Karl Marx sosialismin kriitikkona: materiaalia keskusteluun [1]

abjection

Kirjeessään Ferdinand Lassallelle (päivätty 22.02.1858) Marx esittelee lyhyesti työtään, jota hän teki pääasiassa öisin, koska joutui kirjoittamaan hengenpitimikseen päivät sanomalehtiartikkeleita New York Tribuneen (Marxin vaimo Jenny kirjoitti Kondrad Schrammille 8. Joulukuuta 1857, että ”Karl tekee yötä päivää töitä: päivällä jokapäiväisen leipämme eteen ja öisin saadakseen valmiiksi Ekonomiansa”[2]. Kyseinen työ tulisi olemaan ”taloudellisten kategorioiden kritiikkiä tai mikäli haluat porvarillisen taloustieteen järjestelmä kriittisesti esitettynä”. Maneeriltaan se olisi tieteellinen eikä poliisinvastainen tavanomaisessa mielessä. Työ koostuisi kuudesta osasta: pääomasta, maaomaisuudesta, palkkatyöstä, valtiosta, kansainvälisestä kaupasta, maailmanmarkkinoista. ”Taloudellisten kategorioiden kritiikkiä”, joka, kuten on helppo nähdä, olisi modernin porvarillisen yhteiskunnan keskeisten instituutioiden analysointia, seuraisi ”poliittisen taloustieteen ja sosialismin kritiikki”, mutta ”kokonaisuudessaan poliittisen taloustieteen ja sosialismin kritiikin ja historian tulisi olla toisen työn kohteena”.

Kritiikillä, kuten tunnettua, Marx ei tarkoita täydellistä tyrmäämistä; se ei ole kieltävää tai kumoavaa, vaan kohteen tiedon alan, rajojen ja rajoitusten selvittämistä, sen keskeisten kategorioiden määrittämistä, niiden ideologisen arvon ja poliittisen käytön analysointia.

On myös muistettava, että vaikka Marx suhtautui aikansa sosialismiin selkeästi negatiivisemmin kuin klassiseen porvarilliseen taloustieteeseen, näki hän sen myös poliittisen taloustieteen (so. porvarillisen ideologian) mahdollisena vastakohtana, joka yhdessä kommunismin kanssa ”löytää teoreettiset edellytyksensä itse klassisen taloustieteen teoksista, etenkin Ricardolta”. (Grundrisse I, 23)[3] Siksi myös sosialismin kritiikin tulisi olla jollain tavoin samankaltaista kuin poliittisen taloustieteen kritiikin, so. sosialistisen ajatusjärjestelmän ”kriittistä rekonstruktiota”. Sosialismin ”rationaalisen ytimen”, sen yhteiskunnallisen perustan ja rajojen esittämistä.

Miksi Marx halusi liittää osaksi päätyötään, ja nimenomaan Pääoman ja porvarillisen poliittisen taloustieteen kritiikin jälkeen, sosialismin kritiikin tout court eikä tyytynyt pelkästään feodaalisen, porvarillisen ja utopistisen sosialismin kritiikkiin? Marxismista on vaikea löytää tähän mitään koherenttia vastausta. Siinä Marxin ajatus erillisestä sosialismin kritiikistä on joko ohitettu vaivihkaa, tai sitten on nähty, että kritiikki oli jo tehty Kommunistisen puolueen manifestin kolmannessa luvussa, jossa tarkastellaan sosialistista ja kommunistista kirjallisuutta. Marx itse viittaa joissain kirjeissään sosialismin kritiikkiin ”Saksalainen ideologia” -käsikirjoituksen yhteydessä, mutta toisaalta palaa aina silloin tällöin ajatukseen 1860-70 -luvun kirjeenvaihdossaan.

Juuri kukaan ei ole kaivannut puuttuvaa sosialismikritiikkiä, vaikka muuten on oltu innokkaita valittamaan esimerkiksi siitä, että Marx ei koskaan kirjoittanut ”teoriaa valtiosta” ja siksi Marxin ”taloudellisten kategorioiden kritiikkiä” on yritetty täydentää erilaisilla teorioilla politiikasta ja valtiosta.[4]

Toisin kuin poliittisen taloustieteen kritiikin osalta – esimerkiksi niin sanotut lisäarvoteoriat – Marxilta ei myöskään löydy runsaasti materiaalia, jossa hän olisi luonnostellut sosialismikritiikkiä, vaikka 1840-luvun loppupuolen kirjoituksia, esim. Filosofian kurjuutta, voidaankin pitää jonkinlaisena kritiikin hahmotteluna. Toisaalta sitä kirjoittaessaan Marx oli enemmän kiinnostunut poliittisen taloustieteen opinnoistaan kuin Proudhonin sosialismista.[5]

Tarkoitus ei ole rekonstruoida Marxin sosialismikritiikkiä, vaan tuoda ainoastaan esiin muutamia Marxin näkemyksiä, jotka sivuavat ajankohtaisia keskusteluja ja jotka olisi syytä ottaa vihdoinkin vakavasti eikä vain sivuuttaa olan kohautuksella tai lakaisemalla ne maton alle liian teoreettisina ajankohtaiselle poliittiselle toiminnalle.

Miksi sosialismin kritiikki? Ennen muuta sosialismi on Marxille ”väärä veli”, jonka kanssa kommunismin on tehtävä tilit selviksi. Marx kirjoittaa: ”Näissä kahdessa luvussa tehdään samalla selvää Proudhonin nykyisellään Ranskassa muodikkaan sosialismin perusteista, sosialismin, joka haluaa säilyttää yksityisen tuotannon, mutta organisoida yksityisten tuotteiden vaihdon, sosialismin, joka haluaa tavaraa muttei rahaa. Kommunismin on tehtävä tilit selviksi ennen kaikkea tuon ’väärän veljen’ kanssa…” Marx Joseph Weydemeyerille 1. Helmikuuta 1859.

1840-luvun lopulta lähtien Marxin sosialismikritiikin näkyvänä maalitauluna on ”sosialistinen kaunokirjailija” Pierre-Joseph Proudhon. Proudhonin ajattelussa risteytyvät modernin sosialismin kaksi olennaista puolta. Niitä Marx luonnehtii Proudhonin kuoleman johdosta häneltä tilatussa ”muistokirjoituksessa” seuraavasti: ”Taloustieteilijöiltä hän (Proudhon) ottaa ikuisten suhteiden välttämättömyyden; sosialisteilta hän ottaa sen illuusion että kurjuudessa nähdään vain kurjuus (sen sijaan, että siinä nähtäisiin vallankumouksellinen, hajottava puoli, joka kukistaa tämän yhteiskunnan)” Kirje J.B. Schweitzerille 24.tammikuuta 1865.

Ikuisten suhteiden välttämättömyydellä” Marx tarkoittaa porvarillisen yhteiskunnan tuotantosuhteiden ottamista ikuisina ja annettuina eikä historiallisina ja muutettavina. Siksi Proudhonin yhteiskuntakritiikki jää pelkästään kierron tasolle ja kohdistuu kierrossa näyttäytyviin jaon ”epäoikeudenmukaisuuksiin”.

Samassa yhteydessä Marx myös sanoo: ”Osoitan edelleen vielä kuinka hän (Proudhon) peräti riittämättömästi ja jopa suorastaan koulupoikamaisesti tuntee kansantaloustieteen, jota hän on ryhtynyt arvostelemaan, ja kuinka hän yhdessä utopistien kanssa tavoittelee niin sanottua ’tiedettä’, jonka avulla voitaisiin keksiä a priori kaava ’sosiaalisen ongelman’ ratkaisemiseksi, sen sijaan että ammentaisi tiedettä historiallisen liikkeen kriittisestä tiedostamisesta, liikkeen, joka itse luo vapautuksen aineelliset edellytykset”, kirje J.B. Schweitzerille 24.tammikuuta 1865.

Marx ei ole siis etsimässä ”tiedettä”, jonka avulla hän ratkaisisi ”sosiaalisen ongelman”. Sellainen ”tiede” on mahdollinen vain, jos sen kohde, objekti, perusta, pysyy ”kurjana” ja voimattomana ja tarvitsee sosialistin tai tieteilijän puhumaan puolestaan ja samalla antaa perustan sosialistin tai tieteilijän tieteelle – siis toimii näiden tulonlähteenä. Kurjuutta tai köyhyyttä ei tule tarkastella pelkkänä kurjuutena, köyhyytenä, siinä on nähtävä voimakas ja hajottava puoli. Kun Sutherlandin herttuatar tuomitsi orjuuden Yhdysvalloissa, Marx huomauttaa, että kyseessä on määritelmä ”brittiläiselle filantrooppien luokalle, joka valitsee kohteensa niin kaukaa kotoa kuin mahdollista ja mieluummin tuolta kuin tältä puolelta valtameren”. Sama pätee eilisen ja tämän päivän sosialisteihin.

Marxin oma kysymys suhteessa aikansa sosialismiin on pikemminkin seuraava: ”Yleisesti muotoiltuna kysymys kuuluisi: voidaanko olemassa olevat tuotantosuhteet ja niitä vastaavat jakautumissuhteet muuttaa kiertokulkuvälineessä, kierron organisaatiossa tehdyllä muutoksella?…voidaanko tällaiseen kierron muuttamiseen ryhtyä koskematta olemassa oleviin tuotantosuhteisiin ja niille perustuviin yhteiskunnallisiin suhteisiin?” Grundrisse, I, 71.

Mikä erottaa olennaisesti ”sosialismin” Marxin omasta ajattelusta on Marxin itsensä mukaan se, että sosialistit kieltäytyvät lisäarvon tarkastelusta sellaisenaan ja yrittävät muuttaa maailmaa pelkän vaihdon ja kierron alueella, jossa hallitsee omistus, tasa-arvo ja Bentham, sieltä he lainaavat mielipiteet, käsitteet ja mitta-asteikon pääoman ja palkkatyön yhteiskuntaa koskevalle arvostelulleen[6]: he eivät koskaan laskeudu lisäarvon tuotannon alueelle, pääoman arvonlisäyksen todellisuuteen. Marxin mukaan sosialistit ja ”vapaakauppias vulgaris” eivät laskeudu sinne, jotta he välttäisivät ”muutosten väkivaltaisen” luonteen (Grund. I, 71): ”Sen sijaan, että työläiset ottavat pääomaa kapitalisteilta, on kapitalistit pakotettava antamaan pääomaa heille”, Grund.I, 72.

Sosialismia, koska sitä eivät kiinnosta tuotantosuhteet, luonnehtii erityisesti korkoa tuottavan pääoman (finanssien) näkeminen pääoman perusmuotona ja kritiikin kohteena ”Sosialismi, joka on suuntautunut korkoa tuottavaa pääomaa vastaan pääoman ’perusmuotona’, ei itse siis ole ainoastaan täydellisesti porvarillisen näköpiirin vanki. Sikäli kuin sen kynäsota ei ole väärinymmärretty, pääomaa itseään vastaan epämääräisesti suunnattu hyökkäys ja arvostelu – pääomaa, jonka se kuitenkin samastaa sen yhteen johdettuun muotoon – se on kauttaaltaan vain sosialistiseen asuun puettua halua kehittää porvarillista luottoa. Se ilmaisee vain siis suhteiden kehittymättömyyttä siinä maassa, jossa tuollainen väittely menettelee sosialistisesti, se on itse vain teoreettinen kapitalistisen kehityksen oire, vaikka tämä porvarillinen pyrkimys voikin omaksua varsin hätkähdyttäviä muotoja, kuten esim. ’ilmainen luotto’. Samoin saintsimonismi pankkiiritoiminnan ihannointeineen..”, Valitut teokset IV, ”Lisäarvoteorioita”, 483.

Korkoa tuottavan pääoman (koronkiskonnan) näkeminen kapitalistisen pääoman perusmuotona, josta eroon päästessä päästään eroon pahasta kapitalismista, ja kurjuuden näkeminen vain kurjuutena, josta päästään oikeudenmukaisen jaon avulla eroon. Eivätkö nämä kaksi näkemystä hallitse edelleen sosialistista yhteiskuntakritiikkiä?

Sosialismin kritiikki oli Marxin mukaan mahdollista vasta arvoteorian jälkeen ja erityisesti vasta kun lisäarvoa oli tarkasteltu irrallaan sen erillisistä muodoista (voitto, maankorko), koska sosialistien yhteiskuntaa koskeva arvostelu lähti lisäarvon erityisestä muodosta. Lisäarvon tarkastelu sellaisenaan vaati kuitenkin, että on jätettävä tavaranvaihdon, tasa-arvon, oikeuden ja Benthamin maailma ja siirryttävä kapitalistisen yhteiskunnan todellisuuteen: työprosessiin ja lisäarvon anastamisen tarkasteluun. Kyse ei ole pelkästään tieteellisestä tai teoreettisesta siirtymästä: siirtyminen lisäarvon tarkasteluun sellaisenaan, irrallaan sen erillisistä muodoista, merkitsee luokkataistelun tekemistä näkyväksi ja tuntuvaksi ja samalla porvarillisen taloustieteen ja sosialismin paljastamista ideologioina. Mikäli poliittinen taloustiede on porvarillista, ”so. mikäli kapitalistinen järjestelmä käsitetään historiallisesti ohimenevän kehitysvaiheen asemasta yhteiskunnallisen tuotannon ehdottomaksi ja viimeiseksi muodoksi, tämä tiede voi pysyä tieteenä vain niin kauan kuin luokkataistelu pysyy latenttina tahi esiintyy vain yksinäisinä ilmiöinä” (Pääoma, I, s. 21). Tämän suhteen Marx on hyvin eksplisiittinen.

Marx kirjoittaa 1860-luvun lopulla Victor Schillylle (30.11.1867) Pääoman ensimmäisen osan joidenkin jaksojen julkaisemisesta ja esittelystä ranskaksi: ”En katso aiheelliseksi, että (Moses) Hess vetää tähän jonkun kolmannen henkilön. Hän tekee sen parhaiten yksin. Niin ikään minusta näyttää hänen suunnittelemansa aihe englantilaisesta tehdaslainsäädännöstä sopivimmalta johdatukseksi. Kuitenkaan se ei käy ilman paria johdattavaa sanaa arvoteoriasta, koska Proudhon tässä asiassa on pannut päät täysin pyörälle. Ollaan siinä luulossa, että tavara myydään arvoonsa, jos se tulee myydyksi kustannushintaan (prix de revient) = niiden tuotantovälineiden hinta, jotka siihen ovat kuluneet, plus työpalkka (tai tuotantovälineisiin liittyvän työn hinta). Ei huomata, että tavarassa piilevä maksamaton työ on yhtä olennainen arvoa muodostava aines, kuin maksettu, ja että tämä arvon aines saa nyt voiton ym. muodon. Ei ylipäätään tiedetä, mitä työpalkka on. Ilman perehtymistä arvon olemukseen ei ole mitään pohjaa työpäivää ym. koskevilla kehittelyillä, ts. tehdaslaeilla.”

Ilman lisätyön (ja lisäarvon) sekä arvon käsiteitä kapitalismin historiaa ja luokkataistelun käytäntöjä on mahdotonta ymmärtää. Vasta niiden kautta luokkataistelu muuttuu latentista näkyväksi, vasta niiden avulla työväenluokka astuu esiin luokkana itseään varten. Sekoittaessaan hinnan ja arvon toisiinsa, sosialistimme tekevät luokkataistelusta pelkän tyhjän fraasin, jota he toistelevat hieroessaan kauppojaan kapitalistien kanssa.

Luettuaan Dühringin arvostelun Pääoman ensimmäisestä osasta Marx täsmentää kirjeessään Engelsille (8. tammikuuta 1868): ”Ihmeellistä on, että kaveri ei saa tuntumaa kirjan kolmeen aivan uuteen ainekseen: 1. että vastoin kaikkea aiempaa kansantaloustiedettä, joka käsittelee alun alkaen lisäarvon erityisiä osasia niiden vakiintuneissa maankoron, voiton ja koron muodoissa, minä puolestani käsittelen lisäarvon yleistä muotoa, jossa tämä kaikki on vielä erkaantumattomana, niin sanoakseni liuenneena; 2. että taloustieteilijöiltä on luiskahtanut poikkeuksetta käsistä se yksinkertainen seikka, että kun tavaralla on käyttöarvon ja vaihtoarvon kaksinainen luonne, niin myös tavarassa esiintyvällä työllä on oltava kaksinainen luonne, kun taas varauksitta tarkasteltavaan työhön kohdistuva pelkkä erittely, kuten Smithillä, Ricardolla ym. pakostakin törmää kaikkialla johonkin selittämättömään. Tässä on itse asiassa kriittisen käsityksen koko salaisuus; 3. että ensimmäisen kerran työpalkka on selitetty sen takana piilevän suhteen irrationaalisena ilmenemismuotona (kurs. meidän) ja tämä juuri esiintyy työpalkan kummassakin muodossa: aikapalkassa ja kappalepalkassa…”

Koronkiskonta ja velka alkuperäisen kasautumisen välineenä

Korkotuottavan pääoman pitäminen pääoman perusmuotona, johtaa sosialisteja kahteen eri suuntaan: Ensinnäkin teollisen, tuotannollisen pääoman ja työn arvottamiseen universaalina rikkauden perustana ja loismaisen korkoa tuottavan (finanssi)pääoman vastakohtana. Tämän näkemyksen sosialistit ja myöhempien aikojen marxilaiset sekä erilaiset vasemmistolaiset lainaavat porvarillisesta ajattelusta ja porvarillisesta taloustieteestä. Porvaristolle työn universalisoiminen oli kuitenkin strateginen väline, joka toimi kahteen suuntaan: yhtäältä sitä käytettiin feodalismin vastaisessa taistelussa työtä tekemättömiä tuottamattomia luokkia vastaan (aatelisto, papisto, maanomistajat), ja toisaalta sillä perusteltiin kolonisoitujen maiden rikkauksien ryöväämistä ja niiden asukkaiden orjuuttamista porvariston omaisuuden kasaamiseksi (kuten esimerkiksi John Locke teki).

Sosialisteilla työstä sellaisenaan tuli ”rikkakauden lähde” ja mistä tahansa työstä ja työstä mihin hintaan tahansa hyvää ja tavoiteltavaa. Siksi Marx voi sanoa Gothan ohjelman arvostelussa, että ”sosialistisessa ohjelmassa ei pitäisi olla tuollaisia porvarillisia sanontoja, joissa ei mainita mitään niistä nimenomaisista ehdoista, jotka tekevät ne mielekkäiksi” ja että ”porvareilla on varsin mainittavia syitä väittää, että työllä on yliluonnollista luomisvoimaa, koska juuri työn luonnonehdollisuudesta johtuu, että henkilön, jolla ei ole mitään muuta omaisuutta kuin työvoimansa, täytyy joka yhteiskunta- ja sivistysasteella olla muiden orjana, niiden orjana, joista on tullut työn aineellisten edellytysten haltijoita.” (Valitut teokset V, s. 34.)[7] Toinen suunta pääoman samaistamisessa korkoa tuottavaan pääoman johtaa sosialistisessa kritiikissä koron ja viime kädessä rahan moraaliseen tuomitsemiseen pahana ja yrityksiin korvata raha ”työrahalla” ja luoda jonkinlaisia korottoman luoton järjestelmiä. Sosialistit näkevät korkoa tuottavan pääoman yksinomaisena varastamisena, joka on joko ”laillista” tai ”laitonta”, mutta aina epäoikeudenmukaista. Koronkiskoja, luotonantaja saa lisää tuloja tekemättä työtä, pelkästään omistusoikeuden perustalta.

Myös koronkiskonnan ja velan vastaisuuden sosialistit perivät porvaristolta, tai oikeastaan sosialistit ottavat hölmöläisen tosissaan nousevan porvariston valituksen koronkiskonnasta ja koronkiskojien asettamista esteistä tuotannolle ja työlle. Porvaristo valitti vain vääränlaisesta, maaomaisuuteen sidotusta koronkiskonnasta. Oikeanlaista koronkiskontaa ja oikeanlaista velkaa vastaan sillä ei ollut mitään.

Ajatus hyvästä porvarista, kunnollisesta kapitalistista, joka luo työllään ja vailla luottoa, velkaa ja koronkiskontaa omaisuutensa istuu sitkeässä. Jopa edesmenneen Robert Kurzin kaltainen ajattelija näyttää jakavan sen, kun hän kuvaa 1800-luvun kapitalismin muutosta ns. finanssikapitalismiksi. ”1800-luvun yksityiseen pääomaan henkilökohtaisine omistuksineen ja perheklaaneineen pätivät edelleen kunnioituksen ja vakuuden periaatteet; niiden näkökulmasta kasvava turvautuminen luottoon näytti lähes säädyttömältä, kuin lopun alulta. Aikakauden jatkokertomuskirjallisuus on täynnä tarinoita, joissa suurtilat kaatuvat velkoihinsa: Thomas Mannin Buddenbrookeissa teemasta tulee Nobelin palkinnon arvoinen. Korkotuloja tuottava pääoma oli luonnollisesti alun alkaen välttämätön järjestelmälle joka oli muotoutumassa, mutta sillä ei ollut vielä ratkaisevaa osaa kapitalistisen kokonaisuuden tuottamisessa. ’Kuvitteellisen’ pääoman liiketoimia pidettiin tyypillisenä huijareiden ja epärehellisten ihmisten ympäristössä todellisen ja varsinaisen kapitalismin reuna-alueilla… Vielä Henry Ford kieltäytyi pitkään turvautumasta pankkiluottoon ja halusi itsepäisesti rahoittaa investointinsa vain omalla pääomalla” (R. Kurz, Die Himmelfahrt des geldes, “Krisis”, 16, 17, 1995).

Kuitenkin, Marxia seuraten, luotto ja korkoa tuottava pääoma ovat alun alkaen keskeisiä kapitalismin synnylle. Korkoa tuottava pääoma ei ole pelkkä parasiitti eikä – kuten sosialistit uskovat – porvarillisen yhteiskunnan pääoman perusmuoto, jota vastustamalla päästäisin pahasta pääomasta ja hyvä, teollinen pääoma (joka oli Marxille pääoman kehittynyt muoto) saisi vallan. Marx ei nähnyt korkoa tuottavaa pääomaa (velkaa, luottoa) ulkoisena hyvälle teolliselle pääomalle, vaan sen edellytyksenä: Korkoa tuottava pääoma on pikemminkin kapitalistisen tuotannon alkuelementti: ”18. vuosisata. Bentham. Vapaa (kurs. meidän) koronkiskonta tunnustetaan kapitalistisen tuotannon elementiksi”, Valitut IV, ”Lisäarvoteorioita”, s.556.

Luotto, velka, koronkiskonta ovat Marxille keinoja luoda teollisuuspääomaa, irrottaa varallisuus maaomaisuuteen sidotusta muodosta ja sijoittaa se tuotantoon: ”Koronkiskonta on mahtava väline teollisuuspääoman edellytysten muodostamisessa, mahtava voima tuotannonehtojen erottamisessa tuottajista, sikäli kuin sillä on kaksinainen vaikutus, ensinnäkin ylipäätään itsenäisen rahaomaisuuden muodostuminen, toiseksi työnehtojen anastaminen, ts. vanhojen työnehtojen omistajien saattaminen häviöön…” Marx, Lisäarvoteorioita, Valitut IV.

Marx on varsin yksiselitteinen: ”Olisiko moderni suurteollisuus ollut mahdollinen ilman pankkien aiheuttamaa luoton keskittymistä, ilman niiden maankoron vastakohdaksi luomaa valtiollista korkoa ja siten ilman maaomaisuuden vastakohdaksi luotuja finansseja, ilman rahasta saatuja tuloja vastakohtana maasta saaduille tuloille – olisiko siis ilman näitä uusia kierron instituutioita moderni suurteollisuus ollut mahdollinen, tai osakeyritykset jne., tai kierrossa olevien arvopaperien lukemattomat muodot, jotka ovat yhtä hyvin modernin kaupan ja modernin teollisuuden tuotteita kuin niiden tuotantoehtoja?” Grundrisse I, 70-72.

Koronkiskonta ja velka voidaan nähdä myös investointina, jonka tavoitteena on lisätyön tehokkaampi anastaminen yhdistämällä erilliset työläiset yhden ja saman kapitalistin alaisuuteen. Koronkiskonta on sekä alkuperäisen kasaantumisen että absoluuttisen lisäarvon anastamisen ja muodollisen alistamisen väline. Se ”on väline työehtojen keskittämiseksi pääomana”. Se on pääoman ja kapitalismin luomista:

Koronkiskonta keskittää omaisuutta siellä, erityisesti rahaomaisuuden muodossa, vain siellä, missä tuotantovälineet ovat hajallaan, missä siis työläinen tuottaa suuremmassa tai pienemmässä määrin itsenäisesti, pientalonpoikana, ammattikunnan jäsenenä (pikkukauppiaana) jne. ….Koronkiskuri ei ota tässä haltuunsa ainoastaan maaorjan itsensä hallitsemaa lisätyön osaa tai vapaan talonpojan jne. tapauksessa ainoastaan koko lisätyötä, vaan myös tuotantovälineet, joiden nimellisenä omistajana talonpoika jne. pysyy.” Marx, Lisäarvoteorioita, Valitut IV.

Onko tässä näkyvissä yhteys nykyiseen velkaantumiseen: velka on tuotantovälineiden haltuunottoa, ja meidän tapauksessamme ihmiselämän kokonaisuuden haltuunottoa, aivojen haltuunottoa, vaikka muodollisesti pysymmekin ns. oikeuksien tasolla omien aivojemme käyttäjinä, oman elämämme tuottajina.

Entä ennustaako Marx poliittisen vallan roolin heikentymistä kapitalismissa siirryttäessä rahaa metsästävien nousukkaiden aikaan? Ennen muuta näyttää siltä, että hän näkee koronkiskonnan ja velan vanhan poliittisen rakenteen muuttamisen välineenä:

Velkaantunut orjanomistaja tai feodaaliherra imee enemmän, koska häntä itseään imetään, tai hän tekee lopulta tilaa koronkiskojalle, josta itsestään tulee maanomistaja, kuten ritari jne. muinaisessa Roomassa. Vanhan riistäjän, jonka riisto oli vielä suuremmassa tai pienemmässä määrin poliittisen vallan väline, sijaan astuu karkea rahaa metsästävä nousukas. Mutta tuotantotapa itse jää entiselleen.”

Velka ja koronkiskonta ovat välineitä poliittiseen vallankumoukseen siinä mielessä, että ne hävittävät vanhat omaisuusmuodot. Velka, luotto, koronkiskonta raivaa tilaa pääoman uudelle hahmolle, joka ei ehkä palaudu siihen, mitä ymmärrämme teollisella pääomalla:

Vallankumouksellisesti koronkiskonta vaikuttaa kaikissa esikapitalistissa tuotantotavoissa vain poliittisessa mielessä saattaessaan perikatoon ja häviöön ne omaisuusmuodot, joiden vakaalla perustalla ts. jatkuvasti samassa muodossa tapahtuvan uusintamisen perustalla poliittinen rakenne lepää.”

Jos Marx katsoo koronkiskontaa kehittyneen teollisen pääoman näkökulmasta, mistä näkökulmasta meidän olisi sitä katsottava, tai minkälaista on tuleva kehittynyt pääoma? Kapitalismi on Marxille ennen muuta tuotannon rahatalous, jossa pääoma investoidaan tuotantoon, mutta koronkiskonnalla ja velalla on olennainen rooli teollisen, tuottavan pääoman luomisessa. Velan ja koron hävittäminen ei siten kosketa itse tuotantotavan muuttamista.

Rahan kritiikki, aikapankit, työraha, rinnakkaisraha

Aikapankkeja ja rinnakkaisrahaa koskevassa keskustelussa on jotain tuttua. Keskustelu näyttää kulkevan samoja ratoja kuin parisataa vuotta sitten. Marx otti voimakkaasti kantaa esimerkiksi ajatukseen työrahasta. Tähän debattiin myös aikapankkien innokkaimpien kannattajien olisi syytä tutustua.

Alla olevat sitaatit ovat John Graylta. Ne löytyvät Marxin Grundrissesta. Marx mainitsee Grayn myös Filosofian kurjuudessa. Teoksessaan Kansantaloustieteen arvostelua Marx käsittelee Grayta muutaman sivun verran. Marx näkee Grayn ajattelun osittain positiivisesti samaan tapaan kuin blanquistien vaatimukset oikeudesta työhön. Sen sijaan Proudhoniin ja tämän ajatuksiin koron poistamisesta ja ”kansan pankista” Marx suhtautui hyvin kielteisesti.

Gray puhuu kuten nykyisten aikapankkien edustajat:

Rahan pitäisi olla pelkkä kuitti, tosite siitä, että sen haltija on joko lisännyt tietyn arvon kansalliseen rikkauden varantoon tai on saanut oikeuden tähän arvoon joltakin tällaisen lisäyksen tehneeltä…Raha ei saisi olla mitään sen enempää eikä vähempää kuin kannettavissa, siirrettävissä ja jaettavissa oleva ja väärentämätön tosite varastoon kootun rikkauden olemassaolosta.” John Gray. The Social System. A Treatise on the Principle of Exchange, 1831.

Marx huomauttaa: ”Tässä vielä huomautettakoon, että esim. Owenin ’työraha’ on yhtä vähän ’rahaa’ kuin jokin pääsylippu teatteriin. Owen edellyttää välittömästi yhteiskunnallistettua työtä, aivan päinvastaista tuotantomuotoa kuin tavaratuotanto. Tuottajan työkuitti todentaa ainoastaan tuottajan yksilöllisen osuuden yhteistyössä ja hänen yksilöllisen vaatimuksensa kulutukseen määrätystä yhteistuotteen osasta. Mutta Owenin mieleen ei johdu, että hän edellyttää tavaratuotantoa ja kuitenkin haluaa rahapuoskaroinnilla kiertää sen välttämättömiä ehtoja”. Pääoma I, s. 97.

Gray toteaa: ”Sen jälkeen kun tuote on arvioitu, talletettakoon se pankkiin ja otettakoon taas sieltä pois aina tarvittaessa. Asetettakoon tällöin yhteisymmärryksen pohjalla vain se ehto, että se, joka on tallettanut jotakin omaisuuden lajia ehdotettuun Kansalliseen pankkiin, voi ottaa sieltä yhtä suuren arvon missä muodossa tahansa ilman että hänet velvoitettaisiin ottamaan juuri sen minkä hän talletti…Ehdotetun kansallisen pankkiirin olisi otettava vastaan kaikenlaisia arvoesineitä ja huolehdittava niistä ja annettava niiden sijasta mitä tahansa arvoesineitä.” John Gray. The Social System. A Treatise on the Principle of Exchange, 1831

Marx kysyy: ”Miksi kaikki tavarat mittaavat arvonsa muista erottautuneessa tavarassa, joka muuttuu siten vaihtoarvon adekvaatiksi olemassaoloksi, rahaksi? Tämä oli ongelma, joka Grayn oli ratkaistava. Sen sijaan, että hän ratkaisisi sen, hän kuvittelee, että tavarat voisivat välittömästi suhteutua toisiinsa yhteiskunnallisen työn tuotteina. Mutta ne voivat suhteutua toisiinsa ainoastaan sellaisina mitä ne ovat.” Marx, Kansantaloustieteen arvostelua.

Ja jatkaa:

Dogmi, että tavara on välittömästi rahaa tai että sen sisältämä yksilön erityistyö on välittömästi yhteiskunnallista työtä, ei luonnollisestikaan muutu todeksi sillä, että joku pankki uskoo siihen ja toimii sen mukaan. Käytännöllinen arvostelu tulisi tällaisessa tapauksessa lähinnä vararikon tehtäväksi” Marx, Kansantaloustieteen arvostelua.

Siksi:

työraha on taloudellinen sanahelinäilmaus sille hurskaalle toiveelle, että rahasta päästäisiin eroon ja rahan mukana vaihtoarvosta ja vaihtoarvon mukana tavarasta ja tavaran mukana porvarillisesta tuotantomuodosta.” Marx, Kansantaloustieteen arvostelua.

Jos Graylle riitti ymmärrystä, niin Proudhon ei sitä Marxilta saa[8]:

Mutta läpeensä poroporvarillista mielikuvitusta on pitää korkoa tuottavaa pääomaa pääoman perusmuotona ja yrittää tehdä erikoisesta luoton käytöstä, koron näennäisestä poistamisesta, yhteiskunnallisen uudistamisen perusta.” Marx J.B. Schweitzerille 24.tammikuuta 1865.

Toisaalta niin kauan kuin kapitalistinen tuotantotapa jatkuu, korkotuottava pääomakin jatkuu eräänä sen muotona ja muodostaa tosiasiassa tämän tuotantotavan luottojärjestelmän perustan. Ainoastaan sellainen sensaatiokirjailija kuin Proudhon, joka tahtoi säilyttää tavaratuotannon ja poistaa rahan, kykeni kuvittelemaan ’ilmaisen luoton’, tuon pikkuporvarien hurskaan toiveen luulotellun toteutuksen.” Pääoma III, s.599.

Ei liene vaikea kuvitella, mitä Marx olisi ajatellut ”punavihreästä vasemmistosta”, kulutuskritiikistä, kaikista niistä sosialismin muodoista, jotka haluavat hyvää tavaraa, mutta ilman pahaa rahaa.

Nykyinen velkakeskustelu ja velka hallinnan muotona on saanut proudhonilaisia sävyjä, siinä on kaiken kaikkiaan jotakin ”sosialistista”: poistetaan velka ja korko ja lopulta raha, niin päästään kapitalismista hyvään tavaroiden vaihtoon, käyttöarvojen vaihtamiseen, päästään takaisin hyvään porvarilliseen yhteiskuntaan.

”Mutta rahan alennustilan ja tavaran taivaaseen nousun saarnaaminen vakavissaan sosialismin ytimenä ja siten sosialismin typistäminen tavaran ja rahan välttämättömän yhteyden väärinkäsittämiseksi jäi herra Proudhonille ja hänen koulukunnalleen varatuksi tehtäväksi.” Marx, Kansantaloustieteen arvostelua.

Eikö tämä rahan alennustilan ja tavaran taivaaseen astumisen saarnaaminen ole juuri sitä, mitä nykyiset sosialistimme ja vasemmistolaisemme tekevät?

Viitteet

[1] Kysymys rinnakkaisrahasta, perustulosta, yhteisen konstituutiosta, sen rakentamisesta ja toisenlaisesta Euroopasta on tietenkin muistiinpanojen tausta.

[2] Marx – perfektionistina – paneutui artikkeleihin käymällä läpi valtavasti aineistoa. Ks. Sergio Bolognan erinomaista artikkelia vuodelta 1973 http://www.wildcat-www.de/en/material/cs13bolo.htm

[3] Marx ja Engels suunnittelivat 1840-luvun puolivälissä julkaisevansa saksaksi ”Huomattavampien ulkomaisten sosialistien kirjaston”, johon he olisivat koonneet etupäässä ranskalaisten ja jossain määrin englantilaisten sosialistien kirjoituksia.

[4] Jopa Marcello Musto ohittaa Marxin kirjeen ajatuksen sosialismin kritiikistä ja ylistää Marxia sosialistina. Ripensare Marx e i marxismi, Carroccio Roma 2011.

[5] Ks. Marcello Muston rekonstruoimaa kronologista taulukkoa Marxin muistiinpanoista ja käsikirjoituksista vuosilta 1843-58, Musto 2011, ss.104-106.

[6] ”Kiertokulun eli tavaranvaihdon alue, jonka rajoissa työvoiman ostaminen ja myyminen suoritetaan on ollut todellakin synnynnäisten ihmisoikeuksien täydellinen Eeden. Siellä on todellakin vallalla ainoastaan vapaus, tasa-arvoisuus, omistus ja Bentham. Vapaus! Sillä jonkin tavaran, esimerkiksi työvoiman ostajan ja myyjän määrääjänä on ainoastaan heidän vapaa tahtonsa. He tekevät sopimuksia vapaina, oikeudellisesti yhdenveroisina henkilöinä. Sopimus on se lopputulos, jossa heidän tahtonsa saavat yhteisen oikeudellisen ilmaisun. Tasa-arvoisuus! Sillä he suhtautuvat toisiinsa ainoastaan tavaran omistajina ja vaihtavat vastikkeen vastikkeeseen. Omistus! Sillä kumpikin hallitsee vain omaansa. Bentham! Sillä kumpikin huolehtii vain itsestään. Ainoa voima, joka vie heidät yhteen ja keskinäissuhteeseen, on heidän itsekkyytensä, erikoisvoittonsa, yksityisetujensa voima. Ja juuri sen tähden, että itse kukin pitää huolta vain itsestään eikä kukaan toisestaan, kaikki toimivat olioiden ennalta säädetyn sopusoinnun kautta tai kaikkihavaitsevan kaitselmuksen johdon turvissa vain molemminpuoliseksi edukseen, yhteiseksi hyväksi, yhteishyötyä varten. Jättäessämme tämän yksinkertaisen kiertokulun eli tavaranvaihdon alueen, jolta vapaakauppias vulgaris lainaa mielipiteet, käsitteet ja mitta-asteikoin pääoman ja palkkatyön yhteiskuntaa koskevalle arvostelulleen, näemme dramatis personae fysionomian jo joissakin suhteissa muuttuvan. Entinen rahanomistaja kulkee etunenässä kapitalistina, työvoiman omistaja seuraa häntä työläisenään; toinen merkitsevästi myhäillen ja äveriäänä, toinen arkana, vastustelleen, niin kuin se, joka on vienyt nahkansa myytäväksi ja jolla ei nyt ole muuta odotettavaa kuin sen parkitseminen”, Pääoma I, s.- 167. Tämän jälkeen Marx siirtyy lisäarvon tuotannon tarkasteluun, siis kapitalistisen tuotannon todellisuuteen.

[7] Myöhemmin Walter Benjamin kirjoittaa: ”Sosialidemokratiaan alun alkaen kuulunut konformismi ei ilmene ainoastaan sen taktiikassa, vaan myös sen taloudellisissa käsityksissä. Se on syy myöhempään romahdukseen. Mikään ei ole rappeuttanut saksalaista työväestöä niin paljon kuin ajatus, että se ui virran mukana. Tekninen kehitys merkitsi sille virran imua, jonka mukana se ajatteli uida. Sieltä oli vain askel illuusioon, että tehdastyö, joka seurasi tekniikan vanavedessä, merkitsi poliittista saavutusta. Vanha protestanttinen työmoraali juhli saksalaisissa työläisissä ylösnousemustaan maallistuneessa muodossa. Itse asiassa jo Gothan ohjelmassa näkyy jälkiä tästä sekaannuksesta. Sen mukaan ’työ on kaiken rikkauden ja kulttuurin lähde’. Pahaa aavistaen Marx vastasi huomauttaen, että ihmisen, jolla ei ole muuta omaisuutta kuin työvoimansa, ’täytyy…olla…niiden orjana, joista on tullut työn aineellisten edellytysten haltijoita’. Tästä huolimatta sekaannus leviää edelleen, ja pian tämän jälkeen Josef Dietzgen julistaa: ’Työ merkitsee uuden ajan Vapahtajaa…Työn…paremmaksi muuttumisessa on rikkaus, joka nyt voi täyttää sen, mitä yksikään Messias ei tähän mennessä ole toteuttanut’. Tämä vulgaarimarxilainen käsitys työstä ei kestä kysymystä siitä, miltä työn tuotos tuntuu itse työläisistä, kun nämä eivät voi sitä käyttää. Tämä käsitys tahtoo tunnustaa vain edistysaskeleet luonnon hallinnassa, ei yhteiskunnallisia taka-askeleita. Se osoittaa jo samoja piirteitä, joita myöhemmin tavataan fasismissa. Luonnosta sillä on käsitys, joka onnettomuutta ennustavalla tavalla eroaa maaliskuun vallankumousta vuonna 1848 edeltäneen ajan sosialististen utopioiden luontokäsityksestä. Työ, sellaisena kuin se tästä lähtien ymmärretään, merkitsee luonnon riistoa, mikä naiivilla tyydytyksellä asetetaan vastakkain proletariaatin riiston kanssa. Tähän positivistiseen käsitykseen verrattuna Fourierin fantasiat, jotka niin runsain mitoin ovat antaneet pilkanaihetta, osoittautuvat hämmästyttävän selväjärkisiksi…” Walter Benjamin, Teesejä historian käsitteestä.

[8] ”Työrahan” ongelmista ja arvon ja hinnan erosta ks. Tarkemmin Grundrisse I, ss. 83-103.

Facebook-kommentit
4 Comments
  1. Muutama täsmennys tarpeen ….

    Jussin jutussa jää kaksi asiaa liiaksi ilmaan roikkumaan: kysymykset työstä ja rahasta.

    Lähtemättä tässä yhteydessä laajaan kierrokseen, todettakoon:

    Marx ei ajanut työstä vapautumista vaan työn vapauttamista, vapaata työtä. Nuori Marx pitää vapaata työtä ”luonnon itsevälityksenä”. Vuoden 1848 manifestin loppitiivistymä ”jokaisen yksilön vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto” tulee melko suoraan Fourie’lta. Kysymys on siis palkka/vuokratyösuhteen ylittämisestä tuotannossa, ei vain vaihdon tai kulutuksen piirissä.

    Marxhan ei vastustanut kaikenlaista rahaa vaan tarkalleen rahaa ”ilman arvoa” (Kurz), ts. rahan tekemistä rahalla. Nykyinen lähes silmitön rahan painaminen ylläpitämään omaisuusarvojen inflaatiota ilman velvollisuutta tehdä investointeja reaalitalouteen nostaa esiin välttämättömyyden sitoa rahan arvo johonkin reaaliseen – ei kuitenkaan kultaan vaan luontoon, työhön, huolenpitoon (care), demokratiaan ja rauhaan.

    Siten finanssitalouteen keskittyminen on keskittymistä seurauksiin, mutta tätänykyä finanssitalouden kautta nousee esiin meille toiseksi luonnoksi jo juurtuneen palkkatyön ihanuus ja kurjuus: meille kuten porvaristollekin riittää kaikista realiteeteista irtirepäisty ”hyvä elämä”, sen todenmukaisuudesta tai kauneudesta emme paljoa piittaa.

    Juuri ilmestyneessä kirjassaan ”Seventeen Contradictions and the End of Capiltalism” David Harvey ei löydä muuta tietä eteenpäin kuin ”vallankumouksellisen humanismin”, vedoten ”hyvään elämään” ja Aristoteleeseen. Hänkin jää siten abstraktin ja heikon humanismin piiriin.
    Mutta tästä enemmän joskus myöhemmin.

    Matti Vesa Volanen

  2. Marx ja työraha -keskustelussa kannattaa olla tarkkana, sillä Marx ei suinkaan tyrmännyt kaikkia työrahakaavailuja. Niinpä esim Gothan ohjelman arvostelussa hän puhuu ”kommunistisen yhteiskunnan ensimmäisestä vaihteesta”, jossa

    ”kukin erillinen tuottaja saa yhteiskunnalta […] takaisin täsmälleen niin paljon, kuin hän sille antaa. Se, minkä hän on sille antanut, muodostaa hänen yksilöllisen työosuutensa. Esimerkiksi yhteiskunnallinen työpäivä on yksilöiden työtuntien summa; kunkin tuottajan yksilöllinen työaika on hänen suorittamansa osa yhteiskunnallisesta työpäivästä, hänen osuutensa siihen. Hän saa yhteiskunnalta kuitin siitä, että hän on suorittanut niin ja niin paljon työtä (sen jälkeen kun hänen työstään on vähennetty yhteiskunnalliseen varantoon menevä osa), ja esittämällä tämän kuitin hän saa yhteiskunnan varastosta kulutushyödykkeitä aivan yhtä suuren työmäärän arvosta.”
    http://sosialismi.net/kirjasto/marx/Gothan%20ohjelman%20arvostelua.pdf

    Vasta ”kommunistisen yhteiskunnan ”korkeammassa vaiheessa”,

    ”kun yhteiskunnallisen rikkauden kaikki lähteet pulppuavat täydellä voimallaan, vasta silloin voidaan astua lopullisesti ahtaan porvarillisen oikeuspiirin ulkopuolelle ja yhteiskunta voi kirjoittaa lippuunsa: Jokainen kykynsä mukaan, jokaiselle tarpeittensa mukaan!”
    (Sama linkki kuin edellä.)

    (Tietysti ”työraha” voidaan määritellä siten, että se tarkoittaa vain tuhoon tuomittua yritystä suhteuttaa eri tuotteiden valmistukseen tarvitut työajat suoraan toisiinsa samalla kun itsenäisten tuottajien tavarantuotanto säilytetään. Itse kannatan selvästi väljempää määritelmää, jossa ’Gothassa’ mainittu ”kuitti” tehdyistä työtunneista sopii myös työrahan määritelmän sisään.)

    Marx vastusti sellaisia työrahakaavailuja, joissa halutaan säilyttää toisistaan riippumattomiin tuottajiin perustuva tuotantojärjestelmä, mutta joissa samanaikaisesti halutaan, että kunkin tuotteen valmistukseen käytetyt työajat olisivat suorassa suhteessa toisiinsa.

    Tässä suhteessa ylläolevan kirjoitukseen Pääoma I:sta otettu alaviite Robert Owenista johtaa helposti harhaan, sillä suomenkielinen käännös sisältää virheen, joka saa merkityksen kääntymään osittain päälaelleen.

    Toisaalta suomenkielisessä versiossa näyttää siltä, että Marx kiittäisi Owenia siitä, että ”Owen edellyttää välittömästi yhteiskunnallistettua työtä, aivan päinvastaista tuotantomuotoa kuin tavaratuotanto”, mutta kuitenkin arvostelisi häntä juuri päinvastaisesta sanoessaan, että ”Owenin mieleen ei johdu, että hän edellyttää tavaratuotantoa”.

    Siis edellyttääkö Owen tavarantuotantoa, vai kannattaako hän ”päinvastaista tuotantomuotoa kuin tavaratuotanto”, ja kannattaako Marx häntä, vai vastustaako?

    Jos katsotaan alkukielistä tekstiä (tai sen englanninkielistä käännöstäkin), huomataan, että puheena olevassa alaviitteessä Marx yksinomaan kiittää Owenia siitä, ettei tälle pälkähdä päähänkään edellyttää tavarantuotantoa (es fällt Owen nicht ein, die Warenproduktion vorauszusetzen) ja joutua sitä kautta ”rahapuoskarointiin”.
    http://www.mlwerke.de/me/me23/me23_109.htm

    (Englanniksi: ”But it never enters into Owen’s head to pre-suppose the production of commodities”)
    http://www.marxists.org/archive/marx/works/1867-c1/ch03.htm

  3. 1. Työrahasta

    Kannattaa tosiaan olla tarkkana, varsinkin jos katselee maailmaa sosialismin värjäämien silmälasien läpi. Vaihdon järjestäminen kommunismissa lienee kuitenkin vielä hieman eri asia kuin työrahan käyttöönottaminen kapitalismissa. Mutta kommentissa ei sellaisenaan ole mitään uutta, koska ennenkin ollut aikoja jona ”osa proletariaatista antautuu doktinäärisiin kokeiluihin, vaihtopankkien ja työväenyhtymien perustamiseen, toisin sanoen ryhtyy liikkeeseen, jossa se kieltäytyy mullistamasta vanhaa maailmaa käyttämällä tämän omia valtavia keinoja, vaan yrittää toteuttaa vapautumisensa yhteiskunnan selän takana, yksityiskeinoin, omien rajoitettujen olemassaolomahdollisuuksiensa puitteissa ja kärsii väistämättä tappion”. (Louis Bonaparten brumairekuun kahdeksastoista, Valitut III, s. 156-157). Olisiko kommunismi sittenkin toteutunut ”selän takana” ja vailla yhteiskunnallisia konflikteja? Tai täsmällisemmin: ”Yleisesti muotoiltuna kysymys kuuluisi: voidaanko olemassa olevat tuotantosuhteet ja niitä vastaavat jakautumissuhteet muuttaa kiertokulkuvälineessä, kierron organisaatiossa tehdyllä muutoksella?…voidaanko tällaiseen kierron muuttamiseen ryhtyä koskematta olemassa oleviin tuotantosuhteisiin ja niille perustuviin yhteiskunnallisiin suhteisiin?” (Grundrisse, I, 71)
    Miksi Marx suhtautui epäillen ja kielteisesti työrahaan ja osin myös osuuskuntiin? Yksi syy on varmaan myös historiallinen ja tekemissä 1800-luvun puolivälin todellisuuden kanssa. Työläisille maksettiin palkka usein vielä ”luonnossa” elintarvikkeina ja tavaroina, joiden ”hinta” oli varsinaista markkinahintaa korkeampi, ja ”luonnossa” maksettu palkka sitoi työläisen tiukasti isäntäänsä ja se esti työläisiä liikkumasta ja etsimästä parempia ansaintamahdollisuuksia. Lisäksi työläiset joutuivat käyttämään arvoltaan minimaalisia kuparirahoja ostoksiinsa, rahoja, joita kauppiaat eivät suostuneet ottamaan vastaan niiden huonon vaihdettavuuden takia. Nämä ”rinnakkaisrahat” estivät yhtälailla liikkumista ja vapautta. Sen sijaan kaikkialla vaihdettavissa oleva raha toimi vapauden ja liikkumisen sekä palkkakamppailun välineenä. Ehkä siinä syy, miksi Marxille rahalla ei ole pelkästään negatiivista merkitystä. Myöhemmin tietysti feministisessä ajattelussa rahatulo on nähty naisten itsenäisyyden ja vapauden välineenä. Siksi puhe työrahasta ja erilaisista korvamerkityistä rahalta näyttävistä vaihdon välineistä, niin paljon hyvää ja yhteisöllisyyttä kuin niiden kannattajat ajattelevatkin työrahan tuovan, ei ole aivan yksioikoinen asia. Pikemminkin voisi ajatella, että Marxin näkökulmasta työrahan kannattajat yrittävät sitoa työläisiä ”turpeeseen” ja ovat enemmän isäntien kuin proletaarien puolella. Tässä, kuten aina, ”tie helvettiin on kivetty hyvin aikomuksin”.
    2. Työstä
    Vaikka jutun tarkoitus ei ollut millä tavoin käsitellä Marxin käsitystä työstä summaan nopeasti muutamia pointteja. Marxin mielestä Pääoman ensimmäisen osan kaksi hyvää asiaa olivat työn kaksinaisluonteen käsittely, siis konkreetti työ ja abstrakti keskimääräistyö ja lisäarvon käsittely sellaisenaan, siis irrallaan sen erityistä muodoista, kuten palkka, voitto ja maankorko. Tämä jälkimmäinen muodosti olennaisen osan Marxin kritiikistä aikansa sosialismia kohtaan. Sosialistit tarkastelivat tulon muotoja ja tulonjakoa ja heidän näkökulmansa oli kokonaan lisäarvon muotojen tasolla ja sulkivat silmänsä lisäarvon tuotannolta ja lisätyön anastamisen käytännöiltä, siis siltä alueelta, joka on vaihdon ulkopuolella ja jossa ei ole olemassa oikeudenmukaista jakoa, vaan luokkataistelun todellisuus ja samalla kapitalistisen yhteiskunnan dynamiikan ydin: kapitalisti haluaa anastaa mahdollisimman suuren osan lisätyöstä ja työläisen ajasta, työläinen haluaa tehdä mahdollisimman vähän lisätyötä ja luovuttaa mahdollisimman vähän aikaa kapitalistille. Tällä alueella, lisätyön anastamisesta syntyvät absoluuttisen lisäarvon ja suhteellisen lisäarvon, muodollisen alistamisen ja reaalisen alistamisen käsitteet, joiden avulla Marx kuvaa modernin kapitalismin kehitystä. Jo ”Filosofian kurjuudesta” löydämme Marxin siteeraaman materiaalia: ”Konetekniikan kaikkinaisen edistämisen tarkoituksena, sen alituisena päämääränä on itse asiassa tehdä ihmistyö mahdollisimman tarpeettomaksi tai tehdä työn hinta halvemmaksi panemalla naiset ja lapset työhön täysikasvuisten työläisten sijasta, tai korvaamaan taitoa vaativa työ karkealla työllä…Tämä pyrkimys käyttää tarkkasilmäisiä ja notkeasormisia lapsia harjaantuneiden työläisten sijaan osoittaa, että valistuneet tehtailijamme ovat vihdoinkin heittäneet syrjään skolastisen dogmin taitavuuden eri asteiden mukaisesta työnjaosta” Andrew Ure, The Philosophy of the Manufacturers, 1835, tai: ”Wyatt oli kauan ennen Arkwrightia keksinyt keinotekoiset kehruusormet (kolme rihlattua lieriötä rivissä. Vaikeaa ei ollut niinkään paljon toimivan mekanismi keksiminen…Vaikeutena oli ennen kaikkea kurin aikaansaaminen. Se oli välttämätöntä, että ihmiset olisi saatu luopumaan epäsäännöllisistä tavoistaan työssä ja samastamaan itsensä suuren itsestään toimivan koneen liikkeen muuttumattomaan säännöllisyyteen. Mutta automaattisen järjestelmän nopeutta ja tarpeita vastaavan kurilakikokoelman keksiminen ja menestyksellinen soveltaminen oli urotyö, joka veti vertoja Herkuleen urotöille. Tämän jalon työn teki Arkwright”, Andrew Ure, The Philosophy of the Manufacturers, 1835.
    Kapitalistisen yhteiskunnan ymmärtämisen kannalta on olennaista lisätyön anastamisen tapojen tarkastelu eikä abstrakti moraalikritiikki. Luokkavihan ja luokkasodan kiljuminen oikeudenmukaisuuden tasolla ei puutu millään lailla tuotantosuhteisiin.
    Työn kaksinaisluonne on yhteydessä myös lisätyön anastamisen muotoihin. Marxin katse on ennen muuta konkreetissa työssä kahdesta syystä: ensinnäkin avaimena kapitalistisen yhteiskunnan kehitykseen (riiston dynamiikkaan) ja toiseksi sen kumoamiseen ja inhimillisen työn ”vapauttamiseen” alistetun työn, abstraktin keskimääräistyön alta. Työn ”vapauttaminen” merkitsee sitä, että työstä tulee kaikille sitä, mitä se ylipäätään ihmiseläimelle on: oman ympäristön luomista ja itseilmaisua. Alistetun työn muodot, kuten palkkatyö, orjatyö tai palvelustyö eivät rakenna maailmaa proletaarille, orjalle tai palvelijalle, vaan jollekulle muulle.
    Marxilla on vielä selkeästi käsitys työstä ihmiseläimelle olennaisena asiana, ihmisen ontologisen perustana. Valitettavasti nykyään kaiken maailman arendtit ja heideggerit ovat tuhonneet lähes kokonaan työn keskeisen merkityksen ihmiselle ja samalla tehneet hänestä kiltin palkkatyöläisen, kuuliaisen palvelijan ja tottelevaisen orjan.

    Mitä tarkoitan?
    Ensinnäkin sitä, että ihmiseläimellä ei erityistä omaa ympäristöä ja toiseksi ei valmista viettipohjaista vastausta ympäristöstä tuleviin “ärsykkeisiin”. (Ihmiselle ei ole valmiiksi ”istutettua puutarhaa”, Hegel)
    Sen sijaan ihminen rakentaa/tekee työssä maailman ja maailmasta itselleen sopivan ja itsensä näköisen. Työ on aktiivista (ei re-aktiivista) ja luovaa, kekseliästä “sopeutumista” (adaptaatiota, kuten Tarde olisi sanonut). Työ on itsen/meidän ilmaisemista maailmassa toisille, siis näkyviin tulemista. Ilman työtä ei missään näy, että ihminen on puuhaillut tässä. Siksi työ ja työvälineet välittävät ihmisen suhdetta maailmaan eräänlaisena ”käyttöliittymänä”. Mutta ei siinä kaikkia, sillä työ synnyttää ajan ja historiallisuuden kokemuksen: Mitä tämä muka tarkoittaa? Jotakuinkin kai sitä, että välittömän reaktiomallin puuttuminen merkitsee, että työssä, työn, työstämisen kautta maailman muokkaamiseen menee aikaa eikä työ takaa lopullista, valmista ympäristöä ihmiselle (työ on aina kesken): joudumme jatkuvasti muokkaamaan ympäristöämme itsellemme sopivaksi = tekemään historiaa.Työhön, työn avulla tapahtuvaan maailman muokkaamiseen ihminen kehittää avukseen työvälineitä, työkaluja, koneita ja laitteita. Ne helpottavat, nopeuttavat ja tehostavat maailman muokkaamista, laajentavat maailmamme ja ohjaavat sekä järjestävät työtapoja ja suhteita toisiin ihmisiin. Niiden käyttö vaatii myös kehittämään erilaisia kykyjä: voimia, tarkkavaisuutta jne. Nämä koneet ovat esineellistynyttä työtä, aiemmin tehtyä, mennyttä työtä, joka näyttäytyy meille esineen (kuolleen työn) hahmossa. Työkalu, kone esineellistyneenä työnä, tuotantovälineenä on käytössämme, mutta se voidaan myös viedä meiltä, voimme menettää sen rikkomalla tai kadottamalla, se voidaan varastaa tai voimme luovuttaa sen ja siihen esineellistyneen kykymme. Siksi ihmiseläimen elämänmuoto = tekniikka, tuotantovälineet. Tämä merkinnee kutakuinkin, että ihminen ulottautuu maailmaan rakenteellisesti epäorgaanisessa tekniikassa, sen proteeseissa ja samalla tämä tekniikka vaikuttaa aistimiseen. Ongelma, jonka esimerkiksi Gilbert Simondon artikuloi hyvin on, että minkälaisia ovat tekniset esineet, jotka sijoittuvat ihmisen (työn) ja maailman sellaisenaan väliin ja tekevät maailmasta meille asuttavan? Toisin sanoen, mistä nämä tekniset esineet ovat peräisin: ihmisestä biologisena oliona, lajina, vai ihmisestä ajattelevana oliona? Mutta en tiedä onko ongelma oikein asetettu.
    Joka tapauksessa, kun Marx korostaa, että on katsottava tuotantovälineisiin ja että ne ovat määräävässä asemassa, hän tarkoittanee, että teknisen kehityksen (koneiden ja laitteiden) vaikutus nykyisiin elämänmuotoihin (tekniikat määrittävät eri aikakausia, historiallisia avautumisia) on olennaista. Tässä suhteessa se, joka on joskus vaivautunut Marxia lukemaan, ei löydä paljonkaan järkeä erilaisista teknisistä utopioista tai dystopioista.

    Työn sanat ovat omalla tavallaan mielenkiintoisia:
    Kreik. Erga ja ponos (pelto, taakka, vaiva, ”länget”)

    Hesiodos: Työt ja päivät : Kreikkalaisille oli kaksi hyvää, vapaalle miehelle soveltuvaa työn muotoa: “peltotyö (agrikulttuuri) ja “sotatyö”. Tärkeää ei ollut työn tulos, tuote, vaan “hyvä elämä”, käyttäjä komentaa. Erga/ergon oli pikemminkin riitti, jonka toistuva suorittaminen sitoi tekijänsä esi-isien maahan ja samalla toi hänet ja hänen sukunsa esiin oikoksena/talona. Lat. Labor (vaiva, taakka) vastaa aika hyvin samaa. Germaanisten kielten on mielenkiintoinen: Arbeit (lat. Orbus, orja, orpo, Slav. Robu, работа/rabota) = henkilö ilman perhettä, ilman omaisia ja ”omaa”. Toisin sanoen ilman taloa ja ilman ”tuotantovälinettä” ja ”työkalua”. Mutta meillä on muutaksin: Lat. Opus, operis, teon näkyvä puoli? (temppeliorja, henkilö ilman omaa) Sama germaanisissa:
    Werke, work, Werc , jokin tehty/ rakennettu linnoitus´. Kaisa Häkkinen antaa suomen työstä vain seuraavan: työ, teve, ”pellavan muokkaaminen/ pellava muokattuna”. Suomalaisille työ ei liene ollut koskaan olennaista, vaan ulkoista!
    Mutta moderni maailma on täynnä idiootteja: ”Sanaa (työ) käytetään ”tietoisesti jonkin tehtävän suorittamiseen tähtäävästä inhimillisen energian käytöstä” (NS) tai “Physical or mental effort or activity directed toward the production or accomplishment of something; a product produced or accomplished through the effort or activity or agency of a person or thing”. (Webster)
    Nyt työn ”jonkin tehtävän” tekemistä tai ”tulos” tekemisestä. Meillä on tässä jo abstrakti työ ja sen tuote. Vitsikästä on, Nykysuomensanakirjan ”energia” on Aristoteleen luoma neologismi, joka tarkoittaa ”in erga”, töissä olemista ja jos NS määritelmään kääntää suomeksi on se muotoa ”Sanaa (työ) käytetään ”tietoisesti jonkin tehtävän suorittamiseen tähtäävästä inhimillisen töissä olemisen käytöstä”. Näkyy kuitenkin hyvin, että Antiikin käsitys työstä itseilmaisuna kadonnut.
    Antiikin käsitys työstä filosofisesti ilmaistuna on, että työ on ihmisen ihmisyyttä toiminnassa, se on ihmisyyden näkyväksi tulemista muille. Siksi työ voitaisiin määritellä – hieman Aristotelesta seuraten – näin: Sanaa työ käytetään päämäärättömästä nautintoa tuottavasta toiminnasta, jossa ihminen tulee esiin maailmassa. Seuraus on, että oikea työ on nautinnollista toimintaa vailla päämäärää. Sen sijaan näennäistyö on päämäärälle, tehtävälle alisteista toimintaa, joka ei tuo ihmistä/tekijää esiin. Näennäistyössä päämäärä oikeuttaa työn (tulokselle alisteista) ja työ on pelkkä väline. Työ on ”vastaus” kysymykseen, jonka joku toinen on asettanut ja teet työtä vain selvitäksesi hengissä etkä “hyvän elämän” takia. Työssä sinulla ei ole mahdollisuutta tulla esiin, ilmaista itseäsi (kehittää kykyjäsi): jäät pimentoon. Näennäistyö, työ, joka on samantekevää eikä tee tekijäänsä näkyväksi, kuten haanpään Pate Teikka huomasi, on keskimääräistyötä, abstraktia työtä, työtä työn vuoksi, ilman omaa maata, omaisuutta (oikos/domus, talo), ilman tuotantovälineitä (orpotyötä, ”robottamista”, jos lainaamme Karel Capekin robottitermiä). Tunnemme riippuvaisen (orpo)työn kolme hahmoa: orja, palvelija, palkkatyöläinen. Ne ovat sosiaalisia suhteista ja valtasuhteita ja keinoja pitää työn tekijä näkymättömänä. Kuten orjuus, myös palkkatyö on historiallinen ilmiö eivätkä palkkatyö, orjuus, palvelustyö sulje toisiaan pois, vaan voivat elää rinta rinnan ja sisäkkäin. Palkkatyön erityisyys on siinä, että työvoima/työkyky tuotteena, käytettävänä (Werke, opera) määrittää palkkatyöläistä, siis palkkatyöstä on periaatteessa kadonnut kokonaan itseilmaisun puoli, työn merkitys ihmisille. Luulen, että siksi vanha Mauri Myyrä halusi palkkatyöläisten vapautumista (palkka)työstä.

    Toisin sanoen ihmisen inhimillisyys, hänen erityinen luontonsa ilmene työssä (in erga, “energiassa”) – no ehkä turhan hegeliläistä. Joka tapauksessa yö on ihmis(eläimen) olemassaolon ontologinen kulmakivi, mutta tämä ei missään tapauksessa tarkoita, että kaikki työ tai kaikki se, mitä nimitetään työksi olisi sitä. Mutta toistetaan vielä: työ luo/avaa maailman eläimelle, jolla ei ole mitään erityistä ympäristöä luonnossa. Työ saa maailman tapahtumaan. Siksi ager/erga tai ”kulttuuri” (sanan vanhassa merkityksessä ennen Herderiä) voidaan nähdä ihmisen ensimmäisenä, biologisena luontona (A. Gehlen), sillä työn kautta teemme maailmasta oman “ympäristömme”, itsemme näköisen, työ avaa meille maailman ja paikan maailmassa. Tai:
    työ on muoto, jossa teemme oman inhimillisyytemme näkyväksi toisille, työn tekeminen rakentaa, tuottaa yhteistä, tekee yhteisön.

  4. Hei vielä työstä:

    Meidän ei tule jäädä hegelisittäin sanottuna työn antropologian tai fenomenologian vangiksi, vaan nostava aina psykologian piiriin saakka, ts. ainestenvaihtomme luonnon kanssa ei voi jäädä luontoon sopeutumiseksi, luonnon omaksumikseksi eikä luonnon tunnustamiseksi (anpassung, aneignung, anergennung) vaan työn tulee nousta luonnon tunnustamisen kautta molemminpuoliseksi kehitykseksi (entwicklung): kysymys on työssä realisoituvan käsitteen ja työnä käsitteellistyvän todellisuuden (Realität) ykseydestä.

    Kysymys ei ole siis leontjevilaisesta “kohteellisesta toiminnasta” (joka liikkuu Hegelin fenomeologian alun teemoissa, eikä tunne lainkaan tunnustamisen ja kehityksen teemoja, eikä siten tunnista ja tunnusta toista ihmistä ja lyö laimin kysymyksen kielestä) vaan Marxinkin ilmaisemasta “tätige verhalten”, ts. toiminnallisesta suhtautumisesta, luonnon henkiinherättämisestä.

    Emme siis voi myöskään postmodernissa hengessä, kielellisen käänteen myötä irrottautua luonnosta: vapaa työ sitoutuu aina tavalla tai toisella luontoon, nykyään välittäjänä ei ole työkalu, ei kone, ei tuotantokoneisto vaan kokonainen ekosysteemi, jossa “kieli” ja “orgaani” – metaforisesti käsitettynä – rakentuvat yhteen. Kolmannen metaforan “kone” tehtävänä on muodostaa ylläpitävä alusta ekosysteemille.

    Emme voi tukeutua klassisen maailman filosofeihin tässä yhteydessä. Miksi? Klassisen maailman yksi sokeapiste oli se, että – kun työ ja arjen ylläpito oli naisten ja orjien huolena ja siten poliksen ulkoinen ehto – tehty työ ymmärrettiin joko taivaallisen tai luontoperäisen ikuisen idean realisoitumana, kopiona. Orja oli elävä työkalu, jonka käsitteen määritti ja omisti isäntä. Oli mahdotonta ajatella että orja oppisi tai kehittyisi työtä tehdessään, ajatus sivistävästä työstä oli mahdottomuus – niinkuin se oli teollisen modernin synnyn myötä: palkkatyöläisen käsitteen omisti ja sitä hallinnoi työantaja. Mutta: vain oma työ sivistää.

    Siten klassinen theorie/praxis/poiesis – jako eli tätänykyä tiede, taide/politiikka/tuotanto – jako pitää yllä illuusiota kolmesta erillisestä vapaudesta, itseisarvosta: tieteen ja taiteen vapaudesta, politiikan vapaudesta ja työn vapaudesta (= teollisuusporvariston oikeus organisoida tuotanto ja vuokrata työvoimaa).

    Puolustamme mielellämme tieteen, taiteen ja politiikan vapautta mutta niiden edellytyksenä ja ulkoisena ehtona on edelleenkin ei-vapaa työ, palkkatyö. Vasta kun ajatus vapaastä työstä on kaikille tunnustettu vapaus voimme vapautua nykyisten tieteen, taiteen ja politiikan illusorisesta vapaudesta: “hyvä elämä” on tätänykyä rumaa ja valheellista.

    Sivistys ei enää voi perustua kansalliseen tai luokkapohjaiseen ylemmyyteen – sivistymättömien sivistämiseen – vaan sivistys on kykyä, tahtoa ja taitoa asettaa, arvottaa ja ratkaista aikakauden perusongelmia, ts. asetamme yhtäaikaa ja yhdessä ratkaistavaksi kaikessa työssä kolme kysymystä: Miten asiat ovat?, miten ne ovat kun ovat hyvin? Kuinka voimme saada ne kauniisti aikaiseksi?

    Kun tuotantovälineiden kehitys on “ihmisen psykologian avoin kirja” (Marx) ja kun koneet ovat oppineet käyttämään kieltä, kieli koneita ja kielestä on tullut keskeinen tuotantoväline ja työnteko on yhteiskunnallistunut kattaviksi – laajasti ymmärrettynä – ekosysteemeiksi, joissa kaikkien “general intellect” välttämätön edellytys arvon tuottamisessa, miten ihmeessä palkkatyösuhteeseen tukeutuva maailman käsitteellistyminen ja käsitteiden realisoituminen voisi toimia? Vain yhdellä tavalla: irrottautumalla kaikesta reaalisesta, luonnosta, ihmisestä, kulttuurista ja keskittymällä tuottamaan kokemuksia: WOW!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *