Esko Harni – Yrittäjyyskasvatusta kontrolliyhteiskunnassa

Artikkeli käsittelee yrittäjyyskasvatuksen yhteyttä uudenlaiseen hallinnoinnin muotoon, kontrolliin. Keskiössä on oppimisen irtaantuminen suljetuista instituutioista ja sen korvautuminen kaikkialle yhteiskuntaan levittäytyneenä yrittäjämäisyytenä. Taustalla on työn immaterialisoituminen, jonka johdosta koulu on menettänyt tiedollisen legitimiteettinsä ja muuttunut ”epämääräiseksi”, yrittäjämäisiä subjektiviteetteja tuottavaksi instituutioksi. Siinä missä kuriin perustuva suljettu kouluinstituutio kesytti ja valvoi massaa, kontrolli hajottaa sen ja pyytää jokaista valvomaan itse itseään. Ja aivan kuten kouluissa yleisesti ei enää opita, vaan opitaan oppimaan, myös yrittäjyyskasvatuksen tavoitteena on luoda itse itseään tarkkaileva, aina parempiin suorituksiin pyrkivä, kommunikoiva dividuaali.

Yrittäjyyskasvatus

Koulutuspoliittinen puhe yrittäjyyskasvatuksesta nousi esiin 1980-luvun alkupuolella Teollisuuden ja Työnantajien Keskusliiton toimesta. Aluksi yrittäjyyskasvatus miellettiin vain osaksi ammatillista koulutusta, mutta 1990-luvun puolivälissä siitä tuli osa yleissivistävän koulutuksen opetussuunnitelmaa. Vuonna 2004 opetusministeriö tarttui asiaan tositoimin ja käynnisti yrittäjyyskasvatuksen toimenpideohjelman, joka laajensi ja muutti yrittäjyyden sisältöjä ja toiminta-aluetta koulutuksen piirissä radikaalisti. Yrittäjyyskasvatuksen merkitystä korostettiin erityisesti Matti Vanhasen hallituksen ohjelmassa (2003). Ohjelmaan liitetyssä strategia-asiakirjassa esiteltiin neljä keskeistä poliittista toimenpidettä tulevalle hallituskaudelle: työllisyyden-, tietoyhteiskunnan-, kansalaisvaikuttamisen-, ja yrittäjyyden politiikkaohjelmat. Olennaisin näistä oli yrittäjyyden politiikkaohjelma, sillä ilman sitä muita ei olisi voitu toteuttaa. Politiikkaohjelmien sisällöt noudattivat selvästi EU:n omaksumaa linjaa: ”Lissabonin Eurooppa-neuvoston kokouksessa 23.–24.3.2000 asetettiin tavoitteeksi rakentaa unionista maailman kilpailukykyisin ja dynaamisin tietopohjainen talous” ja ”tämä edellyttää toimenpiteitä yrittäjyyden edistämiseksi”. (YLT 2004, Ikonen 2006 11–13.)

Nämä edellytettävät toimenpiteet ovat tarkoittaneet yrittäjyyskasvatuksen tuomista kouluihin entistä intensiivisemmin. Yrittäjyyskasvatusta tulisi raportin mukaan opettaa läpäisevänä periaatteena kaikissa koulun kaikissa oppiaineissa ja kaikilla luokka-asteilla sekä sen tulisi ilmetä koulun toimintakulttuurissa. Raportin esipuheessa viitataan myös 21.3.2003 julkaistuun Euroopan unionin komission ”vihreään kirjaan”, jossa todetaan, että ”koulutuksen olisi osaltaan edistettävä yrittäjyyttä luomalla oikeanlaista ajatustapa, vahvistamalla yrittäjätaitoja sekä luomalla tietoisuus yrittäjän uravaihtoehdoista.” (YLT 2004.)

Opetusministeriön toimittamissa raporteissa (YKS 2009, YLT 2004) puhutaan yrittäjyydestä kahdessa eri merkityksessä. Ulkoisella yrittäjyydellä tarkoitetaan perinteistä yrittäjyyttä, tietynlaista elinkeinon harjoittamisen muotoa. Yhteiskunnan ja työn muutoksen vuoksi on tarvittu tehdä ero tämän perinteisen ”fordismi-yrittäjän” ja uudenlaisen jokapäiväisen, oman elämänsä ”yrittäjäsankarin” välillä. Alleviivaamaan tätä eroa käytetään sisäisen yrittäjyyden käsitettä, jossa YLT (2004) – raportin mukaan yhdistyvät joustavuus, aloitekyky, luovuus, riskinottokyky, omatoimisuus ja toisaalta yhteistyökyky sekä vahva suoritus motivaatio.

On huomionarvoista, että 2004 ilmestyneessä raportissa halutaan vielä alleviivata sisäisen – ja ulkoisen yrittäjyyden eroa, mutta toisaalta jo neljä vuotta myöhemmin yrittäjyys määritellään lähtökohtaisesti laajemmaksi toiminnaksi kuin pelkäksi elinkeinonharjoittamiseksi:

Yrittäjyys on yksilön kykyä muuttaa ideat toiminnaksi. Se sisältää luovuuden, innovaatiokyvyn ja riskintoton, samoin kyvyn suunnitella ja johtaa toimintaa tavoitteiden saavuttamiseksi. Nämä ominaisuudet tukevat yksilön jokapäiväistä elämää, koulutuksessa, työssä, vapaa-aikana ja muussa yhteiskunnallisessa toiminnassa. Näitä ominaisuuksia tarvitaan yritystoiminnassa, mutta ne lisäävät myös työntekijöiden tietoisuutta työstään ja auttavat tarttumaan mahdollisuuksiin. (YKS 2009)

Sisäisen yrittäjyyden käsite liittää yrittäjyyskasvatuksen liikkeenjohdollisiin oppivan organisaation ja tiimiytymisen periaatteisiin, joille on ominaista työntekijän sitoutuminen työyhteisön tavoitteisiin, kannustaminen itsenäiseen toimintaan sekä kunkin työntekijän kyky luoda mahdollisimman paljon arvonlisää yritykselleen. Uusliberalistista näkökantaa yrittäjyyskasvatukseen on taas kuvailtu seuraavasti:

Opetuksella ja ohjauksella edistetään kunkin yksilön valmiuksia markkinoida tuoteideaansa, osaamistaan ja omaa itseään. Jos joku tässä epäonnistuu, syytä on etsittävä ensi sijassa yksilöstä itsestään. Vastoinkäymisistä ei kuitenkaan pidä masentua. Sen sijaan on opittava omista virheistä ja yritettävä uudelleen. Koska ihmisyhteisön elinvoima kumpuaa yksilöiden yritteliäisyydestä, tätä ei pidä tarpeettomin ohjein tai kielloin kahlita. Myös sosiaaliturva on pahasta, sillä se sammuttaa ihmisten halun yrittää tosissaan. (Ikonen 2006, 59.)

Kontrolli

Foucault’n (mm. 1975) esittelemien kuriyhteiskuntien vallankäyttöä luonnehtivat suljetut instituutiot (koulu, armeija, sairaala jne.), joista Deleuze (1990) käyttää termiä ”enfermement, aitaus, rajattu, suljettu alue. Termi on kuvaava: kuriyhteiskunnan instituutioissa toiminta oli ajaltaan ja sisällöltään rajattua – ihminen siirtyi elämänsä eri vaiheissa lineaarisesti ja progressiivisesti eriöstä (enfermement) toiseen (koulusta armeijaan, armeijasta tehtaaseen) aloittaakseen aina alusta. Kuriapparaatit olivat kuin erityisiä valumuotteja, joissa yksilöä muokattiin ja joissa yksilö muokkasi itseään instituution normien mukaiseksi; niissä ihmiset vaihtuivat, mutta instituutio pysyi muuttumattomana.

Kontrollaatit ovat puolestaan avoimia ja muuttuvia. Niitä kuvaa suljettujen instituutioiden avautuminen ja leviäminen yhteiskuntaan: koulussa elinikäinen oppiminen ja -kouluttautuminen, sairaaloissa avo- ja itsehoito, armeijassa yleinen poliisitoiminta ja -kriisintorjunta. Siinä missä kuriapparaatit ”valoivat” massasta identiteettejä, kontrolli kohdistuu epämääräiseen ja mahdolliseen, yksilöiden varioimiseen ja moduloimiseen: niin koululaisista, sotilaista kuin vangeista on tullut asiakkaita.

Olennaista on, että kontrolliyhteiskunnan instituutioissa, kontrollaateista, toiminta ei lopu koskaan. Elinikäisen oppimisen käsite kertoo, että vanhat painajaisemme ovat palanneet; ettei koulu lopu koskaan. Teollisuusyhteiskunnalle tyypillinen yhteen ammattiin kouluttautuminen ja erikoistuminen ovat korvautuneet jatkuvalla itsensä kouluttamiselle ja yleisten, ihmisen persoonallisten kykyjen, muokkaamisena työmarkkinoita varten. Koulutus kohdistuu kontrolliyhteiskunnissa koko elämän aikaan ja se on lähinnä yleisten, ihmisenä olemiseen liittyvien. valmiuksien kehittämistä. (Vähämäki 2003, 17.)

Oksanen (2006) hahmottelee väitöskirjassaan Väkivallan barokki kontrolliyhteiskunnassa sisällöllistä yhteyttä, eräänlaista synteesiä, barokin ja nyky-yhteiskunnan välillä. Hänen mukaansa sekä barokkia että nyky-yhteiskuntaa – kutsuttakoon sitä sitten postmoderniksi, informaatio- tai kontrolliyhteiskunnaksi – yhdistää säännöllisyyden hajoaminen ja dilemma, jonka molemmat sekä barokkikuningas että länsimaalainen ihminen ovat joutuneet kohtaamaan: vaikka meitä ympäröi yltäkylläisyys ja rikkaus, tunnemme itsemme silti keskeneräisiksi ja turhautuneiksi. Oksasen sanoin ”yltäkylläisyys on alkanut turruttaa, vaikka ympärillä velloo kurjuus”. Kontrolliyhteiskuntia varjostaa myös jatkuva poikkeustila: hyvinvointiyhteiskunnan purkaminen, eriarvoisuuden kasvaminen ja sosiaalisten suojaverkkojen repeäminen. Epäjatkuvuus ja muutos, joista on tullut jo säännönmukaisuutta – vakio, ovat tapamme mieltää jälkimodernia maailmaa. (Oksanen 2006, 20–21).

Muutos ja metamorfoosi yrittäjyyskasvatuksen perusteissa

Yhteiskunta, työt ja työelämä muuttuvat koko ajan. Niissä korostuvat aikaisempaa enemmän tiedot, taidot ja henkiset prosessit. Siksi ihmisen tulee olla laaja-alaisesti sivistynyt. Työssä vaadittavat ammattitaito ja osaaminen edellyttävät tiedollista ja taidollista joustavuutta, luovuutta, ennakoivaa oppimiskykyä ja kommunikointi- ja viestintätaitoja. Laaja-alainen sivistys luo mahdollisuuksia liikkua muuttuvien ammattien ja työtehtävien yhteiskunnassa ja työelämässä. Myös toimintakulttuurien tulee siksi muuttua. Jokaisella oppilaitoksella on oma toimintakulttuurinsa, joka heijastaa yhteisön jäsenten toimintaa, ajattelua, tottumuksia ja päätöksentekoa ja joka vaikuttaa koko oppilaitoksen toimintatapaan. Tulevaisuuden koulussa toimintakulttuurilta vaaditaan joustavuutta, riskinottokykyä, luovuutta, innovatiivisuutta sekä yhteistyö- ja suunnittelukykyä. (Yrittäjyyskasvatuksen suuntaviivat 2009.)

Deleuzen (1990) mukaan kontrolliyhteiskunnassa ja sen instituutioissa toiminta ei lopu koskaan. Kontrollin tilat ovat avoimia ja muuttuvia; ”ne ovat kuin itsestään hajoava valumuotti, joka muuttuu jatkuvasti, yhdestä hetkestä toiseen, tai kuin seula jonka verkon silmät eroavat vyöhykkeeltä toiselle”. Yrittäjyyskasvatuksen suuntaviivat – raportista poimitun sitaatin kohdalla huomataan, että jatkuva muutos, metamorfoosi, on artikuloitu jo yrittäjyyskasvatuksen perusteisiin: ”yhteiskunta, työt ja työelämä muuttuvat koko ajan”. Jatkuvasta muutoksesta muodostuu eräänlainen ”alkutila”, aksiooma, tai hypoteesi, josta muut huomiot ja toimenpiteet johdetaan: ”niissä korostuvat aikaisempaa enemmän tiedot, taidot ja henkiset prosessit. Siksi ihmisen tulee olla laaja-alaisesti sivistynyt. Työssä vaadittavat ammattitaito ja osaaminen edellyttävät tiedollista ja taidollista joustavuutta, luovuutta, ennakoivaa oppimiskykyä ja kommunikointi- ja viestintätaitoja”.

Kontrolliyhteiskuntia, sen instituutioita ja siitä johdettuja toimintatapoja (kuten yrittäjyyskasvatusta) varjostaa siis muutos ja jatkuva poikkeustila: tunne siitä, ettei mikään ole varmaa tai jatkuvaa. Poikkeustilaa ei tässä mielessä tule ymmärtää suvereniteetin voiman ilmaukseksi, totaaliseksi väkivallan monopoliksi tai erityiseksi ”poliisijärjestelyksi” vaan pikemmin siksi yhteiskunnalliseksi momentiksi kun sosiaaliset turvaverkot repeävät, eriarvoisuus kasvaa eikä niistä aiheutuviin ongelmiin ei pystytä tarttumaan. Muun muassa Siltala (2004) on kuvannut laman jälkeistä Suomea tällaiseksi poikkeustilaksi. Kontrollien aikakaudella ”poikkeuksesta” ja epävarmasta on tullut säännönmukaisuutta ja itsestään selvää, eräänlainen aikamme ”henki”.

Kuriapparaatit (kuten moderni tehdasmainen koulu) olivat tuottavia, mutta vain sillä ehdolla ja vasta sen jälkeen kun ne olivat alistaneet moneuden, ihmisen hirviömäisyyden, dualismien (mies/nainen, opettaja/oppilas) pelkälle toisintamiselle, reproduktiivisuudelle. Kuriapparaatit eivät tunteneet muutosta eivätkä eläneet siitä käsin – niillä oli menneisyys (perinteet), nykyisyys (valtasuhteiden hoito tässä ja nyt) ja tulevaisuus (edistys), mutta niiltä puuttuivat muutokset. Kuri-instituutioissa variaatio, muutos ja keksimisen voima pyrittiin tukahduttamaan ja neutralisoimaan. Lazzaraton sanoin ”ulkoisuuden sulkeminen, virtuaalisen sulkeminen merkitsee keksimisen voiman neutralisointia ja toiston kodifiointia, jotta siitä irrotettaisiin kaikki variaation voima”. (Lazzarato 2004.)

Lazzaratoa (2004) ja Deleuzea (1990) mukaillen voidaan sanoa, että sekä kontrolli- että kurimekanismit ovat molemmat tuottavia mutta eri tavoin ja eri ehdoin. Kontrolli elää metamorfoosista, avoimuudesta ja jatkuvista muutoksista. Kurimekanismit puolestaan vaativat metamorfoosin voiman ja virtualisuuden ulos sulkemista, niiden jättämistä ulkopuolelle; ”tapahtuman aika, keksimisen aika, mahdollisen luomisen aika on rajattava ja suljettava tiukasti asetettuihin ja jaksotettuihin proseduureihin” (Lazzarato 2004.)

Oksasen (2003) huomiot siitä kuinka barokki yhtyy nykyiseen sosiokulttuuriseen tilaamme (kontrolliyhteiskuntaan) on käyttökelpoinen pohdittaessa muutosta myös yrittäjyyskasvatuksen kohdalla. Barokki, kontrollien lailla, juhlii jatkuvilla muodonmuutoksilla, juoksevuudella, modulaatioilla ja variaatioilla. Liike ei koskaan pysähdy, mikään ei jää aloilleen, sillä muuten kontrolli ei toimisi, koska sen perusperiaatteet katoaisivat. Väitän, etteivät yrittäjyyskasvatuksen toimintakulttuuriset tai yksilöön kohdistuvat muutostavoitteet olisi mielekkäitä tai tarpeellisia ellemme artikuloi lähtötilaksi jatkuvaa muutosta ja sen väistämättömyyttä. Ja jotta tilanne todella hahmottuisi, on valta (kontrolli sekä kuri) nähtävä sekä tukahduttavana että tuottavana instanssina. Yrittäjyyskasvatuksen periaatteet ovat yhteneviä kontrollimekanismien kanssa, mutta tämä ei tarkoita että ne yksiselitteisesti estäisivät ihmistä tai liikettä. Kontrollimekanismit ovat pikemmin uutta luovia, innovatiivisia, vaihtelevia ja vaikeasti paikannettavia. Ne elävät muutoksesta ja metamorfoosista.

Kommunikaatiokyvyistä

Tulevaisuuden koulussa toimintakulttuurilta vaaditaan joustavuutta, riskinottokykyä, luovuutta, innovatiivisuutta sekä yhteistyö- ja suunnittelukykyä. (YKS 2009)

Jos uuden – yrittäjyyskasvatus raporteissa muotoillun – koulukulttuurin lähtökohta on jatkuva yhteiskunnan, työn ja työelämän muutos, on seuraavaksi luontevaa selvittää kuinka koulu siihen reagoi sekä millaisia piirteitä se koulun toiminnalle luo. Artikkelin alussa olevassa lainauksessa (YKS 2009) puhutaan oikeanlaisen toimintakulttuurin luomisesta. Toimintakulttuurin, joka pystyy vastaamaan yhteiskunnasta ja markkinoilta tulleisiin, jatkuvasti muuttuviin vaatimuksiin – ”olemaan kuulolla”. Tarvittaviksi taidoiksi ja hyveiksi tähän raportissa määritellään joustavuus, riskinottokyky, luovuus, innovatiivisuus sekä yhteistyö – ja suunnittelukyky.

Uuden yrittäjämäisen toimintakulttuurin hyveitä voidaan kaikkia kutsua kommunikaatiokyvyiksi tai -taidoiksi. Yhtäältä ne ovat kykyjä, joilla kyetään ohjaamaan suhteita toisiin ihmisiin ja muuttuvaan ympäristöön. Toisaalta niissä painottuu kyky organisoida sekä yhdistellä erilaisia ja jopa toisilleen ristiriitaisia sisältöjä. Kommunikaatiotaidot ovat tärkeitä koska niistä on muodostunut uuden työn perusta ja uusi tapa tuottaa rikkautta. Yhtäältä instituutiot (kuten koulu) ovat menettäneet legitimiteettinsä toimia erikoistuneita ja suljettuina tiloina avautuessaan muuhun yhteiskuntaan ja ”ollessaan kuulolla” mitä niiltä kulloinkin halutaan. Toisaalta taas itse työnteossa ja sen johdannaisissa (opiskelu, vapaa-aika) on korostunut kommunikaatiokykyjen merkitys: on oltava aktiivinen, joustava ja muutoskykyinen.

Olennaista on, että kyvyt ja taidot kommunikoida ovat irronneet itse kommunikoitavasta sisällöstä ja alkaneet toimia sellaisinaan – ”mitä tahansa käyttöä varten”. Kommunikaatiokyvyt eivät niinkään ota kantaa siihen, mitä varten ne ovat, vaan niistä on itsessään tullut tuottavia. Laine (1997, 119–120) on tullut tutkimuksissaan samankaltaisiin johtopäätöksiin kommunikaatiokykyjen merkityksestä. Hänen mukaansa opettajien puheessa ihanneoppilaaksi on noussut nuori, joka uskaltaa ilmaista omat mielipiteensä, olla aktiivinen ja keskustella. Merkitystä ei ole niinkään sillä, mitä mieltä on, tai mitä kunakin hetkenä ilmaisee, vaan pikemminkin pelkästä kyvystä kommunikoida mahdollisimman ”hyvin”; opettajan kanssa saa olla eri mieltä, ainoastaan aktiivisuus ja kyky kommunikoida sinänsä ovat merkityksellisiä.

Kuuliaisuus, ahkeruus, kiltteys ja tottelevaisuus ovat olleet Laineen (1997, 120) mukaan perinteisiä koulun hyveitä ja odotushorisontteja. Näissä kuriyhteiskunnan kouluissa, deleuzelaisittan suljetuissa instituutioissa, vaadittiin kykyä pysähtyä, olla aloillaan ja jännittää voimansa mahdollisimman keskitetysti ja tehokkaasti. Kontrolliyhteiskunnassa ja uudenlaisissa yrittäjyyttä painottavissa koulutusvisioissa, nämä perinteiset hyveet ovat tehneet täyskäännöksen ja muuttuneet kyvyiksi olla yleisesti levoton, aktiivinen mitä tahansa kohtaan. Laineen (1997, 120) mukaan luokan priimus ei ehkä olekaan enää opettajan suosikki; kuuliainen, kiltti ja ahkera nuori, vaan pikemminkin se, joka osaa ilmaista itseään ja joka avautumalla sisäänpäin tuottaa puhetta omista ajatuksistaan ja mielipiteistään ulospäin ja on tiedollisesti laaja-alainen.

Kuriyhteiskunnan instituutiot, internaatit, olivat monessa mielessä erilaisia – elleivät päinvastaisia, kuin jälkimodernien kontrolliyhteiskuntien instituutiot, kontrollaatit: Deleuzen (1990) mukaan kontrolli, pikemminkin kuin on aloillaan ja ”jännittyneenä”, leviää kaasumaisesti kaikkialle yhteiskuntaan. Suljetut instituutiot joutuvat avautumaan muuhun yhteiskuntaan ja juuri tästä syystä uudenalaisen, yrittäjämäisen koulun toimintakulttuurin tulee olla joustavaa, riskinottokykyistä, luovaa ja innovatiivista.

Kontrolliyhteiskunnissa oppiminen irtaantuu perinteisistä instituutioista, kouluista, ja korvautuu kaikille koulutuksen tasoille ulottuvana yrittäjämäisyytenä. Yrittäjämäiset toimintatavat (joustavuus, riskinottokyky, luovuus, innovatiivisuus, yhteistyökyvyt) ovat varmin tapa valmistautua jatkuvaan muutokseen. Naskalin (2010, 77) mukaan taas kouluinstituutiot ovat menettäneet tiedollisen auktoriteettinsa yhteiskunnan medioituessa. Perinteinen, tiedollinen koulutus, on kontrollin lailla paennut instituutioista epäformaaleihin oppimisympäristöihin: medioihin ja ihmisen vapaa-aikaan yleensä. Tästä huolimatta koululla on edelleen tärkeä yhteiskunnallinen rooli nimenomaan kontrollin ja uudenlaisten subjektiuksien tuottamisessa.

Dividuaaleja yrittäjämäisissä oppimisympäristöissä

Uusi hallitsemisen tapa, mielivalta (kontrolli), ei kohdistu enää toimijoihin missään tietyssä tilassa ja ajassa (kuri) tai ihmisiin fyysis-biologisina olentoina (biovalta) vaan ihmisen ”mielen elämään” ja koko elämän aikaan. Mielivalta ja kontrolli eivät myöskään rajaudu tekoihin tai toimintaan sinänsä rajoittamalla tai tukahduttamalla konkreettista ja välitöntä. Niiden kohteena ovat pikemminkin ei-aktuaalinen toiminta ja toiminnan yleiset edellytykset: se mitä ei ole tehty vielä, potentiaalisuus. Kyse on mielialan ja mahdollisuuksien luomisesta sekä kontrollin kyvystä luoda illuusio vapauden tilasta, jossa kukin yksilöllinen valinta näyttäytyy yhtäältä vapaaehtoiselta ja tarpeelliselta mutta kuitenkin välttämättömältä ja pakolliselta. (Virtanen 2009, 18.)

Dividuaalina olemista luonnehtii mahdollisuuksien moneus, sitoutumattomuus ja paikattomuus suhteessa mihinkään erityiseen (ks. esim. Deleuze 1990). Se on kykyä olla tarpeen tullen ”mitä tahansa”: joustava, innovatiivinen, aktiivinen ja oma-aloitteinen. (YKS 2009, 7). Kurinpito asetti ajallisen ja tilallisen standardin, jonka puitteissa yksilö, modernin ajan individuaali, kasvoi ja kehittyi. Koululla ja koulutuksella oli tärkeä rooli tässä prosessissa. Se tasoitti moneuden ja pyrki tekemään ajallisilla ja paikallisilla rajoitteilla toiminnasta yhtenäistä ja ennalta arvattavaa. Moderni kuriyhteiskunnan koulu ei tuntenut avoimuuteen, innovatiivisuuteen, aktiivisuuteen tai oma-aloitteisuuteen (ks. YKS 2009) kykenevää oppilasta. Päinvastoin, kaikesta tällaisesta pyrittiin eroon, koska muuten toimintaa ei olisi voitu hallita tai ohjata tuottavaksi.

Kontrolli rikkoo kuriyhteiskunnille tyypillisen säännönmukaisuuden tai reproduktiivisuuden asettamalla yksilön jatkuvaan valmiustilaan. Tätä valmiustilaa luonnehtii yleinen yhteiskunnallinen epävarmuus: ”yhteiskunta, työt ja työelämä muuttuvat jatkuvasti (YKS 2009, 16). Poikkeustilassa eläminen rikkoo yksilön perimmäisen identiteetti prinsiipin, pysyvyyden. Kontrollin alla yksilöstä tulee kuin harhaileva zombi, joka ei löydä reittiään lopulta muualle kuin ostoskeskuksiin ja niiden loputtomiin identiteettivarastoihin. Minuudesta on tullut myös entistä virtuaalisempaa. Se on kietoutunut loputtomien mahdollisuuksien avaruuteen, jossa raja konkreettisen ja abstraktin, subjektin ja objektin, välillä on hämärtynyt ja muuttunut ”lähes hallusinaation kaltaiseksi rajattomuudeksi” (Oksanen 2006, 69–71, 74). Yrittäjyyskasvatuksen suuntaviivat (2009) – raportti puhuu tämän puolesta. Siinä asetetaan kasvatustavoitteita, joiden mukaan yksilön tulee oppia olemaan – enkä väsy toistamaan tätä – ”mitä tahansa”. Oppilasta ei opeteta, kasvateta tai ohjasteta mihinkään erityiseen vaan pikemminkin yleiseen yrittäjämäiseen elämänasenteeseen, jonka myötä yksilö on valmis kohtaamaan alati muuttuvan yhteiskunnan. Kyse on oppimaan oppimisesta, yleisten valmiuksien ja tietynlaisen elämän mentaliteetin luomisesta sekä siitä, että ajalliset ja tilalliset standardit katoavat ja korvautuvat yksilöllisillä kyvyillä hallita itse itseään ja vielä toteutumatonta toimintaa.

Yrittäjyyskasvatusraporteissa (ks. esim. YKS 2009) – ja yleisesti uusliberalistisessa koulutusparadigmassa – on korostettu yksilön autonomiaa ja kykyä huolehtia itse omasta hyvinvoinnistaan tai menestyksestään (tai menestymättömyydestään). Ikosen (2006) mukaan yrittäjyyskasvatusta voidaan tarkastella kahden eri paradigman kautta: toisaalta uusliberalistisen hallinnan, toisaalta aktiivisen kansalaisuuden näkökulmasta. Aktiivisen kansalaisuuden mukaan tuominen yrittäjyyskasvatus keskusteluun ei kuitenkaan muuta analyysini sisältöjä. Kontrollin tai hallinnan näkökulmasta aktiivinen kansalaisuus – näkökulma on yhdentekevä, koska sen paradigma pitää joka tapauksessa sisällään eräänlaisen ”partiolaisen reippauden”, kyvyn huolehtia autonomisesti itsestään. Ymmärrän Ikosen ajatuksenjuoksun, mutta vapausretoriikka voi olla harhaanjohtavaa. Tai vapaus sisältää – uusliberalistisessa kontekstissa – aina inklusiivisesti vastuun, velvollisuuden huolehtia itsestään, ja tässä juuri piilee keskeinen ero biovallan ja mielivaltaan perustuvien kontrollimekanismien välillä. Siinä missä kuriin perustuva moderni koulu kesytti ja valvoi massaa, kontrolli hajottaa sen, ja pyytää jokaista valvomaan itse itseään. Ja aivan kuten kouluissa yleisesti ei enää opita, vaan opitaan oppimaan, myös yrittäjyyskasvatuksen tavoitteena ovat tulkintani mukaan luoda itse itseään tarkkaileva, aina parempiin suorituksiin pyrkivä, kommunikoiva dividuaali. (ks. Deleuze 1990; YKS 2009.)

Uusliberalistisen hallinnan paradigmassa on korostettu possessiivista individualismia, eräänlaista pakkoa yksilöllisyyteen. Yrittäjyyskasvatuksen suuntaviivat (2009) raportin mukaan kyse on ”elämänhallinnan, vuorovaikutuksen ja itsensä johtamisen taidoista, kyvystä innovaatioihin ja muutosten kohtaamiseen”. Tämän lyhyen sitaatin avulla voidaan kiteyttää olennainen. Ensinnäkin, elämää täytyy hallita koska sitä ei kukaan muukaan tee: valta on siirtynyt kuriaparaateilta ihmisille itselleen ja hajaantunut erilaisin tekniikoin toteutettuun hallintaan, jota olen tekstissäni nimittänyt mielivaltaan perustavaksi kontrolliksi. Kuten olen myös artikkelissani osoittanut, kommunikaatio on muodostanut kontrollimekanismien perustan; vuorovaikutuksen taidot osoittavat yksilön olevan valmis muutokseen, kohtamaan ja yhdistelemään toisilleen vieraita sisältöjä. Olennaista on, että yrittäjyyteen ei kasvateta niinkään ammattiin harjoittavassa mielessä, vaan luomalla tietynlaista ihmistä, subjektiutta ja mielialaa. Jokaisesta tulee näin oman elämänsä yrittäjä – ”yhteiskunnallinen atomi”, joka kohtaa kanssa ihmisensä kilpailijoinaan.

Yrittäjyyskasvatuksen suuntaviivat (2009) – raportin esipuheessa sanotaan: ”yrittäjyyskasvatus on yrittäjyyttä ammatinharjoittamisena huomattavasti laajempi käsite”, ja edelleen, ”se pitää sisällään sekä aktiivisen ja oma-aloitteisen yksilön, yrittäjämäisen oppimisympäristön, koulutuksen ja yrittäjyyttä tukevan toimintaverkoston yhteistyön että yhteiskunnan aktiivisen ja yrittäjämäisyyttä tukevan politiikan”. Yrittäjämäisellä oppimisympäristöllä tarkoitetaan raportin mukaan ”oppimiseen liittyvää fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista kokonaisuutta”, jossa korostuvat mm. ongelmanratkaisulle ja vuorovaikutukselle perustuva opetus ja jossa opettajan rooli puolestaan kehittyy ”tiedon jakajasta organisaattoriksi, ohjaajaksi ja oppimisympäristön suunnittelijaksi”.

Modernin kuriyhteiskunnan koulussa oppilas oli samasta massasta veistetty individuaali, jolta odotettiin keskittymistä, aloillaan olemista ja ohjeiden tarkkaa noudattamista. Odotukset ja vaatimukset vastasivat oman aikansa yhteiskuntaa ja työelämää, kuriin ja järjestykseen perustuvaa fordismia ja palkkatyöläisen mallia. Tietokapitalismi ja kontrolli toimivat kuitenkin toisin ja tästä syystä myös koulun oppimisympäristön tulee muuttua. Nykykoulun ”yksiköksi” on entisten kurillisten individuaalien sijaan tullut ”vuorovaikutuksellinen ryhmä, joka kontrolloi ja arvioi itse tekemisiään”. Puhutaan tiimityöskentelystä, yhteistoiminnallisesta ja osallistavasta oppimisesta, oppivasta organisaatiosta ja edelleen kaikista sellaisista työskentelymuodoista, jotka ohjaavat yksilöitä ja ryhmiä toimimaan tietokapitalismin edellytysten mukaisesti: itseohjautuvasti ja innovatiivisesti. Yrittäjämäiset oppimisympäristöt jäljittelevät työelämää ja tuovat työn uudet muodot suoraan luokkahuoneeseen kaikkien nähtäville. (Koivulaakso, Kontula, Peltokoski, Saukkonen ja Toivanen 2010, 80–82).

Kuriin ja järjestykseen perustuva luokkahuonetila puretaan, ja pulpetit asetetaan ryhmämuotoon. Opettajakaan ei enää opeta vaan ohjaa taustalta ja varmistaa oppimisen tuloksellisuutta. Ja aivan kuten tutkivan oppimisen menetelmät tukevat uutta ammatillista identiteettiä, luovaa ja innovatiivista toimijaa, joka ei niinkään prosessoi vaan kykenee tuottamaan ennalta olematonta sisältöä – yhdistelemään erilaisia ja jopa toisilleen ristiriitaisia sisältöjä. Myös ajatukset oppivasta organisaatiosta muistuttavat yrittäjämäisestä tiimi- ja projektityöstä, joissa vastuu organisaation toiminnasta siirretään ”tiimille” itselleen ja tämän sanotaan vapauttavan kuriin ja hierarkkisiin suhteisiin perustuvan ”vanhan organisaation” toteutumatonta potentiaa – kykyä tuottaa entistä tehokkaammin.

Esko Harni

 

Lähteet:

Deleuze, G. (2004) ”Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin.” Suom. Jussi Vähämäki. http://megafoni.kulma.net/index.php?art=184.

Foucault, M. (1975) Tarkkailla ja rangaista. Helsinki: Otava.

Ikonen, R. (2006) Yrittäjyyskasvatus: Kansalaisen taloudellista autonomiaa etsimässä. Helsinki: Minerva.

Koivulaakso, D., Kontula, A., Peltokoski, J., Saukkonen, M. & Toivanen, T. (2010) Radikaaleinta on arki. Helsinki: Into.

Laine, K. (1997) Ameba pulpetissa: koulun arkikulttuurin jännitteitä. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Lazzarato, M. (2004) ”Elämän ja elävän käsite kontrolliyhteiskunnissa.” Suom. Jussi Vähämäki. http://megafoni.kulma.net/index.php?art=162&am=1

Naskali, P. (2010) ”Toistoa ja vastarintaa”. Teoksessa Komulainen, K. Keskitalo-Foley, S. Korhonen, M. & Lappalainen, S. Yrittäjyyskasvatus hallintana. Tampere: Vastapaino.

Oksanen, A, (2006) Haavautuva minuus – Väkivallan barokki kontrolliyhteiskunnassa. Tampere: Tampereen yliopisto.

Virtanen, A. (2006) Biopoliittisen talouden kritiikki. Helsinki: Helsinki School of Economics.

Vähämäki, J. (2003) Kuhnurien kerho – Vanhan työn paheista uuden hyveiksi. Helsinki: Tutkijaliitto.

YKS 2009= Yrittäjyyskasvatuksen suuntaviivat. Helsinki: Opetusministeriö.

YLT 2004= Yrittäjyyskasvatuksen linjaukset ja toimenpideohjelma. Helsinki: Opetusministeriö.

Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *