteollisuuden kilpailukyky heikkenisi, ja taloudellisen kasvun romahtaminen pakottaisi sen kohtaamaan keskeiset ongelmansa: aneemisen kotimaisen kysynnän, väestön ikääntymisen ja valtion itse asiassa varsin suuren velan. Toisaalta juuri siksi paniikkivisiot euron äkillisestä hajoamisesta eivät vaikuta erityisen uskottavilta, koska kaikesta moraalisesta höpinästä huolimatta Saksa lienee kovan paikan tullen valmis tekemään euron pelastamiseksi paljon enemmän kuin Merkel toistaiseksi ääneen myöntää.

Koska Kreikan ero eurosta tai edes euron hajottaminen kollektiivisesti ei kuitenkaan näytä todennäköiseltä, on kamppailut Euroopan uudelleen rakentamiseksi kyettävä tuomaan tarvittaessa myös euron sisälle ja niiden on pyrittävä sen muuttamiseen aidosti yhteiseksi valuutaksi, joka ei palvele finanssimarkkinoiden etuja vaan perustulon ja prekaarin työvoiman tarvitsemien palveluiden rahoittamista. Perustulovaatimuksen ympärille olisi kyettävä organisoimaan kamppailuita, jotka tähtäävät koko Euroopan rahoitusjärjestelmän yhteiskunnallistamiseen.

Miltä Euroopan uudelleen rakentamisen poliittinen tilanne ja strategia sitten näyttää? Jos Syriza voittaa, mitä voimme odottaa Kreikalta? Emme siis niinkään yksipuolista eroa eurosta, mutta selkeää on, että nykyisen eurojärjestelmän tuhoamiseen ja sen korvaamiseen uudella yhteisellä rahalla olisi pyrittävä, riippumatta siitä tapahtuuko tämä euron muodollisen lakkauttamisen ja kansallisten valuuttojen palauttamisen vai sen poliittisten perusteiden uudistamisen kautta. Siksi olennaista on, kuten Yanis Varoufakis kirjoittaa, että Kreikan on ”pelastus”ohjelmista kieltäytyessään vaadittava näiden ohjelmien kumoamista myös muiden maiden, Irlannin, Portugalin, Espanjan ja Italian osalta. Tämä olisi Varoufakiksen mukaan ainoa mahdollinen tapa pelastaa euro, mutta se tulisi nähdäkseni johtamaan Maastrichtin sopimuksessa luodun eurojärjestelmän perustan ratkaisevaan uudistamiseen. Muualta kuin Kreikasta ei tällaista avausta nykyisin näytä kuitenkaan olevan mahdollista odottaa: Hollanden voitto Ranskassa tai Merkelin tappio Saksan paikallisvaaleissa tekevät Euroopan poliittisesta tilanteesta otollisemman leikkausohjelmien kumoamiseksi, mutta Hollande ei tule tekemään aloitetta. Vaikka Espanjan pankkisektorin tilanne on epäilemättä katastrofaalinen, ja Espanja on euroalueen kannalta huomattavasti merkittävämpi kuin Kreikka, ei näytä todennäköiseltä, että Rajoyn hallitus tulisi ainakaan nopeasti pyrkimään eroon eurosta. Hollanden voitolla on toki merkityksensä, sillä näyttää mahdolliselta, että nyt keskeiseksi poliittiseksi ”akseliksi” talouskriisin ratkaisemisessa muodostuisi austerityä propagoineen Merkel–Sarkozyn sijaan kasvun luomiseen keskittyvä Obama–Hollande -akseli (Yhdysvalloissa on nimittäin oivallettu jo pitkään, kuten Ben Bernanke jälleen toisti 7. kesäkuuta kongressin yhteistalouskomitealle, että euroalueen kriisi on merkittävä ongelma myös Yhdysvaltain taloudelle).

Jos sitten Kreikan on vaadittava austerityn lakkauttamista koko Euroopassa, on myös selvää, ettei Kreikka eikä varsinkaan sen hallitus yksin kykene muuttamaan Euroopan rahapoliittista suuntaa. Ratkaisevaa on, kykenevätkö eurooppalaiset liikkeet pitämään auki ja laajentamaan sitä poliittista tilaa, jonka Syrizan vaalivoitto ja leikkauksista kieltäytyminen mahdollisesti tulevat avaamaan. Jos Frankfurtissa keskusteltiin siitä, onko kyse solidaarisuudesta velkaantuneille maille vai myös saksalaisten ja suomalaisten omasta kamppailusta, ratkaiseva kysymys Frankfurtin jälkeen on, kyetäänkö muualla Euroopassa luomaan eurooppalainen liike, joka ei vain ilmaise solidaarisuutta Kreikalle vaan kykenee rakentamaan koko Euroopassa samanlaisen poliittisen avauman.

Liike ei nähdäkseni voi tulla vaatimaan paluuta kansalliseen suvereenisuuteen eikä edes kansallisiin valuuttoihin, esimerkiksi funktionaaliseen keskuspankkirahoitukseen kansallisella tasolla. Monet ovat mananneet esiin Argentiinan 2000-luvun alun esimerkin, mutta on toisaalta selvää, että Argentiinan asema maailmankaupan kokonaisuudessa oli toisenlainen eikä Argentiina ollut välittömästi osa dollarin valuuttajärjestemää. Mikäli Argentiinasta olisi otettava jonkinlaista oppia, niin nimenomaan sen suhteen, että valtioon palaamisen ja kansallisen suvereenisuuden haikailu ovat johtaneet siihen, että Kirchnerien hallitukset ovat epäonnistuneet vastaamaan uuden työvoiman tarpeisiin.

Ainoa keino ulos kriisistä, joka voi hyödyttää työvoimaa eikä pelkkiä kapitalisteja, on itsenäisen yhteistuotannon rakentaminen ja investoiminen siihen euroopanlaajuisesti rahoitettavan perustulon kautta. On siis kyettävä vahvistamaan niitä ihmisten yhteisen toimeliaisuuden muotoja, jotka jo ovat olemassa palkkatyön ulkopuolella – eikä uskottava äitien, isien tai moraalisetien vaatimuksia ”työurien pidentämisestä”. ”Elinkeinoelämän” keskittyessä usuttamaan poliiseja toimeliaan nuorison kimppuun, ei työn ja toimeentulon luomista voida odottaa keneltäkään muulta kuin meiltä itseltämme. Ja työllistämään itsensä, rakentamaan itse omat tuotannon muotonsa Euroopan prekaarit ovat toki jo tottuneet aivan kuten talouskurin ruoskimat kreikkalaiset!

Vuosisatojen ajan saksalaiset ovat pyrkineet tekemään kreikkalaisista valoisia ja rationaalisia, porvarillisen Euroopan hyveellisiä ja kohtuullisia esi-isiä: Winckelmannin kuvitelmissa Ateenan pakanalliset temppelit kimalsivat yhtä puhtaina ja tahrattomina kuin Frankfurtin pilvenpiirtäjien skylinet ikään. Kuitenkaan nämä pyrkimykset eivät onneksi ole onnistuneet. Fantasiat puhtaan valkoisesta marmorista osoittautuivat nopeasti pelkiksi houreiksi, kun arkeologiset tutkimukset osoittivat, että temppelit oli maalattu räikeän dionyysisin värein.

Félix Guattari totesi jo vuonna 1992 Kreikan televisiolle antamassaan haastattelussa juuri Emu-jäsenyydelle annettuihin talouskurikriteereihin liittyen:

Kreikka on Euroopan huono oppilas. Siinä on koko sen merkitys. Onneksi on huonoja oppilaita kuten Kreikka, jotka sotkevat asioita. Jotka kiistävät tietyn saksalais-ranskalaisen normalisoinnin jne. Olkaa siis edelleen huonoja oppilaita ja me säilymme hyvinä ystävinä.

Nyt kysymys kuuluukin: miten suomalaisista, saksalaisista ja ranskalaisista voi tulla yhtä huonoja oppilaita?

Ei liene muuta vaihtoehtoa kuin jättää nykyinen Eurooppa, porvariston sivilisaatio ja painua helvetin syvyyksiin.

Päiväni on käynyt mailleen; jätän Euroopan. Meri-ilma polttaa keuhkojani. Kaukaiset ilmastot parkitsevat minut. Uin, rouhin ruohoa, metsästän – ja poltan; juon väkijuomia, vahvoja kuin sula metalli, –    (Rimbaud: Kausi helvetissä)

Jos Goethen Frankfurt on muuttunut taantumuksellisen väkivallan keskukseksi, on lähdettävä Euroopasta vallankumouksellisten runoilijoiden mukana palatakseen takaisin ”rautaisin jäsenin, ahavoitunein ihoin, silmät raivosta kiiluen”. Vain kova, finanssikapitalistien eduista piittaamaton pakanarotu voi luoda aidosti yhteisen rahan, joka vapauttaa itsenäiseen ja yhteiseen työhön:

Minulla on kultaa: olen joutilas ja raaka.

Facebook-kommentit
One Comment
  1. Pingback: Totuusradio » Blog Archive » Aikamme poliittiset taistelut

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *