Feminismi uusliberalismin palveluksessa?

Kaksi yhdysvaltalaista feministiä on vastikään esittänyt samansuuntaisen argumentin: että toisen aallon feminismi, jolla viitataan 1960-70-luvulla kehittyneeseen feministiseen liikkeeseen, on (tahtomattaan) toiminut uusliberalistisen nousun merkittävänä ideologisena rakennuspalikkana ja edesauttanut globaalin kapitalismin kehitystä viime vuosikymmeninä. Mistä on kyse? Hester Eisensteinin mukaan kysymys on feminististen ideoiden kaappauksesta ja hyväksikäytöstä sekä joidenkin feministien houkuttelusta ja osin tahattomasta hyppäämisestä uusliberalismin kelkkaan. Nancy Fraser taas esittää, että osana toisen aallon feminismin laajoja ääriviivoja ja kokonaisvaikutuksia on ollut joidenkin liikkeen ihanteiden häiritsevä yhtyminen uusliberalistisen kapitalismin vaatimuksiin. Onko toisen aallon feminismi kenties tarjonnut keskeisen ainesosan ”kapitalismin uudelle hengelle”, Fraser kysyy Boltanskiin ja Chiapelloon viitaten.

Samansuuntaisia ajatuksia ovat esittäneet muutkin, kuten sosialistifeministi Judith Stacey (ks. Eisenstein 2009, 39, loppuviite 2), mutta tässä keskityn esittelemään nimenomaan Fraserin ja Eisensteinin näkemyksiä ja väitteitä. Fraserin kohdalla nojaan New Left Review’ssä (56 /2009) ilmestyneeseen artikkeliin Feminism, Capitalism and the Cunning of History. Eisensteinilta puolestaan lainaan viime vuonna ilmestynyttä, raflaavasti otsikoitua teosta Feminism Seduced: How Global Elites Use Women’s Labor and Ideas to Exploit the World.

Kuten otsikkojen sanavalinnat (cunning, seduced) jo vihjaavat, liittyy esitettyyn väitteeseen feminismin ja uusliberalismin suhteesta jotain juonikasta. Siinä missä feministinen liike on ollut yleisesti ja kiihkeästikin oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja ”alistettujen” asialla, on uusliberalismin nousuun puolestaan liitetty etuoikeutettujen luokkien etujen ajaminen. Kuinka nämä vastakkaiset tavoitteet olisivat sitten johtaneet feminismin ja uusliberalistisen kapitalismin hengenheimolaisuuteen?

Seuraavassa käyn läpi Fraserin ja Eisensteinin argumenttien keskeisimmät sisällöt. Lopuksi esitän joitakin ajatuksia siitä, kuinka relevantteja näiden yhdysvaltalaisteoreetikkojen ajatukset ovat suomalaisessa kontekstissa, ja mitä annettavaa heidän keskustelullaan voisi täällä olla.

Eisenstein: Kuinka globaalit eliitit riistävät naisten työvoimaa ja ideoita

Feminismi järjestäytyneissä muodoissaan on tullut aivan liian yhdenmukaiseksi   epäoikeudenmukaisen korporatiivisen kapitalistisen järjestelmän kanssa.[1]

Hester Eisenstein on sosialistinen feministi ja sosiologian professori Queens Collegessa New Yorkissa. Eisenstein oli vastikään puhujana Historical Materialism -konferenssissa Lontoossa, työryhmässä jossa pohdittiin feminismiä ja sosialistista strategiaa. Nauhoitus esityksestä löytyy

täältä     
.

Feminism Seduced-kirjan perusideana on ajatus feministisestä osallisuudesta pääoman etujen ajamisessa, olkoon se sitten tahatonta tai tahallista. Feministisiä ideoita ovat Eisensteinin mukaan riistäneet niin poliittiset toimijat kuin kansainväliset taloudelliset instituutiotkin kapitalismin globalisaation edistämiseksi. Erityisesti feminististä vaatimusta naisten pääsystä työmarkkinoille on Eisensteinin mukaan hyödynnetty poliittisissa ja taloudellisissa muutoksissa, joissa on käytännössä karsittu oikeuksia hyvinvointipalveluihin, luotu ”feminiiniset” halpatyön markkinat, laajennettu tuloeroja, luotu köyhyyttä ja kasattu vaurautta eliitille. Näissä yhteyksissä feminismin tavoitteet on vesitetty ja esitetty muodossa, jossa naisten pääsy työmarkkinoille on yhtä kuin vapautuminen – ja piste. Einsteinin kuvauksessa on kyse nimenomaan valtavirtafeminismistä, jota hän kuvailee hegemoniseksi ja joka tänä päivänä ruumiillistuu Hillary Clintonin ja Condoleezza Ricen tapaisissa naisissa. Eisenstein ei siis vihjaile jonkin feministisen salaliiton olemassaolosta. Hän puhuu sellaisesta feminismistä, jonka muokkautumiseen ja hegemonisen aseman saavuttamiseen ovat vaikuttaneet myös liikkeen ulkopuoliset tekijät.

Kirjassaan Eisenstein tarkastelee sitä, miten ja missä määriin tietyt feministisen projektin aspektit ovat osasyyllisiä uusliberaalin kapitalismin ”voittokulkuun” . Hän tuo esille, että tällä hetkellä vallitsee epäselvyys siitä minkälainen politiikka itse asiassa olisi naisten edun mukaista.

Eisenstein piirtää kuvaa globalisoituvasta maailmasta ja käy läpi uusliberalistisen kehityksen leviämiseen liittyviä vaiheita. Analyysi painottuu Yhdysvaltoihin, ja sikäläisen naisliikkeen historiaan toisen maailmansodan jälkeen, mutta liikkuu laajasti myös eri puolilla maapalloa. Argumentti seuraa globaalin pääoman liikkeitä ja ennen kaikkea sitä, kuinka naisten asema siinä on ollut keskeinen. Einstein haastaa kysymään kuinka ja miten valtavirtafeminismin ideologiaa on hyödynnetty uusliberaalin kapitalismin laajentamisessa. Kirjoittaessaan kehitysmaista, tai globaalista Etelästä, Eisenstein määrittelee uusliberalismin nousuksi kehityksen kääntymisen valtiovetoisuudesta rakennesopeutusohjelmien myötä ylikansallisia yhtiöitä suosivaksi järjestelmäksi. Tämän ”kehityksen” kitkerien hedelmien ja kovimman taakan kantajaksi jäävät köyhimmät ihmiset ja erityisesti naiset.

Eisenstein esittää, että feminismiä on käytetty globaalin kapitalismin hyväksi sekä yhdysvaltalaisessa luokkasodassa että vastavallankumouksen ajamiseen kolmannessa maailmassa. Lisäksi nykyisessä terrorismin vastaisessa sodassa naisasiaa hyödynnetään ideologisena aseena.

Kuinka feminismistä sitten tuli tällainen (jopa vaarallinen) tekijä? Eisensteinin mukaan keskeisin taustatekijä valtavirtafeminismin nousussa liittyy naisten palkattoman uusintavan työn ja palkkatyön kansantaloudelliseen merkitykseen. Erityisesti avainasemassa on naisten valtaosan siirtyminen palkkatyömarkkinoille. Käydessään läpi amerikkalaista työn ja talouden historiaa, Eisensteinin näkökulma keskittyy valkoisiin keskiluokan naisiin (tosin huomioiden myös muut ryhmät). Hän nostaa esille naisten työn keskeisyyden ja tärkeyden niin perheille ja talouksille, kuin kansantaloudellekin.

Lähtien liikkeelle Mill Girls’eistä ja ensimmäisistä naisten ammattiliittotaisteluista, Eisensteinin historiallinen katsaus tuo esiin feministisen liikkeen mutkikkaan yhteyden työväentaisteluihin. Eisenstein tarkastelee naisliikkeen saavutuksia Yhdysvalloissa kuitenkin pääasiassa toisen maailmansodan jälkeen, kartoittaen samalla liikkeen sisäisiä erimielisyyksiä sekä luokkaerojen ja ”rodun” vaikutusta feministisiin kamppailuihin. Näiden kehityskulkujen kuvauksesta selviää kuinka Yhdysvalloissa valtavirta-asemaan nousi tietty porvarillisen luokan naisten ajama feminismi.

Merkittävänä kehityskulkuna esiin nousee Clintonin kaudella ”sosiaaliavun lopettamiseen sellaisena kuin sen tunnemme”[2] kulminoitunut hyökkäys julkisia palveluita vastaan, minkä seurauksena etenkin köyhät yksinhuoltajaäidit joutuivat entistä kovemmalle. Ideologinen käänne oikealle alkoi jo 1960-70-lukujen vaihteessa, muun muassa työväenliikkeen heikentymisen myötä. Samoin koko uuden kansainvälisen työnjaon syntyminen tarkoitti kohtuullisen hyvin palkattujen (miehisten) teollisuustyöpaikkojen siirtämistä suurelta osin globaaliin Etelään, riistämään sikäläistä halvempaa (nais)työvoimaa. Yhdysvalloissa tämä kehitys liittyy kurjistuneen alaluokan syntymiseen ja eristämiseen ”kuolleille vyöhykkeille” (dead zones[3]), sekä debatteihin rikollisuuden tasosta. Eisensteinin mukaan valtavirtafeminismin samanaikainen keskittyminen työelämän lasikattoihin ja  kulttuurisiin kamppailuihin sekä yksilön kansalaisoikeuksiin, oli osaltaan auttamassa ideologisessa siirtymässä kohti uusliberalismia.

Valtavirtafeminismin mukaan nimenomaan palkkatyö on naisille avain vapauteen, ja keskeisenä tavoitteena näyttäytyy individualismi sekä mahdollisuus itsen kehitykseen. Useimpien naisten  kehittyneissä maissa jo saavuttama ”vapaus” palkkatyöhön on nyt se ihanne, mitä kehitysmaiden naisille myydään, kovaan hintaan, kuten Eisenstein osoittaa.

Feminismin maailmanlaajuinen nousu 1980- ja 1990-luvuilla linkittyi uuden, sukupuolittuneen, globaalin työnjaon muodostumiseen. Kansainvälisen feministisen liikkeen ja aktivismin sekä naisjärjestöjen voimakas kasvu tapahtui samaan aikaan kun velkaantuneet kehitysmaat joutuivat kansainvälisten finanssi-instituutioiden kiristäminä ankarien rakennesopeuttamisohjelmien piiriin. Käytännössä tämä tarkoitti valtiollisten (vaikkakin kehitysmaissa vähäisten) turvaverkostojen ohentamista ja silppuamista. Valtiovetoinen kehitys tehtiin globaalissa Etelässä laajemminkin  mahdottomaksi. Eniten näistä muutoksista kärsivät naiset, joiden palkattoman työvoiman varaan laskettiin entistä isompi taakka.

Todellisen teollisen ja maataloudellisen kehityksen puuttuessa on harhakuvittelua ajatella, että köyhät kehitysmaat pystyisivät poistamaan köyhyyttä ja sairautta.[4]

Eisenstein kritisoi joidenkin feministienkin juhlimaa kolmannen maailman mikrolainasysteemiä ja naisten vapautumista patriarkaalisen perheen vallasta hikipajatöiden avulla. Vaikka jotkut naiset todella hyötyvät näistä mahdollisuuksista ja ne voivat olla positiivinen vaihtoehto useiden naisten tilanteeseen, ei pidä unohtaa nykytilanteen historiallisia taustoja ja talouspolitiikkaa, jotka ovat luoneet tilanteen, jossa mikrolainat, paskaduunit hikipajoissa ja niin edelleen näyttäytyvät ”hyvinä vaihtoehtoina”. Eisenstein tuo esille ja korostaa niitä rakenteellisia syitä, jotka ovat johtaneet tähän huonoon tilanteeseen ja ajaneet ahtaalle niin miehet kuin naiset. Tästä perspektiivistä katsottuna mikrolainoille hurraaminen on asiatonta. Analyyttinen katse tulisi pikemminkin kohdistaa historiallis-taloudellisiin taustatekijöihin, jotka usein tuppaavat unohtumaan, kun voivotellaan köyhiä kehitysmaita ja erityisesti naisten olosuhteita niissä.

Feminismin tulisi Eisensteinin mukaan keskittyä taloudelliseen ja poliittiseen historiaan ja realiteetteihin jolloin kritiikki kohdistuisi oikein. Niin kauan kun globaali talouspolitiikka on vinoutunutta ja länsimaita suosivaa, on turhaa hurrata naisyrittäjyyden kasvulle ja muille ”feministisille” interventioille  kehitysmaissa. Niiden korostaminen vain hämärtää tärkeämpiä asioiden tilaan vaikuttavia tekijöitä.

Juuri samaa argumentoi Fraser: feministinen teoria on jättänyt sivuun taloudellis-poliittiset uudelleenjaon kysymykset, jotka ovat usein juuri niitä keskeisimpiä tekijöitä sekä sukupuolisen että muun oikeudenmukaisuuden kannalta.

Fraser ja historian kavaluus

Onko… feminismin ja uusliberalismin välillä kenties jotain pinnanalaista, valinnaista hengenheimolaisuutta? [5]

Kun Eisenstein käy kirjassaan läpi erityisesti yhdysvaltalaisen naisliikkeen historiaa, ja yksityiskohtaisiakin kamppailuja Fraser aloittaa artikkelinsa ilmaisemalla, että uskaltautuu tekstissään arvioimaan toisen aallon feministisen liikkeen kehityskaaria ja historiallista merkitystä kokonaisuudessaan. Fraser luonnostelee kertomuksensa (joka on yhtä lailla historiallista narratiivia kuin yhteiskuntateoreettista analyysiakin) kolmen erillisen kapitalismin historian momentin kautta, ja sijoittaa feminismin suhteessa näihin.

Ensimmäinen momentti viittaa feministisen liikkeen alkuvaiheeseen valtiokapitalismin kontekstissa, toinen feminismin kehitykseen dramaattisesti muuttuneessa nousevan uusliberalismin yhteiskunnallisessa kontekstissa ja kolmas feminismin mahdolliseen uudelleen orientaatioon tämänhetkisen kapitalistisen kriisin myötä.  Keskeinen väite feminismin osittaisesta sulautumisesta uusliberalismin vaatimuksiin, johon tässä kirjoituksessa keskityn, esitetään toisen momentin kohdalla.

Fraserin tavoitteena on elvyttää sosialistista feminististä teoretisointia, yhdistämällä tuoreen feministisen teorian parhaimmisto parhaaseen viimeaikaiseen kriittiseen teoretisointiin kapitalismista. Fraser esittää, että yleinen näkemys toisen aallon feminismin onnistumisesta kulttuurisen muutoksen ajajana, mutta epäonnistumisesta institutionaalisessa transformaatiossa, on epätyydyttävä. Näkemyksessä kyllä huomioidaan oikein feminististen ideoiden laaja hyväksyntä, mutta oletetaan yksinkertaistaen, että olisi mahdollista, että vain toinen instituutioista tai kulttuurista muuttuu, mutta toinen ei. Vastaavasti kuvitellaan että nyt vain täytyy saada instituutiot tavoittamaan kulttuurisen muutoksen saavutukset.

Näkemys hämärtää toisen, monimutkaisemman ja häiritsevämmän mahdollisuuden, nimittäin sen, että toisen aallon synnyttämien kulttuuristen asenteiden leviäminen on ollut osa myös toista yhteiskunnallista transformaatiota, jota feministiaktivistit eivät tavoitelleet eivätkä osanneet ennakoida.

Toisen aallon herättämät, sinällään hyödylliset, kulttuuriset muutokset ovat palvelleet legitimaationa kapitalismin rakennemuutokselle, joka puolestaan on täysin vastakkainen feministisen oikeudenmukaisen yhteiskunnan idealle.[6]

Fraserin mukaan feministinen teoria on fragmentoitunut ja menettänyt toisen aallon alkuvaiheen yhtäaikaisen monitahoisuutensa ja systemaattisuutensa. Näin osa teorian säikeistä on saatu palvelemaan sellaista kapitalismin kehitystä, joka on feministisen laajemman oikeudenmukaisuuden vision vastaista. Fraserin mukaan nimenomaan yhteiskunnallinen kritiikki piti feministisen liikkeen eri haaroja yhdessä toisen aallon alkuvaiheessa. Liikkeen projekti oli transformatiivinen, poliittinen hanke ja sen edistyneimmät suuntaukset näkivät kamppailunsa moniulotteisena, kohdistettuna yhtä aikaa taloudellista riistoa, statushierarkiaa ja poliittisia alistussuhteita vastaan.[7] Feminismi näyttäytyi osana laajempaa emansipatorista projektia, jossa taisteltiin myös rasismia, imperialismia, homofobiaa ja luokkaylivaltaa vastaan ja jossa vaadittiin muutosta kapitalistisen yhteiskunnan syvärakenteisiin.

Tuo edistyksellinen projekti oli Fraserin sanoin kuitenkin pitkälti kuolleena syntynyt. Historialliset kehityskulut Bretton Woodsin ja muun säätelyn purkamisesta kohti kilpailukyky-yhteiskuntaa (”lean mean competition state”) ja uusliberalismin nousua muuttivat tilanteen. Ja kiintoisaa kyllä, näissä oloissa toisenlainen osa toisen aallon feminismiä kuitenkin kukoisti ja lähti nousuun. Se muuttui kovaa kyytiä kohti laaja-alaista sosiaalista massailmiötä ja löysi kannattajia joka luokan ja poliittisen ideologian parista muuttaen sekä ihmisten itseymmärrystä että käsityksiä perheestä, työstä ja arvokkuudesta.

Fraserin mukaan uusliberalistisen kapitalismin ja toisen aallon feminismin yhtäaikaisessa menestysaallossa ei ollut kyse pelkästä sattumasta. Uusliberalismin nousu muutti dramaattisesti sitä maastoa, jolla toisen aallon feminismi operoi, ja vaikutti feministisien ideaalien uudelleen merkityksellistämiseen. Fraser selkeyttää väitettään tarkastelemalla neljää eri polttopistettä, joissa feministiset (valtiokapitalismin kontekstissa) emansipatoriset pyrkimykset ja kritiikit saivat uusliberalismin myötä uuden ongelmallisen, monitulkintaisen merkityksen.

Nämä ovat 1) ekonomismi, 2) androsentrismi, (mieskeskeisyys)  3) etatismi (valtiojohtoisuus) ja 4) westfalianismi (kansallisvaltiokeskeisyys), joita kutakin kohtaan feminismi on suunnannut merkittävää ja ankaraakin kritiikkiä.

1) Ekonomismin kritiikkinä feministit olivat torjuneet eksklusiivisen näkemyksen epäoikeudenmukaisuudesta luokkakeskeisenä uudelleenjaon kysymyksenä (tai liberalismissa lain kysymyksenä), ja nostaneet esiin ”henkilökohtaisen” poliittisena alueena. Perheen, kulttuurin, seksuaalisuuden ja muiden ennen yksityisasioina nähtyjen kenttien epäoikeudenmukaisuudet nostettiin poliittisiksi kysymyksiksi. Fraser esittää, ettei tässä ollut kyse vain listasta yksittäisiä ongelmakohtia. Näkemyksessä pikemminkin hahmotettiin naisten alistuksen perustuvan yhteiskunnan syvärakenteisiin ja näihin siis vaadittiin muutosta. (Lähinnä ainoastaan liberaalifeministit eivät yhtyneet tähän näkemykseen.) Uusliberalismin nousun myötä oikeudenmukaisuuden vaatimukset kuitenkin puettiin kasvavassa määrin eron ja identiteetin tunnustuksen vaatimuksiksi. Myös toisen aallon feminismi muuttui tämän paineen myötä pitkälti identiteettipolitiikan variantiksi. Yhteiskunnallis-taloudelliset taistelut jäivät toissijaisiksi tunnustuskamppailujen vallatessa alaa. Akatemian piirissä yhteiskunnallinen feministinen teoria jäi kulttuuriteorian varjoon. Tämä taas sopi paremmin kuin hyvin uusliberalismin pirtaan: yksipuolinen keskittyminen kulttuurin kritiikkiin painoi pinnan alle kaikki yhteiskunnallisen tasa-arvon ja taloudellisen oikeudenmukaisuuden vaatimukset. Samoin feministisen kritiikin irrottautuminen kapitalismin kritiikistä mahdollisti feminismin hyväksikäytön sille täysin vastakkaisissa projekteissa.

2) Androsentrismin kritiikin feminismi kohdisti sekä yhteiskunnalliseen järjestykseen yleensä että myös muiden radikaalien liikkeiden keskuuteen — feminismin suhteet muihin radikaaleihin liikkeisiin olivatkin kireät.

Kritiikin kohteena oli erityisesti oletus ihannekansalaisesta miehenä ja perheenpäänä, joka elättää vaimon ja lapset, sekä palkattoman hoiva- ja muun työn sivuutus, mitkä naturalisoivat sukupuolista järjestystä ja epäoikeudenmukaisuutta ja pitivät ne pois poliittisen kamppailun kentältä.

Luc Boltanskin ja Ève Chiapellon argumenttia (kapitalismin ”uudesta hengestä” ja kriittisten tekijöiden rekuperaatiosta [8]) mukauttaen, ja sen sukupuolisokeuden osoittaen Fraser esittää, että feministinen perhepalkan kritiikki toimii olennaisena osana uusliberalismin oikeuttavaa ”henkeä”. Vaikka naisten taloudellinen itsenäisyys onkin feminismin yksi keskeisiä tavoitteita (ja länsimaissa pitkälti saavutettu), on sen yhdenmukaisuus uusliberalistisen yksilöllisen ja itsenäisen taloudellisen toimijan ihanteen kanssa myös problemaattinen. Itsenäisyyden korostuessa vastavuoroinen riippuvaisuus ja esimerkiksi lasten ja vanhusten vaatima ja naisten pitkälti palkatta tekemä hoivatyö jää paitsioon.

Feministinen romantiikka emansipaatiosta palkkatyön avulla antaa joustavalle kapitalismille uutta korkeampaa tarkoitusta ja moraalia ja vetää puoleensa naisia sosiaalisen asteikon molemmissa päissä: Työssä käyvät keskiluokan naiset, jotka kamppailevat lasikaton murtamiseksi, samoin kuin esimerkiksi matalapalkka-aloilla työskentelevät, siirtolaiset, kotiapulaiset ja mikrolainaajat tavoittelevat sekä tuloa ja taloudellista turvaa että itsekunnioitusta ja vapautumista perinteisistä (patriarkaalisista) auktoriteeteista. Fraser korostaa, että uusliberaaliin kapitalismiin kuuluu kuitenkin olennaisesti – ei ainoastaan Boltanskin ja Chiapellon kuvailemat rajoittamattoman yksilöllisyyden ihanteet – vaan myös naisvaltaiset hikipajat ja Walmartit alhaisine palkkatasoineen, huonoine työehtoineen, turvattomuuksineen, ja naistet double shifteineen, kuten myös elintason yleinen lasku ja kotitaloutta kohden tehdyn palkkatyön tuntimäärän kasvu.

Niinpä toisen aallon feminismin perhepalkan kritiikki on elänyt uutta kieroutunutta elämäänsä:  Aikoinaan se oli keskeinen teesi kapitalismin androsentrismin radikaalissa analyysissä, tänään se palvelee kapitalismia palkkatyön valorisaation vahvistajana.[9]

3) Valtiojohtoisuutta feministit taas arvostelivat byrokraattis-manageriaalisuuden eetoksesta ja modernin maskuliiniseksi nähdystä top-down organisaatiosta ja fordistisesta tuotannosta. Sen sijaan he järjestäytyivät uudella tavalla ja kehittivät toimintamuotoja, joista yksi oli tietoisuuden nostatus.  Osallistuminen, antihierarkkisuus ja kansanomaisuus luonnehtivat liikkeen ihanteita ja käytäntöjä.

Tämän kritiikin uusliberalistinen uudelleen merkityksellistäminen käänsi tavoitteeksi kaiken valtiollisen toiminnan, erityisesti hyvinvointivaltion toimintojen, karsimisen. Esimerkkinä Fraser mainitsee Eisensteininkin käsittelemät mikrolainat, jotka ovat kasvaneet huimasti samalla kun valtiot ovat luopuneet makro-rakenteellisista köyhyyden vastaisista ponnisteluista (joiden tarvetta mikrolainat eivät mitenkään voi poistaa). Tässäkin kohtaa uusliberalismi on rekuperoinut feministisen byrokraattisen paternalismin kritiikin legitimoidakseen markkinaistamista ja valtiollisia säästötoimia.

4)  Toisen aallon feminismin suhde Westfalianismiin (kansallisvaltiokeskeisyys) oli puolestaan ristiriitaisempi. Huomioiden liikkeen alkuvaiheet globaalin anti-Vietnam-liikehdinnän kuohunnoissa, feministit olivat sensitiivisiä rajat ylittäviä epäoikeudenmukaisuuksia kohtaan. Erityisesti kehitysmaissa feministit liittivät sukupuolikritiikkiinsä imperialismin kritiikin. Pääasiallisesti feministit kuitenkin kohdistivat vaatimuksensa kansalliselle tasolle ja omiin valtioihinsa. Sisterhood is global -henkiset sloganit (ansaitusti kyseenalaistetut muutenkin) ja westfalianismin kritiikki jäivätkin teorian tasolle ja käytännössä feminismi toimi kansallisvaltiokeskeisesti. Kasvavan globalisaation kontekstissa ja kommunikaatioteknologioiden kasvun myötä feminismi on nyt kuitenkin siirtynyt aktiivisesti ja käytännöllisesti toimimaan globaalisti, ja Fraserin näkemyksen mukaan lupaavaa aktivismia onkin syntynyt. Ongelmana on ylivoimainen keskittyminen väkivallan ja reproduktion kysymyksiin sekä ”kansalaisjärjestöllistyminen”.  Vaikka näissä nousevissa tendensseissä on paljon positiivista, varjoon jäävät taloudellisen uudelleenjaon kysymykset, jotka kuitenkin ovat yhteiskunnallisen kehityksen kannalta keskeisiä.

Mikä alkoi terveenä pyrkimyksenä laajentaa oikeudenmukaisuuden ulottuvuutta kansallisvaltion ulkopuolelle, on joltain osin päätynyt sovittautumaan yhteen uuden kapitalismin muodon hallinnollisten tarpeiden kanssa. [10]

Fraserille feminismin kohtalo uusliberaalina aikana näyttäytyy paradoksaalisena. Toisaalta suhteellisen pieni vastakulttuuriliike on laajentunut eksponentiaalisesti, levittäen ideoitaan menestyksekkäästi ympäri maapallon. Toisaalta, muuttuneen kontekstin myötä feministiset ideat ovat läpikäyneet hienovaraisen muutoksen vaikutuskapasiteetissaan. Kritiikit ja ideat, jotka valtiojohtoisessa kapitalismissa olivat selkeästi emansipatorisia, näyttäytyvät nyt moniselitteisinä, alttiina hyväksikäytölle uuden kapitalismin muodon legitimaationa.

Jos kapitalismin ja feminismin samankaltaisuus tai yhteenkuuluvuuden tuntu perustuu johonkin muuhun kuin sattumaan (yhtäaikaisen nousun ajoituksen osalta), niin Fraserin mukaan perinteisen auktoriteetin kritiikkiin. Feminismin alkuvaiheista saakka liikkeen keskiössä on ollut vapautuminen (miehisistä/patriarkaalisista) auktoriteeteista. Perinteinen auktoriteetti näyttää kuitenkin joinakin ajankohtina, kuten viime vuosikymmeninä, olevan myös kapitalistisen laajentumisen esteenä; tässä siis kohtaamispaikka.

Keskeinen feminismin ja uusliberalismin toisistaan poikkeaminen liittyy Fraserin näkemyksessä puolestaan jälkitraditionaalisiin sukupuolisen alistamisen muotoihin. Näillä Fraser tarkoittaa naisten elämää rajoittavia tekijöitä, jotka eivät palaudu henkilökohtaiseen alistamiseen, vaan kumpuavat rakenteellisista, systeemisistä prosesseista. Vaikka alistussuhteet olivat aiemminkin myös rakenteellisia, liittyi niihin vahvasti riippuvaisuus henkilökohtaisesta auktoriteetista kuten aviomiehestä tai isästä. Nykykontekstissa naisia ei samassa mittakaavassa tämänkaltaiset suhteet alista, mutta sukupuolittuneet talouden rakenteet eivät kuitenkaan ole kadonneet.

No entäs nyt?

Jos tämä on feminismin historiaa tähän päivään asti – ja Fraser huomauttaakin että meidän olisi feministeinä tultava paremmin historiatietoisiksi – mitä Eisenstein ja Fraser esittävät feminismin tehtäväksi nyt? Mitä tehdä uusliberalismin ja feminismin kavalille kytköksille?

Eisenstein haastaa aktivisteja ja intellektuelleja huomaamaan, että kansainvälinen feminismi on kohtalokkaassa tienhaarassa. Hänen mukaan feministien tulisi suuntautua luokkatietoiseen analyysiin ja olla aktiivisesti mukana taisteluissa globaalia, korporatiivista kapitalismia vastaan. Toisaalta tulisi myös toimia siten, että luokkatietoinen analyysi ja taistelu kapitalismia vastaan ottaa huomioon feminismin tarjoaman näkökulman sortoon ja alistukseen. Vaade kohdistuu siten myös vasemmistolaiseen (pääasiassa miesten tuottamaan) kapitalismikritiikkiin, jossa sukupuoli jää usein vähälle huomiolle.

Myös Fraser painottaa, että kapitalistisen järjestelmän analyysi tulisi palauttaa feministisen kritiikin keskiöön ja sitoa se henkilökohtaisen alistuksen kamppailuihin. Feminismin tulisi pyrkiä erottautumaan uusliberalismista ja estämään ideoidensa uusliberalistinen kaappaaminen. Fraser esittää esimerkiksi, että feministisen oikeudenmukaisuuden teorian tulisi ottaa tasapainoisesti huomioon uudelleenjaon, tunnustuksen ja edustuksellisuuden kysymykset, jotka ovat edeltävässä vaiheessa pahasti eriytyneet. Perhepalkan kritiikin erottamiseksi joustavasta kapitalismista feministien puolestaan tulisi puolustaa elämänmuotoa, jossa palkkatyö ei ole keskiössä ja jossa tavaraistumista pakenevat aktiviteetit, hoivatyö mukaan lukien, nostetaan arvoonsa sekä miesten että naisten kohdalla. Nyt, kriisin myötä, feminismillä on mahdollisuus nousta uusliberalistista hyökkäystä vastaan ja vallata takaisin ideansa.

On korostettava, että molemmat Fraser ja Eisenstein näkevät itsensä vahvasti osana liikettä, jota nyt tarkastelevat kriittisesti. Näillä keskustelunavauksillaan he pyrkivät vaikuttamaan feminismin tulevaan suuntaan. Molemmat painottavat myös toisen aallon feminismin kiistattomia ja poikkeuksellisen merkittäviä saavutuksia, ja käyvät niitä läpi kyseisissä teksteissään.

Lisäksi on painotettava, että valtavirtafeminismistä tai toisen aallon feminismistä puhuessaan Fraserilla ja Eisensteinilla on mielessä nimenomaan yhdysvaltalainen liike, jonka konteksti on monelta kohtaa hyvin erilainen kuin suomalaisella naisliikkeellä. Muutenkin valtavirtafeminismin käsite voidaan nähdä problemaattisena, feminismi kun on tunnetusti erittäin monitahoinen ja moniääninen liike. Näissä keskusteluissa on kuitenkin kyse analyyttisestä käsitteestä tai sellaisesta feminismin ”yleisideasta” joka on kaapattu uusliberalismin ideologiseen käyttöön. Vaikka perustellusti voidaan siis esittää, ettei tällaista valtavirtafeminismiä varsinaisesti/todellisesti ole olemassa, on mielestäni virkistävää kohdata argumentointia, jossa feminismi koetetaan hahmottaa laajana, jollain tapaa yhtenäisenä liikkeenä ja feminismin moninaisia vaikutuksia (ja hyväksikäyttöä) tarkastellaan suhteessa laajempiin yhteiskunnallisiin tapahtumiin. Feministisissä kirjoituksissa korostetaan nykyään kyllästymiseen asti feminismin moninaisuutta ja heterogeenisyyttä, mikä tietysti on aivan totta. Kuitenkin, jos liikkeen kokonaisvaikutuksia ja suhdetta muuhun kehitykseen tahtoo tarkastella, on luotava jonkinlainen käsitys ”hegemonisesta feminismistä”.

Fraser ja Eisenstein tuovat esille historiallisia kehityskulkuja, joihin feministisen liikkeen ja teorian tulisi nyt tarttua ja ottaa kantaa ja esittävät näkemyksiä siitä, mihin liikkeen olisi suunnattava. Heidän kritiikeissään hegemonista toisen aallon feminismiä kohtaan on kyse aivan eri kritiikistä kuin esimerkiksi Anna Kontulan Tästä äiti varoitti -pamfletissa, joka keskittyy lähes yksinomaan seksuaalisuuden kysymyksiin. (Muilta osin Kontulan työ toki on laaja-alaisempaa.)  Kontulan pamfletin aiherajaus kuvaa hyvin sitä, että Suomessakin luokkanäkökulma ja feminismin taloudellisesta ja poliittisesta näkökulmasta radikaalimmat haarat ovat marginaalissa, populaarin tasa-arvoideologian nauttiessa kaikkien suosiota. Valtiofeminismi onkin meillä perinteisesti ollut vahvaa. Kriittisiä avauksia aiheesta on kuitenkin täälläkin esitetty. Esimerkiksi Johanna Kantola on Judith Squiresin kanssa esittänyt, että valtiolliset sukupuolten tasa-arvon koneistot mukautuvat entistä enemmän uusliberaaliin markkinoiden uudistumiseen. Sen mukana muokkautuvat käytännön politiikan prioriteetit, ja sellaiset feministiset vaatimukset, jotka ovat yhteensopivia markkina-agendan kanssa, pääsevät esiin. (Squires ja Kantola, 2008.) Vaarana on feminististen ideoiden muuttuminen tasa-arvomarkkinoinnin tavaroiksi ja feminismin kääntäminen konsultoinniksi.

Teksti: Hanna-Kaisa Hoppania
Kuvitus: Satu Sääksmäki

Viitteet

[1] Eisenstein 2009, 1, Kaikki suomennokset kirjoittajan.
[2] ”Ending welfare as we know it”
[3] Eisenstein viittaa isojen yhdysvaltalaiskaupunkien keskustoihin, joista monista on muodostunut köyhyyden, kodittomuuden ja rikollisuuden keskittymiä. Uusliberaalin kapitalismin hajottavia vaikutuksia ei enää nähdä valtion velvollisuutena lievittää, ja poliisille jää työ pitää näitä pysyvästi ”kuolleiksi” nähtyjä alueita mahdollisimman eristettyinä keskiluokasta. (Eisenstein 2009, 35)
[4] Eisenstein 2009, 137.
[5] Fraser, 2009, 114.
[6] Fraser 2009, 99.
[7] Tässä kolmijaottelussa on taustalla Fraserin kehittämä teoria kolmesta analyyttisesti erilaisesta epäoikeudenmukaisuuden kentästä (recognition, redistribution, representation).
[8] Tällaisina ajoittaisina historiallisen muutoksen hetkinä antikapitalistisen kritiikin elementtejä  merkityksellistetään uudelleen legitimoimaan uuden nousevan kapitalismin muoto. Jolle saadaan näin lisää moraalista arvoa, mikä onkin tarpeen, jotta uudet sukupolvet saadaan motivoitua ottamaan hartioilleen loputtoman kasauttamisen olennaisesti merkityksetön raadanta. Boltanskin ja Chiapellon mukaan uusliberalistisen nykykapitalismiin legitimoijana toiminut new ”spirit” on muovattu vasemmiston (New Left) valtiokapitalismia vastaan kohdistamasta kritiikistä.
[9] Fraser 2009, 111.
[10] Fraser, 2009, 113.

Lähteet:

Fraser, Nancy (2009) ”Feminism, Capitalism and the Cunning of History” New Left Review 56, March/April 2009

Eisenstein, Hester (2009) Feminism Seduced: How Global Elites Use Women’s Labor and Ideas to Exploit the World, Paradigm Publishers, London.

Squires, Judith ja Kantola, Johanna (2008) ”From State Feminism to Market Feminism?” Paper presented at the annual meeting of the ISA’s 49th ANNUAL CONVENTION, CA, USA, Mar 26, 2008, <http://www.allacademic.com/meta/p251845_index.html>

Netistä löytyy myös sekä Fraserin että Eisensteinin luennot, jossa he esittelevät juuri näitä ideoita:

  • Eisensteinin esitys Historical Materialism konferenssissa Lontoossa 29.11.2009:
    Hester Eisenstein - Strategies for Socialist Feminists in the Age of Obama     
  • Fraserin luento: http://www.dailymotion.com/video/x9xdr8_feminism-capitalism-and-the-cunning_news
  • Lisäksi Eisensteinin  haastattelu tammikuulta täällä: http://www.socialistreview.org.uk/article.php?articlenumber=11109
Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *