Esko Harni – Ihmiskoneet, yrittäjyyskasvatus ja vastarinta

“Se, että kaikkein idioottimaisimmat television visailuohjelmat ovat niin suosittuja, johtuu siitä, että ne ilmaisevat tarkasti yrittäjyyden olemisen tapaa.” (Gilles Deleuze)

Ihmisen uusintamisesta kasvatuksellisten käytäntöjen avulla on tullut yhä tärkeämpää uudessa tietopohjaisessa taloudessa ja kontrollien yhteiskunnassa. Selkein esimerkki tästä on yrittäjyyskasvatuksen entistä intensiivisempi tuominen koulutuksen ja kasvatuksen piiriin, aina esikouluista yliopistoihin.

Yrittäjyyskasvatus ei ole vain oppiaine, vaan ilma jota koulun käytävillä hengitetään. Gilles Deleuzen (1990) mukaan kontrolli on kuin kaasu, joka leviää kaikkialle yhteiskuntaan kiinnittymättä mihinkään erityiseen. Yrittäjyyskasvatuksessa on kyse juuri tästä. Yrittäjyyskasvatus on tulvillaan käytäntöjä, jotka pakottavat hengittämään sarasvuomaista innovaatiohypeä täynnä olevaa “myrkytettyä ilmaa”. Eikä kukaan voi olla hengittämättä.

Kyse on koulutuspolitiikasta, joka keskittyy vain huippuihin ja siihen mihin ylipäänsä enää voi. Pikemminkin kuin kvalifioi tai säilöö, se nylkee. Yrittäjyyskasvatus tarkoittaa – ei vähempää kuin – tuottajien irrottamista tuotantovälineistä ja ihmiselle tyypillisten lajiominaisten piirteiden (tunteet, kommunikaatio, tiedon tuotanto ja niin edelleen) haltuunottamista ja niiden muokkaamisesta osaksi arvonmuodostuksen prosesseja.

I “Vihreä kirja” ja Suomen integraatiopolitiikka

Yrittäjyyskasvatus on aikamme koulutuspolitiikassa varsinainen taikasana. OECD:n linjauksissa sitä on markkinoitu lääkkeenä niin Euroopan taloudellisen kehityksen alijäämään, kansallisen hyvinvoinnin vaalimiseen kuin sosiaalisen yhteenkuuluvuuden turvaamiseen (VK, 2003). Kansalliseen koulutuspolitiikkaan sitä on lobattu pragmaattisena välineenä, jolla vastataan yhteiskunnan ja markkinoiden välttämättömään ja jatkuvaan muutokseen (YKS, 2009). Vaikka oikeistovetoinen koulutuspolitiikka puhuu neutraalin oloisella kielellä, pinnan alta paljastuu pelkkiä itsestäänselvyyksiä ja uusliberalistista välttämättömyysretoriikkaa.

Euroopan yhteisöjen komission Vihreässä kirjassa (2003, jatkossa VK) painotetaan voimakkaasti yrittäjyyden merkitystä Euroopan taloudelliselle ja yhteiskunnalliselle kehitykselle.

Euroopan on tuettava tehokkaammin yrittäjyyspyrkimyksiä. Eurooppa tarvitsee lisää uusia ja menestyviä yrityksiä, jotka haluavat hyötyä markkinoiden avautumisesta ja ryhtyä luoviin ja innovatiivisiin liiketoimiin laajemmassa mittakaavassa. (VK, 4.)

”Markkinoiden avautuminen” viittaa globaaliin taloudelliseen murrokseen, joka kasvatti korkeiden kustannusten maissa sijaitsevien teollisuusyritysten kilpailupaineita. Kiristyvä kilpailu taas johti tuotantokapasiteetin siirtämiseen alhaisempien kustannusten maihin. Toisaalta taas uudenlainen tieto- ja viestintätekniikka synnytti uusia markkinoita, jotka mullistivat tuotantoprosessin monilla teollisuudenaloilla ja vetivät palvelusektorin kasvuun. Palvelusektorin kasvu ja tuotantoprosessien monimutkaistuminen mahdollisti, mutta myös edellytti uudenlaista yritystoimintaa ja ”monenlaisia erikoistuneita panoksia”, kuten yrittäjyyskasvatusta.

Muutokset globaalissa taloudellisessa rakenteessa asettavat siis Euroopan taloudelliselle kehitykselle uudenlaisia haasteita. Kilpailukyvyn kannalta keskeisintä on kyky sopeutua näihin muutoksiin. Siksi Euroopan unioni on ottanut tavoitteekseen olla ”maailman kilpailukykyisin ja dynaamisin tietoon perustuva talous, joka kykenee ylläpitämään kestävää talouskasvua, luomaan uusia ja parempia työpaikkoja ja lisäämään sosiaalista yhteenkuuluvuutta”. Tämä puolestaan edellyttää toimenpiteitä yrittäjyyden edistämiseksi – yrittäjyyskasvatusta.

“Vihreän kirjan” sisältö ja kieli on omaksuttu kansalliseen koulutuspolitiikkaan lähes sellaisenaan. Jo vuosi sen ilmestymisen jälkeen Suomessa julkaistiin opetusministeriön toimesta Yrittäjyyskasvatuksen linjaukset ja toimenpideohjelma (2004, jatkossa YLT), jossa  Vihreän kirjan linjauksia toistetaan uskollisesti.

Yrittäjyys on siis Euroopan unionin ja myös kansallisten linjausten mukaan keskeisin tapa vastata globaalisti muuttuvan talouden haasteisiin. Miksi? Vihreässä kirjassa tähän vastataan kolmen argumentin avulla:

1) Yrittäjyys ja uudet yritykset luovat työpaikkoja ja kasvua.

2) Yrittäjyys on keskeistä kilpailukyvyn kannalta, sillä lisääntynyt tehokkuus ja innovointi yrityksissä lisää koko talouden kilpailukykyä kasvattamalla kilpailupaineita ja pakottamalla muutkin yritykset innovoimaan.

3) Yrittäjyys vapauttaa henkilökohtaista potentiaalia, sillä ”työ ei ole vain tapa ansaita rahaa”.

Yrittäjyyden kasvulle on olemassa tukitoimia. Tärkein näistä on yrittäjyyteen kasvattaminen – yrittäjämäisten kykyjen ja taitojen edistäminen:

Yleissivistävän ja ammatillisen koulutuksen olisi osaltaan edistettävä yrittäjyyttä luomalla oikeanlaisen ajattelutavan… (VK,14).

Koska yrittäjyyden kannalta keskeisimpiä taitoja ovat henkilökohtaiset ominaisuudet ja ”oikeanlainen ajattelutapa”, yrittäjyyteen liittyviä henkilökohtaisia taitoja pitäisi alkaa opettaa jo aikaisessa vaiheessa (VK, 14). Tässä ei ole tietenkään mitään uutta – jo Platon korosti Valtiossa ihmisen ”ensimmäisten vuosien” ratkaisevan pitkälti tulevat. Ei ole merkityksetöntä kuka ohjaa ja hallitsee näitä vuosia – tai kuka hallitsee ja muokkaa sitä, mikä meissä on yhteistä (commons), ja siksi kasvatus on ennen kaikkea poliittinen kysymys. Tämä pätee edelleen.

images

II Elämän tuotanto ja yrittäjyyskasvatus

Koulutuksen ja kasvatuksen yhteiskunnalliset funktiot ovat ambivalentteja. Perimmäinenkysymys on kuitenkin jo ainakin vuosisadan pysynyt samana: kuinka hallita ja kouluttaa työvoimaa? Kasvun optimismille, kansallisvaltio-ideologialle ja vanhalle kunnon eristämiselle perustunut koulutuspolitiikka korosti mahdollisimman monen kouluttamista, säilömistä ja eräänlaista sivistystä. Uusi talous ja niukkuus puolestaan rakentavat koulutuspolitiikkaa, joka keskittyy vain huippuihin ja siihen mihin ylipäänsä enää voi, ihmiseen kommunikoivana, tietoa tuottavana ja tuntevana eläimenä.

Yrittäjyyskasvatus ei ole vain yksi erillinen oppiaine tai ”aihekokonaisuus” koulun sisällä, vaan ilma jota koulun käytävillä hengitetään. Se viestii koulutuspoliittisesta suunnanmuutoksesta, jonka myötä prekaaria työvoimaa koulutetaan vaihteleviin työtehtäviin opettamalla ihmistä käyttämään lajityypillisiä ominaisuuksiaan juuri tietyllä tavalla. Tämä onnistuu (yrittäjyys)kasvatuksella, joka pakottaa hengittämään sarasvuomaista innovaatiohypeä täynnä olevaa ilmaa. Nyt kyse on koulutuspolitiikasta, joka pikemminkin kuin säilöö tai kvalifioi, nylkee.

Yrittäjyyskasvatuksessa on kyse elämän tuotannosta, jossa ihmiselle tyypillisiä lajiominaisia piirteitä (ajattelu, kommunikaatio, tunteet ja niin edelleen) pyritään muokkaamaan osaksi arvonmuodostuksen prosesseja. Kyse on ”oikeanlaisen ajattelun” tuottamisesta ja siihen kasvattamista (”mindshift”). Siis tuottajien irrottamisesta tuotantovälineistä ja yhteisen muokkaamisesta kapitalismin käyttöön.

Kyse on elämänhallinnan, vuorovaikutuksen ja itsensä johtamisen taidoista, kyvystä innovaatioihin ja muutosten kohtaamiseen. (YLT.)

Mielivalta on kenties osuvin käsite kuvaamaan tätä yhteisen kaappaamista ja organisointia. Käsite viittaa yhtäältä siihen, että yhä enenevässä määrin ihmistä hallitaan hänen mielensä kautta, sekä toisaalta siihen, että mielivalta toimii ilman mitään erityistä legitimiteettiä, vailla mieltä. Mielivallan mekanismit eivät enää kohdistu kurinpidolle tyypilliseen ruumis-ihmiseen ja erityisiin tekoihin tietyssä tilassa, tai biovallan kohteena olevaan laji-ihmiseen ja väestön biologiseen hallintaan, vaan pikemminkin ihmisenä olemisen ja toimimisen yleisiin ehtoihin. Ne eivät pakota, eristä tai organisoi erityistä fyysistä ja tilallista toimintaa tai biologisia rajoja, vaan luovat oikeanlaista mielialaa, ja oikeaa asennetta ja vuorovaikutuksen ja yhteistyön standardeja. (Virtanen 2006, 253-54.)

Mielivallan mielivaltaisuus ei siis johdu sen jostain sisäisestä ominaisuudesta, joka erottaisi sen esimerkiksi modernista biovallasta eli keinoista, joilla on aina päämäärä, joku institutionaalinen konteksti tai oikeutus (joltain instituutiolta merkityksensä, järkensä ja legitimiteettinsä saava keino), vaan sen arbitraarisesta suhteesta näihin. (Virtanen 2006, 259.)

Moderni koulu on tehdas, jossa kaikki käy kuin liukuhihnalla. Siellä vallitsee ankara järjestys, ja kaikki mikä tätä järjestystä rikkoo, tulee oikaista muotin mukaiseksi. Tämä pätee edelleen, mutta ei kerro enää olennaisinta. Opettajien silmissä ihanneoppilas ei enää ole kuuliainen, ahkera ja askeettisuuteen kykenevä “kurimyyrä”, vaan pikemminkin aktiivinen, alati muotoaan muuttava, mihin tahansa kommunikaatioon kykenevä, itseään johdonmukaisesti säätelevä pikku “innovaattori”. Siis hän joka sanoo: “aina kannattaa yrittää”. Ja miksi ei kannattaisi?

Yrittäjyyskasvatuksella pyritään luomaan juuri tietynlaista ihmistä irrottamalla ihmiselle tyypilliset taipumukset luovuuteen, joustavuuteen, kieleen ja niin edelleen osaksi ”yleistettyä ihmistyyppiä”, sisäistä yrittäjää. Sisäinen yrittäjä on mihin tahansa kommunikaatioon kykenevä, tilanteeseen kuin tilanteeseen sopeutuva oman elämänsä sankari, jossa yhdistyvät perinteiset sivistykselliset taidot yhdessä nihilistisen opportunismin kanssa.

Deleuze (1990) kuvaa osuvasti tätä hahmoa dividuaali -käsitteen kautta. Kun kurinpidollinen yhteiskunta joutui antamaan jokaiselle asemattomalle täsmällisen aseman ja jokaiselle identiteetittömälle määriteltävissä olevan identiteetin, toimii kontrollien yhteiskunta pikemminkin anonyymiuden pohjalta. Kuriyhteiskunnan instituutiot olivat kuin muotteja, joissa jokaiselle valettiin tietty identiteetti (nyt olet koulussa, sitten menet armeijaan ja niin edelleen.). Nykykapitalismille ja kontrollien yhteiskunnalle kuitenkin “kuka tahansa” kelpaa, eikä täsmällisille identiteeteille tai kategorioille ole enää tarvetta. Ojakankaan (2002, 116) mukaan kenelläkään ei odoteta olevan määrättyä identiteettiä, “sillä identiteetti vain estää vain ehkäisee sen joustavan sopeutumisen mihin tahansa tilanteeseen, joka on nykyään yksilön käyttökelpoisuuden perusedellytys”.

Yhteiskunta, työt ja työelämä muuttuvat koko ajan. (YKS 2009, 16.)

Kuten Deleuzen kuvaama dividuaali, myös sisäinen yrittäjä on alati valmis kohtaamaan muuttuvan yhteiskunnan ”johdonmukaisesti” muokattujen kykyjensä kautta. Dividuaali (sisäinen yrittäjä) on käärme, joka luo nahkansa jatkuvasti uudelleen. “Vanha rahamyyrä on suljettujen tilojen ja käärme puolestaan kontrollin yhteiskuntien eläin” ja “käärmeen kiemurat ovat vielä monimutkaisempia kuin myyrän käytäväjärjestelmä”. Käärme on pakotettu jatkuvaan muutokseen ja tyytymään lopulliseen keskeneräisyyteen. Kontrollien alla sen itsesäilytys perustuu taitoon ja kykyyn sopeutua ulkopuolelta – yhteiskunnasta / markkinoilta tulleisiin, jatkuvasti muuttuviin vaatimuksiin. (Deleuze 1990).

Kansallisten koulutuspoliittisten linjausten mukaan tässä hahmossa yhdistyvät erikoisella tavalla:

…joustavuus, aloitekyky, luovuus, riskinottokyky, omatoimisuus ja toisaalta yhteistyökyky sekä vahva suoritusmotivaatio (YLT, 10).

Kyse ei tietenkään ole mistä tahansa reagoinnista tai millaisesta tahansa muutoksen kohtaamisesta, vaan ihmiskoneesta, joka reagoi ja kommunikoi kuitenkin aina tietyllä tavalla. Mielivalta kohdistuu juuri näihin kohtaamisen, reagoinnin ja kommunikoinnin ennakkoehtoihin. Siihen mitä ei vielä aktuaalisesti ole, mutta joka voi tulla tapahtumaan. Kyse onkin pikemmin puuttumisesta pelin sääntöihin, kuin itse toimintaan. Kuten Virtanen (2006) on kirjoittanut, organisoinnin organisoinnista.

Teknistymisen, tai koneen metaforien kanssa tulee olla kuitenkin tarkkana. Kyse ei ole humanistisesta tekniikkakritiikistä, jossa ihmisluonto vulgaari-fenomenologisessa mielessä ajetaan alas. Tekniikka ei tarkoita Ihmisen kuolemaa, sillä koneet ovat yhä useammin aineettomia. Ihmiskoneelle, toisin kuin ihmiselle, on ominaista, että sen päämäärät sisältyvät siihen itseensä. Tai tarkemmin ilmaistuna, päämäärät ovat sille sisäisiä. Tässä suhteessa sisäinenyrittäjä on ihmiskone, joka toteuttaa ihmiselle tyypillisiä lajiominaisia piirteitä vain niitä käynnistämällä ja valvomalla.

III Uusliberalismi ja ihmiskone

Vapaa markkinatalous ei tietenkään ole vapaata. Se mahdollistuu vain harjoittamalla mikrovaltaa ihmismoneuteen, ja makrovaltaa rakenteisiin. Tuotannon mahdollistamiseksi on ensin huolehdittava tuotannon edellytyksistä, siis ihmisistä ja heidän biopoliittisen elämänsä turvaamisesta. Pelkkä huolehtiminen ja turvaaminen eivät kuitenkaan riitä, vaan tuotanto vaatii julkisten menojen kohdentamista niin koulutukseen, terveydenhoitoon kuin yritysten ”elämän kestoon”, sillä talouskasvua ei synny ilman innovaatioita, jotka lopulta ovat taloudellisen toiminnan kannalta olennaisin kysymys. Kasvupolitiikka ei voi nojata vain materiaalisiin investointeihin, kiinteään pääomaan ja työntekijöiden määrään kerrottuna työajan määrällä, sillä jos ”jotain uutta on syntyäkseen, se voi olla tulosta vain investoinneista, joita on tehty ihmisen pää-oman tasolla”, kuten Virtanen (2006, 214-218) kirjoittaa.

Jos työvoima tai työntekijä ymmärretään amerikkalaisen uusliberalismin tapaan aktiivisena yrittäjänä, on keskeistä – Theodore Schultzin (ks. esim. 1962) ja Gary Beckerin (ks. esim. 1964) tapaan – kysyä, miksi ihmiset lopulta tekevät töitä? Yksinkertaisinta on tietenkin ajatella, että ihmiset tekevät työtä saadakseen palkkaa. Klassisen poliittisen taloustieteen näkökulmasta tämä palkka on tuloa työntekijän myymästä, yhteisesti mitatusta työajasta. Juuri tämän näkemyksen esimerkiksi Schultz ja Becker kyseenalaistavat, sillä työntekijän, aktiivisen yrittäjä-subjektin näkökulmasta palkka on tuloa hänen inhimillisistä kyvyistään, pää-omastaan, ei ”hinta” hänen myymästään työajasta. Työntekijä ei siis myy työaikaansa, vaan koko elämän aikansa ja kaiken inhimillisen kyvykkyytensä, jotka ovat kokonaisuudessaan ja sellaisenaan työnantajan käytettävissä. Tätä inhimillisten kykyjen kokonaisuutta Becker (ks. esim. 1994) kutsuu inhimilliseksi pääomaksi.

Inhimillinen pääoma on jotain, mikä tekee tulevaisuuden tulot mahdolliseksi. Se ei aktualisoidu välttämättä juuri tähän hetkeen, ja on siksi erottamaton osa kantajaansa. On ajateltava, että ihminen on kaikkine taitoineen, persoonallisine piirteineen, kokemuksineen, taipumuksineen ja niin edelleen itse itsensä pääomaa (entrepreneur of the self). Siksi tätä pää-omaa kantavasta ihmisestä on mahdollista puhua koneena.

Kyse ei ole kuitenkaan vieraantuneesta, totalisoituneesta ihmisestä, vaan kuten Vähämäki (2009, 141) huomauttaa, siitä että koneiden tuotannolliset ja organisatoriset tehtävät ovat siirtyneet ihmis-ruumiiseen. Siitä että ”yksi ja sama ihmisolio on sekä kone tai laite, johon on investoitu – että elävää työtä, joka käyttää konetta, panee sen toimimaan ja tuottamaan uutta arvoa ja rikkautta.” Ihmisestä tulee samalla sekä työväline, työpaikka että elävää työtä. Investoitu ihmis-ruumis ei ole kuitenkaan enää sama asia josta Foucault (1975) puhui, siis energeettinen ja fyysinen voimaolio, vaan pikemminkin ajatteleva ja kommunikoiva älyolio. (Vähämäki 2009, 141.)

Inhimillisen pääoman muodostaminen tai sen luominen tarkoittaa ennen kaikkea investointeja koulutukseen ja kasvatukseen. Amerikkalaiset uusliberalistit eivät tarkoittaneet ainoastaan investointeja muodolliseen, formaaliin koulutukseen vaan koko kasvatuksen kenttään, vanhempien lastensa kanssa viettämään aikaan ja niin edelleen. On relevanttia kysyä mitä kasvatukselle tapahtuu, jos se mielletään ainoastaan investointina, eikä enää kasvatuksena. Keskeisin ongelma on, että inhimillisen pääoman teoreetikot pyrkivät neutralisoimaan koulutuksen poliittisuutta korostamalla ihmisiä Yksilöinä, jotka tavoittelevat vain omaa etuaan.

Becker (1964) itse jakaa inhimillisen pääoman erityiseen ja yleiseen inhimilliseen pääomaan. Erityinen inhimillinen pääomaa viittaa juuri tietyissä ammateissa tarvittaviin kykyihin: lääkäri tarvitsee erityistä tietoa anatomiasta ja niin edelleen. Yleinen inhimillinen pääoma puolestaan tarkoittaa kykyjä, joita tarvitaan “kaikissa ammateissa”: kommunikointikyvyt, asenne, tunteet ja niin edelleen. Nykyisessä muodossaan yrittäjyyskasvatuksessa on kyse jälkimmäisestä inhimillisen pääoman muodosta. Yrittäjyyskasvatuksessa korostetut kyvyt ovat mahdollisimman yleisiä, sillä niitä voidaan hyödyntään missä tahansa ammatissa tai toiminnassa.

Yrittäjyys on yksilön kykyä muuttaa ideat toiminnaksi. Se sisältää luovuuden, innovaatiokyvyn ja riskinoton. Samoin kuin kyvyn suunnitella ja johtaa toimintaa tavoitteiden saavuttamiseksi. Nämä ominaisuudet tukevat yksilön jokapäiväistä elämää, koulutuksessa, työssä, vapaa-aikana ja muussa yhteiskunnallisessa toiminnassa. (YKS, 13.)

Yrittäjyyskasvatuksessa korostetut “yleiset kyvyt” ovat myös niitä, joita on painotettu niin kutsutun uuden työn keskusteluissa. Esimerkiksi Vähämäki (2005, 55) korostaa, että yleisistä kommunikaatiokyvyistä (innovointi, luovuus, kyky tuottaa tietoa ja niin edelleen) on tullut elintärkeitä uudessa verkostoituneessa työssä. Kun työtä ei voida ymmärtää ainoastaan paikan tai lopputuloksen pohjalta, tarvitaan kykyjä, joiden avulla voidaan ohjata suhteita muihin ihmisiin ja alati muuttuvaan ympäristöön.

(Yrittäjyys)kasvatus on tärkeää inhimillisen pääoman kehittymisen kannalta, sillä ”ihmisen tuottaminen ei tapahdu vielä laboratoriossa, ihmistä eivät tee koneet eikä ihmisiä tipahda taivaasta”, kuten Vähämäki (2009, 143) kirjoittaa. Ihmiskoneen tuottaminen vaatii toisia ihmisiä, inhimillistä vuorovaikutusta ja kaikkea sitä mitä tapaamme kutsua kasvatukseksi. Enää ei panosteta kuitenkaan määrään, vaan pikemminkin “laatuun”, ja juuri tietynlaiseen (yrittäjämäiseen) koulutukseen.

human_machine

Ekskurssi: “Biopolitiikan synty”

Foucault (2004) käsittelee tätä samaa tematiikkaa vuosien 1978-79 Naissance de la biopolitique -luennoillaan. Luennoilla tuli alunperin tarkastella “biopolitiikan syntyä”, mutta lopulta ne muuttuivat eräänlaiseksi “uusliberalismin genealogiaksi” ja nykyisyyden kritiikiksi. Oikeusliberalismia enemmän luennoilla käsitellään talousliberalismia ja sen mukanaan tuomia haasteita hallinnalliselle järjelle ja markkinoilla toimivien taloussubjektien kontrolloinnille. On muistettava, ettei uusliberalismi vielä 70-luvulla – luentojen ilmestymisen aikaan – yhdistynyt niin vahvasti kuin nykyään globaalin talouden diskursseihin tai Thatcherin ja Reaganin uuskonservatiiviseen arvomaailmaan.

Foucault’n mukaan uusliberalismi ei ole kokonainen totaalinen ideologia, vaan uudenlainen ohjauksen ja sääntelyn tekniikka. Uusliberalismi ei – välttämättä – merkitse julkisen vallan interventioiden alasajoa, vaan niiden uudelleen muotoilua. Interventiot saattavat olla yhtä lukuisia kuin keynesiläisessä talouspolitiikassa, mutta ne eivät suuntaudu suoraan markkinoille, vaan markkinoita varten. Vaikka uusliberalismi artikuloi markkinat valtion väliintulojen rajaksi, kyse ei ole näiden väliintulojen likvidoinnista, vaan niiden funktion uudelleen määrittelystä.

Amerikkalaisen, jo edellä käsitellyn uusliberalismin lisäksi Foucault suuntaa katseensa sodanjälkeiseen Saksan liittotasavaltaan ja niin kutsuttujen ordoliberaalien ajatteluun. Sodan jälkeisessä kansallissosialismin runtelemassa Saksassa ei voitu enää palata vahvaan keskushallintoon tai yhteiseen ideaan “saksalaisuudesta”. Siksi Saksan liittotasavaltaa vaivasi todellinen valtion pelko (state fobia).

Ordo-liberaalien mukaan uusi Saksan valtio voitaisiin luoda ja turvata synnyttämällä se tyhjästä markkinoiden avulla, markkinoiden tarpeeseen. Ordo-liberaalit käänsivät siis klassisen liberalismin ongelmanasettelun päälaelleen. Heille – toisin kun klassiselle liberalismille ja jossain määrin amerikkalaiselle uusliberalismille – valtio ei tullut ensin, eikä siitä käsin lähdetty. Ordo-liberalismin käsitteleminen osana uusliberalistista politiikkaa on olennaista yrittäjyyskasvatuksen ymmärtämisen kannalta. Ordo-liberaalit eivät uskoneet, että markkinat toimivat luonnontilassa ja tuottavat itsestään optimaalisen lopputuloksen. Markkinat ja kilpailu eivät näyttäytyneet ainoastaan hauraina, vaan “luonnottomina” ja siksi ne – ja niillä kilpailevat ihmiset – oli luotava. Juuri siksi uusliberalistinen politiikka tarvitsee “monenlaisia erikoistuneita panoksia”, jotka kuuluvat tai eivät kuulu julkisen sektorin piiriin. Ihmiset eivät siis ole ennalta “yrittäjiä” uusliberalismin artikuloimassa mielessä. Heidät on ensin luotava ja tähän yrittäjyyskasvatusta tarvitaan.

Ordo-liberaalien ihanneyhteiskunta ei perustu enää klassiseen vaihdon periaatteeseen, vaan kaikkialle ulottuvaan kilpailuun. Ihmiset eivät ole enää tavaran vaihtajia, vaan yrittäjiä, jotka taistelevat pelastuksestaan yhteiskunnassa. Kaupankäynnin logiikka muuttuu erottautumisen, kilpailun ja yrityksen logiikaksi. “Kontrollin yhteiskunnissa yritys ottaa tehtaan paikan, ja yritys on sielu”, kuten Deleuze (1990) kirjoittaa.

Vaikka markkinat olisivat totuuden lopullinen mittari, eivät ne toimi, ellei niitä laiteta toimimaan. Tähän tarvitaan monenlaisia panostuksia ja investointeja, mikä ordo-liberaalit hyvin ymmärsivät, ja joista yrittäjyyskasvatus ei ole vähäisin. Markkinat tarvitsevat siis jatkuvaa ja kestävää niin ihmisten kuin yritystenkin elämän ja sosiaalisten ehtojen hallinnointia. Siksi yrittäjyyskasvatuksesta on tullut niin tärkeää oikeistovetoiselle koulutuspolitiikalle.

Yrittäjyyskasvatus on osa uusliberalistista taloudellisen järjestämisen mallia, joka pureutuu ihmisen ja yhteiskunnan organisointiin kaikessa sen laajuudessaan. Tämä malli organisoi “työntekijöiden” elämän sen kokonaisuudessaan, sen todellisissa ja konkreettisissa tilanteissa aamusta iltaan ja illasta aamuun, kuten Foucault (2004, 248) kirjoittaa. Vaikka esimerkiksi kysymys koulutuksen yksityistämisestä on epäilemättä tärkeä, on katse käännettävä myös tämänhetkisiin käytäntöihin, sillä uusliberalismi tarvitsee julkista koulutusta. On siis käännettävä katse sinne, missä uusliberalismi tehdään mahdolliseksi kasvattamalla markkinaihmistä, dividuaalista sisäistä yrittäjää.

Foucault’n käsitys uusliberalismista on epäilemättä puutteellinen. Sen avulla kyetään kuitenkin luopumaan, ainakin koulutuksen uusliberalismin kohdalla käydystä, paikallaan junnaavasta keskustelusta, jossa uusliberalistinen politiikka nähdään vain julkisen sektorin alasajona. Foucault’n avulla uusliberalismi voidaan ymmärtää yhteiskunnan tuotantona, jossa heterogeeniset dispositiivit – kuten yrittäjyyskasvatus – puuttuvat ihmisen ja yhteiskunnan elämä ehtoihin sellaisinaan. Ne luovat perustan ja ehdot uusliberalistisen politiikan mahdollisuudelle.

Yrittäjyyskasvatus on tietoinen poliittinen hanke, joka palvelee nykyistä kapitalismin kasautumisen regiimiä kasvattamalla tietynlaista ja tietyllä tavalla kommunikoivaa, tuntevaa ja tuottavaa ihmistä. Jos koulutuksen suuntaa halutaan vaihtaa, on yrittäjyyskasvatuksen poliittinen luonne ja funktio ymmärrettävä. Seuraavassa käsittelen lyhyesti, mitä on otettava huomioon ja mitä on tehtävä mikäli kasvatuksen kriittinen luonne halutaan säilyttää.

manvsmachine

IV Ihmiskone ja kasvatuksellinen vastarinta

Kasvatuksellisen vastarinnan kannalta olennaisin kysymys on kuka hallitsee ja muokkaa sitä mikä meissä on yhteistä (commons). Yrittäjyyskasvatuksessa on kyse elämän tuotannosta ja mielivallasta, joiden myötä ihmisestä pyritään muokkaamaan juuri tietyllä tavalla reagoiva, kommunikoiva ja tunteva ihmiskone. Tästä syystä kriittisen kasvatusajattelun ja koulun roolin uudelleen arvioinnin kannalta on oltava tarkkana niiden teemojen kanssa, joista on viime vuosina tullut populaareja kasvatustieteellisessä eetoksessa. Jo tutut toisin tekemisen ja näkemisen muodot on joko hylättävä tai niiden luonne on uudelleen arvioitava tilanteessa, jossa solidaarisuus on muuttunut projekteiksi; dialogista on tullut pakkoa kommunikoida ja olla jatkuvasti esillä; autonomisuus on enää vain pintaa, sillä lopulta jokainen on vastuussa vain itsestään; organisaatiot ovat alkaneet kommunikoida ja oppia, ja niin edelleen.

On paradoksaalista, että useimmat yrittäjyyskasvatuspedagogiassa korostetut sovellukset ovat juuri niitä, joiden perään kriittinen pedagogiikka on perinteisesti huutanut. Näyttää siltä, että oikeistovetoinen koulutuspolitiikka on kyennyt hyödyntämään kriittisen kasvatusajattelun ytimen (dialogin, yhteistoiminnallisuuden, konstruktivismin, ja niin edelleen) ja muuttamaan sen palvelemaan täysin toisenlaisia tarkoitusperiä. Siitä on tullut osa kapitalistista kasautumisregiimiä, joka kykenee hyödyntämään ihmisen kykyä sosiaalisuuteen, kieleen ja uuden luomiseen arvonmuodostuksen prosesseissaan. Nyt on alettava ajatella ja nähdä radikaalisti toisin. On etsittävä uusia aseita.

On turha puhua enää vapauden ja vastuun käsittein, sillä koulutuspoliittinen ja kasvatuksellinen invaasio käydään jo muualla – ihmisten mielissä. Vapautta ja vastuuta on sitä paitsi jo riittämiin. Kouluista ja opettajankoulutuksesta on tehtävä radikaalin vastarinnan pesäkkeitä, joissa yksinkertaisimmatkin käytänteet voidaan ja osataan kyseenalaistaa. Koulun kriittinen tehtävä tulee ulottaa pragmaattisen työhön ja yhteiskuntaan sosiaalistamisen ulkopuolelle. Koko kysymys on käännettävä päälaelleen, sillä koulu ei vaan kvalifioi, vaan myös muuttaa yhteiskuntaa.

Tämä koululle asetettu kriittinen tehtävä ei kuitenkaan onnistu, ellei kyetä analysoimaan ja ymmärtämään mitä kouluissa, koulutuspoliittisessa puheessa ja taloudessa juuri nyt tapahtuu. Tarvitaan utopismia ja – ehkä ennen kaikkea – tarkkanäköisyyttä, todellista kriittisyyttä. Tästä syystä yrittäjyyskasvatuksen ymmärtäminen osana uudenlaisia hallinnan mekanismeja (mielivalta / kontrolli) ja nylkemiseen perustuvaa austerity-politiikkaa on olennaista. Yrittäjyyskasvatusta ei pidä kuitenkaan demonisoida sellaisenaan, sillä kuten kaikkien työkalujen, myös yrittäjyyskasvatuksen funktiot voivat muuttua kun se siirretään yhteiskunnallisesta ympäristöstä toiseen. Sen suhteen on kuitenkin oltava tarkkana. Yrittäjyyskasvatus on otettava haltuun ja sen sisällöt on muutettava vastaamaan kestävämpää ja solidaarisempaa yrittäjyysdiskurssia, kuten yhteistuotannon sovelluksia. On painotettava kansalaiskasvatusta palaamatta kuitenkaan “nostalgiseen partiolaisen reippauteen”, kuten esimerkiksi Ikonen (2006) on nähdäkseni tehnyt. Yrittäjyyskasvatus on pudotettava jalustalta.

Lähteet:

Becker, G. (1964): Human capital. Chicago: University of Chicago Press.

Deleuze, G. (1990): Post-scriptum sur les sociétés de contrôle.

Foucault, M. (1975): Tarkkailla ja rangaista. Helsinki: Otava.

Foucault, M. (2004): Naissance de la biopolitique. Cours au collège de France (1978-1978).

Ikonen, R. (2006): Yrittäjyyskasvatus: Kansalaisen taloudellista autonomiaa etsimässä. Helsinki: Minerva.

Ojakangas, M. (2002): Kenen tahansa politiikka. Helsinki: Tutkijaliitto.

VK= Vihreä kirja. (2003): Yrittäjyys Euroopassa. Euroopan yhteisöjen komissio.

Virtanen, A. (2006): Biopoliittisen talouden kritiikki. Helsinki: Tutkijaliitto.

Vähämäki, J. (2009): Itsen alistus. Helsinki: Tutkijaliitto.

YKS= Yrittäjyyskasvatuksen suuntaviivat (2009). Helsinki: Opetusministeriö.

YLT= Yrittäjyyskasvatuksen linjaukset ja toimenpideohjelma (2004). Helsinki: Opetusministeriö.

Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *