Espanjan talouskriisi osa 1: Romanssi Euroopan santarmeista

 

 

 

Eivät he itke, kovat / lyijykallot on heillä / ja sielut lakeerinahkaa
[…] ja aivoissa piilee heillä / pistoolien kuvakieli / ja hämärä tähtitiede

– Federico Garcia Lorca

 

Suomen vasemmisto on Espanjan pankkituesta keskustellessaan onnistunut tekemään itsestään aiempaakin kurjemmalta näyttävän idiootin. Olemme jälleen nähneet keskustelun rajoittuvan puhtaasti moraaliselle tasolle: vaikka merkittävä osa jopa oikeiston taloustieteilijöistä on todennut leikkausohjelmien olevan taloudellisen kehityksen näkökulmasta täysin typeriä, ei vasemmistomme ole kiekaissutkaan. Sen sijaan pankkitukea on kaikkine ehtoineen puolustettu viimeiseen heinäkuiseen veri- tai hikipisaraan. Ikään kuin kyse olisi pelkästään siitä, “olemmeko valmiita auttamaan espanjalaisia”, eikä lainkaan siitä, miten pankkituki järjestetään ja mitkä ovat sen ehdot. Ainoa pakkomielteenomainen ehto ovat vakuudet, mutta niitäkään ei vaadita pankeilta tai pankkien omistajilta vaan Espanjan valtiolta, siis viime kädessä prekaareilta työläisiltä, joiden pitäisi jälleen kerran ottaa pankkien tappiot niskaansa.

Nähdäksemme Espanjan tilannetta on syytä tarkastella lähemmin, koska se tuo Euroopassa kaikkein selkeimmin esiin talouskriisin tähänastisten ratkaisuyritysten perustavat ongelmat ja finanssivetoiselle kapitalismille ominaiset keskeiset ristiriidat.

Lauantaina 9. kesäkuuta Espanjan valtiovarainministeri Luis de Guindos pyysi puhelinneuvottelussa IMF:n ja euromaiden valtiovarainministerien kanssa apupakettia Espanjan pankkisektorille. Espanjassa on sen jälkeen nähty täysimittainen sirkusesitys, jossa pääministeri Mariano Rajoy, varapääministeri Soraya Saenz de Santamaría ja pankkiirit vuoron perään kieltävät kutsumasta pelastuspakettia pelastuspaketiksi, julistavat kilpaa sen ehtojen “suotuisuutta” ja vakuuttavat, ettei IMF:lle ole annettu lupaa nöyryyttää Espanjan kansaa austerity-ohjelmalla. Velka ei siis tässä tapauksessa – näin he vielä muutama viikko sitten väittivät – tule kirjatuksi velallisen ruumiiseen, kuten Venetsian kauppiaan Antonion luvatessa paunan lihaansa velan takeeksi. Lopulta 11. heinäkuuta Rajoy sitten paljasti korttinsa, ja esitteli parlamentille 65 miljardin euron leikkausohjelman: työttömyystukien leikkauksia, arvonlisäverojen korotuksia ja niin edelleen.

Koska leikkausohjelmien haitallisuus on jo lähes kaikkien muiden paitsi EU-maiden poliitikkojen tiedossa, ei Espanjan julkisen talouden ja pankkisektorin tilanteen paranemiseen usko kukaan. Eivät myöskään hallituksen nuoleskelemat “markkinat”: maanantaina 9. heinäkuuta Espanjan valtion kymmenvuotisten velkakirjojen korko kohosi jälleen yli “kriittisenä” pidetyn seitsemän prosentin tukilupauksista huolimatta. Leikkausohjelmat laskivat korkoa marginaalisesti, mutta se on edelleen lähellä seitsemää prosenttia eikä laskua ole lähiaikoina syytä odottaa.

Ongelmana Rajoyn hallituksen ja pankkiirien uskottavuuden kannalta on, että nyt lisävelkaa niskaansa saaneet espanjalaiset ovat tunteneet austerityn nahoissaan jo useamman vuoden ajan. Espanjahan oli edellisen pääministerin José Luís Rodríguez Zapateron aikana suorastaan austerityn mallioppilas! Jo vuonna 2010 julkisen sektorin työntekijöiden palkkoja leikattiin 5 % ja sen jälkeen ne ovat olleet jäässä. Vuoden 2012 budjetissa Rajoyn hallitus ilmoitti supistavansa budjetin alijäämää 27 miljardilla eurolla. Tavoitteena on saavuttaa 5,3 prosentin alijäämä tämän vuoden aikana (nyt Euroopan valtiovarainministerit näyttävät kuitenkin lupaavan Espanjalle “lisäaikaa”, mikä tarkoittaisi että vajetta olisi tänä vuonna supistettava ainoastaan 6,3 prosenttiin). Osa leikkauksista on kuitenkin ehditty tänäkin vuonna jo toteuttaa. Jo vuoden ensimmäisessä leikkauspaketissa otettiin tavoitteeksi keskimäärin noin 17 % menojen leikkauksia kaikille ministeriöille. Leikkausten seurauksena teollisuustuotanto ja talouskasvu ovat pysähtyneet ja työttömyys kohonnut ennätyslukemiin, noin 23 prosenttiin. Edes yleensä poliitikkojen mielipiteitä toisteleva lehdistö ei ole tällä kertaa niellyt hetken vertaa sekavia houreita suotuisista ehdoista ja valoisasta tulevaisuudesta. Kun valtionvelkakirjojen korot jatkuvasti nousevat, vaaditaan leikkauksia alijäämän vähentämiseksi yhä lisää. Mikäli korkotaso säilyy yhtä korkeana, tulevat velanhoitokustannukset lähenemään jo noin 4,5 % BKT:sta, mikä tarkoittaa että jopa nyt heinäkuussa esiin nostetun lievennetyn aikataulun puitteissa tavoiteltu alijäämän laskeminen 2,8 %iin 2014 mennessä edellyttäisi varsin suurta “ensisijaista” ylijäämää (1,5-2 % BKT:sta).

Espanjan viime vuosien kehitys osoittaa kaikkein selkeimmin, että euroalueen kriisissä ei ole kyse julkisen velan kriisistä tai julkisten talouksien alijäämästä johtuvasta kriisistä. Ennen subprime-kriisiä 2007 Espanjan julkinen velka oli euroalueen matalimpia (36 % BKT:sta, kun se esimerkiksi Saksalla oli 60 %). Sen sijaan suoraan finanssimarkkinoiden ja niiden eurooppalaisen valuutan eli euron dynamiikasta seurannut yksityinen velkaantuminen oli 317 % BKT:sta. Valtavasti kasvaneen pankkisektorin ajautuessa ongelmiin subprime-kriisin myötä valtio on joutunut ottamaan velkaa tukeakseen pankkeja. Vuodesta 2007 vuoteen 2012 Espanjan julkinen velka suhteessa BKT:hen on noussut yli 32 prosenttiyksikköä (siis miltei kaksinkertaistunut). Ennen kriisiä myös Espanjan velanhoitokustannukset (siis korot suhteessa BKT:hen) olivat eurooppalaista keskitasoa matalammat: vielä vuonna 2010 velanhoitokustannusten arviolta 1,9 %. Voidaan siis karkeasti arvioida, että – mikäli korot säilyvät poikkeuksellisen korkeina – pankkien pelastamisoperaatio ja Euroopan hallitusten hölmöilyt ovat maksaneet Espanjan valtiolle (ja siis veronmaksajille) pelkästään kasvaneina korkotuloina ainakin 2,5 % BKT:sta vuodessa. Kun julkisen talouden alijäämä mitataan suhteessa BKT:hen, tämäkin on kompensoitava uusilla leikkauksilla. Kun säästötoimia ryhdytään toteuttamaan (eri Etelä-Euroopan maissa leikkausten koko tulee olemaan ainakin 420 miljardia euroa) eikä Espanjan valtio enää kykene pääomittamaan pankkeja tai tukemaan velallisia, alkavat maksuhäiriöt aiheuttaa vakavia ongelmia espanjalaisille (ja tietenkin myös italialaisille sekä saksalaisille ja ranskalaisille) pankeille.

Poliitikkojen puheen käydessä näin ohueksi – seikka josta Suomessa esimerkiksi Jyrki Katainen jatkuvine markkinoita inhimillistävine lausuntoineen todistaa – on ympäri Eurooppaa riehuvaa kriisiä enää hyvin vaikea käsitellä yksittäisinä, kansallisina ja ei-rakenteellisina konkursseina (ja tätä yrittävät poliitikot alkavat viimeistään nyt näyttäytyä täysinä narreina). Espanjan juuri silmille räjähtänyt pankkikriisi tulee epäilemättä auki keriytyessään tuhoamaan kriisin moralistiset mystifikaatiot. Espanja on suurena taloutena euroalueen kannalta “objektiivisesti” paljon merkittävämpi kuin Kreikka ja siksi finanssikapitalismin rakentuminen Espanjassa on hyvä käsitellä vähintään puolen vuosisadan takaa saakka ja valtiollista tasoa laajemmassa kontekstissa.

Keskeistä on, kuten Isidro López ja Emmanuel Rodríguez Espanjan finanssikapitalismin historiaa käsittelevässä kirjassaan Fin del ciclo (2012, Traficantes de los sueños, Madrid) toteavat, että 1960–70-lukujen vaihteessa voimakkaan fordistista työn organisointia vastustavan liikehdinnän seurauksena teollisen tuotannon voitot kääntyivät laskuun niin Yhdysvalloissa, Japanissa kuin Euroopassa ja pakottivat “kaikki kriisikabinetit kaikissa valtioissa” miettimään, “ahdistuneina samasta kiireellisestä ongelmasta, kuinka toimia nopeasti etenevän talouslaskun ja yritysvoittojen kutistumisen estämiseksi”.

Koska kevättä 1968 ja muita 1960-luvun lopun taisteluita seurasi nopeasti uusi sykli (johon kuuluivat Espanjan autonomialiike 1976–77, englantilainen “kuuma talvi” 1978–79 ja Italian 1977), joka osoitti jatkuvan ja voimakkaan vastustuksensa palkkojen leikkauksia, elämän yleistä kurjistamista ja koko teollista työtä ja yhteiskuntaa vastaan (kehittyen jatkuvasti yhä enemmän kohti täyttä valtion vastaisuutta), ei ole ihme, että suurin osa valtioista tyytyi keynesilaiseen kulutusta kiihdyttävään ratkaisuun palkkojen leikkaamisen sijaan. Samaan aikaan tuotantoa siirrettiin kolmansiin maihin, joihin konflikti laajentuvaa kapitalismia seurasi: Etelä-Amerikan ja -Korean työläismellakat pitivät voitot niin matalina, että 1970-luvun loppuun mennessä voitot eivät vieläkään nousseet tyydyttävälle tasolle huolimatta siitä, että keynesilaiset politiikat olivat onnistuneet katkaisemaan kriisin kovimman terän. Oli aika keittää kasaan uusi politiikka: lisätä markkinoiden autonomiaa eli katkaista sääntelyn siteet valtioon pääoman tuottavuuden elvyttämiseksi.

Finanssimarkkinoiden säätelyä vapautettiin Yhdysvalloissa ja Länsi-Euroopassa 1970-luvun puolivälistä lähtien. Finanssikapitalismin ensimmäisenä kokeena voidaan pitää syksyn 1979 tapahtumia Yhdysvalloissa. Paul Volcker, joka kyseisenä vuonna nousi Federal Reserven johtoon, päätti lokakuussa taantumasta huolimatta nostaa ohjauskorkoa lokakuussa ja ottaa näin käyttöön monetaristisen “tiukan rahan” politiikan rajoittaakseen lainanottoa ja julkista velkaantumista ja tehdäkseen näin lopun inflaatiosta palkkakehityksen ja työllisyyden kustannuksella. Vuoden 1981 aikana korot nousivat jopa noin 20 %:iin. Seurauksena taantuman ongelmiin ajamat keskilännen vahvat teollisuusyritykset ajautuivat joukoittain konkurssiin ja työttömyys räjähti nousuun. Merkittävin ja epäilemättä Volckerin ja pankkiirien haluama seuraus oli, että samalla keskilännen teollisuuden vahvat ammattiliitot ajettiin polvilleen. Työntekijöiden neuvotteluvoima hajotettiin ja seurauksena reaalipalkat ovat Yhdysvalloissa laskeneet tai jäätyneet paikalleen jo 30–40 vuoden ajaksi. Sama tapahtui Thatcherin kaudella Britanniassa. Rahoitussektorilla oli tämän myötä suoritettu ensimmäisen koe, jonka tulokset ohjasivat kohti uudenlaista finanssitaloutta.

Ennen kaikkea Yhdysvalloissa, mutta myöhemmin erityisesti euron käyttöönotojen jälkeen myös Espanjassa kysyntää on rahoitettu palkkatulojen sijaan velkarahalla ja velaksi ostetun (kiinteistö)omaisuuden spekulatiivista kohoamista vastaan otetulla lisävelalla (ns. remortgaging). Yhteisvaluutan seurauksena korkotaso Etelä-Euroopan maissa muodostui poikkeuksellisen matalaksi, mikä synnytti valtavat pääomavirrat euroalueen sisällä näihin maihin. Kun kiinteä, käytännössä Saksan taloudellisen tilanteen perusteella määräytynyt valuutan arvo samaan aikaan heikensi Espanjan ja muiden maiden vientiteollisuuden kilpailukykyä ja teki investoinnit kannattamattomiksi, pääomavirrat suuntautuivat ennen kaikkea kiinteistöihin ja kulutusluottoihin. Epäilemättä perustana tälle oli se, että Espanjan suurkaupungit – Madrid ja Barcelona – ovat toimineet koko Etelä-Euroopan kasvukeskuksina, globaaleina metropoleina, joihin prekaarit jopa Espanjan ulkopuolelta ovat hakeutuneet paremman elämän perässä. Kiinteistöbuumi sai aikaan sen, että lopulta kiinteistöalalla ja siihen liittyvissä palveluissa työskenteli jopa 25 % Espanjan työllisistä. Matalilla koroilla, usein kiinteistöjen arvonnousua vastana otetut kulutusluotot johtivat tuonnin valtavaan kasvuun ja sen kautta kauppataseen alijäämään ja teollisuuden kilpailukykyä entisestään syöneeseen inflaatioon. Saksalaisilta pankeilta lainatulla rahalla ostettiin siis velaksi saksalaisen vientiteollisuuden tuotteita. Kiinteistökuplan puhkeaminen 2007 alkaneen finanssikriisin myötä johti sitten valtavaan yksityisen velan kriisiin, jota valtio on joutunut ratkaisemaan julkisen velkaantumisen kautta. Vielä kriisin alkamisen jälkeenkin eri maiden pankit ovat keränneet pelkästään Espanjasta korkotuloja kymmeniä miljardeja euroja.

Säästötoimet taas tulevat heikentämään työntekijöiden aseman lisäksi koko talouskasvua myös pitkällä tähtäimellä, koska ne tekevät kaikki investoinnit mahdottomiksi useiden vuosien ajaksi. Siten tilanne muistuttaa – ainakin ulkoisesti – paljon Latinalaisen Amerikan maiden tilannetta pari vuosikymmentä aiemmin, kun niille 1970-luvulla suorastaan tuputettiin halpaa velkarahaa ja 80-luvun alussa jo mainitut Yhdysvaltojen ja muiden länsimaiden keskuspankkien tiukan rahan politiikat hilasivat niiden maksamat korot pilviin ja ajoivat ne vakavaan velkakriisiin. Seuraukset ovat yleisesti tiedossa: IMF ja Maailmanpankki käyttivät velkakriisiä hyväkseen pakottaakseen maat laajamittaisiin “rakennesopeutuksiin” eli julkisten menojen leikkauksiin, palkkojen alennuksiin ja tuonnin rajoitusten poistamiseen, mikä ainoastaan pahensi kriisiä ja teki tuotannon kehittämisen mahdottomaksi vuosikymmenten ajan.

Velka toimii molemmissa tapauksissa poliittisena tekniikkana ajaa läpi finanssimarkkinoiden tarpeiden mukaisia yhteiskunnallisia “uudistuksia” ja tehdä mahdolliseksi yhteiskunnallisen elämän laajamittainen ryöstäminen. Espanjassa ja erityisesti sen metropoleissa on nähty samankaltainen dynamiikka kuin Yhdysvalloissa: omistusasumista ja lainanottoa suosiva asuntopolitiikka on alistanut prekaarit työntekijät rahoitusmarkkinoiden logiikalle. Prekaarista asuntovelallisesta tai eläkesäästäjästä on tullut finanssimarkkinoiden “äänetön yhtiömies”. Jos työntekijä vaatisikin lisää palkkaa ja pyrkisi siten vähentämään velkaantumistaan, seurauksena olisi finanssimarkkinoiden epävarmuuden kasvu, inflaatiouhka ja korkotason kohoaminen. Hänen omien korkomenojensa kohoamisen lisäksi korkotason nousu uhkaisi tietenkin asuntomarkkinoiden kehitystä ja lopettaisi asunnon hinnan kohoamiseen perustuvan varallisuuden kasvun ja lisälainoituksen. Vaikka prekaari saavuttaisi pieniä palkankorotuksia, olisi hän velallisena vieläkin suuremmassa kusessa. Siksi ei ole auttanut muuta kuin ottaa lisää velkaa ja toivoa sormet ristissä asuntojen hintojen todella voivan nousta loputtomiin.

Seurauksena on ollut valtava velkakupla, eräänlainen biotaloudellinen Ponzi-kuvio. Espanjalaisten pankkien taseissa olevien kiinteistölainojen arvoksi on arvioitu 300 miljardia euroa, eikä mahdollisten luottotappioiden määrää osaa arvioida juuri kukaan nyt, kun yhä useampi velallinen ei enää leikkausten vuoksi kykene suoriutumaan lyhennyksistään. Kansainväliset luottoluokittajat laskevat espanjalaispankkien statuksia jatkuvasti. Espanjan (ja myös Italian) tilanteet ovat siis ikään kuin palauttavat kriisin takaisin sinne, mistä se on peräisin: pankkien surkeisiin taseisiin ja yksityiseen ylivelkaantumiseen. Jos siis finanssikapitalismin kriisiä tarkastellaan kokonaisuutena, siinä ei missään nimessä ole kyse julkisen velan kriisistä vaan yksityiseen velkaantumiseen perustuneen regulaatiomuodon ja työvoiman hallinnan muodon kriisistä. Finanssimarkkinat ja niiden luoma velka ovat olleet kysynnän luomisen lisäksi myös keskeinen tuotannon organisoinnin ja työvoiman hallinnan muoto viime vuosikymmeninä. Velka on toiminut keinona sitouttaa työntekijän koko elämä työhön ja korkotason kautta samalla myös finanssimarkkinoiden kehitykseen.

Viimeistään vuosikymmenten velkaannuttamisen hedelmä purskahtaa päättäjien käsille kuin ylikypsä viikuna nyt, kun 1980-luvulla paskaduuneja rakennus- ja palvelualoille tekemään tulleet eteläamerikkalaiset ja pikkukaupunkilaiset saavat potkut yhdestä kolmesta työpaikastaan eivätkä enää onnistu maksamaan lainansa lyhennyksiä, kadulle asumaan muuttavat yksityisyrittäjät ovat kaikkea muuta paitsi lihaansa myöten maksukyvyttömiä ja opiskelijoilla ei ole odottamassa kolmea paskaduunia, joiden kurjilla korvauksilla maksaa takaisin opintolainat.

Espanjan prekaarit ovat kuitenkin alkaneet ymmärtää, ettei kriisiin ole muuta ratkaisua kuin se, jonka argentiinalaiset jo vuoden 2001 aikana oivalsivat. Hallitsevan eliitin ja sen poliittisen taloustieteen on painuttava johonkin – vaikka ”sinne mistä se on tullutkin” sillä ei enää juurikaan ole asiaa, koska amerikkalaisetkin ovat tajunneet, ettei leikkauksista ole pitkällä tähtäimellä muuta kuin haittaa. Que se vayan todos…

Mutta tähän palaamme kertomuksen toisessa osassa…

 

Eetu Viren & Lotta Tenhunen

 

Kirjallisuus:

Isidro López & Emmanuel Rodríguez (2012): Fin de Ciclo. Financiarización, territorio y sociedad de propietarios en la onda larga del capitalismo hispano (1959-2010), Traficantes de los sueños, Madrid.

Ylemmässä artikkelikuvassa hallitus aplodeeraa pääministeri Mariano Rajoyn julkistettua 65 miljardin euron leikkaukset heinäkuun 11. päivä. Alemmassa kuvassa Espanjan santarmit, Guardia Civil, pitävät yllä ”yleistä järjestystä” leikkauksia seuranneessa väenkokouksessa Madridissa.

 

Facebook-kommentit
2 Comments
  1. Pingback: Radio Schlecht | llearnhow

  2. Pingback: Espanjan talouskriisi osa 2: ”Menkööt kaikki” ja konstitutiivinen prosessi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *