Kadonneen jäänaskalin metsästys

Tatu Ahponen

Marxism 2010 -festivaali oli monella tapaa opettavainen. Oppia ei saanut niinkään marxismista tai muista vasemmisto-ideologioista kuin monista yleismaailmallisemmista asioista. Kuten puolueorganisaatiosta ja organisaatiosta yleensä ja eri organisaatiomalleihin liittyvistä hyvistä ja huonoista puolista. Ja totta kai sain aitiopaikat trotskilaisuuden, tuon Suomessa syyttä ja syystä haukuttuun ideologian, tarkkailuun.

First things first. Marxism 2010, toisin kuin Historical Materialism 2009, josta kerrottiin Revalvaation aikaisemmassa matkaraportissa, ei ollut varsinaisesti maailmantilannetta monelta eri kantilta analysoiva, marxilaisen tutkimuksen uusimpia käänteitä esiin tuova konferenssi, vaan jonkinlainen herätys- ja käännytyskokouksen ristisiitos. Keskiössä oli tapahtuman järjestäjä, Socialist Workers Party, yksi Iso-Britannian suurimmista laitavasemmiston trotskilaisista puolueista. (Suurin osa brittien laitavasemmistoa ylipäätään tuntui koostuvan trotskilaisista puolueista.)

SWP:tä oli vaikeaa olla festivaalin aikana huomaamatta. Luennoille mennessä oven edessä oli innokkaita punapaitaisia järjestäjätiimiläisiä kertomassa, miten kannattaa liittyä SWP:hen tai SWP:n suosimiin kampanjoihin. Samoin tiimiläisiä parveili ympärillä luennoilta poistuttaessa. Ulkona liikkuessa silmille heiluteltiin joko liittymiskaavakkeita, puolueen lehteä Socialist Workeria tai milloin mitäkin addressia, ja kaikki festivaalin mainosmateriaali oli SWP:n kuvamateriaalia, kuten puolueen nyrkkilogoa, täynnä. Myös jäsenet, joita luentojen välissä sattui tapaamaan, vaikuttivat usein vähän kulttimaisilta. Tämä tosin saattoi johtua siitä, että keskimääräinen SWP:n jäsen vaikutti olevan innokas, kirkasotsainen yliopisto-opiskelija. Ehkä vaikutelmaa edesauttoi se, että konferenssi järjestettiin yliopistossa… Vähän ajan kuluttua aloin vain vastailemaan että olin Suomesta kotoisin, mutta tätä seuraavassa repliikissä minua sitten yritettiin rekrytoida SWP:n suomalaiseen sisarjärjestöön, Sosialistiliittoon. Yleensä viimeistään se, että sanoin etten edes tiedä asuuko Sosialistiliiton jäsenkourallisesta kukaan kotikaupungissani, hillitsi vähän rekrytointi-intoa. Yleensä.

Menneisyys on tätä päivää

Yliopisto olikin järjestyspaikkana varsin sopiva, koska tapahtumaa mainostettiin “marxismikurssina” ja herätys- ja käännytyskokousfunktioiden lisäksi sillä selvästi oli opettava tarkoitus. Uusille jäsenille tai muuten vain kiinnostuneille opetettiin viiden päivän aikana sopivat trotskilaiset kannat niin puolueorganisaatiosta, vallankumouksellisen vasemmiston tärkeistä figuureista (Marx, Lenin, Trotski, Rosa Luxemburg sekä SWP:n pyhät jumalat Tony Cliff ja vastikään kuollut Chris Harman) kuin marxismin teoriastakin. Myös talouskriisiä käsiteltiin ja puhujiksi oli otettu, varmaankin yleisöä vetämään, myös muutama ei-trotskilainen, kuten aina muodissa oleva Slavoj Zizek ja brittiläisen reformistisen vasemmiston ikoni Tony Benn. (Zizekiä en käynyt itse kuuntelemassa koska olin miehen jo aikaisemmin nähnyt Helsingissä suurta valaistumista saavuttamatta.)

Kurssisalien ulkopuolella tosiaan oppi enemmän kuin sisäpuolella. Oli varmaan itseltäni ihan hyvä päätös skipata paritkin luennot ja jutella muutaman 70-vuotiaan, monet taistot nähneen herrasmiehen kanssa, jotka ylläpitivät ehkä koko alueen sympaattisinta organisaatiota, jonkinlaista marxilaisen historian seuraa. Aateveteraaneilta löytyi muun muassa vihkonen jossa analysoitiin humoristiseen sävyyn kaikkia 1980-luvulla vaikuttaneita brittivasemmiston pikkuryhmiä, joita jo silloin oli kymmeniä, nyt vieläkin enemmän. Näitä pikkuryhmiä saattoi nähdä myös itse tapahtumassa salien ulkopuolella rekrytoimassa omiin, lähinnä trotskilaisiin, puolueisiinsa. Puolueiden erot vaikuttivat varsin epäselviltä. Usein eron syy oli saattanut tapahtua jo vuosikymmeniä sitten, tai ainakin vuosikymmeniä vanhat tapahtumat olivat vieläkin kirkkaana mielessä. Eräskin Spartacist League-nimisen puolueen innokas käännyttäjä selitti minulle heti alkutekijöikseen miten SWP ei oikeasti kannattanut Pohjois-Irlannin jälleenyhdistämistä Irlannin kanssa, koska puolue oli 1970-luvulla ollut sitä mieltä, että joukkoja ei kannata vielä vetää Pohjois-Irlannista pois. Joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään, vai miten se meni? Tämän jälkeen kyseinen spartakisti katsoi parhaaksi käännyttää minua sanomalla, että heidän puolueensa oli kyllä tukenut Stalinia talvisodassa…

Muitakin kuin trotskilaisia puolueita näkyi kyllä. Ainakin Ison-Britannian kommunistinen puolue (tai ainakin jokin näistä, tämänkin tittelin kun on jollain tavalla omaksunut useampikin puolue…) mainosti olemassaoloaan, saaden trotskilaisilta järjestöiltä heti stalinismileiman otsaansa. Materiaali sinänsä ei vaikuttanut kovinkaan erilaisilta trotskilaisjärjestöihin nähden. Suurin osa Ison-Britannian laitavasemmistoa oli ollut 2000-luvulla Respect-nimisessä, ehkä jossain määrin Vasemmistoliittoa vastaavassa yhdistelmässä puolueita, jossa oli mukana myös Labourin vasemmistoa edustanut alahuoneen jäsen George Galloway. Respect oli vahvimmillaan Irakin sodan alkuvaiheilla ja oikeastaan syntyi sitä vastustaneesta liikkeestä ja vastustuksen luomasta tarpeesta yhteistyölle, mutta vuonna 2010 kaikkien saamieni tietojen mukaan on enää varjo entisestään. SWP oli lähtenyt siitä lätkimään jo ajat sitten, ja monien mielestä oli ilmiselvää, että koko yhteenliittyminen oli ollut alunperinkin aika kuolleena syntynyt ajatus.

Varsinaiseksi syntipukiksi nimettiin sitten välillä Galloway, välillä SWP ja välillä kuka mikäkin. Respectin hiipuminen kuitenkin kuvasti yleistä tunnelmaa, jossa pidettiin itsestään selvänä että laitavasemmisto on tuomittu toimimaan tuhannessa eri pikkupuolueessa joilla ei välttämättä ollut erityisempiä eroja, mutta jotka toiset puolueet kuitenkin rituaalinomaisesti tuomitsivat “opportunisteiksi” tai “lahkolaisiksi”, lähinnä sen mukaan olivatko kyseiset puolueet jollain kuvitteellisella ideologisella janalla oman puolueen oikealla vai vasemmalla puolella. Tai siis olivatko ne olleet omasta puolueesta oikealla tai vasemmalla jonain menneisyyden ajankohtana, mahdollisesti vaikka 1970-luvulla.

1970-luku onkin aika hyvä määre siinä, että keskustelut ja SWP:n erilaiset kampanjat olivat kuin tuulahduksia kyseiseltä ajalta tai vieläkin kauempaa. Leikkauksia vastustetaan, samoin (Afganistanin) sotaa, natsismia ja muuta pahaa. Tuoreinta tuulahdusta edustaa uudenaikaisen 1990-lukulainen ilmastonmuutoskampanja, jossa vaaditaan miljoonaa uutta ilmastotyöpaikkaa. Eipä siinä, eihän leikkausten, sotien, natsismin ja ilmastonmuutoksen vastustamisessa ole mitään vikaa, mutta kuten jo aikaisemmassa Historical Materialism-konferenssiraportissa tuli ilmi, uutta ei ehdoteta. Sinänsähän SWP:n tehtävä ei tietenkään ole järjestellä tämänhetkistä yhteiskuntaa uudelleen vaan kaataa se. Selväksi tulee joka käänteessä, että puolue pitää itseään vallankumouksena. Iso banneri seinällä sanoo “ONE SOLUTION – REVOLUTION” ja kaikkialla tolkutetaan, että reformit eivät ole ratkaisu vaan väline ja syy osallistua reformitaistoihin on työväenluokan aktivointi. Aika peruskauraa näille tyypeille siis. Se, mitä vallankumous tässä tarkoittaa, oli vähemmän selvää. Paljon marssimista ja mielenosoittamista ja lakkoja ilmeisesti ainakin. Kirkassilmäisten opiskelijoiden ja keski-ikääntyvien opettajien massat eivät erityisesti näyttäneet siltä, että tietäisivät aseellisen vallankumouksen tullessa miten kivääriä edes pidellään.

Kriisi, hallitus ja vastarinta

Festivaalilla oli monta pääteemaa. Nytten suvantovaiheessa oleva (tai monien mielestä loppunut) 2000-luvun talouskriisi on tietysti edelleen ajankohtainen. Jotkut väittävät toki että kriisi on mennyt jo ohi, mutta tällaisesti ei tietenkään ollut tietoakaan festivaaleilla. Ei mikään kovin maatamullistava tulkinta tosin – vaikka lehdistö ja päättäjät toisin väittävät, yleinen tunnelma tuntuu olevan monien keskuudessa samanlainen, ja tätä käsitystä vahvisti festivaaleilla mm. Graham Turnerin esitelmä, jossa yksityiskohtaisesti taulukkoja käyttämällä todisteltiin, että suurin osa talousnotkahduksen tunnusmerkeistä (mm. asuntomarkkinoilla) näytti edelleen sitä, että nykyinen talousnousu on vain illusorista ja väliaikaista ja sitä tulee väistämättä seuraamaan uusi syöksy. (Samankaltaista on ennustellut Suomen osalle mm. Edward Hugh.) Ja taustalla, marxilaisissa piireissä vallalla olevan käsityksen mukaisesti, näilläkin festivaaleilla oli voiton suhdeluvun väistämätön lasku, joka on ollut näkyvissä selvästi jo 1970-luvulta ja jota on yritetty sen jälkeen estää lähinnä velanottoon perustuvalla kulutuksella, finanssialan taikatemppuilun vapauttamisella ja keynesiläisen säätelyn asteittaisella purkamisella. (kts. esim. tämä Megafoni-artikkeli kriisiteorioista.)

Kriisin näkyvät seuraukset eivät tietenkään tule ilmi abstrakteissa käppyröissä vaan ihmisten elämässä, ja ihmisten elämään näkyvimmin vaikuttava asia Iso-Britanniassa festivaalien aikaan olivat epäilemättä uuden hallituksen suunnittelemat leikkaukset. Syvien leikkausten vastustaminen oli SWP:n pääagenda. Julisteissa kaikkialla luki “STOP THE TORY CUTS – MAKE THE RICH PAY” ja SWP:n seuraava mielenosoitus kohdistui konservatiivipuolueen seuraavaan puoluekokoukseen, johon tämä viesti oli tarkoitus tuoda. (Sillä välin kun tätä raporttia kirjoiteltiin niin kyseinen kokous meni jo ohi. SWP onnistui saamaan protestiinsa 7000 ihmistä.)

Tietenkin osa leikkauksia vastaan nostatetusta raivosta kohdistui myös konservatiivien partneripuolueeseen, liberaalidemokraatteihin. Liberaalidemokraattien haukkumisesta tuli mieleen elävästi oma, ja monen muun kokema, pettymys Suomen vihreisiin vuosi-pari sitten. Puolue, jota itse oli äänestänyt, tuntuikin nyt systemaattisesti heivaavan pois kaikki periaatteensa menemällä mukaan oikeistohallitukseen. Luultavasti osa tämänkin konferenssin äänestäjistä oli äänestänyt liberaalidemokraatteja, tietäen että se on porvaripuolue mutta toivoen että ainakin se saisi läpi vaalilain uudistuksen, joka mahdollistaisi vasemmistolaisemman, vaalikelpoisen vaihtoehdon syntymisen. Vaalilain uudistus onkin tulossa, mutta sellaisessa muodossa, joka tuskin pahemmin auttaa SWP:n kaltaisia liikkeitä. Analyysiä koalitiohallituksen leikkauksista ja liberaalidemokraattien muutoksesta SWP:läisestä näkökulmasta tarjoaa esimerkiksi tämä artikkeli.

Juuri kriisin kohdalla paistoi selvimmin läpi SWP:n vanhakantaisuus. Leikkausten vastustaminen ja työpaikkojen puolustaminen on tietysti aina ajankohtaista, mutta se menee samalla myös helposti reaktiiviseksi, jonkinlaiseksi näytelmän osaksi. Hallitus ehdottaa leikkauksia, samat mielenosoittajat kuin aina ennenkin (ja osa uusia, aatteen palosta vielä hehkuvia jäseniä) protestoi niitä vastaan, leikkaukset tapahtuvat ja protestoijat siirtyvät protestoimaan jotain uutta – esimerkiksi seuraavia leikkauksia. Vaikka mitään näkyvää ei olisi saavutettu, aina voidaan tuudittautua siihen että protestin aikana muutama uusi ihminen on saatu vakuutettua oman tulkinnan paikkaansapitävyydestä. (Tähän vedottiin useita kertoja nimenomaisesti protestien järjestämisen tärkeimpänä syynä.) Uusien ideoiden esittämisessä tulee aina ottaa huomioon se, että ne voidaan aina tuomita suoralta kädeltä pelkkinä utopioina. Ainakin pakkaa kuitenkin on vähän sekoitettu ja toivon mukaan keskustelun toinen osapuoli on kerrankin pakotettu ottamaan kantaa johonkin keskustelun hegemonisen hallinnan sijaan.

Vanha vainooja, se katala kauhea

Jos leikkausten vastustaminen onkin perinteistä, niin vielä enemmän perinteet olivat pinnalla antifasismista puhuttaessa. SWP:n viholliset tärrä saralla, British National Party (BNP) ja English Defence League (EDL), kytkettiin suoraan aikaisempiin kamppailuihin, kuten koko brittivasemmistolle tärkeään Battle of Cable Streetiin (jossa brittien 1930-luvun fasistipuolue päihitettiin katutappelussa) ja Lewishamiin (jossa kävi samoin 1970-luvun National Front-natsijärjestölle).

Tietysti tilanne on nyt erilainen. BNP ja EDL ovat eri järjestöjä. BNP on National  Frontin melko suora jatkaja, joka alun perin irtaantui kyseisestä järjestöstä vuonna 1982 liian maltillisuuden vuoksi. Sittemmin BNP on “vaihtanut maiharit pukuihin” ja sen johtajat ajavat puoluetta kohti maltillisempaa ja “eurooppalaistyylisempää” kansallismielistä puolueideaalia. Samalla tavallahan tekivät vastikään läntisessa naapurimaassa huomiota saaneet Ruotsidemokraatit. SWP:lle tämä ei uppoa, saati sitten muullekaan brittiläiselle vasemmistolle saati perinteiselle oikeistolle. Järjestön johdossa ovat Nick Griffin ja muut vanhat katutappelijat ja vaikka holokaustinkieltäminen, yhteydet terrorismiin sun muut ylilyönnit ovat suurimmaksi osaksi siivottu julkikuvasta, melko avoin rasismi on silti edelleen puolueen arkipäivää.

EDL on eri maata. Nuori järjestö on alunperin syntynyt vuonna 2009 jalkapallohuligaanien yhteenliittymisen seurauksena. Sen pääasiallinen agendana on islamin vastustaminen. EDL mainostaa itseään ei-rasististena järjestönä, joka kamppailee äärimmäisyyslikkeitä vastaan, vaikka käytännössä sen johtajilla on yhteyksiä BNP:hen. EDL:n mielenosoitusmarsseissa väkivallalla on yleensä merkittävä osa, niin tavallisia kansalaisia kuin poliisejakin vastaan.

SWP osallistuu fasismin vastustamiseen Unite Against Fascism -nimisen järjestön puitteissa. SWP:n rooli järjestössä jäi konferenssin perusteella hieman epäselväksi, mutta puolueella on ainakin Internetin erinäisten blogien (vaikkapa tämän ja tämän) mukaan pyrkimys käyttää niitä United front-järjestöjä, joissa se vaikuttaa, lähinnä omina äänitorvinaan ja rekrytointiväylöinään, toisin sanoen harjoittaa entrismiä. Toisaalta, toisten tietojen, esimerkiksi joidenkin festivaalin puolueettomien tarkastelijoiden, mukaan, UAF olisi erilainen projekti ja SWP yrittäisi sen puitteissa käyttäytyä vähemmän entristisesti. Koko Euroopan vasemmistolla lienee vieläkin vakavia traumoja siitä, miten 1920-luvun Italiassa ja 1930-luvun Saksassa ei kyetty yhdistymään tarpeeksi vahvasti fasismin uhkaa vastaan, ja tämä voi olla syynä siihen, että myös SWP ottaa tilanteen normaalia vakavammin.

SWP toimii eri tavoin eri äärioikeistojärjestöjä vastaan. BNP:tä vastaan toiminnassa oltiin saavutettu viime vaaleissa voitto ja monet BNP:n paikallistason edustajat saatiin heitettyä paikallisvaltuustoviroistaan pois. Kunnia tästä saavutuksesta annettiin intensiiviselle ovelta ovelle -kampanjoinnille, jossa jalkauduttiin kertomaan BNP:n natsitaustasta ja -kytköksistä sellaisiin naapurustoihin, joissa puolue oli saanut paljon ääniä. SWP:n antifasistiosaston Anindya Bhattacharyaa mainitsikin varsin kiinnostavasti tutkimuksista käyneen ilmi, että kaikkein tehokkainta kampanjoida BNP:n vastaan oli nimenomaan BNP:n nimittäminen natsipuolueeksi. EDL:n suhteen laitettiin kova kovaa vastaan: EDL:n marsseihin järjestettiin vastamarsseja ja niissä sitten nyrkit lensivät. Maltillisemmilla tahoilla on epäilyksiä tämän taktiikan toimivuudesta tai oikeellisuudesta. Itsekin ihmettelin, onkohan todella paras tapa vastustaa natsifutishuligaanijärjestöä kuitenkaan se, että järjestetään rituaalinomaisia joukkotappeluita, joista kumpikin osapuoli lähinnä voimaantuu. Näiden joukkotappeluiden voidaan tulkita olevan osana samaa näytelmää, jossa kumpikin osapuoli tietää esittävänsä omaa rooliaan, vähän niinkuin leikkausten vastaisten mielenosoitustenkin tapauksessa.

Fasismin vastustaminen on SWP:lle tärkeää varmaan senkin takia, että siinä on saavutettu voittoja. BNP on nykyisin hajoamistilassa, japuolueesta on jo eronnut “maltillinen” faktio johon kuuluu monta tärkeää vanhaa johtajaa ja joka pitää esikuvanaan mm. Geert Wildersiä. (Uudella puolueella on mustiakin jäseniä, ainakin Photoshopin luomia sellaisia.) BNP sen sijaan on menossa konkurssiin. Toisaalta, EDL jatkaa omalla linjallaan, ja huolestuttavasti se on luomassa linkkejä ja leviämispohjaa ulkomaillekin. EDL:n aktiiveja on osallistunut New Yorkin protesteihin muslimien kulttuurikeskusta vastaan ja vastaavanlainen järjestö on perustettu Italiaan. Kertooko tämä jotain eri taktiikoiden toimivuudesta?

Lontoon pride-paraatissa marssivat mm. homomuslimit.

Verkostot vai verikostot?

Suomalaisen uuden vasemmiston blogi- ja nettikeskustelussa on viime vuosina ollut yhtenä tärkeänä teemana organisoituminen ja organisaatiomalli. Perinteinen vastakkainasettelu on ollut tiukasti johdettujen organisaatioiden, esimerkiksi puolueiden, ja verkostojen välillä. Verkosto tarkoittaa tässä organisaatiota joka ei oikeastaan ole organisaatio, jota ei ole rekisteröity mihinkään, jossa ei ole virallisia liittymis- tai eroamisprosesseja ja johtajat ovat korkeintaan hyvin tilapäisiä. Ainakin teoriassa siis. Etenkin preka- ja yliopistoympyröistä ponnistava porukka tuntuu olevan kovasti sitä mieltä että verkostot ovat mitä erinomaisin tapa tapa pyörittää toimintaa. Järjestöt ja, herra paratkoon, puolueet ovat jähmeitä ja tukahduttavia, avoimet verkostot ovat tulevaisuus! Tässä on tietysti mainittava että puoluekriittisyys on alkanut rakoilla, mutta silti vaikuttaa siltä että kun lähdetään johonkin uuteen hankkeeseen mukaan reaktio on edelleen muodostaa verkosto.

SWP edustaa melkein täysin vastakkaista kantaa. Se on erittäin vanhakantainen ja virallisesti demokraattisen sentralismin periaatteiden mukaisesti johdettu puolue, jossa on suhteellisen selkeätä, kuka johtaa ja kuka on jäsen. Retoriikkakin kumpuaa 70-luvulta, fordismin ja koko elämän kestävien työsuhteiden ajoilta. Prekariteetin taisin kuulla mainittavan yhden kerran koko seminaarin aikana, ranskalaisen Nouveau Parti Anticapitalisten vieraan avajaispuheessa, ja kyseinenkin puhe oli sellaista työnjakamisen, täystyöllisyyden ja ay-toiminnan suitsutusta että parinsadan euron pillifarkkuaktiivi olisi parkaissut ilmoille epäselvää ulinaa työn valorisaatiosta siltä istumalta.

Tästä huolimatta puolueen jäsenistöstä tuli mieleen se, että Suomessa sama porukka olisi juurikin niitä verkostoja kannattavia prekaariaktivisteja. Samanlaista kirkasotsaisuutta ja vallankumousfanitusta kuin kuultavissa oli joka tuutista. SWP antoi tosiaankin itsestään sen kuvan että kyseessä on enemmänkin SSP, Socialist Students Party. Aikuisemmatkin jäsenet liittyivät usein koulumaailmaan, ja etenkin opettajat vaikuttivat olevan yliedustettuina puolueen jäseninä. Tähän tosin ehkä vaikutti yliopisto tapahtumapaikkana ja tapahtuman opetusluonne, mutta mistä myös monet ulkopuoliset tarkkailijat tuntuivat olevan samaa mieltä.

Väkisinkin mieleen nousi ajatus, että oikeastaan organisaatiomallilla on aika vähän tekemistä sen kanssa, millaista porukkaa järjestö houkuttelee. Tietynlainen porukka vaan tulee jossain vaiheessa elämäänsä siihen tulokseen että kapitalismi on mätä ja pitää hajoittaa ja etsiytyy siihen jengiin jonka näkee parhaiten tätä asiaa edistävän, organisaatiomallista riippumatta. Kuitenkin, samalla tavalla kuin Pepsin juoja uskoo kolajuomansa olevan olennaisella tavalla monta kertaa paremman makuista kuin Coca Colan, tiettyyn organisaatiomalliin tietynlaisissa piireissä tottunut alkaa ajatella että hänen organisaatiomallinsa nyt vaan on se nykyaikaisin ja toimivin ja sujuvin.

Vaikka sillä ei olisikaan väliä ketkä organisaatioon liittyvät, organisaatiomallilla ja sen lieveilmiöillä voi kyllä olla muutoin väliä. SWP esimerkiksi onnistuu ilmeisesti houkuttelemaan riveihinsä suhteellisen hyvin porukkaa, mutta pyöröovi käy tiuhaan ja puolueesta myös liuetaan nopeasti. Puolue itse pitää tätä vain plussana, prosessina joka karsii jyvät akanoista. Toisaalta, jos ihmisiä pelottaa pois nimenomaan kulttimaisuus ja organisaatiomalli, se voi myrkyttää mielen kaikelle vasemmistotoiminnalle. Tästä olisi ehkä hyvä kuulla joltain paremmin tietävältä. Tässä mielessä puolueessa on verkostomainen elementti, kulkeehan verkostojenkin läpi porukkaa usein nopeasti, mutta erona voi olla se että verkostoissa tämä pyöröovimaisuus kuuluu organisaatiomallin perusluonteeseenkin eri tavalla kuin puoluemallin kohdalla.

Eipä se organisaatiomalli ihan negatiivinenkaan kyllä ole. Pitäisin sitä tärkeänä syynä esimerkiksi sille että Iso-Britanniassa mielenosoituskulttuuri on toista luokkaa kuin nyky-Suomessa. Briteissä miljoonat marssivat kadulla, Suomessa on hyvä jos kadulle saa 1 000 henkeä. Tätä ei voi selittää vain maiden kokoeroilla, ei Yhdistynyt Kuningaskunta ole kuitenkaan kuin noin 10 kertaa väkirikkaampi maa. Sen sijaan mieleen nousee väkisinkin että Suomesta vain puuttuu organisoitunut, määrätietoinen porukka joka jaksaa hoitaa jokaisen mielenosoituksen detaljit kunnialla kotiin kerta toisensa jälkeen.

Paino tässä on sanalla “organisoitunut”. Jos jostain uudesta liikkeestä ehdottaa että se perustettaisiinkin ihan viralliseksi järjestöksi eikä sillä ainaisella verkostomallilla niin joidenkin ihmisten mieleen hiipivät heti leninit ja stalinit ja muut möröt vuosien takaa. Sitten verkostoidutaan, järkätään ehkä mielenosoitus ja luotetaan että joku ne ihmiset sinne hommaa, seisoskellaan tunteja kaverinkaverin järkkäämän soundiauton musiikkeja pohtiessa, tapellaan mieluiten etukäteen ja ehkä vielä juuri ennen kulkuetta marssireitistä ja niin edelleen ja niin edelleen.

Tällaiset mielenosoitukset eivät ole kovin tehokkaita ja niissä ollessa rupeaa aika usein ottamaan päähän ja kovaa. Paljon toitotetaan sitä miten poliittisen toiminnan pitäisi olla kivaa, mutta kivanpitäjien suosiman organisaatiomallin sekavuus johtaa turhaan muniinpuhalteluun ja sekoiluun, ja lukuisten ihmisten, kuten minun, mielestä tällainen on aika perseestä. Olkoon sitten vaikka polpotisti-neljäsmaailmalaista mutta silloin kun marssitaan niin pidetään huolta siitä että kaikki tietävät mihin tulla, milloin, minne mennä ja mitä tehdä. Ja juuri tässä auttaa se, että on organisaatio jolla on selvät, sisäiset suuntaviivat ja kokemusta tällaisista asioista ja jäsenistö johon voi luottaa siinä että se auttaa näiden toimien suorittamisessa. Ennen kaikkea on tärkeää että toiminta ei jää yksittäisiksi mielenilmaisuiksi ja mielenosoituksiksi vaan taustalla on selkeä strategia ja tieto siitä mihin pyritään, ja tässä voi auttaa järjestömallin tukema jatkuvuus.

Mitä tästä voi oppia? Ainakin voidaan olla tyytyväisiä siitä, että ei olla kangistuttu vanhoihin kaavoihin. Haukkumiset siitä että vasemmisto on jämähtänyt paikalleen junnaamaan työväenliikkeen kaavoissa tuntuvat varsin pieniltä kun vertaa johonkin liikkeeseen joka on oikeasti jämähtänyt paikalleen. Kuten jo Historical Materialism-matkaraportissa sanottiin, suomalaisen vasemmiston ei tarvitse ainakaan häpeillä sitä että tulisimme uusien ideoiden ja lähestymistapojen suhteen teoreettisesti jälkijunassa. Käytännössä 70-lukuun jämähtäneiltäkin liikkeiltä voi olla toimintatapojen suhteen paljonkin opittavaa.Toisaalta, perinteilläkin on paikkansa; ne asiat, joista SWP järjestää kampanjoita (työajan lyhentäminen ja työolojen parantaminen, fasismin ja interventionistisen voimapolitiikan vastustaminen) ovat pohjimmiltaan hyviä, ja sille on syynsä miksi ne ovat olleet agendassa niin vahvoina vuosikymmenestä toiseen.

Toimintatapojen suhteen saattoi varauksella ihailla sitä antaumusta, millä aktiivit kävivät töihinsä. Intoa puhkuvat ja ystävälliset aktiivit saattoivat olla ärsyttäviä mutta hommat rullasivat. Ehkä tässä on jonkinlainen oma “porvarillinen” preferenssi, mutta onhan se nyt aina mukavampi että hommat toimivat. Mielenosoituksia ja puhetilaisuuksiakin oli koko ajan vireillä. Tässä mielessä olisi hyvä jos Suomessakin olisi vastaavanlainen, koko ajan melskettä yllä pitävä taho jonka ei tarvitse välttämättä välittää siitä, tuhlataanko nyt liikaa aikaa sellaiseen toimintaan joka ei ole byrokraattista vaikuttamista. Nuorisojärjestöt, nykyisin esimerkiksi Vasemmistonuoret, ovat lähinnä tätä roolia, muttalisää aktiviisuutta voisi olla tälläkin saralla, ja nimenomaan toiminnan suhteen poliittisia nuorisojärjestöjä haittaa se, että loppupeleissä kuitenkin suuri osa energiaa käytetään puolueen sisäiseen ja puolueeseen liittyvään toimintaan, vaikka vaalitoimintaan. Melskettähän on kyllä ollut, vaikkapa opiskelijaliikkeiden taholta, mutta ainakin Helsingin ulkopuolella vuoden 2009 toiminnallinen yliopistoaktivismi laantui yliopistolain hyväksymisen jälkeen. Voisi olla taas aika keskustella vaikkapa siitä, mitä voisi saada aikaan esimerkiksi pätkätyöläisten ammattiliitto, nimenomaan ammattiliitto eikä ammattiverkosto.

Totuus voi piillä myös oliiveissa! Totuus voi piillä myös oliiveissa!

Facebook-kommentit
2 Comments
  1. Ite olin sattumalta paikalla vuonna 2005. En muista oliko viimeinen päivä vai mitä, mutta sisään päästiin ilmaiseksi, kun portinvartijan edessä oli ensin pohdiskeltu, onko ohjelmassa vastinetta 15 punnan sisäänpääsymaksulle.

    Hyvä ettei maksettu, sillä vaikka tapahtuma oli ihan mielenkiintoinen kokemus, ei sieltä paljon mitään käteen jäänyt. Kaikki oli jotenkin niin ABC-tasoa, ja vaikken tietenkään tuntenut SWP:n edustaman perinteen juttuja kovin hyvin (ja siis sinänsä ABC ei olisi ollut pahitteeksi), niin esitykset tuntuivat liikaa ”viralliselta linjalta”. Nimekkäidenkin alustajien esitykset – mm. Walden Bello ja Samir Amir – olivat silkkaa ajan tuhlausta, sillä jonkun 45 minuutin aikana ei ehdi muuta kuin käydä läpi samat tutut ja tavanomaisimmat argumentit ja vasta-argumentit, ja se olikin sitten siinä. Bellokin vaan lateli 10 minuutin verran globalisaatiokriittisiä itsestäänselvyyksiä, minkä jälkeen sen piti juosta lentokoneeseen. Lisäksi yleisön joukossa on aina niitä, joiden täytyy päästä sanomaan joku oma juttunsa, liittyy se aiheeseen tai ei…

    En tiä kuinka moni oli tuolloin ”ensimmäistä kertaa” tällaisessa tilaisuudessa tai muuten uusia, mutta vähänkin pitemmälle ehtineille ei mielestäni ollut tarjolla muuta kuin uskon vahvistusta.. mikä ei ole huono, mutta itse vaan en päässyt siitä nauttimaan, kun en osallistunut alustusten jälkipyykkeihin ym. epävirallisempaan ohjelmaan, ja siksi olisin toivonut tapahtumalta muuta sisältöä.

    Vuosi tai pari myöhemmin kävin Sosialistiliiton Antikapitalistisilla päivillä, huomasi heti mistä oli otettu mallia. Murroksen lööpitkin roikkuivat pöydänreunoista samalla tavalla kuin Lontoossa…

    Tässä on tietysti mainittava että puoluekriittisyys on alkanut rakoilla, mutta silti vaikuttaa siltä että kun lähdetään johonkin uuteen hankkeeseen mukaan reaktio on edelleen muodostaa verkosto.

    Verkostopuhe on tätä päivää, oli todellisuus mitä hyvänsä. SKP:n naisjärjestökin on nimeltään Demokraattinen naisverkosto.

    Itse en nykyisellään oikein viitsi osallistua mihinkään toimintaan, jossa vastuita ei ole selvästi jaettu ja jossa monet toverit eivät ole valmiita/kykeneviä tekemään paljoakaan. Esim. jos kokousten aluksi pitää miettiä 5-10min, että kukas se tällä kertaa voisi olla sihteeri, niin pitäkää tunkkinne.

  2. Joo, Sosialistiliiton mallinottamisen voi huomata ihan vaikka Murrosta tai SL:n sivuja lukemalla ja retoriikkaa katsomalla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *