Harhakuvitelmat upottavat Saksan

eurooppa

Taloustieteilijä Bill Mitchell tuo euroalueen viimeaikaisen kehityksen analyysissaan esiin, että rahaliiton ja sen perustana toimivaan Vakaus- ja kasvusopimukseen upotettujen finanssipoliittisten pakkopaitojen purkaminen vuonna 2008 olisi tuottanut selvästi nykyistä paremman lopputuloksen. Tällöin talouskuripolitiikkaa, jolla Eurooppaa kurjistetaan saksalaisten poliitikkojen pakkomielteiden mukaan ja tuloksista välittämättä, ei olisi tarvinnut harjoittaa lainkaan. Tällä hetkellä talouskurin pakkopaitoja pyritään pikemminkin vahvistamaan. [1]

Eurostatin tuore, 14. lokakuuta 2014 julkaistu raportti tuo esiin, että teollisuustuotanto Euroalueella on laskenut 1,8% heinäkuusta elokuuhun. Tämän voisi olettaa soittavan hälytyskelloja poliitikoille kaikkialla muualla paitsi Saksassa, jossa ongelmien kieltäminen näyttää voimistuvan samaa tahtia kuin maan teollisuustuotannon taso putoaa – The Guardianin lokakuun 9. päivän artikkelia (Five charts that show Germany is heading into recession) lainataksemme – shokeeravan huonolle tasolle. Eurostatin datan mukaan Saksan teollisuustuotanto putosi 4,3% yhdessä kuukaudessa, mikä merkitsee historiallisesti erittäin jyrkkää pudotusta. Syyllisiä on haettu Vladimir Putinista ja ISIS-järjestöstä sekä joukosta mahdollisia mutta luonteeltaan häilyvämpiä tekijöitä. Todellisuudessa syyt ovat kuitenkin selvillä – euroalueen vahvin talous rämpii oman talouspolitiikkansa epäonnistumisen takia.

Eurostat tuo esiin, että

“verrattaessa elokuuta 2014 heinäkuuhun 2014 euroalueen (EA18) kausitasoitettu teollisuustuotanto putosi 1,8% ja EU28:n tuotanto 1,4%. […] Kun verrataan elokuuta 2014 elokuuhun 2013, euroalueen teollisuustuotanto putosi 1,9% ja EU28:n 0,8%.”

Teollisuustuotanto euroalueella on edelleen 13,1% matalammalla tasolla kuin huippukohdassaan huhtikuussa 2008 ja ainoastaan 3% korkeammalla tasolla kuin vuonna 2000 jolloin yhteisvaluutta otettiin käyttöön.[2]

Toisin sanoen vuonna 2008 alkanutta suurta finanssikriisiä edeltäneen ajan talouskasvu on pyyhkiytynyt pois ja tämänhetkinen kehitys johtaa kohti teollisuustuotannon määrän laskemista entisestään. Poliitikkojen tulisikin selittää, mitä mieltä on ylläpitää rahaliittoa, joka ei ole kyennyt tuottamaan mainittavaa talouskasvua neljäntoista vuoden aikana.

Seuraavat kuvaajat tuovat esiin teollisuustuotannon tasoa koskevia tunnuslukuja (100 = tammikuu 2000) ensin Saksasta ja toiseksi vertaamalla Saksaa, Ranskaa, Italiaa, Espanjaa ja Kreikkaa.

Käy ilmi, että Saksan teollisuustuotanto on pudonnut takaisin joulukuun 2006 tasolle. Toisin sanoen suuri finanssikriisi ja sitä seurannut talouskuripolitiikka (austerity) ovat pohjimmiltaan sysänneet Saksan kahdeksaksi vuodeksi stagnaatioon. (Kuvio 1)

Kuvio 1: Teollisuustuotanto Saksassa

teollisuustuotanto-saksa

Kiristävän finanssipolitiikan ja talouskurin seurausten katastrofaalisuus tulee esiin, kun verrokiksi otetaan muita maita. Teollisuustuotanto Saksan jälkeen euroalueen suurimmissa talouksissa eli Ranskassa ja Italiassa vähenee vähenemistään.

Espanjassa talous on umpikujassa ja Kreikkaa koskeva data on sanalla sanoen mielipuolista. Huhtikuun 2008 huippukohtaan verrattuna teollisuustuotanto on pudonnut Saksassa 5,8%, Ranskassa 16,4%, Italiassa 25%, Espanjassa 27,7% ja Kreikassa 30,7%. (Kuvio 2).

Kuvio 2: Teollisuustuotanto euroalueella

teollisuustuotanto-euroalue

Niinpä merkittävä osuus tuotantokapasiteetista makaa käyttämättömänä, mikä puolestaan on merkinnyt massiivista uhrausta menetettyjen reaalitulojen muodossa.

Väitteeni on, että euron ja sen perustana toimivaan Vakaus- ja kasvusopimukseen upotettujen finanssipoliittisten pakkopaitojen hajottaminen vuonna 2008 olisi tuottanut nykyistä paremman lopputuloksen. Haastan kenet tahansa osoittamaan väitteeni vääräksi.

Toisaalta on tietysti selvää, että jos Euroopan keskuspankki EKP olisi heti kriisin puhjettua luvannut taata jäsenmaiden kaikki budjettialijäämät (tarvittaessa velkakirjojen jälkimarkkinaostoilla) ja jos Euroopan neuvosto olisi löysännyt Vakaus- ja kasvusopimukseen sisältyviä budjettikurivaateita (vetoamalla poikkeusoloja koskeviin säännöksiin), kriisin ratkaiseminen ei olisi edellyttänyt minkäänlaisia muutoksia rahaliiton perussopimuksissa.

Tällöin riskinä olisi kuitenkin ollut se, että jäsenmaat olisivat saattaneet hylätä yhteisvaluutan ja ottaa käyttöön omat valuuttansa huolimatta euron käytännöllisyydestä ja helppoudesta rajat ylittävässä kaupankäynnissä. Todellisuudessa tilanne on toinen, kuten alkuvuodesta 2015 julkaistava Eurokirjani osoittaa. [3]

Saksalle aiheutuu lisäksi kerrannaisongelma, sillä euroalueen talouksien laskusta seuraa Saksan talouskasvun moottorin sakkaaminen. Kuten The Guardian asian ilmaisee:

“Saksan vienti putosi elokuussa 5,8%. Kyse on suurimmasta laskusta sitten tammikuun 2009, joka oli finanssikriisin alkuaikoja. Myös tuonti väheni 1,3%:lla…. “

Kun sekä vienti että tuonti laskevat, ilmeinen johtopäätös on, että taloudessa vallitsee merkittävä kokonaiskulutuksen ja -tulojen lasku. Ulkomaankysynnän puute leikkaa vientimyyntejä ja kotimaisen kysynnän puute leikkaa tuontia.

Tähdet eivät ole suotuisat.

Tiistaina 13. lokakuuta julkaistun Saksan taloudellisen kehityksen kannalta keskeisimmän mittarin eli ZEW Economic Sentiment -indeksin mukaan on perusteltua odottaa euroalueen ajautuvan kolmanteen lamaan.

Ennakoiva mittari (leading indicator) pyrkii kuvaamaan maan todellisen BKT:n todennäköisiä muutoksia. Tulosmittari (lagged indicator) puolestaan kuvaa todellisen BKT:n heilahteluja tasaten huiput, aallonpohjat, jne.

ZEW:n ”markkinailmapiiri-indikaattori” (Indicator of Economic Sentiment) on kuukausittain julkaistava sarja, jota tulkitaan näin:

Indikaattori lasketaan ZEW:n finanssimarkkinatutkimusten pohjalta. Se ilmaisee erotuksen Saksan talouden kuuden kuukauden kehitykseen pessimistisesti ja optimistisesti suhtautuvien analyytikkojen prosenttiosuuksien välillä. Esimerkiksi jos 30% vastaajista odottaa Saksan tilanteen paranevan seuraavan kuuden kuukauden aikana, 30% odottaa tilanteen pysyvän ennallaan ja 40% odottaa tilanteen huonontuvan, niin ZEW:in taloussentimenttejä kuvaava indeksi saa arvon -10. Positiivinen arvo merkitsee siis sitä, että optimististen analyytikkojen osuus on suurempi kuin pessimististen ja päinvastoin.

Seuraavassa kuvaajassa on esitetty ZEW-indeksi sen käyttöönotosta joulukuussa 1991 alkaen. Vihreä viiva kuvaa koko sarjan keskiarvoa ja tuo esiin sen, että tämänhetkinen arvo -3,6 ei ole ainoastaan keskiarvon alapuolella vaan myös nollatason alla. Tämä ilmaisee suurta pessimismiä.

Kuvio 3: ZEW-indeksi Saksan taloudesta 1991-2013

zew-indeksi

ZEW:n lehdistötiedote kertoo lisäksi, että

”Myös euroaluetta koskeva ZEW:n markkinailmapiiri-indikaattori laski lokakuussa. Se on laskenut syyskuun arvoon verrattuna 10,1 yksikköä ja sai nyt arvon 4,1. Euroalueen nykyistä taloudellista tilaa koskeva indikaattori puolestaan laski 13,0 yksikköä arvoon -56,8.”

Talouden tila euroalueella on siis surkea kautta linjan, mikä on tietysti täysin odotettua, kun huomioidaan harjoitetun finanssi- ja rahapolitiikan toimimattomuus.

Kun muistetaan, että Saksa vannoo saavuttavansa julkistalouden tasapainon vuonna 2015 ja lopettavansa siitä alkaen uuden velan ottamisen (“velkajarru” kirjattiin maan perustuslakiin vuonna 2009), talousministeri Sigmar Gabriel jatkaa ilmeisen totuuden kieltämistä.

The Guardian siteerasi häntä artikkelissa Fears of triple-dip eurozone recession as Germany cuts growth forecasts:

“Ei ole mitään syytä hylätä tai muuttaa talous- ja finanssipolitiikkamme linjaa. Lisävelkaantuminen Saksassa ei tule synnyttämään lisää kasvua Italiassa, Espanjassa, Ranskassa ja Kreikassa.”

Tämä on tosiasioiden tahallista vääristelyä. Oikea tilannekuvaus on, että julkisen alijäämän lisääminen Saksassa (joka on nyt ylijäämäinen) johtaa varmasti talouden kasvamiseen Italiassa, Espanjassa, Ranskassa ja Kreikassa sekä monissa muissa kansantalouksissa.

Syy tähän on se, että euroalueen kauppasuhteet ovat erittäin keskinäisriippuvaisia, jolloin Saksan tuonnin stimulointi aiheuttaa välttämättä kulutuksen elpymistä muualla Euroopassa.

Euroalueen nykyisten instituutioiden puitteissa suhteellisen suuren julkisen alijäämän aikaansaaminen edellyttäisi sitä, että Saksa laskee liikkeelle velkaa. Tästä seuraa, että talousministerin väite on väärä. Asian ydin on siinä, että talouskasvua aiheuttaisi nettokulutuksen lisääminen, ei julkisen velan ottaminen sinänsä.

Julkisten alijäämien tarvetta voidaan korostaa tuomalla esiin Euroopan tämänhetkinen matala inflaatioaste. Esimerkiksi Espanjassa kuluttajahintaindeksi on laskenut kolme kuukautta peräkkäin. Yleisesti ottaen inflaatio on hyvin hidasta ja osoittaa hintojen nousun hidastuvan edelleen.

Saksalaisen taloustutkimusinstituutin DIW:n johtaja Marcel Fratzscher on hiljattain julkaissut kiinnostavan kirjan The Germany Illusion.

Hänen näkemyksensä on, että saksalaiset poliitikot ovat syyllistyneet ylimielisyyteen arvioidessaan maan taloudellista kehitystä. Todellisuus kuitenkin on, että:

  1. Saksan työllisyysihme on kaikkea muuta kuin ihme – se merkitsee lähinnä paljon osa-aikaisia, prekaareja töitä (nk. mini-jobs).
  2. Saksan vientikilpailukyky perustuu reaalipalkkojen polkemiseen eikä tuottavuuden kasvuun. Vain jälkimmäinen voi luoda kestävän perustan elintason paranemiselle.
  3. Suurin osa Saksan kotimaansektorista (non-traded industry) on kroonisesti tuottamatonta. [4]
  4. Vuodesta 2005 alkaen työtuntien määrä on pysynyt käytännössä muuttumattomana.
  5. Investoinnit julkiseen infrastruktuuriin ovat Euroopan vähäisimpien joukossa (huomattavasti alle EU27 keskiarvon).

Tämä on johtanut kolmeen harhakäsitykseen (joita olisi luultavasti parempi kutsua itsepetokseksi):

  1. Että Saksan harjoittama talouspolitiikka, joka perustuu tasapainoiseen budjettiin, reaalipalkkojen polkemiseen ja vientiin, on oikea resepti talouskasvun toteuttamiseen.
  2. Että Saksa voisi saavuttaa politiikallaan kasvua myös ilman euroaluetta ja itse asiassa maa tekee muille eurotalouksille palveluksen jakaessaan vaurautensa murusia niille.
  3. Kohtaan 2 liittyen, että Saksa on ainut tekijä, joka pitää euroalueen koossa ja että saksalaiset veronmaksajat kustantavat tuhlailuun syyllistyneiden jäsenmaiden tukipaketit.

Vaikka jokainen näistä käsityksistä on Saksassa yleinen, mikään niistä ei Fratzscherin kirjan perusteella päde. Hän kirjoittaa, kuinka kuinka saksalaiset säästävät paljon mutteivät investoi kotimaiseen infrastruktuuriin. Sen sijaan saksalaiset etsivät rahoilleen korkeampaa tuottoa muualta Euroopasta, mikä ei ainoastaan vähennä Saksan tuontia vaan vaikuttaa samalla negatiivisesti tuottavuuden kasvuun ja aiheuttaa ulkoisia alijäämiä muille Euroopan maille. [5]

Kaikki nämä tekijät lisäävät koko euroalueen haavoittuvuutta vuoden 2008 kaltaiselle kokonaiskulutuksen romahduksille ja tästä seuraavien kriisien pitkittymisille.

Johtopäätökset

Oikeastaan mikään ei ole muuttunut sen jälkeen, kun kirjoitin The German model is not workable for the Eurozone -blogin 3. helmikuuta 2012.

Oikeastaan mikään ei tule muuttumaan ennen kuin poliittiset eliitit hyväksyvät virheensä ja muuttavat dramaattisesti talouspolitiikan suuntaa. Mutta tällaisia suunnanmuutoksia on Euroopassa nähty lähinnä maailmansotia seuranneina jaksoina.

Lamasta tulee pitkä ja tuskallinen mikäli aktivistit eivät organisoidu vastustamaan euroa Italiassa ja Ranskassa. Ongelma on, että sikäli kun tiedän, aktivistit haluavat säilyttää euron!

(c) 2014 Bill Mitchell, käännös Joel Kaitila.

Kääntäjän viitteet

1. Australian Newcastlen yliopiston tutkimusprofessori Bill Mitchell on melko aktiivinen blogaaja ja yksi modernin rahateorian (modern monetary theory, MMT) keskeisimmistä hahmoista. Hän julkaisee päivittäin makrotaloutta, talouspolitiikkaa sekä modernia rahateoriaa käsitteleviä kirjoituksia osoitteessa http://bilbo.economicoutlook.netTämä kirjoitus on julkaistu 16.10.2014 ja se sai jatkoa 23.10.2014 konservatiiviekonomisti Hans Werner Sinnin ajatusten kritiikin muodossa. Mitchell valmistelee kirjamuotoista modernin rahateorian avaintekstien historiikkia sekä kyseisen teorian varaan rakennettua makrotaloustieteen perusoppikirjaa Randall Wrayn kanssa.

2. Eurosta tuli tilivaluutta vuoden 1999 alussa ja se otettiin virallisesti käyttöön vuonna 2002, ei vuonna 2000 kuten Mitchellin alkuperäisessä tekstissä huolimattomasti väitettiin.

3. Kirjoituksessa mainittu Eurokirja koostuu noin sadasta postauksesta keväältä 2014 ja ne löytyvät blogin kategoriasta Euro book.

4. Mitchell on tässä hieman ylimalkainen, mutta hän viitannee termillä “non-traded sector” kotimaansektoriin eli esimerkiksi palvelutuotantoon, terveydenhoitoon, koulutukseen, rakentamiseen ja kauppaan. Sen vastinpari on ulkomaansektorin vientiteollisuus.

5. Mitchellin alkuperäisessä kirjoituksessa on virhe: ilmauksen “lower returns” tilalle kuuluu selvästi “higher returns”, ts. pääomat hakevat korkeampia tuottoja.

Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *