Lauri Holappa – Funktionaalinen rahoitus käytännössä

Teksti julkaistu alunperin Raha ja talous -blogissa.

John Maynard Keynesin pääteos Yleinen teoria työllisyydestä, korosta ja rahasta julkaistiin vuonna 1936. Teoksessaan Keynes esitti niin kutsutun tuotannon rahateorian, jolla hän haastoi Sayn lakiin ja rahan kvantiteettiteoriaan nojanneen ortodoksisen teoriaperinteen. Ortodoksisessa taloustieteessä kapitalismi oli ymmärretty tasapainohakuisena ja vakaana talousjärjestelmänä, mutta tuotannon rahateoria osoitti epävakauden olevan kapitalistisen rahatalousjärjestelmän keskeinen ominaisuus.

Keynesin mukaan kapitalistisessa talousjärjestelmässä efektiivinen kysyntä tarkoittaa aina nimellisiä rahavirtoja, jotka taas riippuvat kokonaisrahavarannosta. Juuri tämä seikka synnyttää kriisejä ja suhdannevaihteluita, sillä kokonaisrahavaranto on riippuvaista yksityisten toimijoiden luotonlaajennuksesta. Epävarmoina aikoina yritykset ja kotitaloudet vähentävät luotonottoaan ja kulutustaan, mikä supistaa sekä rahavirtoja että rahavarantoa.

Vaikka Keynes korostikin kysynnänsäätelyn merkitystä suhdanteiden tasaamisessa ja täystyöllisyyden ylläpitämisessä, ei hänen teoksensa keskittynyt politiikkasuositusten antamiseen. Näin ollen keynesiläisen talouspoliittisen doktriinin kehitys jäi suurelta osin Keynesin työn jatkajien tehtäväksi.

Tähän kehitystyöhön keskittyi etenkin venäläis-amerikkalainen ekonomisti Abba Lerner, joka kehitti funktionaalisen rahoituksen ohjelman vain muutama vuosi Yleisen teorian ilmestymisen jälkeen. Lernerin yksinkertainen ajatus oli, että talouspolitiikan instrumentteja tulee arvioida vain niiden aiheuttamien suorien vaikutusten pohjalta. Lernerin mukaan verotusta on kiristettävä silloin, kun kokonaiskysynnän vähentäminen on tarpeellista. Valtion on taas kulutettava alijäämäisesti aina, kun kokonaiskysynnän stimulointi katsotaan hyödylliseksi. Lernerin mielestä valtion kulutusta ei tarvitse sopeuttaa vastaamaan verokertymää, koska tarvittaessa valtio voi rahoittaa kulutuksensa suorilla keskuspankkiluotoilla.

Funktionaalisen rahoituksen ohjelma nojaa siis Keynesin tuotannon rahateoriaan. Näin ollen sillä on vahva teoreettinen oikeutusperusta. Monia kuitenkin askarruttaa, miten funktionaalinen rahoitus toimisi käytännössä. Onko sitä edes kokeiltu missään?

Kanada ja Argentiina

On vaikea sanoa, kuinka paljon Keynesin tai Lernerin ajattelu on suoraan vaikuttanut talouspoliittiseen päätöksentekoon eri maissa. Sen sijaan on helpompaa osoittaa institutionaalisia järjestelyitä, jotka muistuttavat läheisesti funktionaalisen rahoituksen periaatteita. Voidaankin sanoa, että tällä hetkellä ainakin kahdessa valtiossa on käytössä järjestelyt, jotka mahdollistavat funktionaalisen rahoituksen periaatteiden mukaisen talouspolitiikan.

Globaalissa pohjoisessa kiinnostava esimerkkitapaus on Kanada. Valtion velkakirjojen ostot on yleensä kielletty jopa rahapoliittisesti suvereenien valtioiden keskuspankeilta, mutta Kanadassa tällaista kieltoa ei ole. Itse asiassa Kanadan keskuspankin velkakirjaostoja ei ole rajoitettu millään tavalla – eikä Kanadan keskuspankki ole myöskään omaehtoisesti pidättäytynyt ostamasta valtion velkakirjoja. Vuodesta 2008 alkaen Kanadan keskuspankki on ostanut 15 prosenttia kaikista liikkeellelasketuista valtion 5-, 10- ja 30-vuotisista velkakirjoista. Tätä ennen keskuspankin osto-osuus oli ollut kymmenen prosenttia.

Kenties vielä kiinnostavampi esimerkki tulee Argentiinasta, joka oli ajautunut vakavaan talouskriisiin jo 1990-luvun lopussa. Vielä vuosituhannen alussa Argentiinalla oli mittavia dollarimääräisiä velkoja ja maan valuutta oli sidottu Yhdysvaltain dollariin. Vuonna 2002 Argentiina kuitenkin päätti yksipuolisesti jättää suuren osan dollariveloistaan maksamatta ja siirtyä kelluvaan valuuttakurssiin. Tämän jälkeen Argentiinan valtiolta oli useiden vuosien ajan kokonaan suljettu pääsy kansainvälisille luottomarkkinoille. Vielä tälläkin hetkellä Argentiinan valtion kulutus nojaa pääasiassa suoraan keskuspankkirahoitukseen.

Molemmat esimerkkimaat ovat myös menestyneet taloudellisesti hyvin. Esimerkiksi Kanadan talous kasvoi vuonna 2010 yli kolmen prosentin vauhtia. Lisäksi Kanada maksaa tällä hetkellä 10-vuotisista velkakirjoistaa alle kahden prosentin korkoa, vaikka maalla on julkista velkaa 84 prosenttia bruttokansantuotteesta.

Argentiinan menestys on ollut viime vuosina suorastaan poikkeuksellista. Kuviosta 1 voidaan havaita Argentiinan talouden kääntyneen voimakkaaseen kasvuun heti vuoden 2002 talouspoliittisen käänteen jälkeen. Myös globaalin taantuman oloissa Argentiina on menestynyt poikkeuksellisen hyvin.

On myös kiinnostavaa verrata Argentiinan viime vuosien menestystä euroalueen kehitykseen. Euroalueellahan talouspolitiikkaa harjoitetaan institutionaalisessa ympäristössä, jota voidaan pitää vastakohtana Argentiinan omaksumalle täydelliselle rahapoliittiselle suvereniteetille. Esimerkiksi vuosina 2003–2007 bruttokansantuote kasvoi euroalueella henkeä kohden jokaisena vuonna alle kolmen prosentin vauhtia. Argentiinassa vastaavana aikana BKT/capita-kasvu ylsi jokaisena vuonna noin kahdeksaan prosenttiin.

Kuvio 1. BKT/capita-kasvu Argentiinassa ja euroalueella. (Lähde: Maailmanpankki)

Myös työllisyystilanne on parantunut Argentiinassa selvästi. Maan virallinen työttömyysaste laski vuoden 2001 yli 18 prosentista vuonna 2008 alle kahdeksaan prosenttiin. Vuonna 2010 työttömyysaste nousi hiukan yli kahdeksaan prosenttiin, mutta on vuonna 2011 laskenut noin seitsemään prosenttiin.

Kuvio 2. Työttömyysaste Argentiinassa. (Lähde: Maailmanpankki)

Argentiinan talouspolitiikka on ollut myös sosiaalipoliittisesti menestyksekästä. Vielä vuonna 2002 45 prosenttia Argentiinan väestöstä katsottiin elävän köyhyydessä. Vuonna 2009 köyhyysrajan alapuolella eli enää 11 prosenttia kansasta.

Suurimmat taloudelliset ongelmat liittyvät Argentiinassa noin 20 prosentin tasolla laukkaavaan inflaatioon. Inflaatio on pysytellyt Argentiinassa kuitenkin jo pitkään korkealla eikä sillä selvästikään ole ollut merkittäviä negatiivisia vaikutuksia reaalitalouteen. Toisaalta inflaatio ei myöskään näytä olevan funktionaalisen rahoituksen periaatteita noudattaviin järjestelyihin väistämättä liittyvä ongelma, sillä Kanadassa inflaatio on pysytellyt 1–3 prosentin tuntumassa.

Johtopäätökset

Funktionaalinen rahoitus ei ole pelkkä etäinen utopia, vaan myös osa joidenkin valtioiden talouspolitiikan perusjärjestelyitä. On toistaiseksi mahdotonta osoittaa varmuudella empiirisesti, että funktionaalinen rahoitus olisi reaalitalouden kannalta parempi järjestely kuin jokin toinen vaihtoehto. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että suora keskuspankkirahoitus ei ole ainakaan haitallista valtioiden taloudellisen menestyksen kannalta.

On myös selvää, että ne ongelmat, joita esimerkiksi euroalueen valtiot nyt kohtaavat, eivät olisi Argentiinassa tai Kanadassa mahdollisia. Voidaankin sanoa, että funktionaalinen rahoitus ennen kaikkea laajentaa demokraattisen keskustelun ja päätöksenteon alaa vähentämällä globaalien luottomarkkinoiden ehdollistamisvaltaa.

Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *