Michael Mooren Capitalism: A Love Story on informatiivinen ja hauska, joskin mooremaiseen tyyliin sekava ja nippelitietoa joka suuntaan pursuava montaasijärkäle kapitalismin pahuudesta, pankkiirien ahneudesta, työttömien, kodittomien ja köyhien kurjuudesta sekä tietenkin demokratian, demokraattien ja Obaman olemuksellisesta hyvyydestä. Moorelaista orientaatiota kunnioittaen myös tämä arvio on helvetin sekava mötkö siitä, mitä filmi pääpiirteissään pitää sisällään, mitkä ovat sen ansiot ja mistä se ansaitsee eniten remmiä persposkille.

Mooren tyyli on lupsakan ja mukaradikaalin mustan huumorin yhdistäminen Dr. Phil -tyyliseen yksittäisten ihmisten henkilökohtaisilla tragedioilla mässäilyyn. Filmin hauskinta antia ovatkin videoklipit, jossa Schwarzenegger julistaa muuttaneensa Yhdysvaltoihin sosialismia pakoon, Ronald Reagan kehoittaa naista olemaan hiljaa läimäisemällä tätä avokämmenellä naamaan ja kun Jeesus Nasaretilainen on dubattu toistelemaan kapitalismin perusoppeja. Vakavammalla puolella filmissä paukutetaan toinen toistaan rankempia henkilöhaastatteluja lentäjistä, jotka pienen palkan takia joutuvat käymään sosiaalikassoilla, nuorista, joille tuomarit tehtailevat tuomioita yksityisiin nuorisovankiloihin, firmoista, jotka tekevät miljoonia kuolemilla vakuuttamalla työntekijänsä ja tietenkin niistä, joiden kodit on pakkolunastettu finanssikriisin myötä. Lankkua lyödään oviin ja ikkunoihin ja omaisuutensa menettäneiden ihmisten viimeinen nöyryytys on, että he joutuvat siivoamaan asuntonsa ja polttamaan irtaimen omaisuutensa pankin maksamaa 1000 dollarin siivouspalkkiota vastaan: silvuplee köyhät, oma moka huono säkä!

Moorea katsoessaan tulee ensinnäkin filtteröidä USA-keskeisyys. Toisekseen tulee muistaa se, että Moore pyrkii filmeillään vaikuttamaan keskilännen rehupiikleksiin sekä jomman kumman rannikon liberaalehin eli loppupeleissä filmien yleisö pohjautuu Mooren käsitykseen suhteellisen kouluttamattomista keskivertoäänestäjistä, jotka muodostavat poliittiset mielipiteensä enimmäkseen arvokysymyksiin vedoten. Tämän huomioiden Moore ansaitseekin stetsoninnoston ja pintakullatun papukaijamerkin siitä hyvästä, että hän on uudessa filmissään alkanut puhua uusliberalismin ja globalisaatiokriittisyyden sijaan kapitalismista.

Filmissä jää kuitenkin suhteellisen avoimeksi, mitä Moore kapitalismilla tarkoittaa. Puhuuko hän talousjärjestelmästä? Kulttuurista? Yhteiskuntajärjestyksestä? Republikaanien politiikasta? Elämäntavasta? Ahneudesta? Moore toistaakin kaikki uusliberalismin kritiikin klisheet, kuten että Ronald Reaganin myötä maailma valjastettiin jotenkin perustavalla tavalla moraalittoman, rahanahneen, luonnottoman, sairaan ja pahan talousjärjestelmän valtaan, joka on polkenut maahan demokratian ja pyyhkinyt perseensä perustuslakiin ja kymmeneen käskyyn. Sanalla sanoen: mahotonta meininkiä! Moore ihmettelee silmät pyöreänä, miten pankit voivat pakkolunastaa ihmisten asunnot ja heittää köyhät ihmiset kadulle samalla kun pankkiirit kahmivat miljoonaboonuksia.

Moore ei tämmöistä vääryyttä tietenkään hyväksy vaan menee oikopäätä lukemaan Yhdysvaltain perustuslakia. Koska Moore on jenkki, tietenkin hän ilmentää pervoa ja outoa itseriittoisuutta, joka liittyy kulttiin nimeltä perustuslainpalvonta. Jenkkilän perustamiseen liittyneen epämääräisen historian takia Yhdysvaltain perustuslaki on itsessään palvonnan kohde, poliittisen filosofian perustraktaatti, pyhäinjäännös, nationalismin korkein symboli jne. ja siten se sopiikin poliittiseksi kyynärpääksi ja sähköpampuksi tilanteessa kuin tilanteessa. Koska Moore ei löydä perustuslaista minkäänlaista mainintaa kapitalismista tai talousjärjestelmästä ylipäätään, tämä puute oikeuttaa hänet asiakirjoista pyhimmän voimauttamana vaatimaan pahan sekä epäoikeudenmukaisuuteen johtavan kapitalismin tilalle demokratiaa!

Ja...siihen elokuvan analyyttinen anti oikeastaan jääkin.

"Demokratialla" on käsitteenä erittäin myönteinen kaiku kautta historian - vaikka se Antiikin aikoina tarvitsikin toteutuakseen orjataloutta ja nykymaailmassa globalisaatiota, uusliberalismia ja muuta Mooren halveksumaa mahotonta meininkiä. Kuten Björn Wahlroos kommentoi vaalirahakohua, jonkun se on demokratiakin maksettava. Johtuen kuitenkin käsitteen positiivisesta imagosta eli universalistisesta hyvyydestä, sen haltuunotosta on propagandistista hyötyä, eikä demokratian tai kansandemokratian toistelu ole ollut vierasta sosialismia ja kommunismia kapitalismin tilalle vaatineille radikaalivasemmistolaisillekaan. Demokratia ei kuitenkaan ole mikään talous- saati yhteiskuntajärjestelmä, joten Mooren vaatimus demokratiasta sinällään kapitalismin tilalle jää katkokävelevän ontuvaksi. Ilmeisesti Mooren kela kulkee kuitenkin jotakuinkin niin, että kapitalistinen järjestelmä tulisi demokratisoida, jolloin ihminen ohjailisi taloutta eikä päinvastoin.

Elokuvan parasta antia ovatkin kehoitukset vallata takaisin taloja, joita pankit ovat pakkolunastaneet sekä kehoitus työläisille pitää kiinni oikeuksistaan. Jenkkiläisestä perspektiivistä ajatellen filmin positiivisin asia onkin Mooren avoimen myönteinen suhtautuminen työtaisteluja kohtaan, kun hän kannustaa työntekijöitä vastustamaan suuryritysten ahneutta ja mielivaltaa. Filmissä vieraillaan tehdasvaltauksessa, jossa potkut saaneet työntekijät vaativat irtisanomisrahojaan, jotka heiltä yhtiön konkurssin myötä oli evätty. Moore vierailee lisäksi leipätehtaassa, jossa palkat johtajien ja työntekijöiden kesken jaetaan tasan ja vuosiansiot ovat siinä 60 000 dollarin kieppeillä. Moore muistelee myös lämmöllä Fordin tehtailla tapahtuneita valtauksia ja lakkoja eli saavutuksia, joilla hänen isänsä sukupolvi kyykytti suuryrityksiä. Sittemmin isänkin tehdas Flintissä on mennyt konkurssiin ja tilalla on ainoastaan roskainen soramonttu.

Johtuen USA-keskeisyydestä ja pyrkimyksestään vaikuttaa äänestäjiin Moore ei kuitenkaan pääse kritiikissään ja argumentoinnissaan ihmettelyä ja yksittäisten vääryyksien pöyristelyä pitemmälle, eikä se kyllä liene elokuvan tarkoituskaan. Vaikka hän puhuu kohtuullisen paljon sosialismista ja haastattelee tiettävästi Yhdysvaltain kongressin ainoata sosialistiedustajaa, Moore on pesunkestävä demokraatti, jonka puolella ovat Obama, perustuslaki, Yhdysvaltain kansa sekä 10 käskyä. Elokuvan kömpelöintä argumentointia lieneekin periodi, jossa haastatellaan Mooren omaa vihkipappia sekä muita tuttuja pappissäädystä, jotka toistelevat kapitalismin pahuutta ja sitä, että Jeesus ei ainakaan olisi ollut kapitalisti.

Dim lights Embed Embed this video on your site

Täten Moore ei kykene kyseenalaistamaan kapitalistisen tuotantomuodon perimmäistä toimintalogiikkaa ja reproduktioprosessia sinällään, eikä siten kykene selittämään, miksi investointipankit, pankkiirit, Bushin hallinto ja republikaanipolitiikka ovat sitten niin ahneita, pahoja ja moraalittomia kuin Mooren tv-sarjoissa, kirjoissa ja elokuvissa on vuosikymmenien ajan annettu ymmärtää.

Syy Yhdysvaltain hallinnon ja keskuspankkien toimiin on kapitalismin toimintalogiikan eli mahdollisimman suurten voittojen kasaamisen kannalta ajateltuna yksinkertainen: 1970-luvulla Yhdysvaltojen ratsastaminen toisen maailmansodan jälkeisen Euroopan ja Japanin jälleenrakennuksella alkoi olla ohi, minkä lisäksi päälle puski vielä öljykriisi eli superhalvan öljyn ulosmittaaminen loppui Lähi-Idästä. Yritysten pyörittäminen ja pankinjohtaminen alkoi olla yhtä hässäkkää ja hätiin keksittiin monimutkaiset finanssi-instrumentit ja deregulaatioon siirryttiin nimen omaan siksi, että niillä oli helpompi paikata reaalitalouden tuottamattomuutta.

Kummallinen osuus elokuvassa on kohtaus, jossa haastatellaan useita finanssialan ammattilaisia, jotka eivät muka osaa kansantajuisesti selittää, mistä johdannaisissa on kysymys. Jumalauta, kerrataas vähän: kyse on 1600-luvun tulppaanikaupan tapaisesta keinottelusta, joskin nykykontekstissa huomattavasti kehittyneemmästä ja hallitsemattomissa olevasta keinottelun muodosta. Ideaalisesti johdannainen on riskienhallinnan väline, eräänlainen vakuutus eli rahoitusinstrumentti, jonka arvo voi olla kiinni oikeastaan missä tahansa reaalisessa tai todennäköisessä, kunhan se voidaan mitata jonkinlaisella - ihan sama millä - yhteismitallistavalla laskutavalla. Johdannaisen arvo määräytyy siis jostakin täysin randomista (mitä vaikeammin ennakoitavasta sitä parempi) muuttujasta, kuten osakkeesta, asuntovelasta, maissipavusta tai todennäköisyydestä, että Suomen valtio yksityistää asevoimat jne. Näitä johdannaisia myydään sitten eteenpäin yksistään tai niputettuna yhteen. Luonnollisestikin, mitä enemmän kaikenlaisia osakkeita, joukkovelkakirjoja, takuita, kiinteistölainoja, vedonlyöntejä jne. on lyöty yhteen, sitä suuremmat ovat uusiin johdannaiskauppoihin sisältyvät riskit, sillä kenelläkään ei ole minkäänlaista hajua niiden todellisesta arvosta. Jutun juju onkin siinä, että yhä suurempia riskejä seuraa mahdollisuudet yhä suurempiin voittoihin. Eikä riskien suuruutta tarvitse kyetä edes mittaamaan, sillä johdannaiskaupassa toivotaan ainoastaan, että markkinoilta löytyisi joku vieläkin vauhtisokeampi, jolle riskit voitaisiin edelleen ulkoistaa.

"I refuse to live in a country like this, and I'm not leaving."

Moore pitää kapitalismia ennen 1970-lukua, Reagania ja Thatcheriä lapsuuden viattomana kulta-aikana, jolloin työmiehen palkka riitti koko perheen elättämiseen, matkailuun, kouluttautumiseen ja porvarilliseen hauskanpitoon. Viittaus työmiehen palkan riittävyydestä on elokuvassa puolihuolimaton, mutta kuitenkin jokseenkin mielenkiinteinen huomio. Ihanne sukupuolten tasa-arvosta ohittaa yleisesti huomion Yhdysvaltain reaalipalkkojen laskusta, mikä onkin johtanut yleisesti hullunkurisiin tulkintoihin esimerkiksi nykyisen talouskriisin seurauksista. Yle esimerkiksi uutisoi vajaa vuosi sitten, kuinka Yhdysvalloissa katosi vuonna 2008 noin 3,6 miljoonaa työpaikkaa miesvaltaisilta rakennus- ja teollisuusaloilta, mikä on näkynyt positiivisesti työllisyystilastoissa sukupuolten välisenä tasa-arvona (naisten osuus vuoden 2009 alussa noin 49,3%).

Naisten ottaminen työnjaon piiriin on lisännyt sukupuolten välistä itsemääräämisoikeutta, tasa-arvoa uranäkymien suhteen ja riippumattomuutta miehistä, mutta samalla naisten on yhä vaikeampi kieltäytyä työmarkkinoilta ylipäätään. Naisten ottaminen kaiken aikaa intensiivisemmin työmarkkinoille tai siis pakottaminen töihin sahalle siinä tapauksessa, että rahat eivät enää riitä, voidaankin nähdä yhtenä kapitalismin vastauksena kaiken aikaa pienempään tuottavuuteen ja fordismin kriisiin 1970-luvulla. Sukupuolten välisen tasa-arvon lisääntymisestä puhuttaessa tulisikin ottaa huomioon, että samaan aikaan kapitalistisen tuotantomuodon kehityksen myötä palkat on voitu polkea alas, sosiaalietuuksia leikata ja yksityistää vakuutuksien taakse sekä pakottaa ihmiset töiden lisäksi myös kaiken aikaa suurempaan velanottoon, sillä työvoimareservi on kasvanut valtioiden sisäisesti ja globaalisti samalla kun ay-liikkeen ja työväen joukkovoima on vähentynyt.

Koska Moore ei kykene kyseenalaistamaan kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän toimintalogiikkaa ja reproduktioprosessia sinällään, hän ei myöskään kykene selittämään, miksi kapitalismi oli hänen isänsä aikoina sitten niin paljon olemuksellisesti parempi kuin nykyinen korruptoitunut maailmanvalta - paitsi tietenkin, että tuohon aikaan valta oli enimmäkseen demokraateilla.

Ajatus hyvästä kapitalismista ennen 1970-lukua ja seuraavan 40 vuoden pimeästä ajasta on kapitalismin kehityksen kannalta historianfilosofisesti paitsi lyhytnäköinen, myös nurinkurinen: siinä otetaan annettuna jokin menneisyyden kultakausi, jonka jälkeen kaikki on mennyt uusliberalisaation myötä päin helvettiä. Kuitenkin ulottamalla analyysi kapitalismin kehitykseen löytyretkistä ja painokoneen keksimisestä 1800-luvun lopun imperialismiin ja maailmankaupan räjähdysmäiseen kasvuun sekä 1900-luvun alun talouden ylikuumenemisesta molempiin maailmansotiin sekä jälleenrakennusta seuranneeseen 1970-luvun taantumaan Moore olisi voinut nähdä suhteellisen selkeästi, että kapitalismin kehitys on ollut pitkällinen prosessi, joka on edennyt epätäydellisyydestä kriisien ja taantumien kautta aina vain toimivampaan, tuottavampaan ja kaiken aikaa maailmaa yhä intensiivisemmin hyväksikäyttävään voitontavoittelun ja lisäarvon tuotannon järjestelmään.

Kapitalismin kehitykseen sisältyy historiallisesti pitkiä nousun ja laskun kausia, joita on pyritty käsitteellistämään esimerkiksi Kondratieffin sykleillä. Kondratieffin syklien mukaan viimeisen 500 vuoden on nähtävissä suhteellisen säännöllisiä noin 50 vuoden välein toistuvia liikkeitä, jossa on aluksi 25 vuoden nousukausi ja jota seuraa 25 vuoden talouden taantumaa ja takapakkia. Nykyinen vallitsevan aikavälin sykli alkoi toisen maailmansodan päättymisen jälkeen 1945 ja käännekohta huonompaan koettiin 1970, jonka jälkeen talouden taantumaan on vastattu ja systeemiin on pumpattu jerkkua edellä kuvatun kehityksen mukaisesti. Viimeisen 40 vuoden aikana pahimmissa kriiseissä systeemi on ollut vuosina 1974-1975, 1980-1982, 1991-1993, 2001-2002 sekä vuodesta 2007 lähtien.