I, Daniel Blake ja työvoimapalvelujen yksityistäminen

Ken Loach on yksi harvoista kiinnostavista elossa olevista elokuvaohjaajista. 1960-luvulta saakka ohjanneen Loachin uusin työ käsittelee työnsä terveydellisistä syistä lopettanutta miestä, joka joutuu eräänlaiseen hallinnolliseen välitilaan, yhtäältä liian työkykyisenä ja toisaalta ei tarpeeksi työkyvyttömänä. Vanhemmanpuoleisen leskimiehen ahdingon lisäksi Loach käsittelee myös brittiläisten työvoimapalveluiden tilaa kritiikillä, joka on monin paikoin osuvaa myös suomalaisen systeemin kohdalla.

Daniel Blaken vaikeuksien ymmärtämisessä on keskeistä käsittää brittiläisen etuusjärjestelmän luonne: yhtäältä on Jobseeker’s Allowance eli JSA, tuki työtä hakeville, ja toisaalta Employment and Support Allowance eli ESA, tuki työkyvyttömille. ESA on mahdollinen tuki niin työsuhteessa oleville, työttömille kuin itsensä työllistäville. Tuen edellytyksenä on työkyvyn arviointi (Work Capability Assessment). ESA-tukea nostavia pyritään saamaan töihin edes osa-aikaisesti. Kummastakin tuesta vastaa Jobcentre Plus, osin yksityistettyine toimintoineen, jotka vastaavat sekä TE-toimistoa, Kelaa että joitain kunnallisia palveluja.

Ilman pientä tutustumista näihin käsitteisiin ei elokuvaa välttämättä ole helppo seurata. Käsitteiden suomentaminen ei ole ollut kääntäjälle helppoa. Ristiriitaiselta voi katsojasta vaikuttaa esim. työttömyysetuuden hylkääminen työkykyisyyden vuoksi, mutta itse asiassa tällöin tarkoitetaan suomalaisen sairauspäivärahan vastinetta (ESA), ei työttömälle työnhakijalle tarkoitettua työttömyysetuutta (JSA).

Juuri työkyvyn arvioinnin ollessa käynnissä tutustumme Danieliin, joka yrittää korostaa sydänvaivojaan, mutta joutuu turhautuneena vastaamaan kysymyksiin mm. siitä pystyykö laittamaan hatun päähänsä. Selvittely johtaa kielteiseen päätökseen. Koska valitusprosessi ei käy hetkessä ja edellyttää myös “pakollista uudelleen harkintaa”, Daniel päättää hakea JSA-etuutta. Käynti Jobcentre-toimistossa johtaa, tietenkin, siihen että hänet ohjataan nettiin ilmoittautumaan työnhakijaksi. Verkkoasiointiin täysin tottumattomalle toimenpide vaatii monta turhauttavaa yritystä.

Työnhakijaksi ilmoittautumisessa ei toki ole kyse pelkästään etuuden saamisesta. Se ei ole pelkkä muodollisuus: on mentävä CV-kurssille ja raportoitava työn hakemisesta sanktioiden uhalla. Danielille tämä kaikki näyttäytyy järjettömänä, koska varsinaisesti hän pitää itseään työkyvyttömänä. Ristiriita tuottaa kiusallisia tilanteita: esimerkiksi yrittäjä vihoittelee Danielille tajuttuaan tämän antaneen CV:nsä vain etuuden saamisen ehdot täyttääkseen. Voi olla, että Daniel Blaken tarinasta saamme esimakua 1.1.2017 voimaan tulleista työttömyysturvalain muutoksista, joiden vuoksi käytännössä mistä tahansa “palvelusta” kieltäytymisestä voi tulla sanktio, riippumatta siitä onko palvelusta edes sovittu työllistymis- tai muussa suunnitelmassa.[1]

Jobcentre-käynnillä Daniel ystävystyy nuoreen yksinhuoltajaan, Katieen, jolla on omat ongelmansa toimeentulon ja asunnon kanssa. Loach osoittaa, kuinka vähin resurssein köyhät onnistuvat keskinäisellä solidaarisuudellaan avun antamisessa valtiota paremmin. Selviytyminen vaikuttaa melkeinpä ihmeeltä (teemasta tulevat mieleen elokuvat kuten De Sican Milanon ihme tai Pasolinin Pummi). Loach arvioi, ettei valtiolla ole ilmeisesti tarkoituksenakaan auttaa vaan pikemminkin nöyryyttää ja lannistaa, siivota “tarpeettomat” ihmiset pois tilastoja rumentamasta.

Danielin kaltaiset väliinputoajat eivät ole harvinaisia Suomessakaan, erikoisimpana tapauksena enimmäisajan sairauspäivärahaa saaneet työsuhteessa olevat, joiden ilmoittautuminen työnhakijaksi monesti johtuu vain etuuden saamisen tarpeesta. Heidän kohdallaan työttömyysetuus toimii käytännössä sairauspäivärahan jatkeena, mutta silti heiltäkin edellytetään työhön käytettävissä oloa ainakin muodollisesti.

Niin kauan kuin on kielteisiä sairauspäivärahapäätöksiä, on myös niihin tyytymättömiä. Jos ja kun tiedostetaan työttömyys- ja sairausetuuksien erillisyys sekä eri tarkoitus, on varmaa että tulee aina olemaan ihmisiä, jotka kokevat itsensä väliinputoajiksi tilanteessa, jossa he ovat tyytymättömiä kielteiseen sairauspäivärahapäätökseen. Siksi ei ole selvää, että kaikki Danielin tapaiset, työnhakijaksi ilmoittautuvat mutta itsensä sairaaksi kokevat ihmiset olisivat “uhreja”. Kokemus sairaudesta on eri asia kuin sairaus.

Loachin elokuvaa ei olekaan kiinnostavinta arvioida kritiikkinä siitä, että löytyy väliinputoajiksi itsensä kokevia ihmisiä. Pikemminkin I, Daniel Blake on kiinnostavimmillaan analysoidessaan, kuinka työvoimapalvelujen organisaatiomuoto ja luonne tuottavat epäinhimillisiä “palveluja”, jotka koskevat aivan erityisellä tavalla juuri työkykyisyyden rajalla olevia. Tällainen työvoimapalvelujen analysointi onkin elokuvissa liian harvinaista: monet muistavat esimerkiksi Aki Kaurismäen elokuvien huvittavat mutta alkeelliset työvoimatoimistokohtaukset (ikimuistoisena työvoimaviranomaisen repliikkinä “huumeita saatte kadulta”).

Jakamalla ihmiset “pahoihin” virkamiehiin ja “hyviin” muihin ihmisiin mennään yli siitä mistä rima on matalin. Se tuottaa helppoa samaistumista, mutta onko siitä hyötyä? Tällaista asetelmaa myöskään Loach ei ole osannut täysin välttää. “Inhimillinen” virkamies Ann vaikuttaa “pakolliselta” kiintiöpoikkeukselta, ikään kuin Loach haluaisi alleviivata ja puolustella, ettei suinkaan jaa ihmisiä hyviin ja pahoihin.

Loach ansaitsee joka tapauksessa paljon kiitosta esittäessään työvoimapalvelujen yksityistämisen todellisuuden. Puhelimessa ja virastossa Daniel törmää erilaisiin “neuvojiin”, joiden asema on epäselvä: ovatko he suoraan valtion palveluksessa vai töissä jossain yrityksessä, joka on vastuussa jostain ulkoistetusta toiminnosta? Kun asema on epäselvä, myös vastuu on epäselvä.

Varsinaisia päätöksiä tekeviin viranomaisiin puolestaan on vaikeaa saada mitään kontaktia, samalla kun vallalla on tuttu normatiivinen oletus, että kaikki osaavat ja haluavat käyttää verkkopalveluja ja älypuhelimia. Hyvin oireellinen on tilanne, jossa Ann joutuu puhutteluun autettuaan Danielia työnhakijaksi ilmoittautumisessa. Se on tuomittavaa, koska palvelemisesta voi tulla “ennakkotapaus”!

Tämä kaikki vertautuu liiankin helposti suomalaiseen järjestelmään, jossa TE-toimistossa asioivat törmäävät yksityisen yrityksen palkkalistoilla oleviin palveluneuvojiin. Näistä keskusteluista ei jää merkintää TE-toimiston tietojärjestelmään, eikä työnhakijoilla ole siten oikeusturvaa vedotessaan tällaisissa tilanteissa saamiinsa neuvoihin. 100-prosenttisesti valtiollinen (tai kunnallinen) työ- ja elinkeinohallinto ei tietenkään toimisi aina “oikein”, mutta ainakin sillä on suuremmat mahdollisuudet onnistua kuin julkisen ja yksityisen sektorin sotkulla. Kokonaisuudessaan julkinen työvoimahallinto on myös perusteellisemmin poliittisesti kontrolloitavissa.

Suomen tulevassa “maakuntauudistuksessa” tämä yksityistäminen tullaan viemään entistä pidemmälle. Toteutumassa on perinteinen yksityistämisen ideologinen oikeuttaminen: ensin tietoisesti leikataan niin paljon että tehtävistä on mahdotonta suoriutua, sitten tätä pidetään todisteena julkisen sektorin tehottomuudesta ja yksityisen sektorin tehokkuudesta. Julkiselle sektorille menevä raha on “byrokratian” ylläpitämistä, siinä missä yksityistettyjen palvelujen hintalappu ei päättäjien mielestä ole ikinä liian korkea. Danielin protestointi on ymmärrettävää ja innostavaa, mutta kuka protestoisi sekä vastustaisi konkreettisesti meneillään olevaa työvoimapalvelujen yksityistämistä?

Ken Loach on aikaisemminkin tehnyt työelämäaiheisia elokuvia, liittyen esimerkiksi työvoimanvuokraukseen (It’s a Free World…), rautateiden yksityistämiseen (Navigators) tai rakennusalan pimeään työhön (Riff-raff). Käsiteltävänä ovat olleet myös suuremman mittaluokan poliittiset aiheet, kuten Irlannin konflikti (Hidden Agenda, The Wind That Shakes the Barley) tai Espanjan sisällissota (Bread and Roses). Kun katsotaan Loachin töiden pitkää linjaa, niin keskeisiä ovat olleet rosoiset, työväenluokkaisia aiheita ja hahmoja käsittelevät elokuvat (Looking for Eric, Enkelten siivu, My Name is Joe): realistiset tarinat, joiden koskettavuus on hahmojen ja dramatiikan yksinkertaisuudessa ja tavanomaisuudessa. Vaikuttavuuteen ei tarvita erikoistehosteita tai supertähtiä, vaan tärkeimmät aiheet löytyvät arkisesta todellisuudesta. I, Daniel Blake on kiistatta onnistunut elokuva, eikä katselukokemusta onnistu häiritsemään edes muiden katsojien ajoittainen nyyhkytys.

Markus Termonen

[1] Ks. Työ- ja elinkeinoministeriön ohje TE-toimiston tehtävistä työttömyysturvajärjestelmän toimeenpanossa, s. 56. Ks. myös Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi työttömyysturvalain muuttamisesta ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi, kohta 3.3.: “Työttömyysturvalakia muutettaisiin siten, että työnhakija menettäisi oikeutensa työttömyysetuuteen kieltäydyttyään ilman pätevää syytä hänelle tarjotusta työttömyysturvalaissa tarkoitetusta työllistymistä edistävästä palvelusta, vaikka osallistumisesta palveluun ei olisi sovittu työllistymissuunnitelmassa tai sitä korvaavassa suunnitelmassa. Nykyisin seuraamuksen asettaminen edellyttää pääsääntöisesti, että osallistumisesta palveluun on sovittu suunnitelmassa. Seuraamussäännöksen soveltamisala laajennettaisiin kattamaan työttömyysturvalaissa määriteltyjen työllistymistä edistävien palveluiden lisäksi myös muut kuin työttömyysturvalaissa tarkoitetut työ- ja elinkeinotoimiston järjestämät työllistymistä edistävät palvelut. Muutosten tavoitteena on edistää työttömien työllistymistä tiukentamalla heidän velvollisuuttaan osallistua palveluihin. […] Esityksessä ehdotettu vaihtoehto on ainoa, joka nopeuttaa työnhakijoiden osallistumista työttömyysetuuden menettämisen uhalla tarjolla oleviin palveluihin myös silloin, kun suunnitelmaa ei ole mahdollista laatia ennen palvelun alkamista. Lisäksi kyseinen vaihtoehto on ainoa, joka ohjaa työnhakijoita työttömyysturvan seuraamusjärjestelmän keinoin osallistumaan työ- ja elinkeinotoimiston hankkimien ulkopuolisten palveluntuottajien järjestämiin palvelukokonaisuuksiin.”

Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *