Kasvatus on poliittista

Tietokapitalismissa kasvatus ja koulutus ovat jatkuvassa turbulenssissa. Suomalaista koulutuspolitiikkaa leimaavat voimakkaat muutokset varhaiskasvatuksesta peruskoulujen kautta yliopistoihin. Mitä kasvatukselle on itseasiassa tapahtumassa tietokapitalismin ja yhteiskunnan prekarisaation ristipaineessa? Millaiset tekijät vaikuttavat esimerkiksi peruskoulu- ja yliopistomuutosten taustalla? Entäpä millaisia voisivat olla radikaalit vaihtoehdot nykyisille koulutuspoliittisille kehityskuluille? Esimerkiksi näihin kysymyksiin haetaan vastausta Into-kustannuksen Radikaaleinta on arki -pamfletin kasvatusta ja koulutusta käsittelevässä luvussa, jonka Revalvaatio nyt kokonaisuudessaan julkaisee.


Tietoyhteiskunta tarvitsee erilaista työvoimaa kuin teollinen yhteiskunta tarvitsi. Siksi kasvatus- ja koulutusjärjestelmä on radikaalissa muutoksessa. Samalla itse tiedosta, tiedon tuotannosta ja opettamisesta tehdään kauppatavaraa, josta pitäisi tulla uusi talouskasvun lähde. Tiedon ja kasvatuksen yksityistämiselle on luotava vastarintaa pedagogisesti ja vertaistuotannon käytännöissä.

1990-luvulta alkaen erityisesti EU:n ja OECD:n ylikansalliset koulutusstrategiat ovat alkaneet määrittää suomalaista koulutuspolitiikkaa laajoista koulutusvisioista kuntakohtaisiin suunnitelmiin ja koulukohtaisiin painotuksiin. Vasemmisto ei ole kyennyt esittämään vaihtoehtoa tälle talouselämän tarpeista lähteneelle kehitykselle, jota voi hyvin kutsua oikeiston luokkapolitiikaksi.

Koulutuspolitiikka on saatu näyttämään konsensukselta, vaikka pinnan alla oikeisto on ulottanut lonkeronsa koko kasvatus- ja koulutusjärjestelmään. Se on ottanut haltuunsa tuotantovoimista ehkä voimakkaimman, koneiston, joka tuottaa ihmisiä – sitä miten he ajattelevat ja toimivat.

Koulutuksen yhteisvaurautta luovia elementtejä on purettu ja yksilöllistäviä mekanismeja lisätty. Kaikista pyritään nyt kasvattamaan yrittäjiä, mikä estää tehokkaasti solidaarisuuden ja joukkovoiman muodostumista. Kouluja pommitetaan vaatimuksilla huippuyksilöistä, tehokkuudesta ja innovaatioista. Kasvatuksen arki huutaa kuitenkin aikaa ja itsenäisen elämänhallinnan mahdollisuuksia.

On ymmärrettävä, että kasvatus on läpeensä poliittista. Se on kuitenkin politisoitava aivan toisista lähtökohdista. On kasvatettava vastarintaan.

Prekaarin työvoiman tuotantolaitos

Koulu on ollut aina olennainen instituutio kapitalistisen yhteiskunnan ja työmarkkinoiden ylläpidossa. Louis Althusserin analyysi koulusta tärkeimpänä ideologisena valtiokoneistona ei ole vanhentunut, vaikka median ja internetin koneistot ovat tulleet sen rinnalle. [1] Länsimaissa ihmiset käyvät tällä hetkellä läpi historiallisen pitkän koulutusprosessin. Vuosien sosialisaatiolla varmistetaan mukautuminen kapitalistiseen järjestelmään.

Teollinen yhteiskunta tarvitsi palkkatyöläismassoja, jotka saivat peruskoulutuksen ja suorittivat ammattitutkinnon. Työväkeä kasvatettiin tottelevaiseksi ja kurinalaiseksi. Näin taattiin myös yhteiskuntarauha ja hyvinvointivaltiollinen kompromissi, joka perustui palkkojen ja kulutuksen tasaiselle kasvattamiselle.

Tietoyhteiskunta tarvitsee erilaista työläistä, eräänlaista oman elämänsä yrittäjäsankaria. Uusi työläinen käy taistelua toimeentulosta, sietää epävarmuutta, kilpailee toisia vastaan ja on alati valmis osoittamaan aktiivisuutensa sekä päivittämään työkykynsä.

Jos perinteinen koulu oli vielä sivistyslaitos, joka tuotti kansallista identiteettiä, niin nykykoulu muuttuu vastaamaan suoraan elinkeinoelämän tarpeisiin. Kehitys kiteytyy opetussuunnitelmissa, opetussisällöissä ja kilpailua ruokkivassa koulukulttuurissa. Näiden ulkopuoliset taipumukset, kuten halu itsenäiseen ajatteluun tai poliittiseen vastarintaan, ovat järjestelmän näkökulmasta arveluttavia.

Tietokapitalismissa vain “huippujen” tehtävänä on tuottaa jotain erityistä tietoa. Prekaareilta työläisiltä vaaditaan lähinnä yleisiä joustavuuteen, kommunikaatioon ja tietojen käsittelyyn liittyviä taitoja. Koulun on muututtava sivistyslaitoksesta yleisten työkykyjen opettamisen laitokseksi. Koulussa ei enää niinkään opita tiettyjä tietoja, siellä opitaan oppimaan.

Siirtymä näkyy erityisesti keskusteluissa “oppivista organisaatioista”, kuten myös opettajankoulutuksessa, johon on tullut voimakas eetos ongelmaperustaisesta, osallistuvasta ja yhteistoiminnallisesta oppimisesta.

Nykykapitalismin kantavia oletuksia onkin, että tuottavuus perustuu tiimimuotoiseen työskentelyyn, jossa jäsenet organisoivat itsenäisesti työtään sekä ratkovat yhdessä ongelmia. Toisiaan vastaan kilpailevat työntekijäryhmät tekevät lopulta suunnittelunkin itsenäisesti, eikä “kapitalistin tarvitse kuin pakkoluovuttaa lopputuote itselleen, lopputuote, jonka työntekijät joutuvat hengissä selvitäkseen luovuttamaan”. [2]

Teollisen yhteiskunnan koulussa istuttiin kurinalaisesti pulpettirivissä kuten tehtaalla työskenneltiin linjassa ja pelättiin pomon valvovaa silmää. Koulun kellot vastasivat tehtaan pilliä, lukujärjestys jaksotettua työaikaa, ainejako akateemisia oppituoleja, koulurakennus tehdasta, luokkahuone konepajaa ja niin edelleen.

Nykykoulun muoto on vuorovaikutuksellinen ryhmä, joka kontrolloi ja arvioi itse tekemisiään. Opettajan tehtävänä on ohjata taustalta ja varmistaa tuloksellisuus. Pulpetit asetellaan ryhmämuotoon, työtä ja tiedon etsintää hajautetaan luokan ulkopuolelle. Koulu valmistaa yritysmuotoiseen projektityöhön.

Fyysiset rajat, kuten suljetut luokkahuoneet, kyseenalaistuvat, samoin kuin rytmitetyt lukujärjestykset ja oppiainejaot. Vuorovaikutus on keskiössä, mutta mihinkään ei pidä kiintyä, ryhmä ja projekti voi vaihtua hetkenä minä hyvänsä. On totuteltava jatkuvaan (itse)arviointiin ja aktiivisuuteen, ja on väsymättä syytettävä epäonnistumisista omaa laiskuutta.[3]

Yrittäjyyskasvatuksessa ei ole kyse vain uuden oppiaineen saamisesta peruskoulun tuntijakoon. Kyse on koko koulutusjärjestelmän läpäisevästä eetoksesta ja opetuksen uudelleen organisoinnista. Kurin ja tottelevaisuuden piilo-opetussuunnitelma muokkautuu yrittäjyysohjelmaksi, jossa kilpaillaan niin toisia kuin itseäänkin vastaan.[4]

Uusi luokkajako koululuokissa

Vastakkainasettelujen päättymistä juhlivalla 2000-luvulla yhteiskunnallisten jakojen ja sosiaalisen taustan käsitteleminen on tabu myös kasvatuskeskustelussa – vaikka taustan merkityksen tietävät niin opettajat kuin oppilaatkin. Koulun ja yhteiskunnallisten jakojen yhteyttä on pääasiassa tarkasteltu keskittymällä koulun arkipäiväisiin mikrotason tilanteisiin, joissa luokkajakoa tuotetaan askel askeleelta.

Kodin luokka-aseman ja yksilön aikuisena saavuttaman aseman välillä on tutkitusti vahva yhteys. Luokka-asema vaikuttaa niin koulutusuran pituuteen, hankitun tutkinnon korkeuteen, koulutuksen jälkeiseen työllistymiseen ja sijoittumiseen kuin urakehitykseenkin. Vanhempien luokkatausta, varsinkin korkeakoulutus, vaikuttaa oppilaan hyvään koulumenestykseen koulusta riippumatta.[5]

Koulussa ylemmän luokan perheiden lapset valikoituvat korkeakoulutettujen opettajien arvostamille lukio- ja korkeakoulutuksen linjoille. Työväenluokasta tulevat törmäävät koulukulttuuriin, jota luonnehtivat porvarilliset säännöt ja keskiluokkaisten opettajien asenteet. Kun käytös, pukeutuminen ja kieli eivät kohtaa opettajan makua, arjen konflikti on todennäköinen. Työväenluokkaiset lapset saavat koulupärjäämisestään toistuvasti kielteistä palautetta, mikä vaikuttaa käsityksiin itsestä ja oppimiskyvyistä. Kun koulussa saa kuulla jopa toistakymmentä vuotta, ettei osaa eikä kykene, sisäistyy paikka alemmassa arvoasteikossa loppuelämäksi.

Edes opintomenestys ei takaa luokkanousua. Koulutuksen lisäksi siihen tarvitaan sosiaalisia verkostoja ja kulttuurisia taitoja. Yksilöt sijoittuvat usein sellaisiin tehtäviin ja ympäristöihin, jotka jollakin tavalla vastaavat heidän kulttuurista taustaansa ja heille ominaisia suhtautumis- ja toimintatapoja. Mitä korkeammassa asemassa vanhemmat ovat, sitä todennäköisemmin he tuntevat ihmisiä, joiden kautta on mahdollista vaikuttaa jälkikasvun värväykseen: kesätyöt, harjoittelut, ensimmäiset pätkätyöpaikat, jalka isän kaverin firman oven väliin, osallisuus uudessa hankkeessa, josta kuuli tutuiltaan ja niin edelleen.

Eliittikoulut ja prekaarit koulut

Tietokapitalismissa ihmisten erittely ja arvottaminen saa uusia muotoja, jotka elävät vanhojen, teollisesta yhteiskunnasta tulevien jakojen rinnalla. Koulun uutena tehtävänä on tunnistaa huippuja ja ohjata heitä erityislinjoille. Toisaalta tehtävänä on kasvattaa prekaaria massaa, joka on sopeutuvaista joustaville työmarkkinoille.

Kaikille tasa-arvoisesti annettava opetus ja samat mahdollisuudet eivät enää riitä, vaan koulun on tunnistettava aktiivisesti jokaisen erityisiä kykyjä. On resursoitava huippuja yhä varhaisemmassa vaiheessa. On koeteltava kunkin yksilöllistä kilpailunsietokykyä ja erityistaitoja. Siksi koulutuskeskustelu pursuaa puhetta henkilökohtaisista opintosuunnitelmista, tasoryhmistä, eriyttämisestä ja takaisin integraatiosta sekä yksilöllisistä opintovalinnoista.[6]

Perusopetuksen “yleisten valtakunnallisten tavoitteiden ja tuntijaon uudistamista” valmistellut opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmä ehdotti keväällä 2010 peruskoulun vallinnaisten opintojen huomattavaa lisäämistä. Työryhmän esityksessä keskeisiä teemoja ovat elinikäinen oppiminen ja oppimaan oppiminen, tietojenkäsittely, valmiudet vuorovaikutukseen ja yhteistyöhön, ajanhallinta ja joustavuus sekä yrittäjyys ja muutososaaminen. [7]

Alempien yhteiskuntaluokista tulevilla vanhemmilla on usein vähemmän valmiuksia tukea nuorta kouluelämän valinnoissa. Jatkuva yksilöllinen suunnittelu, arviointi ja kilpailu vaativat taitoa suunnistaa ja valikoida sekä luoda omaa oppimisen uraa. Onnistuakseen täytyy osata vetää oikeista naruista. Vähitellen kotitaustan taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset erot alkavat näyttäytyä yksilöiden välisinä kyvykkyyseroina.

Vuosia kestävillä luokittelumekanismeilla työmarkkinoille tuotetaan työvoimaa, joka voidaan jakaa kolmeen ryhmään.[8]

1. Hyvin palkatut “aivotyöläiset”, joiden työtä on mahdoton erottaa itse henkilöstä. Näistä “huipuista” ja “lahjakkuuksista” kilpaillaan ja heidän neuvotteluasemansa on vahva.
2. Hyvin koulutetut massat, joiden taidot vaativat korkeakoulutusta ja tarjoavat yrityksille lisäarvoa. Ohjelmoijat ja mikrotukihenkilöt ovat esimerkkejä työläisistä, joiden on pitänyt opiskella pitkään saavuttaakseen osaamisensa. Usein he ovat kuitenkin helposti vaihdettavissa, ja tilalle löytyy nopeasti tukku korvaajia. Suuri osa korkeakoulutetuista sulautuukin yhteiskunnan miljoonan marginaaliin. Korkeakin koulutus takaa heille vain kilpailua prekaareista heikkoehtoisista töistä ja yrittäjyyden laihoista eväistä.[9]
3. Uusi palvelusluokka: McDonalds -työt, palvelu- ja hoitotyö tai vähäistä koulutusta ja helposti hankittavia taitoja vaativat tehtävät, joissa työskentely on suoritusluontoista, kuten puhelimeen vastaamista tai konekirjoitusta.

Samaan aikaan itse koulut eriytyvät. Vaikka erot suomalaisten koulujen välillä ovat vielä suhteellisen pieniä, eriytymiskehitys on havaittavissa. Jako “eliitti- ja ongelmakouluihin” syvenee. Hyvämaineiset koulut houkuttelevat pitkäjänteisesti työhön sitoutuvia opettajia, joilla on hallussaan uudet menetelmät. Heikommissa kouluissa opettajien vaihtelevuus on suurta, työolosuhteet epävarmoja ja välineistö kehnoa. Miljoonan marginaalin jälkikasvulle tarjotaan ”prekaarikoulu”.

Eriytymistä tuottavat myös koulujen väliset ranking-listat, joilla koulut saadaan kilpailemaan suoraan toisiaan vastaan. Häviäjille jaetaan niukkoja resursseja. Keskustelua yhtäläisen koulutuksen merkityksestä ei edes synny, kun vanhemmat saadaan ajattelemaan vain lapsilleen parasta mahdollista koulua.[10]

Uutta uljasta koulujärjestelmää voi pitää jopa totalitaristisena. Siinä yksilö läpivalaistaan ja pyritään ohjaamaan kykyjensä mukaiselle paikalle kapitalistisessa koneistossa. Kyseessä ei ole niinkään kieroutuneiden ihmisten salajuoni vaan taloudellisen kasvun välttämättömyydestä juontuva rationaalinen kehitys. [11]

Opetusministereitä, koulutussuunnittelijoita ja muita visionäärejä ei kiinnosta inhimillinen kehitys sinänsä. Tärkeää ovat ne kykyjen kasvattamisen käytännöt, joilla yhteiskunnasta voidaan tehdä taloudellisesti entistä tuottavampi. Onhan ylin auktoriteettimme kansainvälinen kilpailu, kansakuntien ja yritysten kasvoton sota kaikkia vastaan.

Olkoonkin, että koulutus uusintaa kapitalistista yhteiskuntaa, on suomalainen peruskoulu ja maksuton koulutusjärjestelmä ollut menestys. Toisin kuin yhtäläisiä mahdollisuuksia vastustaneet tahot aikoinaan esittivät, nimenomaan tasa-arvoisella ja laajapohjaisella koulutuksella on luotu yhteisvaurauden perusta Suomen kaltaiseen pieneen maahan. Nostalgian sijaan on kuitenkin kysyttävä, mitä ovat uudet yhteisvaurauden luomisen sekä tasa-arvoisen opetuksen ja oppimisen käytännöt.

Koulu passivoi poliittisesti

Koulujärjestelmä on ajettu pahenevaan resurssipulaan. Ryhmäkoot ovat suuria, opettajia lomautetaan lyhytnäköisesti, tehokkuusvaatimukset kasvavat ja kouluilla on heikot valmiudet tukea nuorten itsenäistä kehitystä. Uutisia nuorison pahoinvoinnista, kouluväkivallasta ja opettajien uupumuksesta voi kuulla viikoittain.

Samaan aikaan peruskoulun ideaa paketoidaan EVAn johdolla kansalliseksi vientituotteeksi ja maan koulutuspoliittinen johto kilistelee kuohuviinilasejaan elinkeinoelämän pohattojen kanssa jälleen yhden PISA-menestyksen kunniaksi.  Ristiriita kouluarjen ja eliitin “koulutus, koulutus, koulutus” -hypetyksen välillä on irvokas.[12]

Tilannetta ei helpota, että nykykapitalismin kehityssuunnat törmäävät teollisen koulun tekohengittäviin jäänteisiin. Varsinkin tietoyhteiskuntakehitystä koulu seuraa edelleen takapenkiltä. Nuorisolle koulu on vain yksi arjen toiminta-alue – eikä edes kovin merkityksellinen sellainen. Harrastukset ja internetin tarjoamat mahdollisuudet motivoivat nuoria oppimaan koulua paremmin. Siksi mielekäs oppiminen pakenee koulusta muualle yhteiskuntaan.

Myös pedagogiset ristiriidat ovat ilmeisiä. Opettajankoulutuksen muodikkaat yhteistoiminnallisen oppimisen metodit ja konstruktivistiset oppimisteoriat törmäävät koulussa vallitseviin behavioristisiin, tiedon siirtoon keskittyviin oppimiskäsityksiin. Niissä opettaja on edelleen subjekti ja nuori objekti. Oppiminen on juuri sellaista tallettamista ja tiedonsiirtämistä, jotka kasvatusfilosofi Paulo Freire asetti radikaalin ja itsetietoisen oppimisen vastakohdiksi.[13]

Opetustilanteet ovat pahimmillaan samalla tavoin performatiivisia kuin perinteinen teatteri tai parlamentaarinen politiikka: katsojat seuraavat sivusta ulkoaohjattua spektaakkelia. Erityisen kohtalokasta tällainen käsitys oppimisesta on opintokokonaisuuksissa, joissa käsittelyssä on yhteiskunta, valta, politiikka tai maailman- ja elämänkatsomus.

Onkin ristiriitaista, että samalla kun koulu opettaa aktiiviseksi ja joustavaksi prekaariksi, koulutuksella on onnistuttu passivoimaan nuorisoa poliittisesti ja yhteiskunnallisesti. Tuoreimman 38 maata kattavan nuorten yhteiskunnallista osaamista, osallistumista ja asenteita tarkastelevan tutkimuksen mukaan suomalaisten nuorten yhteiskunnalliset tiedot ovat vertailumaiden kärkeä. Sen sijaan kiinnostuksessa yhteiskunnallisista ja poliittisista asioista he valloittavat häntäpään. Aktiivisuus näyttäisi pelkistyvän äänestämiseen: 85 prosenttia nuorista aikoo tulevaisuudessa äänestää.[14]

Toiminta puolueissa, yhteiskunnallisissa järjestöissä ja liikkeissä ei nuoria kiinnosta. Kymmenesosa innostuu puoluetoiminnasta ja vain yksi kolmesta on osallistunut jonkin yhteiskunnallisen järjestön toimintaan. Suhtautuminen yhteiskunnan instituutioihin on luottavaisen välinpitämätöntä. Valtionhallintoon ja tiedotusvälineisiin luottaa kahdeksan kymmenestä, poliittisiin puolueisiin lähes kaksi kolmesta – kaikki reippaasti kansainvälisten keskiarvojen yläpuolella. Lähes järkähtämätöntä on myös luottamus poliisiin ja puolustusvoimiin.

Nuoret näyttävät pitävän poliittisia instituutiota ja valtion hallintoa vakaina voimina, jotka toimivat ilman, että niihin tarvitsisi tai voisi vaikuttaa. Demokratiakin pelaa kuin itsestään. Ainoiksi vaihtoehdoiksi jää yrittäjyys työelämässä sekä yhteiskunnallinen asiakkuus äänestäjänä tai kuluttajana.

Asetelmalle ei tarvitse hakea syitä kaukaa. Koulun opetussisällöt ja -menetelmät tukevat kuvaa muuttumattomasta yhteiskunnasta. Yhteiskunnallisen opetuksen sisällöt keskittyvät yhteiskunnallisiin instituutioihin, eivät valtaan, vastarintaan, konflikteihin, ristiriitoihin, kamppailuihin, poliittisiin ihanteisiin tai eriarvoisuuteen. Kouluissa ei opita sellaisia taitoja, joilla taisteltaisiin yhteiskunnallisen muutoksen, demokratian tai oikeuksien puolesta. Opetuksesta ovat tipotiessään aiheet, jotka tuottaisivat kykyä itsetietoiseen vastarintaan. Ei ihme, että yhteiskunnallisten sisältöjen opetus on nuorista vähiten kiinnostavaa.[15]

Yhteiskunnallinen opetus on ylipääntäsä vähäistä, ja se aloitetaan myöhäisessä vaiheessa, peruskoulun yhdeksännellä. Alakoulussa keskitytään tottelevaisuuteen ja hyvään käytökseen. Myöhemmin keskitytään yksilöön, esimerkiksi yksilöpsykologian, yrittäjyyden ja projektityöskentelyn näkökulmista. Koulu ei selvästikään halua tuottaa ymmärrystä yhteiskunnasta, se halutaan häivyttää yksilöiden väliltä.

Tapaus “varmasti porvarillinen tutkija”

Vapaan koulutuksen tukisäätiön toiminta vuosina 1973–1991 on tosi tarina, josta koulutuspoliittinen eliitti mieluiten vaikenisi. Salassa toiminut elinkeinoelämän rahoittama säätiö keskittyi vasemmistolaisen koulutuspolitiikan vastustamiseen ja koulujärjestelmän systemaattiseen oikeistolaistamiseen. [16]

Elinkeinoelämän koulutuspoliittisia tavoitteita ajaneen säätiön tiedustelu ja soluttautuminen oli niin tehokasta, että säätiö teki lopulta itsensä tarpeettomaksi.

Säätiö vaikutti muun muassa opettajakoulutuslaitosten henkilö- ja opiskelijavalintoihin sekä koulutussisältöihin. Se rahoitti valtakunnallista urkintatyötä opetushallinnon ja opettajankoulutuslaitosten sisällä sekä junttasi tavoitteitaan valtakunnallisiin linjauksiin. Tieltä pyrittiin raivaamaan niin epäsuotuisat henkilöt kuin vahingollisiksi katsotut ajatus-, tutkimus- ja pedagogiset suuntauksetkin.

Säätiöllä oli myös kolmiportaisen luokitus kasvatusalan tutkijoista: 1. selvästi vasemmistolainen, 2. neutraali, 3. varmasti porvarillinen tutkija.

Keskeisenä säätiön päämääränä oli “haitallisen” kouludemokratian alasajo. 1970-luvun alussa vasemmiston ja keskustan yhteistyö oli johtanut siihen, että oppikouluihin perustettiin kouluneuvostot. Suomessa nämä saivat paljon enemmän valtaa kuin esimerkiksi Ruotsissa. Neuvostoissa ei ollut vanhempien edustajia ja ne saivat päättää kouluissa annettavista rangaistuksista. Neuvostot toimivat kaikissa Pohjoismaissa, mutta ne lakkautettiin ainokaisena Suomesta.

Säätiötä tutkinut Suutarinen tiivistää: “Pohjoismainen malli on ollut sellainen, että nuoret on ajettu sisään demokratiaan koulussa. Sen jälkeen kun kouluneuvostot ajettiin alas, ei Suomen koululaitoksessa ole ollut enää edellytyksiä demokratiakasvatukseen.”[17] Oikeiston luokkaorganisaationa vaikuttaneen säätiön toimintaa voidaan pitää eräänä lähihistoriamme häikäilemättömimpänä poliittisena projektina.[18]

Yritysyliopisto jyrää

Tietokapitalismissa tiedosta tulee sekä keskeinen voimavara että tuote, jota pyritään tehtailemaan ja kauppaamaan kuin mitä tahansa tuotetta. Korkeakoulut muuttuvat tehtaiksi, joissa valmistetaan tutkimusta ja keksintöjä sekä työntekijöitä tietotyön aloille.

Matti Vanhasen toisen hallituksen vuonna 2009 hyväksymä yliopistolaki sinetöi kehityksen, jossa kansallinen sivistyshanke jäi menneisyyteen. Tilalle tuli globaaleilla markkinoilla kilpaileva yritysyliopisto.

Uuden yliopiston tahti on käynyt opiskelijoille ja henkilökunnalle selväksi lyhyessä ajassa. Opiskelijoihin kohdennetaan kiristyviä vaatimuksia: työuria pitäisi pidentää alkupäästä, joten opintoja pitäisi suorittaa enemmän lyhemmässä ajassa. Opintotukijärjestelmää tehdään “kannustavammaksi” painottamalla tukea opintojen alkupäähän ja muuttamalla järjestelmää lainavetoiseen suuntaan. Kuuluisa opetusministeriön SORA-työryhmä tahtoo lisätä kuria ja estää “epäsopivien” elämäntapojen esiintymisen koulutusputkessa. Opiskelijoiden tulisi korkeakoulun asiakkaana opiskella, tehdä työtä ja ottaa lainaa – kaikki muutamassa vuodessa. Ja olla kunnolla.

Henkilökuntaa on saneerattu läpi kentän. Korkeakouluverkon karsiminen on aloitettu. Työajan kohdentaminen ja valvonta ovat lisääntyneet. Opetusta on eriytetty tutkimuksesta. Keväällä 2010 nähtiin myös poikkeuksellinen yliopistotyöntekijöiden lakonuhka, kun yliopistotyönantaja pyrki EK:n sanelemana heikentämään työntekijöiden asemaa virkasuhteiden muuttuessa palkkatyösuhteiksi.

Vielä jokin aika sitten korkeakouluilla oli lähes monopoliasema ylimmän tutkimuksen ja opetuksen laitoksina. Nykyään uutta tietoa tuotetaan erilaisissa tutkimuslaitoksissa, ajatuspajoissa, yritysten hankkeissa, kansalaisverkostoissa sekä uutta mediaa tuottavissa kollektiiveissa.

Perimmiltään tiedon tuotantoa ei voidakaan rajata neljän seinän sisälle tai tehdashalleihin. Varsinkin uusia kulttuurisia ideoita syntyy kaikkialla ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Yhtä hyvin myös tutkimus- ja kehitystyötä tapahtuu tutkijankammioiden ja laboratorioiden ulkopuolella – erityisesti aikana jona kaikilla on kotonaan tietokone ja internet. Tästä ihmisten luovuudesta myös uusi tietokapitalismi on kiinnostunut.

Yhteiskunnallisen tiedon tuotannon haltuunottamiseksi puuhataan ahkerasti niin sanottuja innovaatiokeskittymiä ja -järjestelmiä, jotka ovat luonteeltaan osallistavia ja avoimia. Niiden toivotaan säteilevän innovaatioita alueen yrityksille, kuten niin sanotun avoimen innovaation -paradigman keskeiset periaatteet kuuluvat. Juuri korkeakoulukeskittymistä toivotaan uusia elinkeinoelämän buustaajia.[19]

Vaikka innovatiivisista talousalueista rakennetaan alueellisia ja avoimia vuorovaikutusjärjestelmiä, korkeakoulut hierarkisoidaan kuten tehtaat. Opettajista, tutkijoista sekä opiskelijoista tulee tiedon tuotannon prekariaattia, jonka työtä leimaa pätkittäisyys, niukat resurssit sekä jatkuva panostaminen omaan kilpailukykyyn. Kaikkia luovuuden periaatteita vastaan omia ideoita on suojeltava mustasukkaisesti.

Suurimmalla osalla yliopistoväestä ei ole minkäänlaista valtaa yliopiston hallinnossa tai laitoksilla. Poikkeukselliset lahjakkuudet sekä yhteistyöhalukkaimmat opportunistit eriytetään kärkihankkeisiin ja huippuyksiköihin, joihin yliopisto on sattunut opetusministeriön ja johtajansa sanelemana profiloitumaan.

Autoritaarisen linjajohtamisen kulttuuri istutetaan korkeakouluihin vahvistamalla johtoportaan valtaa. Elinkeinoelämä on tunkeutunut korkeakoulujen hallituksiin eikä rehtoreita erota yritysjohtajista. Samalla yliopistot kilpailutetaan keskenään ja korkeakouluverkkoa karsitaan. Oppilaitokset jaetaan huippututkijoita valmentaviin tutkimusyliopistoihin ja prekaareja tietotyöläisiä kouluttaviin alueellisiin korkeakouluihin. Jako on tuttu yhdysvaltalaisesta kehityksestä.[20]

Samalla kun huippuyksilöille, -yksiköille ja -yliopistoille riittää rahavirtoja (Aalto-yliopistoa voitaneen liioittelematta nimittää Elinkeinoelämän keskusliiton sylikoiraksi) kilpailevat toisen luokan maakuntayliopistot ja ammattikorkeakoulut niukoista resursseista. Toiset oppilaitokset ovat tie tietoyhteiskunnan eliittiin, toisissa tarjolla on massatodistuksia, joiden arvo työmarkkinoilla ei ole erityinen. Juuri jälkimmäisissä koulutetaan tietotyöläisten uutta massaa, jota voidaan kutsua myös kognitariaatiksi.[21]

Tietokapitalismin paradoksi on kuitenkin perimmiltään tiedon runsaudessa. Jotta tiedosta saadaan kauppatavaraa, on luonteeltaan rajatonta tietoa rajattava niukaksi. Yhteinen ja avoin on yksityistettävä. Se on suljettava niukaksi patentoimalla, lisensoimalla, tekijänoikeuksin sekä liikesalaisuuksin.

Samalla tietokapitalismi kuitenkin kaivaa jo omaa hautaansa: tiedon yksityistäminen estää tiedon ja ideoiden vapaata jakamista, mikä on innostuksen ja innovatiivisuuden perusta.

Lainapedagogiikkaa

Keväällä 2010 roihunnut keskustelu korkeakouluopintojen maksullisuudesta on vienyt huomion toisesta merkittävästä koulutuspoliittisesta strategiasta. Opintotukijärjestelmää muutetaan lainapainotteiseksi.

Luotto on tehokas keino ihmisten sitouttamiseksi järjestelmään. Kyse on kontrollivälineestä, joka pakottaa ja opettaa työläisen komentamaan itseään ja kahlitsemaan elämänsä työhön. Opintolainalla on oma nöyryyteen ojentava pedagogiikkansa.

Opiskelijan ei tarvitse odottaa asuntolainaa. Jo opiskeleminen sitoo hänet velkakierteeseen. Samalla opintolainat ovat houkutteleva laajentumispotentiaali rahoitusmarkkinoilla. Opiskelijasta tulee investointikohde.

Opintomaksut ja lainamuotoinen tukijärjestelmä kulkevat käsikädessä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa opintolainamarkkinat ovat kasvaneet rajusti, itse asiassa niin voimakkaasti, että opintolainoista on alettu puhua sijoituskeinottelun seuraavana isona kuplana.

Iso-Britanniassa apurahat ja stipendit ovat saaneet mennä luoton tieltä. Brittiopiskelijan keskimääräinen velka on 20 000 puntaa, kun samaan aikaan opintomaksuissa on tapahtunut jatkuvia mittavia korotuksia.[22]

Haluamme uuden yhteiskoulun!

Tarvitsemme kasvatus- ja opetusjärjestelmän suunnanmuutosta. Tehtävä on haastava. Se tarkoittaa, että instituutioiden sisällä on sitouduttava vertaismuotoiseen tiedontuotantoon ja opetukseen. Vain siten voimme avata tilaa ihmisten välisten hierarkioiden ja kapitalismin pakkojen ulkopuolelle. Keskeisiä ovat ainakin seuraavat vaatimukset.

On päästävä eroon erottelusta tuottavan ja tuottamattoman työn välillä, kuten myös suorittavan ja älytyön välillä. On nähtävä, ettei tuottavaa ole vain sellainen työ, jonka seurauksena syntyy kaupattavaa tavaraa. Erityisesti tiedontuotanto on nähtävä sellaisena yhteisvaurautta tuottavana toimintana, jota on suojeltava tulosvastuun tavoittelulta. Myös hierarkkiset erottelut asiantuntijoihin ja oppipoikiin joutavat romukoppaan. Vain erotteluja purkamalla on mahdollista rakentaa yhteistoimintaa ja yhä radikaalimpia innovaatioita.

Yliopistojen autonomian tulee tarkoittaa tietotyöläisten ajattelun autonomiaa, ei rehtorien tai toimitusjohtajien valtaa käskeä ja kiristää. Vain sellainen oppimisen instituutio on autonominen, joka tukee tiedontuotannon itsenäisyyttä suojelemalla tietoa vapaana yhteisresurssina. Tietotyöläisten itsemääräämisoikeus voi syntyä ja vahvistua vain tiedon jakamisen käytännöistä.

Tutkimusta, opetusta ja oppimista on rakennettava vertaistuotantona, joka tuottaa avoimesti hyödynnettävää yhteistä tietovarantoa. Vertaistuotanto on luonteeltaan universaalia. Tavoitteena ei pidä olla vähempi kuin globaali autonominen yliopisto, joka ottaa ohjenuorakseen kaikille avoimen opetuksen, oppimisen, tutkimuksen, julkaisemisen ja arkistoinnin. Muutaman suuryrityksen tietomonopolia vastaan on asetettava visio internetperustaisesta tiedontuotannosta, jonka työkalut ovat kaikkien saatavilla. [23]

Kyse on unelmasta, jossa ihmisten tarve kehittää itseään synnyttää yhteistuotannon, joka antaa kaikille paremmat mahdollisuudet paeta kapitalistista yhteiskuntaa. Jo tänään kokeiluja unelman puolesta voidaan panna toimeen yksittäisissä kouluissa ja kampuksilla ympäri maailman. On rakennettava uusi yhteiskoulu.

Tarvitsemme myös välittömiä uudistuksia kouluissa. On lopetettava oppilaiden ja opiskelijoiden jatkuva arviointi ja annettava aidosti tilaa elinikäiselle oppimiselle. On taattava mahdollisuus rauhalliseen kouluarkeen sekä oppilaiden ja opettajien omaehtoiseen yhteistyöhön. On lisättävä yhteiskunnallista opetusta, joka on aloitettava jo ala-asteella. Koulukulttuuri on demokratisoitava. Koulu on yksinkertaisesti otettava haltuun!

Ei ole syytä juhlistaa peruskoulua tyhjin korulausein. Eikä valtion ohjaama julkinen koululaitos ole välttämättä päämäärä sinänsä. Silti peruskoulu on olemassa ja on korkea aika kysyä, miten se kykenisi tuottamaan uutta hyvinvointia ja onnellisuutta sukuun, alkuperään tai sukupuoleen katsomatta.

Kasvatus vastarintaan

Vertaismuotoisen koulutuksen keskeiseksi ohjenuoraksi esitämme vastarinnan pedagogiikkaa. Oppimisessa, vuorovaikutuksessa ja kollektiivisessa luovuudessa piilee alkusolu vaihtoehtoisille elämänmuodoille ja poliittisille järjestyksille.

Ryhmätyöskentely on kaksiteräinen miekka. Voidaan ajatella, että sen potentiaali on menetetty kun yritykset ovat kyenneet kääntämään voimavarakseen työväenliikkeen perinteeseen elimellisesti kuuluneet kollektiiviset oppimismuodot.[24] Vastarinnan pedagogiikka ei ole yhteistoiminnallisuutta, vaan yhteisöllisen ja itsenäisen oppimisen radikaali vaatimus, joka oppimisen välineellisyyden sijaan tähtää kulttuurin demokratisoimiseen ja vastarinnan voimavarojen liikkeellepanoon.

Koulutuksessa tämä tarkoittaa sellaisia oppimisen muotoja, joissa pyritään yhteiskunnan toiminnan ymmärtämiseen. Nuorelle on annettava mahdollisuus kasvaa tietoiseksi omista juuristaan ja niiden vaikutuksesta hänen yhteiskunnalliseen asemaansa. Todellisuus on esitettävä – se on “löydettävä” – muuttuvana ja erilaisten ristiriitojen läpäisemänä, ei muuttumattomana tai ulkopäin tarjottuna.

Oppimisen on oltava itseorganisoituvaa. Sen on tapahduttava turvallisessa ympäristössä, jossa asetetaan konsensuksen sijaan uusia kysymyksiä ja näkökulmia. Radikaaliin oppimiseen perustuva koulu keskittyy oppimaan saattamiseen, eikä tiedon tallettamiseen. Tällöin myös sosioekonomisten taustojen vaikutus ylhäältä käsin tarjotun tiedon omaksumisessa vähenee. Samoin vähenee nuorten vastakkainasettelu ja kilpailuttaminen.

Vastarinnan pedagogiikkaa löytyy usein instituutioiden ulkopuolisista oppimisen tapahtumista, kuten lukupiireistä, vertaiskoulutuksista ja yhteiskunnallisista keskustelutilaisuuksista. Niissä yhteistä rakennetaan konkreettisesti samalla kun ymmärrystä yhteiskunnasta luodaan kollektiivisesti. Tässä on eräs työväenliikkeen arvokkaimmista perinteistä.

Jotta yhteiskunnallinen muutos olisi mahdollinen, on mentävä kasvatuksen juuriin. On noustava vastarintaan talouskasvun käskytystä vastaan.

Mutkattomien, toisiaan nujertavien yrittäjäsankarien kasvattamisen sijaan on kasvatettava sopeutumattomia kansalaisia, jotka kykenevät kyseenalaistamaan nykyisyyden: ”Sopeutumista ei tarvitse opettaa, sillä se on, kuten eläintiede yrittää todistaa, eläimen luonnollinen taipumus. Se, mitä on opetettava, on nimenomaan vastarinta ja vastarintaan on käytävä silloin kun havaitaan vääryys.”[25]

Radikaalisti demokraattisen yhteiskunnan tavoittelemiseksi kasvatuksen tehtäväksi tulee asettaa yhteisvastuuseen kasvattaminen.[26] Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että kaikista pidetään huolta, eikä ketään jätetä heitteille. Yhteisvastuu ei kuitenkaan tarkoita sosialidemokraattista holhousta tai kristillistä armoa, joka kieltää ihmisen autonomian. Se tarkoittaa vastuuta itsestä ja muista, vapautumista kapitalismin tarjoamasta vastuuttomuuden ja kuristavan kilpailun barbariasta.

Itsenäinen ihminen kykenee vastuuseen ja vastarintaan. Hän kieltäytyy yhteisvaurautta hajottavasta toiminnasta sekä sellaisesta liiasta työstä, joka on tuhoisaa yhteiskunnalle, kulttuurille ja ympäristön ekologialle. Tämän hän tekee tietoisena siitä, että muut itsenäiset ihmiset tukevat hänen päätöstään.[27]

Itsenäisen ja vastuullisen nuorison radikalisoituminen olisi ilolla tervehdittävä vaihtoehto aikana, jona eriarvoisuus lisääntyy, oikeuksia poljetaan ja demokratia, talous ja ympäristö ovat syvenevässä kriisissä. Itse asiassa, jos verrataan peruskoulun, lukioiden ja ammattikoulujen opetussuunnitelmiin asetettuja tavoitteita tämän hetken yhteiskunnan tilaan, radikalisoituminen on ainoa vaihtoehto.[28]

Meillä ei ole varaa enää yhteenkään “hukattuun sukupolveen”. Miljoonan marginaalin jälkeläisten tulisi rakentaa uutta elämänmuotoa ja poliittista todellisuutta, johon eliitin ja vanhempien sukupolvien olisi suhteutettava oma elämänsä, eikä toisin päin.

Opetussuunnitelmiin kirjatut korulauseet tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta, ympäristön puolustamisesta, aktiivisesta kansalaisuudesta, oikeuksista ja vapauksista sekä demokratiasta on aika ottaa vakavasti – toisin kuin ohjelmien laatijat ovat ehkä ajatelleet.

Vitteet:

[1] Althusser 1984.
[2] Vähämäki 2009a, 119
[3] Yrittäjyyden poliittisten vaatimusten yhteydestä koko koulutusjärjestelmään saa hyvän kuvan EK:n asettamista tavoitteista. Yrittäjyys on niin perusopetuksen, toisen asteen, ammattikorkeakoulujen kuin yliopistojenkin läpäisevä normi. EK:n koulutussivusto: http://www.ek.fi/www/fi/koulutus/index.php, katsottu 12.8.2010.
[4] Broady (1986) määrittelee piilo-opetussuunnitelman koulussa tapahtuvaksi sisäistämiseksi, joka ei muodostu esimerkiksi opettajan tietoisissa pyrkimyksissä vaan koulutyön ehdoista: oppitunnin pituudesta, ainejaosta, koulun hierarkiasta, todistusjärjestelmästä, opetussisältöjen ja oppilaiden kokemusmaailman välisestä kuilusta, opettajien ja oppilaiden sosiaalisesta taustasta jne.
[5] Naumanen & Silvennoinen 2010; Suoranta 2008.
[6] Perusopetuksen yleisten valtakunnallisten tavoitteiden ja tuntijaon uudistamista valmistelleen opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmän kevään 2010 esitykseen näyttäisi sisältyvän tendenssi oppilaiden ryhmäkohtaisesta eriyttämisestä. Oppiaineisiin ja oppiainekokonaisuuksiin ollaan määrittelemässä osaamisen kriteerit, jotka voidaan tulkita kehitykseksi kohti tasoryhmiä. Tasokurssijärjestelmän keskeinen ja tunnettu ongelma on, että se ei tuo esiin varsinaista osaamista, vaan keskeinen vaikuttaja on oppilaiden sosiaalinen tausta. Ks. Perusopetus 2020 – yleiset valtakunnalliset tavoitteet ja tuntijako.
[7] Lyhyt, mutta kehityskulkua kuin tiivistäen kuvaava ote opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmän raportista: “Tämän päivän koululaisilta vaaditaan tulevaisuudessa joustavuutta ja kykyä omaksua nopeasti uusia asioita. Koulun tehtävänä on edistää oppilaiden valmiuksia hallita muutosta ja sietää epävarmuutta … Tieto syntyy yhä enemmän yhteisöllisesti ja edellyttää vuorovaikutteisen työskentelyn ja verkostoissa toimimisen ja vaikuttamisen taitoja. Samalla korostuu taitotiedon tarve eli tarvitaan tietoa, joka koskee jonkin taidon harjoitusta ja tehostaa sitä. Myös koulun ulkopuolella hankittuja tietoja ja taitoja tulee voida entistä paremmin hyödyntää perusopetuksessa. Nämä kehityslinjat asettavat uusia haasteita sille, miten koulussa työskennellään ja miten käsitellään, tulkitaan, jäsennetään ja muokataan erilaisia sisältöjä … Opetukselta odotetaan kannustusta yritteliäisyyteen, luovuuteen ja innovatiivisuuteen. Yksilöllistä tukea antavan, kannustavan ja erilaista lahjakkuutta tukevan opetuksen merkitys kasvaa.” Ks. Perusopetus 2020 – yleiset valtakunnalliset tavoitteet ja tuntijako, s. 78-79.
[8] Korhonen, Peltokoski & Saukkonen 2009, 45; vrt. Newfield 2010.
[9] Osa kakkosryhmään kuuluvista tosin ei ole istunut viittä vuotta korkeakoulussa. Heillä voi olla kokemuksen ja harjoittelun kautta karttuneet tiedot ja taidot, jotka ovat tärkeitä yrityksille, mutta eivät toki korvaamattomia. On huomion arvoista, että 1990-luvun lopussa aloitettu ns. Bolognan prosessi muodosti yleiseurooppalaisen asetelman, jossa korkeakoulujen tutkinnot yhtenäistettiin. Samalla muodostettiin kaksiportainen tutkintojärjestelmä, joka mahdollistaa tietotyövoiman hierarkisoinnin juuri koulutettujen massojen sisällä.
[10] Huomautettakoon, että Ruotsissa, jossa yksityiskoulujen lisääminen, koulujen profilointi, valinnanvapaus ja näistä johtuva koulujen eriytyminen ovat Suomea pidemmällä, on jo esitetty kilpailuun perustuvan järjestelmän purkamista (Riitaoja 2009). Samaan aikaan opetusministeri Henna Virkkunen (kok.) vaati suomalaisia kouluja ja oppilaita erikoistumaan jo alakoulusta alkaen. Ks. “Henna Virkkunen: koulujen ja oppilaiden on syytä erikoistua”, Helsingin sanomat, 12.9.2010.
[11] vrt. Ojakangas 2001.
[12] Esimerkiksi pääministeri Mari Kiviniemen elokuun puolivälissä 2010 koolle kutsumassa Suomi kestävän kasvun uralle -seminaarissa maan sata johtavaa poliitikkoa, elinkeinoelämän edustajaa ja koulutuksen johtajaa linjasivat jälleen koulutuksen talouskasvun moottoriksi. Seminaarissa opiskelijoista puhuttiin “asiakkaina”, heitä syytettiin lepsuilusta, korkeakouluissa todettiin olevan liikaa vapautta, eikä opiskelijoilta vaadita tarpeeksi. Esimerkiksi taloustieteen professori Bengt Holmström vaati ratkaisuksi lisää kilpailua opetukseen. Ks. “Yliopistomaailma kasvun lähteeksi”, Keskisuomalainen 14.8.2010.; “Opintotuki kannustaa hitauteen”, Helsingin sanomat 14.8.2010; “Koulut eivät pysty takaamaan oppilaiden turvallisuutta lomautusten aikana”, http://www.ts.fi/online/kotimaa/79324.html, katsottu 11.8. 2010.
[13] Freire 2005.
[14] Kansainvälinen tutkimus on nimeltään International Civic and Citizenship Education Study (ICCS). Sen tuloksista ks. Suoninen, Kupari & Törmäkangas 2010. On syytä suhtautua huomattavalla varauksella kyselytutkimuksen keinoihin päästä käsiksi nuorten yhteiskunnallisen osallistumisen monipuolisuuteen ja potentiaaliin –  pahimmillaan tulosten julkiset tulkinnat pönkittävät myyttiä täysin passiivisesta ja aloitekyvyttömästä nuorisosta. Koululaitoksen toiminnan tarkastelulle tutkimuksen keskeiset tulokset kuitenkin antavat mielenkiintoisen pohjan.
[15] Vrt. Jakonen 2008.
[16] Suutarinen 2008.
[17] Sakari Suutarisen haastattelu, “Elinkeinoelämä lobbasi nuorison passiiviseksi”, Kansan uutiset 14.5.2010.
[18] Säätiön toimintaan osallistuminen pönkitti myös jäsenten urakehitystä: esimerkiksi projektin operatiivista toimintaa suunnitellut Markku Andersson (kok.) on nykyisin Jyväskylän kaupunginjohtaja ja Kuntaliiton hallituksen 1. varapuheenjohtaja. Oikeiston valvonta jatkuu keskeisillä yhteiskunnallisilla paikoilla.
[19] Newfield 2010; Hardt & Negri 2009.
[20] Ks. Newfield 2010.
[21] Newfield 2010; Berardi 2006.
[22] Samuels 2010; Williams 2006.
[23] Vrt. Volanen 2009; Vähämäki 2009b; Kamola & Meyerhoff 2009.
[24] Broady 1986, 18-21
[25] Ojakangas 2001, 126.
[26] Emt.
[27] Jakonen 2008b.
[28] Vrt. Tomperi & Piattoeva 2005.

Lähteet:

Althusser, Louis 1984: Ideologiset valtiokoneistot. Suom. Leevi Lehto & Hannu Sivenius. Kansankulttuuri ja Vastapaino, Tampere.

Berardi, Franco 2006: Tietotyö ja prekaari mielentila. Tutkijaliitto, Helsinki.

Broady, Donald 1986: Piilo-opetussuunnitelma. Vastapaino: Tampere.

Freire, Paolo 2005: Sorrettujen pedagogiikka. Suom. Joel Kuortti. Vastapaino, Tampere.

Hardt, Michael & Negri, Antonio 2009: Commonwealth. Harvard University Press, Cambridge

Kamola, Isaac & Meyerhoff, Eli 2009: Creating Commons: Divided Governance, Participatory Management, and Struggles Against Enclosure in the University. Polygraph 21. URL: http://www.duke.edu/web/polygraph/poly21.html, katsottu 1.9.2010.

Naumanen, Päivi & Silvennoinen, Heikki 2010: Koulutus, yhteiskuntaluokat ja eriarvoisuus. Kirjassa Jani Erola (toim.) Luokaton Suomi? Yhteiskuntaluokat 2000-luvun Suomessa. Gaudeamus, Helsinki.

Newfield, Christopher 2010: Kognitariaatin rakenne ja hiljaisuus. Suom. Tere Vaden. Niin ja Näin 2/2010. URL: http://netn.fi/index.php?q=lehti/niin-nain-210/kognitariaatin-rakenne-ja-hiljaisuus, katsottu 20.8.2010.

Ojakangas, Mika 2001: Pietas – Kasvatuksen mahdollisuus. Summa, Helsinki.

Perusopetus 2020 – yleiset valtakunnalliset tavoitteet ja tuntijako. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 1/2010. URL: http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2010/perusopetuksen_tuntijako.html, katsottu 18.8.2010.

Riitaoja, Anna-Leena 2009: Koulujen eriytyminen ei johdu maahanmuutosta. Helsingin Sanomat 27.11.2009, Vierakynä-kirjoitus.

Samuels, Bob 2010: Student Loans. The New Big Bubble. The Huffington Post 24.2.2010. URL: http://www.huffingtonpost.com/bob-samuels/student-loans-the-new-big_b_475125.html, katsottu 15.8.2010.

Suoninen, Annika, Kupari, Pekka & Törmäkangas, Kari 2010: Nuorten yhteiskunnalliset tiedot, osallistuminen ja asenteet. Kansainvälisen ICCS 2009 -tutkimuksen ensituloksia. Koulutuksen tutkimuslaitoksen julkaisuja, Jyväskylä.

Suoranta, Juha 2008. Koulutuksen taloudelliset perusteet tuhokapitalismissa. Teoksessa M. Reuter & R. Holm (toim.) Koulu ja Valta. Into kustannus, Helsinki.

Suutarinen, Sakari 2008. Vapaan koulutuksen tukisäätiö. Koulukasvatuksen, opettajankoulutuksen ja tutkimuksen näkymätön vaikuttaja 1973-1991. Kasvatus & aika 2/2008.

Tomperi, Tuukka & Piattoeva, Nelli 2005: Demokraattisten juurten kasvattaminen. Kirjassa T. Kiilakoski, T. Tomperi & M. Vuorikoski (toim.) Kenen kasvatus? Vastapaino, Tampere.

Volanen, Matti Vesa 2009: Yliopisto 3.0. Teoksessa Tuukka Tomperi (toim.) Akateeminen kysymys? Vastapaino, Tampere.

Vähämäki, Jussi 2009a: Itsen alistus. Helsinki, Like.

Vähämäki, Jussi 2009b: Tietopaja. Teoksessa Tuukka Tomperi (toim.) Akateeminen kysymys? Vastapaino, Tampere.

Williams, Jeffrey 2006: Debt Education. Dissent 2006 (summer). URL: http://www.edu-factory.org/edu15/index.php?option=com_content&view=article&id=103:debt-education&catid=43:firstround, katsottu 15.8.2010.

Facebook-kommentit
One Comment
  1. Upea kirjoitus! 🙂

    Tein siitä ”tiivistelmän” … kun kaikki eivät jaksa lukea koko juttua …

    Tiivistelmä osa 1

    1990-luvulta alkaen erityisesti EU:n ja OECD:n ylikansalliset koulutusstrategiat ovat alkaneet määrittää suomalaista koulutuspolitiikkaa laajoista koulutusvisioista kuntakohtaisiin suunnitelmiin ja koulukohtaisiin painotuksiin. Vasemmisto ei ole kyennyt esittämään vaihtoehtoa tälle talouselämän tarpeista lähteneelle kehitykselle, jota voi hyvin kutsua oikeiston luokkapolitiikaksi.

    Koulutuksen yhteisvaurautta luovia elementtejä on purettu ja yksilöllistäviä mekanismeja lisätty. Kaikista pyritään nyt kasvattamaan yrittäjiä, mikä estää tehokkaasti solidaarisuuden ja joukkovoiman muodostumista. Kouluja pommitetaan vaatimuksilla huippuyksilöistä, tehokkuudesta ja innovaatioista. Kasvatuksen arki huutaa kuitenkin aikaa ja itsenäisen elämänhallinnan mahdollisuuksia.

    Jos perinteinen koulu oli vielä sivistyslaitos, joka tuotti kansallista identiteettiä, niin nykykoulu muuttuu vastaamaan suoraan elinkeinoelämän tarpeisiin. Kehitys kiteytyy opetussuunnitelmissa, opetussisällöissä ja kilpailua ruokkivassa koulukulttuurissa. Näiden ulkopuoliset taipumukset, kuten halu itsenäiseen ajatteluun tai poliittiseen vastarintaan, ovat järjestelmän näkökulmasta arveluttavia.

    Yrittäjyyskasvatuksessa ei ole kyse vain uuden oppiaineen saamisesta peruskoulun tuntijakoon. Kyse on koko koulutusjärjestelmän läpäisevästä eetoksesta ja opetuksen uudelleen organisoinnista. Kurin ja tottelevaisuuden piilo-opetussuunnitelma muokkautuu yrittäjyysohjelmaksi, jossa kilpaillaan niin toisia kuin itseäänkin vastaan.

    Kodin luokka-aseman ja yksilön aikuisena saavuttaman aseman välillä on tutkitusti vahva yhteys. Luokka-asema vaikuttaa niin koulutusuran pituuteen, hankitun tutkinnon korkeuteen, koulutuksen jälkeiseen työllistymiseen ja sijoittumiseen kuin urakehitykseenkin.

    Koulussa ylemmän luokan perheiden lapset valikoituvat korkeakoulutettujen opettajien arvostamille lukio- ja korkeakoulutuksen linjoille. Työväenluokasta tulevat törmäävät koulukulttuuriin, jota luonnehtivat porvarilliset säännöt ja keskiluokkaisten opettajien asenteet. Kun käytös, pukeutuminen ja kieli eivät kohtaa opettajan makua, arjen konflikti on todennäköinen. Työväenluokkaiset lapset saavat koulupärjäämisestään toistuvasti kielteistä palautetta, mikä vaikuttaa käsityksiin itsestä ja oppimiskyvyistä. Kun koulussa saa kuulla jopa toistakymmentä vuotta, ettei osaa eikä kykene, sisäistyy paikka alemmassa arvoasteikossa loppuelämäksi.

    Edes opintomenestys ei takaa luokkanousua. Koulutuksen lisäksi siihen tarvitaan sosiaalisia verkostoja ja kulttuurisia taitoja. Yksilöt sijoittuvat usein sellaisiin tehtäviin ja ympäristöihin, jotka jollakin tavalla vastaavat heidän kulttuurista taustaansa ja heille ominaisia suhtautumis- ja toimintatapoja. Mitä korkeammassa asemassa vanhemmat ovat, sitä todennäköisemmin he tuntevat ihmisiä, joiden kautta on mahdollista vaikuttaa jälkikasvun värväykseen: kesätyöt, harjoittelut, ensimmäiset pätkätyöpaikat, jalka isän kaverin firman oven väliin, osallisuus uudessa hankkeessa, josta kuuli tutuiltaan ja niin edelleen.

    Alempien yhteiskuntaluokista tulevilla vanhemmilla on usein vähemmän valmiuksia tukea nuorta kouluelämän valinnoissa. Jatkuva yksilöllinen suunnittelu, arviointi ja kilpailu vaativat taitoa suunnistaa ja valikoida sekä luoda omaa oppimisen uraa. Onnistuakseen täytyy osata vetää oikeista naruista. Vähitellen kotitaustan taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset erot alkavat näyttäytyä yksilöiden välisinä kyvykkyyseroina.

    Uutta uljasta koulujärjestelmää voi pitää jopa totalitaristisena. Siinä yksilö läpivalaistaan ja pyritään ohjaamaan kykyjensä mukaiselle paikalle kapitalistisessa koneistossa.

    Opetusministereitä, koulutussuunnittelijoita ja muita visionäärejä ei kiinnosta inhimillinen kehitys sinänsä. Tärkeää ovat ne kykyjen kasvattamisen käytännöt, joilla yhteiskunnasta voidaan tehdä taloudellisesti entistä tuottavampi. Onhan ylin auktoriteettimme kansainvälinen kilpailu, kansakuntien ja yritysten kasvoton sota kaikkia vastaan.

    Opetustilanteet ovat pahimmillaan samalla tavoin performatiivisia kuin perinteinen teatteri tai parlamentaarinen politiikka: katsojat seuraavat sivusta ulkoaohjattua spektaakkelia. Erityisen kohtalokasta tällainen käsitys oppimisesta on opintokokonaisuuksissa, joissa käsittelyssä on yhteiskunta, valta, politiikka tai maailman- ja elämänkatsomus.

    Tiivistelmä osa 2

    Tietokapitalismissa tiedosta tulee sekä keskeinen voimavara että tuote, jota pyritään tehtailemaan ja kauppaamaan kuin mitä tahansa tuotetta. Korkeakoulut muuttuvat tehtaiksi, joissa valmistetaan tutkimusta ja keksintöjä sekä työntekijöitä tietotyön aloille.

    Vielä jokin aika sitten korkeakouluilla oli lähes monopoliasema ylimmän tutkimuksen ja opetuksen laitoksina. Nykyään uutta tietoa tuotetaan erilaisissa tutkimuslaitoksissa, ajatuspajoissa, yritysten hankkeissa, kansalaisverkostoissa sekä uutta mediaa tuottavissa kollektiiveissa.

    Korkeakoulukeskittymistä toivotaan uusia elinkeinoelämän buustaajia.

    Autoritaarisen linjajohtamisen kulttuuri istutetaan korkeakouluihin vahvistamalla johtoportaan valtaa. Elinkeinoelämä on tunkeutunut korkeakoulujen hallituksiin eikä rehtoreita erota yritysjohtajista. Samalla yliopistot kilpailutetaan keskenään ja korkeakouluverkkoa karsitaan. Oppilaitokset jaetaan huippututkijoita valmentaviin tutkimusyliopistoihin ja prekaareja tietotyöläisiä kouluttaviin alueellisiin korkeakouluihin. Jako on tuttu yhdysvaltalaisesta kehityksestä.[

    Samalla kun huippuyksilöille, -yksiköille ja -yliopistoille riittää rahavirtoja (Aalto-yliopistoa voitaneen liioittelematta nimittää Elinkeinoelämän keskusliiton sylikoiraksi) kilpailevat toisen luokan maakuntayliopistot ja ammattikorkeakoulut niukoista resursseista. Toiset oppilaitokset ovat tie tietoyhteiskunnan eliittiin, toisissa tarjolla on massatodistuksia, joiden arvo työmarkkinoilla ei ole erityinen.

    Tarvitsemme kasvatus- ja opetusjärjestelmän suunnanmuutosta.

    Koulukulttuuri on demokratisoitava.

    Peruskoulu on olemassa ja on korkea aika kysyä, miten se kykenisi tuottamaan uutta hyvinvointia ja onnellisuutta sukuun, alkuperään tai sukupuoleen katsomatta.

    Vastarinnan pedagogiikka ei ole yhteistoiminnallisuutta, vaan yhteisöllisen ja itsenäisen oppimisen radikaali vaatimus, joka oppimisen välineellisyyden sijaan tähtää kulttuurin demokratisoimiseen ja vastarinnan voimavarojen liikkeellepanoon.

    Koulutuksessa tämä tarkoittaa sellaisia oppimisen muotoja, joissa pyritään yhteiskunnan toiminnan ymmärtämiseen. Nuorelle on annettava mahdollisuus kasvaa tietoiseksi omista juuristaan ja niiden vaikutuksesta hänen yhteiskunnalliseen asemaansa. Todellisuus on esitettävä – se on “löydettävä” – muuttuvana ja erilaisten ristiriitojen läpäisemänä, ei muuttumattomana tai ulkopäin tarjottuna.

    Jotta yhteiskunnallinen muutos olisi mahdollinen, on mentävä kasvatuksen juuriin. On noustava vastarintaan talouskasvun käskytystä vastaan.

    Mutkattomien, toisiaan nujertavien yrittäjäsankarien kasvattamisen sijaan on kasvatettava sopeutumattomia kansalaisia, jotka kykenevät kyseenalaistamaan nykyisyyden: “Sopeutumista ei tarvitse opettaa, sillä se on, kuten eläintiede yrittää todistaa, eläimen luonnollinen taipumus. Se, mitä on opetettava, on nimenomaan vastarinta ja vastarintaan on käytävä silloin kun havaitaan vääryys.”

    Radikaalisti demokraattisen yhteiskunnan tavoittelemiseksi kasvatuksen tehtäväksi tulee asettaa yhteisvastuuseen kasvattaminen. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että kaikista pidetään huolta, eikä ketään jätetä heitteille.

    Se tarkoittaa vastuuta itsestä ja muista, vapautumista kapitalismin tarjoamasta vastuuttomuuden ja kuristavan kilpailun barbariasta.

    Itsenäinen ihminen kykenee vastuuseen ja vastarintaan. Hän kieltäytyy yhteisvaurautta hajottavasta toiminnasta sekä sellaisesta liiasta työstä, joka on tuhoisaa yhteiskunnalle, kulttuurille ja ympäristön ekologialle. Tämän hän tekee tietoisena

    Itsenäisen ja vastuullisen nuorison radikalisoituminen olisi ilolla tervehdittävä vaihtoehto aikana, jona eriarvoisuus lisääntyy, oikeuksia poljetaan ja demokratia, talous ja ympäristö ovat syvenevässä kriisissä.siitä, että muut itsenäiset ihmiset tukevat hänen päätöstään.

    Meillä ei ole varaa enää yhteenkään “hukattuun sukupolveen”. Miljoonan marginaalin jälkeläisten tulisi rakentaa uutta elämänmuotoa ja poliittista todellisuutta, johon eliitin ja vanhempien sukupolvien olisi suhteutettava oma elämänsä, eikä toisin päin.

    Opetussuunnitelmiin kirjatut korulauseet tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta, ympäristön puolustamisesta, aktiivisesta kansalaisuudesta, oikeuksista ja vapauksista sekä demokratiasta on aika ottaa vakavasti – toisin kuin ohjelmien laatijat ovat ehkä ajatelleet.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *