Euroopan kuolema

EUBORDER
Enzo Traverson essee julkaistu alunperin Public Seminarissa (6.4.2016). Traverso on julkaissut teoksen Fire and Blood: The European Civil War 1914-1945. Käännös Antti Ronkainen.

Kääntäjän esipuhe: Eurooppa on poikkeustilassa, jossa ei ole varaa solidaarisuuteen. Vuosi sitten Kreikasta tehtiin Euroopan ensimmäinen siirtomaa. Pakolaiskriisiin on vastattu militarisoimalla Välimeri ja sulkemalla rajoja. Saksan johtajilta puuttuvat sekä rohkeus että näkemys Euroopan tulevaisuudesta, minkä seurauksena Euroopan unioni on luhistumassa. Autoritaarisuus ollaan hyväksymässä Euroopan pelastavana välttämättömyytenä.

Euroopan yhdentyminen käy läpi syvintä kriisiään sitten 1950-luvun. Alle vuodessa Euroopan unioni on joutunut kahteen koetukseen, jotka ovat paljastaneet sen todelliset kasvot. Ensin Kreikan velkaneuvottelut ja heti perään pakolaiskriisi ovat osoittaneet voimattomuuden, haluttomuuden, itsekkyyden, röyhkeyden ja kyynisyyden. Näky ei ole kaunis. Eurooppa on kaukana liittovaltion ihanteista, eikä sen olemuksesta voi jäädä epäselvyyttä, sillä se on muuttunut häpeän ja ansaitun sarkasmin irvistykseksi, pelkäksi tyhjäksi kuoreksi. Euroopan hyveitä julistaa enää huonomaineinen eliitti, jolla ei ole jäljellä sen enempää arvoja kuin sivistystäkään. Mitä enemmän he puolustavat EU:ta, sitä enemmän he tekevät siitä pilkkaa jopa niiden miljoonien silmissä, jotka eivät tunne minkäänlaista myötätuntoa nationalismia, konservatiivisuutta tai muukalaisvihaa kohtaan.

Tämän poliittisen haaksirikon tulos on muukalaisviha. Se leviää kaikkialle ja pelko ruokkii sitä etsien syntipukkeja. Nyt meneillään oleva pakolaiskriisi on sen dramaattisin ilmentymä. Pakolaisten vastaanottaminen on eettinen ja poliittinen velvollisuus ennen kaikkea siksi, että he pakenevat Lännen käymiä sotia. Pakolaisuus syntyy Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan epävakaudesta alueilta, jotka länsimaiden käymät sodat ovat syösseet kaaokseen. Irakin invaasion ja Libyan sotilaallisen intervention välillä 2003-2011 nämä alueet on balkanisoitu, valtiot ja niiden taloudet on tuhottu ja yli vuosisata sitten osana Ottomaanien valtakunnan hajoamista luotu valmiiksi herkkä etninen ja uskonnollinen tasapaino kumottu.

Pakolaiskriisi ja Euroopan näköalattomuus

Totuuden kertominen tarkoittaa perimmäisten tosiasioiden hahmottamista ja hyväksymistä. Eurooppa tarvitsee maahanmuuttajia. Se tarvitsee maahanmuuttajia selvitäkseen, pysäyttääkseen väestön vähenemisen, pyörittääkseen tehtaitaan, laboratorioitaan ja palveluitaan – eli säilyttääkseen taloudellisen mahtinsa, rahoittaakseen ikääntyvän väestön eläkkeet ja avautuakseen maailmantaloudelle. Kaikki tietävät tämän, mutta Euroopan johtajat ovat kyenneet ainoastaan sulkemaan rajoja, militarisoimaan Välimeren, karkottamaan paperittomia ja moninkertaistamaan vastaanottokeskusten määrän, jotka toimivat ainoastaan nöyryytyksen ja kurjuuden valtakuntina. Eurooppa pitää maahanmuuttajia uhkana ja kieltäytyy useissa maissa antamasta kansalaisoikeuksia “ulkomaalaisille”, jotka ovat syntyneet Euroopassa ja kasvaneet eurooppalaisissa kouluissa. Eurooppa hyväksyy lakeja, joiden ulossulkeva tarkoitus on leimata sen oma muslimiväestö.

Näkemyksen ja rohkeuden puute asettaa Euroopan vastuuseen joukkosurmasta, joka tapahtuu joka päivä Välimerellä. Pari miljoonaa pakolaista ei ole suuri ponnistus rikkaalle 500 miljoonan ihmisen mantereelle – itse asiassa ei mitään verrattuna pienempien ja köyhempien Libanonin, Jordanian ja Tunisian kaltaisten valtioiden ponnistuksiin. Siitä huolimatta pakolaiskriisi on riittänyt asettamaan kyseenalaiseksi Schengenin sopimuksen, sulkenut rajoja EU:n sisällä sekä paljastanut EU-maiden täydellisen kykenemättömyyden päästä yhteisymmärrykseen harjoitettavasta politiikasta. Tilanne muistuttaa Evianin konferenssia vuonna 1938, jolloin länsimaat osoittivat haluttomuutensa ottaa vastaan Natsi-Saksasta pakenevia juutalaisia. Kukaan ei halunnut heitä, ja kieltäytymisen oikeuttamiseksi tarkoitetut perustelut olivat hämmentävän samanlaisia nykyisten poliitikkojen retoriikan kanssa: talouskriisi, infrastruktuurin kuten vastaanottokeskusten puute, yleisen mielipiteen vihamielisyys… Historia toistaa itseään ja ympäri Eurooppaa vihityt holokaustin muistomerkit viimeisten vuosien aikana osoittavat eurooppalaisten instituutioiden tekopyhyyden. Nämä instituutiot kunnioittavat menneiden kansanmurhien uhreja ja puolustavat ihmisoikeuksia, samaan aikaan kun ne ovat täydellisen välinpitämättömiä nykyisistä uhreista.

Euroopan nykyisten johtajien ja heidän edeltäjiensä välinen ero on valaiseva. Tämä johtaa kiusaukseen ihailla EU:n perustajia. En edes puhu Altiero Spinellin kaltaisista intellektuaaleista, jotka kuvittelivat yhdistyneen Euroopan keskellä toisen maailmansodan kauheuksia. Ajattelen Euroopan unionin arkkitehtejä – Adenaueria, De Gasperia ja Schumania. Kuten Susan Watkins vast’ikään muistutti, kaikki he syntyivät 1880-luvulla, nationalismin kultakautena, ja kasvoivat aikana, jolloin ihmiset matkustivat hevosvankkureilla. Todennäköisesti he kaikki jakoivat tietyn saksalaisen käsityksen Euroopasta: Adenauer oli Kölnin pormestari, De Gasperi oli edustanut italialaista vähemmistöä Hapsburgien parlamentissa ja Schuman kasvoi Strasbourgissa, Saksan Elsassissa ennen vuotta 1914. Vaikka he tavatessaan puhuivat saksaa, he puolustivat kosmopoliittista ja monikulttuurista visiota Saksasta, joka oli kaukana Preussin nationalistisesta ja pan-saksalaisesta perinteestä. Heillä oli näkemys Euroopan yhteisestä kohtalosta, jonka he hahmottelivat kaksinapaisen kylmän sodan keskellä, minkä lisäksi heillä oli rohkeutta esittää tämä visio kansoille, jotka olivat juuri yrittäneet tuhota toisensa. Heidän projektinsa hiilen ja teräksen ympärille rakennetusta taloudellisesta integraatiosta perustui poliittiseen tahtoon. He esittivät yhteismarkkinat ensimmäisenä askeleena kohti poliittista yhdentymistä, eivät alistumisena taloudellisille intresseille. Sekä hyvässä että pahassa Helmut Kohl ja François Mitterrand olivat viimeiset, jotka tavoittelivat tätä. Heillä ei ollut edeltäjiensä arvostusta, mutta he eivät myöskään olleet pankkien ja kansainvälisten finanssilaitosten johtoporrasta.

Vuosituhannen vaihteessa heidät korvanneella sukupolvella ei ole visiota eikä rohkeuta, vaan heidän näkymyksensä riippuvat mielipidemittauksista. Vision ja rohkeuden puutetta ilmentää se, että he ylpeilevät ideoiden puutteella, jota he pitävät osoituksena ideologiattomasta käytännöllisyydestä. Tony Blair on malliesimerkki, joka on tehnyt valheista, opportunismista ja poliittisesta pyrkyryydestä taidetta. Blair on erittäin epäsuosittu Iso-Britanniassa, mutta hän on edelleen mukana monissa erittäin tuottoisissa hankkeissa. Vannoutuneena eurooppalaisena (itse asiassa kaikkein Eurooppa-mielisimpänä sodanjälkeisen Britannian johtajana) hän ilmentää uutta muodonmuutosta: uusliberaalia poliittista eliittiä, joka nousee perinteisten vasemmiston ja oikeiston välisten erimielisyyksien yläpuolelle. Tariq Ali kutsuu tätä “äärikeskustalaisuudeksi”. Blair tarjosi mallin François Hollandelle, Matteo Renzille, Espanjan PSOE:n johtajille ja jopa tiettyyn pisteeseen saakka Angela Merkelille, joka johtaa Saksaa harmoniassa sosiaalidemokraattien kanssa. Uusliberalismi on uponnut niin sosiaalidemokraatteihin kuin kristillisiin konservatiiveihinkin.

Troikka lakkauttaa Euroopan unionin

Uusliberalismin tulokset ovat seurausta Eurooppa-projektin umpikujasta. Näkemyksen puute on ajanut Euroopan unionin ymmärtämään itsensä virastona, joka palvelee ainoastaan finanssikapitalismin tarpeita; toisaalta rohkeuden puute on estänyt minkäänlaisen edistymisen poliittisessa yhdentymisessä. Mielipidemittauksista ja mediasta pakkomielteiset Euroopan unionin virkamiehet käsittävät politiikan ainoastaan markkinatalouden palvelemiseksi ja äänestäjien houkuttelemiseksi populistisilla ja muukalaisvihamielisillä kannanotoilla. Halvaantuneina mahdottomuudesta palata kansallisvaltioihin ja haluttomuudesta rakentaa liittovaltiota EU on luonut kummallisen ja kammottavan hirviön. Troikkaa ei varsinaisesti ole olemassa juridisesti, eikä sillä ole demokraattista legitimiteettiä, mutta kuitenkin se käyttää tosiasiallista valtaa Euroopassa. Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF), Euroopan keskuspankki (EKP) ja Euroopan komissio voivat sanella hallituksille politiikkaa, arvioida niiden toimeenpanoa ja päättää pakollisista lisätoimista. Ne voivat jopa vaihtaa kansallisen hallituksen, kuten Italiassa kävi vuoden 2011 lopulla, kun Goldman Sachsin ja Euroopan keskuspankin uskottu mies Mario Monti korvasi Silvio Berlusconin. “Troikka” käytti Kreikan kriisin aikana oikeuttaan päättää elämästä ja kuolemasta (joka Michel Foucaultin mukaan edustaa klassisinta suvereenisuutta) kun se uhkasi tukehduttaa ja tappaa koko valtion. Koska “troikalla” ei ole erityisiä intressejä puolustettavanaan esimerkiksi pakolaiskriisin suhteen, Euroopan unioni lakkaa olemasta ja hajoaa jäsenmaan toisensa perään sulkiessa rajansa.

Tämä ylivoimainen valta ei kumpua yhdestäkään parlamentista tai kansanvallasta, sillä IMF ei kuulu Euroopan unioniin ja EKP on demokratiasta riippumaton instituutio. Kuten monet ovat havainneet Carl Schmittiä seuraten, troikka edustaa poikkeustilaa. Euroopan unionissa “poliittinen” on tullut täysin alisteiseksi “rahoitukselle”. Kyseessä on poikkeustila, joka perustuu rahoituksen diktatuuriin. Troikka, uusliberaali Leviathan, määrää säännöt, lähettää ne Euroopan unionin valtioille ja sen jälkeen vahtii niiden toimeenpanoa. Juuri tästä on kyse Wolfgang Schäublen ordoliberalismissa: ei sääntöihin perustuvaa kapitalismia vaan finanssikapitalismia, joka sanelee omat sääntönsä. Keneen henkilöityisi paremmin kyseinen rahoituksen poikkeustila kuin Jean-Claude Junckeriin? 20 vuotta hän johti Luxemburgin suuriruhtinaskuntaa, jonka ensisijainen poliittinen tavoite (ja pääasiallinen vaurauden lähde) oli toimia veroparatiisina. Juncker muutti maansa kapitalismin isänmaaksi ilman sääntöjä. Karl Marxin määritelmä valtiosta – porvariston yhteisten asioiden holhooja – on löytänyt melkein täydellisen ruumiillistuman Euroopan unionissa.

Euron paradoksi ja Saksan kyvyttömyys johtaa

Euroopan poikkeustila paljastaa myös Saksan rooliin liittyvän paradoksin. Kylmän sodan aikaan “Suuri Saksa” (Grossdeutschland) oli kehittynyt historiankirjoituksessa eräänlaiseksi nostalgian tai helpotuksen värittämäksi “menneeksi tulevaksi”: Michael Stürmerin kuvaamalla paholaismaisella mahtavuudella Macht der Mittessä, Friedrich Neumannin haaveilemana Mitteleuropana tai Preussin ja Venäjän väliin jääneiden pienten valtioiden painajaisena, jotka pelkäsivät tuhoutumistaan ja olivat siksi jatkuvasti taipuvaisia “poliittiseen hysteriaan” , jota Istvan Bibó niin tarkasti kuvasi. Berliinin muurin murtumisen ja Saksojen yhdistymisen jälkeen Saksa kuitenkin palautti nopeasti vanhan asemansa voimakeskuksena laajentuneen EU:n sydämessä.

1990-luvulla Suuren Saksan comeback ei pelottanut ainoastaan naapurimaita vaan myös sen omia kansalaisia. Olimme juuri selvinneet 1980-luvun lopun ankarasta välienselvittelystä liittyen Natsi-Saksan rikoksiin (Historikerstreit), joka asetti Jürgen Habermasin ja Ernst Nolten vastakkain perustuslaillisesta isänmaallisuudesta historialliseen revisionismiin. Myös Günther Grassin kaltaiset merkittävät Länsi-Saksan intellektuellit kannattivat jakautuneen kansakunnan jatkamista. Takuuna Itä-Saksan liittämisestä Länsi-Saksaan Puola vaati uutta sopimusta, joka tunnustaisi Oder-Neisse-linjan Saksan ja Puolan rajana. Samaan aikaan Ranska, joka on aina pitänyt Euroopan integraatiota strategisena keinona Saksan neutraloimiseksi, hyväksyi Saksojen yhdistymisen sillä ehdolla, että Eurooppa ottaa käyttöönsä yhteisvaluutan. Machiavelliläisestä näkökulmasta Ranskan kyvykkäimmät virkamiehet (les énarques) vakuuttivat Mitterrandin siitä, että Saksan valloitusyritykset tukehtuisivat, kunhan D-markka olisi korvattu eurolla. Eurooppalaisen valuutan luominen ilman vastinparinaan olevaa valtiota näytti järkevältä strategialta Saksan eristämiseksi. Noihin aikoihin Eurooppa heräili menneisyytensä kauhuihin ja holokausti painui kollektiivisen muistin ytimeen, mikä vahvisti pelkoa pan-saksalaisuuden paluusta. Kun Länsi-Saksa luopui D-markasta ottaakseen käyttöön yhteisvaluutan yhdessä Italian, Espanjan, Portugalin ja Kreikan kanssa, ajatus Wehrmachtin sotilaista marssimassa uudelleen Prahassa, Varsovassa, Milanossa ja Pariisissa tuntui mahdottomalta.

Neljännesvuosisata myöhemmin tämä pelko näyttää järjettömältä. Kuluneen 25 vuoden aikana yhdenkään saksalaisen poliitikon päähän ei ole juolahtanut ajatusta, että sotaa edeltänyt Reich pitäisi herättää henkiin. Berliinissä parlamenttitalon vieressä on valtava holokaustin muistomerkki, ja huolimatta Pegidan mielenosoituksista ja Alternative für Deutschlandin menestyksestä aluevaaleissa Saksa on edelleen huomattavasti vähemmän muukalaisvihamielinen maa verrattuna Ranskaan, Italiaan, Belgiaan ja Hollantiin, puhumattakaan uusista EU-maista tai rasismillaan erottuvasta Unkarista. Volk ohne Raumista on tullut muinainen myytti, kun Saksan laajentuminen on löytänyt eurosta kaikkein tehokkaimman työkalunsa. Ordoliberaali Saksa ei tarvitse armeijaa valloittaakseen mantereen markkinat. Tähän riittää pelkkä euro. Euro on Euroopan paradoksi, joka tuo valaisevasti esiin, kuinka Saksan vallan hillitsemiseksi synnytetty yhteisvaluutta onkin muuttunut Saksan vallankäytön tärkeimmäksi välineeksi, ja kuten Kreikan kriisi vuosi sitten osoitti, myös tämän voimankäytön symboliksi.

Rahaliitto ilman poliittista unionia on tuhoamassa demokratian alistamalla jokaisen valtion hallituksen talouskuriin ja kasvattamalla sosiaalista eriarvoisuutta mantereen sisällä. Ilman demokraattista resurssien jakoa tai suunnitelmaa yhteisestä tulevaisuudesta rahaliitto on muuttunut perverssiksi mekanismiksi, joka imee köyhien maiden resurssit rikkaisiin. Saksalaiset pankit ja erityisesti Saksan talous kukoistaa velkaantuneiden maiden kustannuksella.

Tämänkaltainen epäyhtenäisyys Euroopan kehityksessä paljastaa sekä euron keksijöiden sokeuden että näistä rakenteista hyötyvien historiallisen vastuuttomuuden. Euro mahdollisti Saksalle voimiensa vahvistamisen, mutta se ei antanut sille oikeutta johtaa koko mannerta. Saksa onkin osoittanut kyvyttömyytensä johtaa. Toisen maailmansodan lopussa kukistettu kansallissosialismi ja kylmä sota näännyttivät Saksan geopoliittisen kunnianhimon kuitenkaan vähentämättä kansallista egoismia. Maantieteellisen asemansa sekä taloudellisen ja väestöllisen vahvuutensa takia Saksa on pakotettu johtamaan mannerta, mikä on Euroopan kriisin yksi keskeisimmistä syistä. Tämä edellyttäisi sen johtajilta näkemystä ja rohkeutta, mutta juuri ne Saksan nykyisiltä johtajilta puuttuvat. Heillä ei ole kunnianhimoista näkemystä Euroopan tulevaisuudesta eikä rohkeutta päätöksiin, jotka uhkaisivat Saksan kansallista itserakkautta. Jürgen Habermas kirjoitti, kuinka pakottaessaan Kreikan antautumaan troikan kiristykseen vuosi sitten Angela Merkel ja Wolfgang Schäuble tekivät tyhjäksi yhdessä yössä kaikki ne yritykset, joita vuosikymmenten ajan oltiin tehty Saksan arvokkuuden palauttamiseksi kansainvälisen yhteisön silmissä. Tämä pitänee paikkansa, sillä Kreikalle langetettu rangaistus on vähäinen verrattuna niihin vaurioihin, joita Euroopan idea koki. Saksan johtajat eivät voi johtaa 500 miljoonan ihmisen mannerta Saksan keskuspankin (Bundesbankin) virkamiesten tavoin. Postkolonialistisen yhteiskuntatutkimuksen määritelmä brittiläisen imperiumin kolonialismista Intiassa vastaa äärimmäisen hyvin Saksan asemaa nyky-Euroopassa – “hallitse ilman hegemoniaa”. Saksan johtajien ilmeinen heikkous hyödyttää passiivisesti myös muita maita, ennen kaikkea Ranskaa, joka on hukannut oman kilpailuhenkensä, mutta myös Italiaa ja Espanjaa, jotka ovat hyväksyneet roolinsa kuuliaisina oppilaina (ilman minkäänlaista eroa oikeisto- ja vasemmistojohtajien välillä).

Lopuksi

Lyhyesti, EU on luhistumassa. Sitä uhkaa hajoaminen muukalaisvihan ja populismin aallon ikeessä. Eurooppa-projekti tulee ajatella täysin uudelleen kauas nykyisestä poikkeustilasta. Kenties Kreikan kriisi viime vuonna oli oire edelleen näkymättömästä, mutta syvällisestä muutoksesta. Syrizan hallitus ei kestänyt troikan maantiejyrää, vaikka Alexis Tsipras oli kuuden kuukauden ajan koko mantereen symboli. Nyt toiveet kääntyvät Espanjaan ja Podemokseen, kuten myös Iso-Britanniaan, jossa Jeremy Corbyn ilmaisee samanlaista tahtoa muutokseen. He näyttävät, että muukalaisviha ei ole ainoa seuraus Euroopan unionin kriisistä, eikä paluu kansallisvaltioihin ainoa vaihtoehto uusliberaalille globalisaatiolle. He myös osoittavat, että tarjotakseen tällaisen vaihtoehdon vasemmiston itsensä pitää kokea perustavanlaatuinen muutos sekä ylittää 1900-luvulta periytyneet paradigmat.

Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *