Keijo Lakkala – Perustulo konkreettina utopiana

Sosialismi voi olla toistaiseksi saavuttamaton tila, mutta on erityisen tärkeää pyrkiä ennakoimaan sellaisia lähitulevaisuuden päämääriä, joiden kautta sosialismista voisi muodostua myös konkreettinen utopia. Toistaiseksi sitä on pidettävä vain kaukaisena päämääränä, vaihtoehtoisena moraalisena universumina. Tässä tekstissä keskustelen sosialismista konkreettina utopiana ja hahmottelen perustuloa yhtenä sosialismin lähiennakoinnin muotona. Tukeudun teoretisoinnissani Erik Olin Wrightin sosialismikonseptioon ja pyrin hänen perustulomuotoilunsa avulla osoittamaan utopioiden poliittisen funktion.

Abstrakti ja konkreetti utopia

Ernst Blochin filosofian keskeisin käsite on Toivo. Ihmisellä on taipumus hänen mukaansa puutteenalaisena muodostaa maailmaa koskevia toivomuksia. Toivo voi olla pelkästään haaveilua, mutta se voi olla myös konkreettiseen todellisuuteen suhteutettua. Pelkkä haaveilu on kuitenkin vasta reflektoimatonta toivomista, sen toteutumismahdollisuuksia ei ole vielä reflektoitu. Vasta ottaessaan huomioon todellisuuden objektiiviset mahdollisuudet, voi inhimillinen toivo tulla todella tietoiseksi. Toivon ontologia on mahdollisuuden ontologiaa (Moisio 2009, 29). Maailma ei ole Blochille staattinen tosiasioiden kokoelma vaan ennen muuta lukkoonlyömätön mahdollisuuksilla ladattu prosessi (Moisio 2009, 29). Tämän vuoksi utopioiden konkreettisin aspekti liittyykin ajatukseen todellisuudesta prosessina (Moisio 2009, 29). Todellinen on aina vasta tulossa. Utopia merkitsee subjektiivisten valveunien ja objektiivisen todellisuuden välistä synteesiä, jossa subjektiivinen pyrkii kääntymään objektiiviseksi (Moisio 2009, 29). Käsitteiden subjektiivinen, mahdollinen ja objektiivinen välinen kolmikytkös vaaditaan kun halutaan analysoida subjektiivisten toiveiden kääntymistä objektiivisiksi olosuhteiksi. Nähdäkseni Bloch käsittää utopian toiveiden horisontiksi, joka hankaa vastaan kylmiä tosiseikkoja (vrt. Suvin 1997). Utopia on Blochille vapautumisen horisontti, jota  voidaan verrata siihen marxilaiseen käsitykseen, jonka mukaan kommunismi ei ole ensisijaisesti tila, vaan todellinen liike (Marx & Engels 1970, 30), oppi työväen vapautumisen ehdoista (Engels 1970, 70), jonka päämäärät muuttuvat jatkuvasti historiallisten olosuhteiden muutosten myötä. Kun maailma muuttuu, niin muuttuvat myös vapautumisen ehdot. Vapautumisen horisontti saa jatkuvasti uusia, historiallisesti muuttuvia sisältöjä.

Reflektoimaton toivo on Blochille ei-vielä-tiedostettua toivoa. Tämän vastinpariksi Bloch asettaa käsitteen ei-vielä-tullut, joka ”on sitä, mitä ulkoisissa olosuhteissa on juuri nyt vaakalaudalla, tulevaisuutta joka vasta muotoutuu” (Bloch 1985, 29). Ei-vielä-tullut osoittaa todellisuuden tendenssejä, ja ne utopistit tulevat liian aikaisin, jotka pyrkivät toteuttamaan utopian silloin kun tämä tendenssi on liian heikko ja joissa olosuhteet ovat vielä kypsymättömät. Ulkoinen todellisuus ei tällöin vastaa subjektiivisia toiveita. Todellisuuden tendenssit eivät olleet vielä tarpeeksi voimakkaita tullakseen tiedostetuiksi. Blochin (1985, 29) mukaan onkin niin, että ei-vielä-tiedostetun ”täytyy olla samassa tai ainakin läheisessä kulkusuunnassa sen kanssa, mikä olemassaolevassa maailmassa objektiivisesti ylittää itseään”. Ilman tätä yhteyttä objektiivisiin prosesseihin, ovat utopiat vaarassa jäädä pelkiksi yksityisiksi unelmiksi tai pelkästään abstrakteiksi utopioiksi ilman konkreettisia realisoitumisen mahdollisuuksia (Bloch 1985, 29). Esimerkiksi Moren, Baconin ja Campanellan utopiat olivat Blochin mielestä kyllä merkityksellisiä tieteellisen sosialismin edeltäjiä, mutta niiden kohtalo oli kuitenkin jäädä pelkäksi haaveiluksi, koska niiltä puuttui matkasuunnitelma, strategia, sekä kytkös ”itse todellisuudessa olevaan todelliseen mahdollisuuteen” (Bloch 1985, 29). Konkreetit utopiat ovatkin tieteellistä sosialismia siksi, että niillä on yhteys matkasuunnitelmaan ja olosuhteiden kypsyyteen. 

Bloch täsmentää abstraktin ja konkreetin utopian erotteluaan lähi- ja kauko-ennakoinnin käsitteillä. Niiden välinen erottelu on utooppiselle ajattelulla erittäin tärkeä. Lähi-ennakointi on Blochin määritelmän mukaan sitä, että ”toivomamme asia voidaan vielä itse kokea” (Bloch 1985, 30). Kauko-ennakoinnin piiriin kuuluvat toiveet puolestaan koskevat toiveiden viimekätisiä päämääriä, ei vain lähitulevaisuuden tavoitteita kuten lähi-ennakoinnin tapauksessa. Kauko-ennakointi ei saa kohdistua liian kaukaisiin päämääriin, koska tällöin saatetaan joutua uhraamaan eläviä ihmisiä jalojen, mutta aivan liian kaukaisten päämäärien hyväksi. Kuten Bloch (1985, 31) toteaa: ”Jokainen utooppinen totum tuo heti mukanaan uhratuksi tulemisen vaaran, mikä on totumin irvikuva, vielä toistaiseksi poistamattoman epäinhimillisyyden mahdollisuus, jossa ei enää ajatella ihmistä”. Lähi- ja kauko-ennakointi tulee käsittää toisiaan täydentävinä. Kaikilla konkreettisilla utopioilla on lopputavoite, joka motivoi konkreettisten välietappien toteuttamispyrkimyksiä. ”Ei ole mitään lähi-suunnittelua ilman kauko-suunnittelua, eikä meidän auta muuta kuin yhdistää molemmat välivaiheen ja lopputavoitteen hyväksi ja viisaaksi montaasiksi” (Bloch 1985, 31). [1]

Blochille konkreettia utopiaa edustaa ennen muuta marxismi, joka pyrkii konkreetin yhteiskuntatutkimuksen avulla tavoittamaan todellisuuden reaaliset mahdollisuudet ja suuntaamaan todellisuuden kehitystä kohti sosialismia. Eräs konkreettia ja abstraktia utopiaa heijastava käsite-erottelu koskee Blochilla järjen ja intohimon, maailmanprosessin kylmän ja lämpimän virran välistä erottelua. Marxismin kylmä virta viittaa Blochilla historiallis-situationaalisen kokonaisyhteyden konkreettiin analyysiin ja vallitsevien ideologioiden metafyysisten illuusioiden paljastamiseen, kylmä virta on viileän rationaalista olosuhteiden tiedettä (Bloch 1986, 209). Lämmin virta puolestaan viittaa marxismin emansipatoriseen intentioon (Bloch 1986, 209). Lämmin virta sisältää sekä motivaation vallankumoukselliselle praksikselle, että tämän praksiksen viimekätisen päämäärän (Levitas 1997, 73). Jos jatkamme Blochin metaforaa, ei Blochin tarkoituksena ole sekoittaa lämmintä ja viileää virtaa kädenlämpöiseksi, haaleaksi vaan näiden kahden virtauksen välinen suhde on marxismissa dialektinen (Bloch 1986, 209). Lämmin virta estää historiallisen analyysin muuntumisen pelkäksi ekonomismiksi ja viileä virta estää marxismin typistymisen pelkäksi epärealistiseksi haaveiluksi.

Lämpimän ja viileän virran dialektinen yhteys muodostaa pohjan valistuneelle toivolle, joka kykenee artikuloimaan keinojen ja päämäärien, tiedon ja intohimon sekä pyrkimysten ja mahdollisuuksien välistä suhdetta. Valistunut toivo merkitsee pelkän toiveajattelun muuntumista toiveikkaaksi ja todellisuuteen vaikuttavaksi voimaksi. Abstaktin ja konkreetin utopian välinen erottelu onkin välttämätöntä, mikäli utopian käsite halutaan rehabilitoida transformatiivisena kategoriana marxismin sisällä. Blochia voidaan myös kritisoida siitä, että kovinkaan täsmällisiä epistemologisia kriteerejä hän ei konkreetin ja abstraktin utopian erottelulle anna. Mikä milloinkin on abstraktia ja konkreettia utooppista, näyttää jäävän hieman epäselväksi Blochin filosofiassa. Valistuneen toivon välttämättömyys näyttääkin nousevan enneminkin poliittisesta kuin epistemologisesta välttämättömyydestä. Konkreettinen utopia ilmenee marxismissa, jossa Bloch näkee mahdollisuuden puhdistaa utopian maine yleisenä poliittisena kategoriana. Utopiat eivät ole vain kompensatorisia haaveita vaan niillä voi olla myös aitoa poliittista merkitystä. (Levitas 1997, 73-78.)

Sosialismi, emansipatorinen yhteiskuntatiede ja reaaliset utopiat

Ernst Blochin lähi- ja kaukoennakoinnin käsitteiden valossa on mielenkiintoista tarkastella marxilaista sosiologiaa kehittäneen amerikkalaisen Erik Olin Wrightin teoksessaan Class, Crisis & The State (1985) esittämää erottelua välittömien ja fundamentaalisten luokkaintressien välille. Sosialistinen politiikka merkitsee työväenluokan intressien ajamista, mutta ongelmaksi muodostuu se, millaisiksi nämä intressit käsitetään. Kun marxilaisessa teoriassa puhutaan luokkien objektiivisista intresseistä, puhutaan samalla myös luokkatoimijoiden potentiaalisista päämääristä. Potentiaalisilla päämäärillä Wright tarkoittaa jokseenkin samaa kuin subjektiivisen motiivin tai yleisemmin marxilaisessa kirjallisuudessa käytetyllä luokkatietoisuuden käsitteellä. Meidän on siis kyettävä erottamaan luokkapohjaiset intressit toisenlaisista (pontentiaalisista) intresseistä. Luokkaintressit kapitalistisessa yhteiskunnassa koostuvat Wrightin mukaan niistä potentiaalisista päämääristä, jotka voivat tulla luokkataistelun aktuaalisiksi päämääriksi kun kapitalististen suhteiden mystifikaatiot ja vääristymät ovat kadonneet. Luokkaintressit ovatkin eräässä mielessä hypoteeseja luokkataistelun päämääristä, jotka voivat tulla aktuaalisiksi, mikäli taisteluun osallistuvilla toimijoilla olisi tieteellisesti totuudenmukainen kuva heidän yhteiskunnallisesta tilanteestaan. Sanoa, että sosialismi on työväenluokan intressien mukaista, ei tarkoita pelkästään epähistoriallisten ja moralististen vaatimusten esittämistä eikä sen väitteen esittämistä, että työväenluokka olisi sosialismin vallitessa paremmassa asemassa. Sanoa, että sosialismi on työväenluokan intressien mukaista, merkitsee pikemminkin sitä, että mikäli työväenluokka olisi omaksunut tieteellistä tietoa kapitalismissa vallitsevista ristiriidoista, se ryhtyisi kamppailemaan omien etujensa puolesta. Tässä mielessä koko luokan käsite on marxilaisessa ajattelussa kytkeytyneenä luokkataisteluun. Kun sitä yhteiskunnallista positiota, johon työväenluokka voidaan sijoittaa, määritellään, tullaan samalla määritelleeksi positio, josta käsin luokkataistelun sosialistisia päämääriä voidaan potentiaalisesti kehitellä. (Wright 1985, 88-89.)

Tieteellisen sosialismin erottaakin utooppisesta sosialismista Wrightin (1985, 98) mukaan ennen muuta se, että siinä käsitetään työväenluokalla olevan paitsi intressi sosialismiin, niin myös kyky ja voima sosialismin toteuttamiseen. Tieteellinen sosialismi ei vain esitä abstraktia moraalista imperatiivia sosialismista vaan identifioi myös ne toimijat, jotka sosialismin voisivat toteuttaa. Työväenluokan kannalta välittömiksi intresseiksi voidaan määritellä sellaiset päämäärät, jotka voidaan toteuttaa annettujen yhteiskunnallisten rakenteiden puitteissa. Työväenluokan fundamentaaliset intressit puolestaan koskevat sosiaalisten suhteiden rakenteita itseään. Välittömät intressit on määriteltävä tietyn tuotantomuodon sisälle, kun taas fundamentaaliset intressit koskevat itse tuotantomuotoa. Esimerkiksi työväenluokan välittömän taloudelliset intressit määrittyvät pitkälti markkinasuhteissa, jolloin esimerkiksi kamppailut paremman palkan, paremman elintason ja parempien koulutusmahdollisuuksien puolesta konstituoivat sosialistisen kamppailun päämäärät kapitalistisen perusrakenteen sisällä. Välittömät intressit eivät ole virheellisiä, vaan epätäydellisiä intressejä. Kamppailu palkkatasosta ilmentää työväestön tietoisuutta heidän asemastaan kapitalistisen tuotantomuodon sisällä, mutta se ei kykene kuitenkaan ylittämään itse kapitalistista systeemiä. Vasta fundamentaaliset intressinsä ymmärrettyään voi työväestö pyrkiä ylittämään kapitalismin. (Wright 1985, 89-98.)

Kapitalismin ylittämiseen liittyvä fundamentaalisen intressin käsite resonoi kiinnostavalla tavalla Ernst Blochin kaukoennakoinnin idean kanssa. Kaukoennakoinnissa toimija pyrkii saavuttamaan viimekätisen päämääränsä, tilan, jossa hänen tarpeensa olisivat tyydytetyt. Lähiennakointi puolestaan viittaa Blochilla tähän tilaan pyrkivän toimijan konkreettisiin välietappeihin. Tätä Wrightin käsitteistössä korostaa välittömän intressin käsite. Fundamentaalisten intressien suhde välittömiin intresseihin ei kuitenkaan ole dualistinen vaan dialektinen: molemmat intressityypit on poliittisessa teoriassa huomioitava. Toisaalta, koska työläisten välittömät edut ovat todellisia, koska ne liittyvät niin tiukasti työläisen jokapäiväiseen elämään kapitalistisessa yhteiskunnassa, olisi utooppista (abstraktin utopian mielessä, voitaisiin Blochin hengessä lisätä) käsittää luokkataistelu organisoiduksi pelkästään fundamentaalisten intressien, jotka eivät myös jollain tavalla liittyisi työläisen välittömiin etuihin, ympärille. Toisaalta, työväestö on välittömien intressien tasolla paljon enemmän hajautuneempi kuin fundamentaalisten intressien tasolla. Kummatkin intressitasot on huomioitava, samoin kuin Blochin mukaan on huomioitava kauko- ja lähiennakoinnin välinen yhteys. Lähestymistavan sosialistiseen politiikkaan ei välttämättä tarvitse olla ”reformi vai vallankumous?” (vrt. Luxemburg 1971), vaan ”reformi ja vallankumous”. (Wright 1985, 90.)

Sosialistisen politiikan on kyettävä paitsi toimimaan työväenluokan etujen mukaisten uudistusten puolesta kapitalismin sisällä, niin myös pystyttävä kehittämään aitoja, kokonaisvaltaisia vaihtoehtoja vallitsevalle järjestelmälle. Tällaisia vaihtoehtoja myös Wright koettaa hahmottaa puhuessaan ”todellisista utopioista” (Wright 2010b). Utopiat liittyvät kiinteästi hänen käsityksiinsä emansipatorisen sosiaalitieteen luonteesta (Wright 2006, 94). Hänelle emansipatorinen sosiaalitiede sen kaikkein laajimmassa merkityksessään pyrkii luomaan sellaista tietoa, joka olisi relevanttia inhimillisen sorron haastamiseksi sekä sellaisten olosuhteiden luomiseksi, joissa ihmiset voisivat elää kukoistavaa elämää. Jotta sosiaalitiedettä voitaisiin kutsua tieteeksi pikemminkin kuin sosiaalikritiikiksi tai sosiaalifilosofiaksi, on sen tunnustettava maailmaa koskevan systemaattisen tieteellisen tiedon merkitys. Ja jotta sitä voidaan kutsua emansipatoriseksi, on sen identifioitava itsensä keskeisiin moraalisiin päämääriin: sorron eliminointiin ja inhimillisen kukoistuksen mahdollistavien olosuhteiden luomiseen. Tämä tieteen sosiaaliseen ja sosiaalisuuteen viittaava nimi puolestaan implikoi uskoa siihen, että emansipaation mahdollisuudet riippuvat sosiaalisen maailman muuttamisesta. Jotta emansipatorinen sosiaalitiede voisi saavuttaa päämääräänsä, on sen kyettävä suorittamaan kolme perustehtävää. Ensiksikin sen on muotoiltava yksityiskohtainen, systemaattinen diagnoosi ja kritiikki olemassaolevasta maailmasta. Toiseksi, sen on visioitava mahdollisia vaihtoehtoja, ja kolmanneksi, sen on ymmärrettävä sosiaalisen muutoksen esteitä, mahdollisuuksia ja dilemmoja. (Wright 2006, 94.)

Olemassaolevan maailman diagnoosi ja kritiikki eivät ole pelkästään sen osoittamista että maailmassa vallitsee eriarvoisuuden ja kärsimyksen tila, vaan tarkoituksena on ennen kaikkea se, että selitys näille kauheuksille voidaan löytää olemassaolevien instituutioiden ja sosiaalisten rakenteiden erityisistä piirteistä sekä siitä kuinka ne systemaattisesta vahingoittavat ihmisiä. Emansipatorisen sosiaalitieteen ensimmäinen tehtävä koskeekin vahinkoja aiheuttavien kausaalisten prosessien diagnoosi ja kritiikki. Tämä onkin yleisesti ottaen ollut kaikkein systemaattisin ja kehitellyin aspekti emansipatorisen sosiaalitieteen alalla. Esimerkiksi feministisen teorian piirissä on kirjoitettu paljon diagnoosia siitä kuinka olemassaolevat yhteiskunnalliset suhteet ja instituutiot monin eri tavoin alistavat naisia. Olennaista tällaisessa tutkimuksessa on ollut sen osoittaminen, kuinka sukupuoleen liittyvät eriarvoisuudet eivät ole ”luonnon” vaan pikemminkin sosiaalisten prosessien tuotetta. Emansipatorisen yhteiskuntatieteen harjoittama diagnoosi ja kritiikki ovatkin kiinteästi yhteydessä normatiiviseen teoriaan ja kysymyksiin yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta. Kun tutkimus kuvaa sitä kuinka tietty sosiaalinen järjestys tuottaa haittaa ihmisille, tulee se samalla yhdistäneeksi analyysin moraaliseen arvostelmaan. Jokaisen emansipatorisen teorian takana on aina vähintäänkin implisiittinen teoria oikeudenmukaisuudesta, käsitys siitä, millaisia olosuhteiden tulisi olla, jotta yhteiskunnallisia instituutioita voitaisiin kutsua oikeudenmukaisiksi. Wrightin oma analyysi sitoutuu radikaalidemokraattis-egalitaariseen käsitykseen oikeudenmukaisuudesta. Se sisältää kaksi laajaa normatiivista väitettä. Toinen koskee sosiaalista ja toinen poliittista oikeudenmukaisuutta. Sosiaalisella oikeudenmukaisuudella Wright tarkoittaa sitä, että jokaisessa oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa kaikilla ihmisillä on laajasti tasaveroinen pääsy tarvittaviin materiaalisiin ja sosiaalisiin keinoihin elää kukoistavaa elämää. Poliittinen oikeudenmukaisuus puolestaan merkitsee sitä, että ihmisten tulisi olla yhtäläisesti voimaantuneita kontribuoidakseen yhteisten olosuhteiden ja päätösten kontrollointiin. Tämä periaate koskee siis sekä poliittista tasa-arvoisuutta että kollektiivis-demokraattista voimaantuneisuutta. Emansipatorisen yhteiskuntatieteen ongelmana on se, kuinka nämä periaatteet voitaisiin toteuttaa käytännössä. (Wright 2006, 95-96.)

Toinen emansipatoriselle yhteiskuntatieteelle asetetuista päämääristä koskee vaihtoehtojen kehittämistä. Sen tulee kyetä kehittämään koherentti ja uskottava teoria vaihtoehtoisista instituutioista ja sosiaalisista rakenteista, jotka voisivat eliminoida tai ainakin merkittävästi vähentää vallitsevan järjestelmän tuottamaa vahinkoa. Vaihtoehtoisia yhteiskuntia voidaan arvioida kolmella kriteerillä: haluttavuudella, toimivuudella ja saavutettavuudella. Kriteerit asettuvat hierarkiseen suhteeseen suhteessa toisiinsa: kaikki haluttavat vaihtoehdot eivät ole toimivia, eivätkä kaikki toimivat vaihtoehdot ole saavutettavissa. Sellaisten haluttavien vaihtoehtojen, joita eivät toimivuuden ja saavutettavuuden kriteerit pidättele, tutkiminen kuuluu ensisijaisesti poliittisen filosofian alaan. Näiden alojen piirissä käyty keskustelu on usein institutionaalisesti varsin ohutta, ja niissä tutkimuksen paino onkin enemmän abstraktien periaatteiden lausumisessa kuin varsinaisessa institutionaalisissa suunnitelmissa. Esimerkiksi marxilainen aforismi, jossa kommunismia kuvataan periaatteelle ”kaikille tarpeidensa mukaan, kaikilta kykyjensä mukaan” perustuvaksi luokattomaksi yhteiskunnaksi, on lähes tyystin hiljaa niistä institutionaalisista järjestelyistä, joiden puitteissa periaate voisi tulla osaksi käytännön elämää. Myös liberaalit oikeudenmukaisuusteoriat tyytyvät usein pitäytymään tutkimaan niitä abstrakteja periaatteita, joiden tulisi ruumiillistua oikeudenmukaisen yhteiskunnan instituutioissa ilman että ne systemaattisesti tutkisivat sitä, voitaisiinko sellaisia aitoja ja kestäviä rakenteita kehittää, jotka toteuttaisivat nämä periaatteet siinä muodossa kuin ne on esitetty. Vaikka tällaiset teoretisoinnit voivat selkeyttää arvojamme ja vahvistaa moraalista sitoumustamme yhteiskunnalliseen muutokseen, ei niillä kuitenkaan ole paljoa tekemistä käytännön instituutioiden rakentamisessa. Blochin termein voitaisiin sanoa abstraktin arvokeskustelun kykenevän kyllä asettamaan abstraktin utopian, mutta se ei voi antaa meille karttaa siitä, kuinka tämä utopia saavutetaan. Tähän tarvitaan konkreettista tutkimusta vallitsevasta yhteiskunnasta ja sen tendensseistä. (Wright 2006, 96-97.)

Toimivien vaihtoehtojen tutkimus, erotuksena pelkästään halutuista vaihtoehdoista, kysyykin, tuottaisivatko abstraktit periaatteet todellisuuteen sovellettuna sellaisia emansipatorisia seuraamuksia kuin oli tarkoitettu? Parhaana esimerkkinä tästä voidaan Wrightin mukaan pitää suunnitelmataloutta, joka on yleisesti nähty klassisena esimerkkinä sosialististen periaatteiden sovellutuksena. Markkinoiden anarkian sijaan sosialistit uskoivat että ihmisten tilaa voitaisiin parantaa rationaalisesti suunnitellulla taloudella, joka toteutettaisiin keskitetyn kokonaissuunnitelman institutionaalisen mallin mukaisesti. Keskusjohtoinen talous synnytti kuitenkin ei-toivottuja seuraamuksia, joiden vuoksi monet eivät enää pidä sitä toimivana vaihtoehtona kapitalismille. Tiettyjen institutionaalisten mallien toimivuus ei kuitenkaan välttämättä ole ”kaikki tai ei mitään” -asetelma. Institutionaalisten ratkaisujen toimivuus on riippuvainen monenlaisista olosuhteista. Esimerkiksi yleinen vastikkeeton perustulo (jota käsittelen myöhemmin sosialismin lähiennakointina) voi olla toimiva sellaisissa maissa, joissa on voimakas, kulttuurisesti syvälle juurtunut työetiikka sekä kollektiivinen velvollisuudentunne, mutta ei pitkälle atomisoituneessa kulutusyhteiskunnassa. Vaihtoehtojen toimivuudesta keskusteltaessa onkin aina muistettava huomioida tietyn institutionaalisen mallin onnistumisen kontekstuaaliset ehdot. (Wright 2006, 97.)

Toimivien vaihtoehtojen etsiminen asettaa aina kysymyksen niin käytännöllisestä saavutettavuudesta. Keskustelussa onkin usein kyseenalaistettu teoreettisesti toimivien vaihtoehtojen toimivuus, mikäli ne eivät ole strategisesti saavutettavissa. Vastauksena tällaisille skeptikoilla voidaan esittää se, että on olemassa niin paljon epävarmuustekijöitä ja kontingenssia siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, että emme voi mahdollisesti tietää millaisia rajoituksia saavutettaville vaihtoehdoille tulee tulevaisuudessa olemaan. Tämän epävarmuuden vuoksi on olemassa kaksi syytä sille, miksi on tärkeää olla kirkasjärkistä ymmärrystä toimivien vaihtoehtojen valikoimasta. Ensiksikin tällaisen ymmärryksen kehittäminen tekee todennäköisemmäksi sen, että jos tulevaisuuden olosuhteet laajentavat mahdollisen rajoja, kykenevät emansipatoriseen muutokseen sitoutuneet sosiaaliset voimat muotoilemaan käytännöllisiä strategioita vaihtoehdon toteuttamiseksi. Toiseksi, saavutettavuuden aktuaaliset rajat ovat riippuvaisia siitä, millaisia vaihtoehtoja pidämme toimivina. Tämä on Wrightin mukaan olennainen sosiologinen huomio: mahdollisen sosiaaliset rajat eivät ole riippumattomia rajoituksia koskevista uskomuksistamme. (Wright 2006, 97-98.)

Ei ole helppoa vakuuttaa ihmisiä siitä kuinka ”toisenlainen maailma on mahdollinen”. Sosiaalistuessaan yhteiskuntaan ihmiset sisäistävät sosiaaliset säännöt annettuina ja kyseenalaistamattomina. Normit ja uskomukset ovat tiukasti kasvatuksen mukana ihmiseen juurtuneita. Kriittistä ajattelua ehkäisee myös arkinen elämä, jonka nautinnoissa ja tuskissa on ihmiselle aivan tarpeeksi päänvaivaa ilman normeihin kohdistuvaa kriittistä reflektiotakin. Tästä syystä ajatus siitä, että yhteiskuntaa voitaisiin muuttaa vapauttavasti, näyttäytyy kaukaa haetulta ja naiivilta. Vaikka henkilö siis hyväksyisikin vallitsevien instituutioiden diagnoosin ja kritiikin, on fatalistinen asenne, ettei mitään lopulta voida oikeasti muuttaa, kuitenkin kaikkein luonnollisin vastaus muutosvaatimuksille. Fatalismi onkin suuri ongelma kaikelle emansipatoriselle radikaalille politiikalle. Yksi strategia fatalismin voittamiseen on pyrkiä olemaan murehtimatta turhaa tieteellisesti uskottavista radikaalin muutoksen skenaarioista. Pikemminkin voi pyrkiä epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta kumpuavan vihan voimalla luomaan inspiroivia visioita halutuista vaihtoehdoista. Toisinaan karismaattinen toiveajattelu onkin ollut voimakas joukkoja mobilisoiva voima, mutta on epätodennäköistä, että se kykenisi muodostamaan adekvaatin perustan maailman muuttamiselle ja kestävän emansipatorisen vaihtoehdon kehittämiselle. Historia on täynnä sankarillisia voittoja kamppailussa vallitsevia sortorakenteita vastaan, jotka kuitenkin lopulta ovat vain sortuneet uudenlaisiin sorron ja ylivallan muotoihin. Yksi emansipatorisen yhteiskuntatieteen tehtävistä onkin Wrightin mukaan kehittää systemaattisen tieteellisesti perusteltua käsitystä toimivista vaihtoehtoisista sosiaalisista instituutiosta. (Wright 2006, 98-99.)

Saavutettavia vaihtoehtoja koskevien teorioiden koherentti kehittäminen on keskeistä käytännön työlle sosiaalisen muutoksen strategioiden parissa. Tämä tehtävä on äärimmäisen haastava, eikä pelkästään sen vuoksi että vaihtoehtojen asettaminen on jatkuvasti vaarassa sortua pelkäksi toiveajatteluksi, vaan myös siksi, että mitkä tahansa pitkäntähtäimen strategiat ovat alttiita tulevaisuuden kontingenteille olosuhteidenmuutoksille. Kuten toimivienkin vaihtoehtojen kohdalla, niin myöskään saavutettavat vaihtoehdot eivät asetu yksinkertaiseen dikotomiaan. Erilaisilla institutionaaliseen muutokseen tähtäävillä projekteilla on erilaisia tulevaisuudennäkymiä riippuen siitä milloin niitä on alettu toteuttamaan. Todennäköisyys sille, voisiko annettu toimiva vaihtoehto tulla joskus tulevaisuudessa käytännöksi, riippuu kahdenlaisista prosesseista. Se riippuu ensinnäkin vaihtoehtoa tukevien ja vastustavien sosiaalisten toimijoiden strategioista ja voimasuhteista. Toiseksi se riippuu aikojen kuluessa kehittyvistä yhteiskuntastruktuuriin liittyvistä olosuhteista, jotka vaikuttavat strategioiden menestymisen mahdollisuuksiin. Paitsi että aikojen kuluessa ihmisten toiminnan ei-tarkoitetut sivuvaikutukset kasautuvat kumuloituen, mikä vaikuttaa vaihtoehdon saavutettavuuteen, niin myös tietoisesti käytäntöön pantujen strategioiden lopputulokset muuttavat sosiaalisten toimijoiden toiminnan olosuhteita. Vaihtoehdon saavutettavuus riippuu siten siitä, kuinka pitkälle koherentteja strategioita voidaan muotoilla, jotka voivat auttaa luomaan olosuhteita vaihtoehtojen toteuttamiselle tulevaisuudessa ja joilla on potentiaalia mobilisoida tarvittavat sosiaaliset voimat tukemaan vaihtoehtoa kun sopivat olosuhteet ilmaantuvat. (Wright 2006, 99.)

Emansipatorisen yhteiskuntatieteen kolmas ja samalla tärkein tehtävä on kehittää teoria transformaatiosta. Voimme Wrightin mukaan ajatella emansipatorisen yhteiskuntatieteen pyrkimyksenä matkustaa nykyisyydestä mahdolliseen tulevaisuuteen. Yhteiskuntakritiikki kertoo meille miksi haluamme jättää asuttamamme maailman ja teoria vaihtoehdoista kertoo meille minne haluamme mennä. Teoria transformaatiosta puolestaan kertoo sen, kuinka toivottuun päämäärään päästään nykytilanteesta. Tähän liittyy joukko toisiinsa kietoutuvia ongelmia ja niiden ratkaisuun tähtääviä teorioita. Sosiaalisen uusintamisen (valtarakenteiden ja etuoikeuksien ylläpitämisen) teoria sekä ristiriitojen, systeemisten rajoituksien ja aukkojen teoria voivat avata tilaa sosiaalisen transformaation strategioille. Teoria systeemin dynamiikan muutoksista kertoo meille puolestaan näiden strategioiden toteuttamisen muuttuvista konteksteista. Vain näiden teorioiden pohjalta voidaan kehittää uskottavaa teoriaa transformatiivisista strategioista. (Wright 2006, 99-100.)

Yhteiskuntakriittiseen ajatteluun suhteuttaen blochilainen abstrakti utopia näyttäisikin asettuvan Wrightin muotoileman yhteiskuntakritiikin abstraktiksi viitepisteeksi. Utooppinen ajattelu onkin äärimmäisen köyhää pitäytyessään vain tässä. Pelkkä todellisuuden abstrakti kieltäminen ei yksinään ole kiinnostavaa, vaan yhdistettynä konkreetteihin ehdotuksiin saa abstrakti utopia pontta. Sellainen kritiikki, joka asettaa utopian pelkästään vallitsevan negaationa, jättää parhaimmillaankin todellisuuden sellaiseksi kuin se jo on – ei muuta sitä. Ollakseen uskottavaa on kritiikin myös pystyttävä tarjoamaan positiivinen vaihtoehto vallitsevalle todellisuudelle. Asetelma pätee myös toisin päin. Konkreetti utopia ei voi olla kovin kiinnostava yksinään. Tai ainakin on äärimmäisen vaikea hahmottaa utopia, jota ei motivoi mikään. Abstrakti utopia on mielestäni käsitettävä paitsi kritiikin viitepisteeksi, niin myös poliittisen toiminnan affektuaaliseksi motivaattoriksi. Abstrakti utopia tulee mielestäni käsittää myös affektiiviseksi utukuvaksi; projektioksi, jonka introjisoiminen tuottaa uudenlaista subjektiviteettia ja uudenlaista valmiutta osallistua poliittiseen toimintaan. Yhteiskuntakritiikki esittää arvoina ilmaistun motivaation, konkreetin päämäärän sekä välineet, joilla päästään kohti vaihtoehtoista maailmaa.

”Todellisten utopioiden” tai, kuten Bloch saattaisi sanoa, konkreettisten utopioiden toteuttaminen vaatii siis ensinnäkin vallitsevaa järjestelmää koskevan kritiikin. Tämän kritiikki kohdistuu nykyisissä oloissa tietenkin kapitalismiin. Wright (2010a, 76-78) esittää kuusi (6) keskeisintä kapitalismiin kohdistuvaa kriittistä teesiä:

  1. Kapitalistiset luokkasuhteet ylläpitävät inhimillistä kärsimystä, joka voitaisiin poistaa. Vaikka kapitalismi tuottaakin taloudellista kasvua, tuottaa se myös yhtälailla kärsimystä, köyhyyttä ja puutetta. Kaikkein pahimpana kapitalismin ongelmana voidaan pitää kuitenkin sitä, että se rakenteellisesti estää näiden ongelmien poistamista. Kapitalismin puitteissa olisi kyllä mahdollista jakaa talouskasvun hedelmiä tasaisemmin, mutta tällainen periaate ei kapitalismiin sisäisesti kuulu. Kapitalismin logiikka tähtää pelkkään pääoman kasvattamiseen, eikä redistribuution periaate kuulu tähän logiikkaan.

  1. Kapitalismi estää inhimillisten potentiaalien toteuttamisen universalisointia. Kapitalismi ei tuota ainoastaan kurjuutta ja köyhyyttä vaan se myös estää inhimillisten potentiaalien toteutumista asettaessaan ihmiset epätasa-arvoiseen asemaan ja noudattaessaan ”winner take it all” -periaatetta. Wright (2010a, 76) kirjoittaa: ”Työpanokseen ja ’ansioon’ nähden työntuote jakautuu tällaisessa tilanteessa tavalla, joka on suhteettoman epätasa-arvoinen. Tuottavuuden ja vaurauden korkea taso kapitalismissa avaa mahdollisuuden inhimillisten potentiaalien saavuttamisen universalisoinnille, mutta kapitalismi itse aiheuttaa myös potentiaalien toteutumista estävää epätasa-arvoa”.

  1. Kapitalismi ylläpitää yksilön vapauden ja autonomian puutteita, jotka voitaisiin poistaa. Kapitalismia puolustetaan yleensä yksilöllisen vapauden ja autonomian pohjalta. Väitetään, että juuri kapitalismissa yksilöllä on vapaus valita ja toimia juuri kuten itse parhaaksi näkee. Tähän väitteeseen liittyy kuitenkin Wrightin (2010a, 77) mukaan kaksi ongelmaa. Ensimmäinen ongelma koskee sitä tosiseikkaa, että kapitalismi perustuu palkkatyösuhteelle, joka on kaikesta näennäisestä ”oikeudenmukaisesta palkasta” huolimatta alistus- ja riistosuhde. Yksilöllä on vain näennäinen ja muodollinen vapaus kieltäytyä ottamasta töitä vastaan. Käytännössä valtio ja yritykset kuitenkin pakottavat yksilön palkkatöihin. Toinen ongelma koskee sitä, että vaurauden epätasainen jakautuminen antaa toisille yksilöille käytännössä huomattavasti enemmän autonomiaa ja vapautta kuin toisille. Voitaisiin lisätä, että tämä ei missään nimessä ole yksilön omaa ansiota vaan kapitalistisen järjestelmän rakenteellinen piirre.

  1. Kapitalismi rikkoo sosiaalisen oikeudenmukaisuuden liberaaleja ja egalitaristisia periaatteita. Vaurauden kasautuminen tuottaa yksille pysyvän ja epäoikeudenmukaisen etulyöntiaseman toisiin nähden. Erityisesti lasten osalta tämä rikkoo tasa-arvoisuuden periaatetta. Kapitalismin tuottama eriarvoisuus on sukupolvilta toisille siirtyvää. Kapitalismissa yrityksillä on myös taipumus ulkoistaa kulunsa kolmansien osapuolien maksettavaksi. Wrightin (2010a, 77) mukaan negatiiviset ulkoisvaikutukset eivät ole ensisijaisesti tehokkuusongelma (vaikka toki ne ovat myös tätä), vaan ennen muuta ne ovat oikeudenmukaisuusongelma. Niiden epäoikeudenmukaisuus ilmenee varsin selvästi, kun niitä katsotaan sukupolvien jatkumon näkökulmasta: ”tämänpäiväisen tuotannon sosiaalinen malli aiheuttaa hallitsemattomia kustannuksia tuleville sukupolville. Tämä ongelma on luonnollisesti läsnä kaikissa tuotannon organisoinnin sosiaalisissa malleissa sikäli, kuin tulevat sukupolvet eivät voi osallistua pitkään vaikuttavien päätösten tekemiseen” (Wright 2010a, 77). Kapitalismille on tyypillistä pääoman mahdollisimman nopea kierto, eikä tämä lainkaan auta yksittäistä kapitalistia pitkän aikavälin oikeudenmukaisuuden huomioimisessa.

  2. Kapitalismi alipanostaa yhteiseen hyvään. Kapitalismi määritelmällisesti alipanostaa yhteiseen hyvään, eikä se kykene tuottamaan kyllin tehokkaasti julkista omaisuutta. Puutteellinen yhteisen hyvän tuotanto puolestaan merkitsee tehokkuuden laskua.

  1. Kapitalismi kaventaa demokratiaa. Tuotantovälineiden yksityisomistus merkitsee sitä, että suuri osa ihmisten arkiseen elämään vaikuttavista taloudellisista päätöksistä on demokraattisen vaikuttamisen ulkopuolella. Vaurauden ja taloudellisen vallan kasautuminen sotii demokraattisia periaatteita vastaan. Rikkailla on suhteeton etulyöntiasema heidän pyrkiessä vaikuttamaan mediaan, lainsäädäntöön ja poliitikkoihin. Lisäksi ”demokraattisten elinten kyvyttömyys kontrolloida pääoman liikkeitä kaventaa demokratian kykyä päättää kollektiivisesti yhteisten resurssien käytöstä, erityisesti sosiaalisen lisäarvon käytöstä” (Wright 2010a, 78).


Nämä kuusi teesiä kertovat meille Wrightin (2010a, 78) mielestä sen, mikä kapitalismissa on vialla normatiivisesta, demokraattisesta ja egalitaarisesta näkökulmasta katsottuna. Hän korostaa, että mikäli nämä väitteet voitaisiin osoittaa virheellisiksi, ja että mikäli voitaisiin todistaa säätelemättömän kapitalismin kyky poistaa nämä haitat ajan kanssa, voitaisiin sosialistisesta kapitalismikritiikistä luopua. Tämä ei kuitenkaan hänestä vaikuta uskottavalta. Kapitalismin dynamiikkaa koskevan nykytietomme valossa sosialistinen kapitalismikritiikki on tarpeellista. Kysymys kuuluukin, kuinka sosialismiin tulisi suuntautua? Mitkä ”ovat periaatteet harkitulle, institutionaaliselle muutokselle kohti edistyksellistä, tasa-arvoista ja demokraattista vaihtoehtoa” (Wright 2010a, 78)? Sosialismi ei voi olla vain normatiivisten ideaalien esittämistä. Tällöin kyseessä olisi pelkkä abstrakti utopia – tai ideologia, kuten Mannheim (1976) sanoisi. Ideaali tulee muotoilla, mutta se ei vielä riitä. On asetettava konkreettisia lähitulevaisuuden päämääriä. On asettava konkreetti, ”todellinen” utopia, jonka visiointi perustuu käsilläolevaan tieteelliseen tietoon kapitalismin dynamiikasta ja keskeisistä tendensseistä. Wrightille sosialismi on aito vaihtoehto kapitalismille, ja erityisesti perustuloa Wright pyrkii hahmottamaan sosialistisena projektina. Perustulo on projekti joka näyttäisi Wrightille lähiennakoivan sosialistista yhteiskuntaa.

Käsite ”sosialismi” ei kuitenkaan ole aivan ongelmaton. Mikäli haluamme suunnistaa kapitalismista kohti sosialistista yhteiskuntaa, tarvitsemme määritelmän sille, mitä sosialismi oikeastaan on. Tätä Wright (2010b, 72) pyrkii hahmottamaan sosialismiin liittyvällä sanalla ”sosiaalinen”. Mitä sosiaalinen oikeastaan merkitsee? Tämä sosiologisen teorian keskeisin kysymys on olennainen myös sosialistiselle, emansipatoriselle yhteiskuntateorialle. Määrittelemällä ”sosiaalisen” Wright kykenee muotoilemaan abstrakteja ideaalityyppejä taloudellisen vallan organisoimiseksi. Nämä ideaalityypit ovat kapitalismi, etatismi ja sosialismi. Näiden kolmen ideaalityypin välisten kontrastien avulla Wright pyrkiikin täsmentämään suunnistuksellisia periaatteita sosialistiselle kompassille. ”Sosiaalinen” tulee ottaa vakavissaan sosialismista puhuttaessa. Sekä sosialidemokratia että sosialismi sisältävät sanan ”sosiaalinen”, mutta yleensä sitä ei ole kovinkaan tarkasti määritelty. Termi näyttäisi viittaavan yhteiskunnan laajaan hyvinvointiin vastakohtana erityisten eliittien kapeisiin etupyrintöihin. Toisinaan, erityisesti radikaaleimmissa sosialismin versioissa, sosialismilla on viitattu sosiaaliseen omistukseen vastakohtana yksityisomistukselle, mutta käytännössä tämä on tarkoittanut lähinnä valtio-omistusta, jolloin termi ”sosiaalinen” on menettänyt kaiken analyyttisen voimansa poliittisen ohjelman kehittämisessä. ”Sosiaalinen” sosialismissa ei merkitse etatismia, vaan sillä on oma erityismerkityksensä, joka sitoo yhteen kokonaisen klusterin periaatteita ja visioita, jotka auttavat erottamaan sosialismin sekä etatismista että kapitalismista. (Wright 2010b, 72.)

Useimmat keskustelut sosialismista rakentavat Wrightin mukaan käsitteen binaariseen vastakohtaisuuteen suhteessa kapitalismiin. Standardistrategia onkin aloittaa keskustelu hahmottamalla erilaisia tapoja organisoida tuotanto ja määritellä kapitalismi tietynlaiseksi ”tuotantotavaksi” tai ”ekonomiseksi struktuuriksi”, sellaiseksi talousstruktuuriksi, jossa tuotantovälineet ovat yksityisomistuksessa eivätkä työläiset omista oman työnsä välineitä, jolloin heidän on pakko myydä työvoimaansa työmarkkinoilla elättääkseen itsensä, ja jossa tuotanto on orientoitunut voiton maksimointiin markkinoiden välityksellä. Sosialismi määritellään tällaisten olosuhteiden negaatioksi. Koska kapitalismi määritellään tuotantovälineiden yksityisomistukseksi, määritellään sosialismi jonkinlaiseksi julkiseksi omistukseksi – tyypillisesti valtiolliseksi omistukseksi. Sosialismi kuitenkin määrittyy etatismista ja kapitalismista erilliseksi tavaksi järjestää talousstruktuuri. Nämä kaikki ovat erilaisia tapoja järjestää valtasuhteita taloudellisten resurssien jakamisen, kontrolloinnin ja käytön kautta. Tämän selkiyttämiseksi Wrightin on täsmennettävä kahta keskeistä käsitettä: valtaa ja omistusta. (Wright 2010b, 72-73.)

Vaikka ”vallan” käsite on yhteiskuntateorian tärkeimpiä ja vaikeimpia käsitteitä, haluaa Wright korostaa yksinkertaista ideaa vallasta toimijoiden kykynä saavuttaa asioita maailmassa, luoda vaikutuksia todellisuudessa. Tällä määritelmällä on sekä instrumentaaliset että strukturaaliset ulottuvuutensa. Instrumentaalinen se on sikäli että se keskittyy ihmisten kykyihin saavuttaa haluamiaan asioita maailmassa, strukturaalista se on sikäli että näiden kykyjen vaikuttavuus on riippuvainen niistä sosiaalisista rakenteista, joiden puitteissa ihmiset toimivat. Esimerkiksi kapitalistien valta on riippuvainen sekä heidän varallisuudestaan että niistä sosiaalisista rakenteista joiden puitteissa he varallisuuttaan eri tavoin sijoittavat. Tehtaan omistaminen on valtalähde ainoastaan niin kauan kuin työvoima on erotettu toimeentulon keinoista, niin kauan kuin sen täytyy luottaa työmarkkinoihin ansaitakseen elantonsa, ja niin kauan kuin on olemassa valtiollisia instituutioita jotka valvovat ja suojelevat omistusoikeuksia. Talousresurssin yksinkertainen omistaminen tulee valtalähteeksi vain tietyissä sosiaalisissa olosuhteissa. Tällä tavoin ymmärrettynä vallan ei tarvitse olla nollasummapeliä. Joidenkin henkilöiden tai ryhmien kyvyn saavuttaa asioita ei tarvitse välttämättä laskea toisten vastaavaa kykyä. Tällainen valtakäsitys ei myöskään implikoi ”dominaatiota” siinä merkityksessä että toimija kykenisi kontrolloimaan toisten toimijoiden tekoja heidän vastalauseistaan huolimatta. Hyvin organisoitu, sujuvasti yhteistyössä toimiva ryhmä omaa paljon enemmän valtaa tuottaa todellisuudessa muutoksia kuin fragmentoitunut, organisoimaton ryhmä. Yhteistyössä yhden toimijan valta ei vähennä toisen valtaa, vaan pikemminkin päinvastoin: ryhmän kokonaisvalta jopa ylittää yksittäisten toimijoiden vallan. Kuitenkin, Wright huomauttaa, sosiaalisissa suhteissa ja intressikonflikteissa vaikuttava valta sisältää monissa sosiaalisissa konteksteissa myös dominaatiota. (Wright 2010b, 73-74.)

Kun valta määritellään tällä tavalla, voidaan kolme vallan muotoa eritellä sen sosiaalisen perustan kautta, josta käsin valta tuottaa vaikutuksia todellisuuteen. Ensimmäinen vallan muoto koskee taloudellista valtaa, joka perustuu taloudellisten resurssien kontrollointiin, toinen muoto koskee valtiollista valtaa, joka perustuu sääntöjen muodostamisen ja sääntöjen käytäntöönpanon kontrollointiin tietyllä alueella. Kolmas vallan muoto puolestaan koskee sitä, mitä Wright kutsuu sosiaaliseksi vallaksi. Se perustuu kykyyn mobilisoida ihmisiä erilaisiin vapaaehtoisiin kollektiivisiin toimiin. Sloganistisesti voidaan sanoa olevan kolme tapaa, jolla ihmiset saadaan tekemään haluttuja asioita. Ihmisiä voidaan lahjoa, heitä voidaan pakottaa ja heidät voidaan vakuuttaa. Nämä vastaavat kolmea yllä eriteltyä vallan muotoa. Lahjonta liittyy taloudelliseen valtaan, pakottaminen valtiolliseen valtaan ja vakuuttaminen sosiaaliseen valtaan. Eritellyt vallan muodot ovat myös likeisesti kiinnittyneinä siihen, kuinka Wright erottelee kapitalismin, etatismin ja sosialismin toisistaan. (Wright 2010b, 74.)

Vallan lisäksi myös ”omistuksen” käsite on tärkeä teema sosialismia määriteltäessä. ”Omistus” on Wrightin mukaan moniulotteinen idea, johon liittyy useita valvottuja oikeuksia esineisiin. Omistus muuntelee kolmen ulottuvuuden mukaisesti. Ensimmäinen ulottuvuus muodostuu tarkasteltaessa omistusta omistuksen agenttien, omistusoikeuksien haltijoiden, näkökulmasta. Omistuksen sosiaalisen agentin ei tarvitse olla yksilö, vaan se voi olla myös perhe, organisaatio, valtio – tai ehkä jopa sellainen abstraktimpi entiteetti kuin ”yhteiskunta” tai jopa ”ihmiskunta”. Toinen ulottuvuus omistukseen saadaan kun tarkastellaan omistuksen objekteja. Tällöin joudumme kysymään, millaisia asioita voidaan ja ei voida omistaa. Aiemmin esimerkiksi Yhdysvalloissa ihminen pystyi omistamaan toisen ihmisen orjanaan, mutta nykyisin tämä ei ole mahdollista. Joitakin asioita voivat omistaa tietynlaiset agentit, mutta toisenlaiset eivät. Esimerkiksi joissakin talouksissa maa on kaiken kansan omistuksessa, mutta toisaalla maata voivat omistaa vain yksilöt. Kolmas ja viimeinen näkökulma omistukseen saadaan kun keskustelemme omistusoikeuksista. Millaisia oikeuksia omistukseen liittyy? Esimerkiksi oikeus tuhota, oikeus myydä tai lahjoittaa, oikeus antaa toisten ihmisten käyttää omistettua objektia ja oikeus saada siitä tuloja kuuluvat omistusoikeuksien piiriin. (Wright 2010b, 74.)

Omistuksen ongelmallisuus on erityisen kompleksista koska erilaiset omistusoikeudet voidaan jakaa eri agenteille eri tavoin erilaisiin omistettaviin objekteihin nähden. Wright käyttää esimerkkinä kapitalistista tuotantovälineiden yksityisomistusta. Tuotantovälineet ovat erityinen omistuksen objekti. Se, että ne ovat yksityisomistuksessa, merkitsee, että valtion ulkopuolisilla yksilöillä ja organisaatioilla (kuten yrityksillä ja ei-kaupallisilla organisaatioilla) on oikeus tehdä erilaisia päätöksiä tuotantovälineistä ilman valtion tai muiden ei-omistajien väliintuloa. Käytännössä tuotantovälineiden aktuaalinen omistajuus kuitenkin kaikissa kapitalistisissa talouksissa on huomattavasti kompleksisempaa koska efektiivistä valtaa koneiden, rakennusten, maan, raakamateriaalien, yms. suhteen on siirretty yksittäisiltä omistajilta valtiolle. Yritysten omistajien tuotantovälineisiin kohdistuvaa valtaa on rajoitettu valtion taholta esimerkiksi terveys- ja turvallisuussäännösten osalta. Omistajat eivät voi vapaasti tehdä sopimusta työläisen kanssa ottamatta huomioon näitä säännöksiä, eivätkä he siten ole tuotantovälineiden täysivaltaisia omistajia. Jotkin omistettavan objektin käyttöoikeudet on siirretty valtiolle. Kapitalisteilla ei ole edes täyttä oikeutta omistamiensa tuotantovälineiden tuottamaan nettotuottoon (voittoon), koska valtio on asettanut erilaisia veroja suhteessa siihen. Tuotantovälineiden käytöstä kumpuava tuotto onkin jaettu julkisen entiteetin, valtion, ja yksittäisten omistajien välillä. (Wright 2010b, 74-75.)

Wrightin mukaan ei ole kuitenkaan helppoa aina sanoa, kuka varsinaisesti omistaa tuotantovälineet. Erilaisia oikeuksia jaetaan eri toimijoille. Tätä implikoi usein tehty erottelu ”omistajuuden” ja ”kontrollin” välillä. Suuret kapitalistiset yritykset ovat osakkeidenhaltijoiden omistuksessa, mutta yrityksen varsinainen kontrolli on toimitusjohtajien käsissä. Toisaalta omistajat osallistuvat johtajien valintaan ja virallisesti johtajat ovatkin vain ”todellisten” omistajien edustajia. Käytännössä omistajien voi kuitenkin olla vaikeata valvoa ja kontrolloida johtajien toimia. Tämä asetta potentiaalisesti vakavan ongelman omistajille, koska bisnesstrategiat, jotka ovat johtajien intressien keskiössä, eivät välttämättä ole yhtenevät omistajien näkemysten kanssa. Ei ole itsestään selvää että tuotantovälineiden muodollisilla omistajilla olisi aina efektiivistä valtaa itse tuotantoon. (Wright 2010b, 75.)

Omistuksen ongelman ratkaiseminen auttaa meitä ymmärtämään erilaisten taloudellisten järjestelmien toimintaa. Ongelman ratkaisemisen avaimena on omaisuuden siirtoon (eli yksityisomistuksen tapauksessa omaisuuden myymiseen tai lahjoittamiseen) sekä sen tuottaman lisäarvon käyttöön liittyvät oikeudet. Jopa kaikkein säädellyimmissä kapitalistisissa talouksissa yksityiset omistajat säilyttävät oikeutensa myydä ja ostaa omaisuutta, joiden nettotuottoon heillä on täydet oikeudet. Tämä on omistajuuden olennaisin ulottuvuus, koska se määrittää sosiaalisen lisäarvon jakautumisen vaihtoehtoisiin investointimuotoihin ja siten taloudellisen muutoksen suunnat. Wright määritteleekin ”omistajuuden” tarkoituksella hyvin ahtaasti: se on lähinnä oikeutta siirtää omaisuutta sekä oikeutta omaisuuden tuottamaan lisäarvoon. ”Vallan” ja ”kontrollin” käsitteillä hän puolestaan pyrkii kuvaamaan niitä efektiivisiä kykyjä, joilla voidaan suunnata tuotantovälineiden käyttöä. Näiden käsitemääritelmien pohjalta Wright erottelee kapitalismin, etatismin ja sosialismin toisistaan. (Wright 2010b, 75-76.)

Tuotantovälineiden yksityisomistuksen ja valtio-omistuksen ideat ovat selviä: yksityisomistus merkitsee yksilöiden ja yksilöistä koostuvien ryhmien laillista oikeutta ostaa ja myydä tuottavaa omaisuutta, valtio-omistus puolestaan merkitsee sitä, että valtio pidättää oikeudet tuotantovälineiden käyttöön sekä niiden tuottamaan nettotuloon. Mutta mitä ”sosiaalinen omistus” voisi merkitä? Tämä on hyvin epäselvä kysymys, vaikka se on hyvin tärkeä sosialismista teoretisoitaessa. Wrightille sosiaalinen omistus merkitsee tuotantovälineiden ja niiden tuottaman tulon yhteistä (common) omistusta yhteiskunnan sisällä. Jokaisella on tällöin kollektiivinen oikeus tuotantovälineiden nettotuottoon sekä kollektiivinen oikeus päättää omaisuuden kohtalosta. Tämän ei tarvitse tarkoittaa sitä, että nettotulo on yksinkertaisesti tasaisesti jaettu kaikkien kesken, vaikka tämä voikin olla yksi yhteisen omistuksen ilmentymä. Yhteinen omistus merkitsee Wrightille sitä, että ihmisillä on kollektiivinen oikeus päättää siitä, mitä tarkoitusta varten tuotantovälineet toimivat, sekä siitä, kuinka tuotantovälineiden tuottama sosiaalinen lisäarvo jakautuu. Tässä yhteydessä on hyvä huomauttaa, ettei Wright tarkoita ”yhteiskunnalla” kansallisvaltiota tai maata, vaan pikemminkin hän viittaa termillä mihin tahansa sellaiseen sosiaaliseen yksikköön, jossa ihmiset harjoittavat tuotantovälineitä käyttävää taloudellista toimintaa keskinäisessä riippuvuudessa. Esimerkiksi Israelissa kibbutzim voisi toimia esimerkkinä sosiaalisesta omistuksesta: kaikki tuotantovälineet kibbutzimissa oli omistettu yhteisön kaikkien jäsenten kesken yhteisesti ja niiden tuottamaa sosiaalista lisäarvoa kontrolloitiin kollektiivisesti. Myös osuuskuntia voidaan pitää esimerkkinä sosiaalisesta omistuksesta. Wrightin mukaan sosiaalista omistusta ei tarvitse tarkastella puhtaana ja abstraktina mallina, vaan se voi esiintyä yksityisomistuksen ja valtio-omistuksen kanssa saman talousrakenteen puitteissa rinnakkain. Sosiaalisen omistuksen teoretisointia helpottaakseen Wright erittelee sosiaalisen omistuksen syvyyden, alan ja kattavuuden. Sosiaalisen omistuksen syvyys viittaa siihen, kuinka pitkälti tietyt tuotantovälineet ovat menestyksellisesti sosiaalisen kontrollin alaisuudessa. Sosiaalisen omistuksen ala tässä yhteydessä puolestaan viittaa sellaisten taloudellisten toimintojen valikoimaan, joita luonnehtii sosiaalinen omistus. Kattavuudella Wright viittaa puolestaan niihin ihmisiin joita sosiaalinen omistus koskee. Tämä voidaan rajoittaa varsin ahtaasti tuotantovälineiden käyttäjiin tai laajemmin niihin ihmisiin, joiden elämään tuotantovälineiden käyttö tavalla tai toisella vaikuttaa. (Wright 2010b, 76.)

Kun yhteiskuntateoreettisessa ajattelussa erotetaan kolme yhteiskunnallisen vallan ja vuorovaikutuksen aluetta (valtio, talous ja kansalaisyhteiskunta), joudutaan Wrightin mukaan helposti käsitteellisiin ongelmiin. Täytyykö esimerkiksi talouden piiriin lukeuttaa kaikki sellaiset aktiviteetit, joissa hyödykkeitä ja palveluja tuotetaan, vai ainoastaan ne, jotka ovat välittyneet markkinoiden kautta? Tulisiko ruoan valmistaminen kotona lukeuttaa talouden piiriin? Entä lastenkasvatus? Wright ehdottaa, että meidän tulisi erottaa ”taloudellinen aktiviteetti” ”Taloudesta”. Taloudellinen aktiviteetti voi tapahtua minkä tahansa sosiaalisen elämän alueella, mutta Talous isolla T:llä viittaa erikoistuneeseen toiminnan areenaan, jossa taloudelliset aktiviteetit ovat dominoivia. Talouden alueen selventäminen vaatii kaikkien yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen kenttien määrittelyä. (Wright 2010b, 77-78.)

Nämä määritelmät Wright (2010b, 78-79) muotoilee seuraavasti:

  1. Valtio on joukko enemmän tai vähemmän koherentisti organisoituja instituutioita, jotka asettavat sitovia sääntöjä ja rajoituksia tietyllä maantieteellisellä alueella. Vaikka Max Weberin kuuluisan määritelmän mukaan valtio oli organisaatio, joka onnistuneesti monopolisoi väkivallan legitiimin käytön tietyllä alueella, suosii Wright kuitenkin Michael Mannin vaihtoehtoista näkemystä valtiosta organisaationa, jonka asettaa hallinnollisesti sitovia sääntöjä tietyllä alueella. Väkivallan legitimiteetti ei ole kaikkein olennaisin tapa saavuttaa asetettuja päämääriä, vaikka se tärkeä toki onkin. Valtiollinen valta voidaankin määritellä efektiiviseksi kyvyksi asettaa sääntöjä ja säädellä sosiaalisia suhteita tietyllä maantieteellisellä alueella. Se on valtaa, joka on riippuvainen informaatio- ja kommunikaatioinfrastruktuureista, kansalaisten ideologisesta sitoutumisesta sääntöjen ja käskyjen noudattamiseen, hallinnollisten virkailijoiden kurin tasosta, käytännöllisestä tehokkuudesta ongelmien ratkaisemisessa sekä pakkokeinojen legitiimin käytön monopolista.

  1. Talous on sosiaalisen toiminnan sfääri, jonka puitteissa ihmiset vuorovaikuttavat tuottaakseen ja jakaakseen hyödykkeitä ja palveluja. Kapitalismissa tähän toimintaan liittyvät yksityisesti omistetut yritykset, joissa tuotanto ja jakaminen ovat markkinoiden kautta välittyneitä. Taloudellinen valta perustuu erityyppisille taloudellisesti relevanteille resursseille, joita sosiaaliset toimijat kontrolloivat ja siirtävät näiden tuotantoon ja jakamiseen liittyvien interaktioiden puitteissa.

  1. Kansalaisyhteiskunta on Wrightin mukaan sosiaalisen vuorovaikutuksen alue, jossa ihmiset yhteenliittyneinä vapaaehtoisesti osallistuvat erilaisten päämäärien tavoitteluun. Joillain näistä yhteenliittymistä on formaalit organisaatiot ja hyvin määritellyt jäsenyydet ja päämäärät. Klubit, poliittiset puolueet, ammattiyhdistykset sekä esimerkiksi kirkot ovat tällaisia yhteenliittymiä. Toiset yhteenliittymät puolestaan ovat organisatorisesti löyhempiä, ja niitä tuleekin tarkastella pikemminkin sosiaalisina verkostoina kuin jähmeinä organisaatioina. ”Yhteisön” ideaa, joka merkitsee muutakin kuin pelkästään ihmisten yhteistä sijaintia tietyssä paikassa, voidaan tarkastella myös informaalina yhteenliittymänä kansalaisyhteiskunnan sisällä. Tällaisen yhteisön puitteissa valta voidaan ymmärtää ”yhteenliittymällisenä valtana” tai ”sosiaalisena valtana”. Valta kansalaisyhteiskunnassa riippuu kollektiivisen toiminnan kapasiteeteista muodostaa vapaaehtoisia yhteenliittymiä.

Valtio, talous ja kansalaisyhteiskunta ovat siis sosiaalisen vuorovaikutuksen, yhteistyön ja konfliktin kolme aluetta. Kaikkiin niistä myös liittyy erityiset valtalähteensä. Toimijat talouden alueella saavat valtansa omistuksen ja taloudellisesti relevanttien resurssien kontrollista. Valtion alueella toimijoiden valta näyttäytyy heidän kyvyssään kontrolloida sääntöjen muodostusta ja asettaa pakkoja tietyllä maantieteellisellä alueella. Kansalaisyhteiskunnan puitteissa toimijoiden valta puolestaan näkyy heidän kyvyssään mobilisoida ihmisiä vapaaehtoiseen kollektiiviseen toimintaan. Näiden määritelmien pohjalta Wright erottelee kapitalismin, etatismin ja sosialismin toisistaan. (Wright 2010b, 79.)

Yksi tapa ajatella aktuaalisia tai tulevia talousrakenteita on ajatella tapoja joilla talouteen, valtioon ja kansalaisyhteiskuntaan juurtunut valta muokkaa taloudellisten resurssien käyttöä ja jakautumista. Kapitalismi, etatismi ja sosialismi eroavat toisistaan tuotantovälineiden omistusmuodon ja taloudelliseen toimintaan liittyvän valtatyypin kautta. Kapitalismi on talousrakenne, jossa tuotantovälineet ovat yksityisessä omistuksessa, ja jossa resurssit jakautuvat erilaisiin sosiaalisiin tarkoituksiin taloudellisen vallankäytön kautta. Investoinnit ja tuotannon kontrollointi ovat pääomanhaltijoiden harjoittaman taloudellisen vallan tulosta. Etatismi on talousrakenne, jossa valtiovalta omistaa tuotantovälineet ja resurssien jakautuminen erilaisiin sosiaalisiin tarkoituksiin toteutuu valtiollisen vallan kautta. Valtion virkamiehet kontrolloivat investointiprosessia ja tuotantoa jonkinlaisen valtiollisen hallintomekanismin kautta. Sosialismi merkitsee sellaista talousjärjestelmää, jonka puitteissa tuotantovälineet ovat sosiaalisesti omistettuja ja resurssien jakautuminen ja käyttö erilaisiin sosiaalisiin tarkoituksiin syntyy sellaisen valtatyypin kautta, jota voimme kutsu ”sosiaaliseksi vallaksi”. ”Sosiaalinen valta” on valtaa, joka on juurtunut ihmisten kykyyn mobilisoida toisia ihmisiä yhteistoiminnalliseen, vapaaehtoiseen kollektiiviseen toimintaan kansalaisyhteiskunnan alueella. Kansalaisyhteiskuntaa ei tule käsittää pelkkänä seurallisuuden, aktiivisuuden ja kommunikaation, vaan myös reaalisen vallan alueena. (Wright 2010b, 79.)

Kun sosialismi käsitetään tällä tavoin sosiaaliseen valtaan liittyneenä, merkitsee demokratian idea Wrightin mukaan erityistä sosiaalisen ja valtiollisen vallan linkittymistä. Ideaalisessa demokratiassa valtiovaltio on täydellisesti vastuussa sosiaaliselle vallalle. Sanoa, että ”kansa hallitsee”, ei tarkoita atomisoituneiden ja eristyneiden yksilöiden valtaa, vaan pikemminkin kollektiivisesti (puolueisiin, yhteisöihin, ammattiliittoihin, jne.) organisoituneiden ihmisten valtaa. Demokratia on Wrightille näin ollen syvästi sosialistinen periaate. Jos ”demokratia” merkitsee valtiovallan alistamista sosiaaliselle vallalle, merkitsee termi ”sosialismi” taloudellisen vallan alistamista sosiaaliselle vallalle. Kapitalismi eroaakin etatismista ja sosialismista siinä, että se on ainoa, jossa taloudellisperustainen valta on määräävässä roolissa. Kapitalismissa, toisin kuin etatismissa ja sosialismissa, taloudellinen valta alistaa sekä valtiollisen että sosiaalisen vallan alaisuuteensa. (Wright 2010b, 79-80.)

Wrightin esittämä sosialismin määritelmä ei ole millään tavalla konventionaalinen. Se eroaa kahdella tapaa sosialismin standardimääritelmistä. Ensiksikin, useimmat määritelmät liittävät sosialismin likeisesti siihen, mitä Wright kutsuu etatismiksi. Perinteiset sosialistiset liikkeet ja kommunistiset puolueet korostivat aina vahvan valtion roolia, mutta kontrastina näille, Wright perustaa oman määritelmänsä sosiaalisen ja valtiollisen vallan sekä sosiaalisen omistuksen ja valtio-omistuksen erotteluille. Toinen standardikäsitys sosialismista koskee sitä, että sosialismissa ei tunneta markkinoita laisinkaan. Erityisesti traditionaalisen marxismin piirissä sosialismia on pidetty taloudellisena organisaationa, johon ei millään tapaa kuulu markkinat. Sosialismi on rationaalisesti suunniteltua taloutta kapitalististen markkinoiden vastakohtana. Vaikka toisinaan onkin esiintynyt itseään ”markkinasosialisteiksi” kutsuvia ajattelijoita, on sosialismi yleisesti ottaen ymmärretty ja samaistettu keskusjohtoiseen (yleensä valtiolliseen) suunnitelmatalouteen kuin markkinoihin. Wrightin oma käsitys sosialismista ei sulje pois sitä mahdollisuutta että markkinoilla voisi olla substantiaalista merkitystä sosiaalisesti omistettujen ja kontrolloitujen yritysten toimien koordinoinnissa. (Wright 2010b, 80.)

Sosialismin määritteleminen sellaiseksi talousstruktuuriksi jossa talouden kontrolli pohjautuu sosiaaliseen valtaan, jättää vielä auki sen, millaiset sosiaaliset yhteenliittymät ovat keskeisiä sosiaalisen voimaantumisen kannalta. Perinteiset sosialistit, jotka usein ankkuroituvat marxilaiseen traditioon, ovat ymmärtäneet tämän ongelman kokonaan luokkapohjaisesti keskittyen erityisesti työväenluokan yhteenliittymien merkitykseen sosialismin saavuttamiseksi. Vaikka onkin Wrightin mukaan totta, että työväenluokkaisella organisaatiolla on keskeinen merkitys sosiaalisen voimaantumisen kannalta suhteessa talouteen, koska luokka on niin keskeisesti liittyneenä tapoihin, joilla ihmiset ovat osallisia tuotantoprosessista, on myös todettava työväenluokan voimaantumisen olevan liian ahdas sosiaalisen voimaantumisen kokonaisuuden kannalta. Sosiaalisen voimaantumisen idean kannalta on huomioitava myös sellaisia kollektiivisia toimijoita ja yhteenliittymiä, joita ei voida määritellä pelkästään heidän luokkapositionsa kannalta. Wrightin kannattama sosialismi ei siis ole ekvivalentti sen ajatuksen kanssa, että työväenluokka omistaisi tuotantovälineet kollektiivisten yhteenliittymiensä kautta. Pikemminkin sosiaalinen voimaantuminen suhteessa talouteen on Wrightin mukaan ymmärrettävä laaja-alaiseksi taloudelliseksi demokratiaksi. (Wright 2010b, 80-81.)

Ernst Blochin käsitteiden valossa tätä Wrightin määritelmää voidaan pitää tällä tasolla utopian kaukoennakointina. Sosialismia ei voida toteuttaa tässä-ja-nyt, vaan matka utopiaan tarvitsee konkreettisia välietappeja. Vaikka selkeää institutionaalista mallia sosialismille ei olisikaan, voidaan sosialismi nähdä kompassina, jonka avulla suunnistamme konkreettisissa historiallisissa olosuhteissa kohti parempaa yhteiskuntaa. Sosialistista kompassia voidaankin pitää utooppisena horisonttina. Kuten Wright (2010a, 75) kirjoittaa:

Uskon että on yhä mielekästä puhua sosialistisesta haasteesta kapitalismille, vaikkei selvää, tarkasti artikuloitua mallia sosialististen instituutioiden järjestämisestä olisikaan. Vaikka meiltä puuttuisikin tarkka kuva määränpäästä, voimme kuitenkin yrittää tuoda julki joukon antikapitalistisia, sosialistisia periaatteita ja käyttää niitä tienviittoina, jotka johtavat poispäin kapitalismista, kohti sosialistista suuntaa. Aivan kuin lähtisimme matkaan oppaanamme vain kompassi, mutta ilman karttaa: tiedämme kyllä suunnan johon kuljemme, mutta emme koko reittiä lähtöpisteestä määränpäähän. Tässä on tietenkin riskinsä: tiellemme voi osua rotkoja, joita emme voi ylittää tai ennalta-arvaamattomia esteitä, jotka pakottavat meidät hakemaan uutta suuntaa.

Seuraavassa tarkastelenkin sosialistisen kompassin avulla perustuloa yhtenä konkreettisena välietappina kohti sosialismia. Millaiseksi perustulo on käsitettävä, jotta se parhaiten tukisi poliittisessa toiminnassa sosialistisia päämääriä?

Sosialismi ja perustulo

Wright (2010a, 79-80) esittelee kolme periaatetta, joiden avulla sosialismia kohti voidaan suunnistaa. Ensimmäinen koskee työvoiman vahvistamista suhteessa pääomaa. Tämä on perinteisen sosialistisen ajattelun pääpiirteitä. Perinteisessä marxismissa sosialismi ymmärretään tuotantomuodoksi, jossa tuotantovälineet ovat työväenluokan hallussa. Työvoiman valtaa tuotantovälineisiin vahvistava politiikka on näin ollen askel kohti sosialismia. Vaikka lakot ja muut työtaistelun muodot koskevatkin vain työväenluokan välittömiä intressejä, on niissä aina kyse myös sosialismin ennakoinnista. ”Kapitalismissa työvoimaa vahvistavat sosiaaliset muutokset voidaan nähdä siirtymänä kohti sosialismia, vaikka tämä ei välittömästi uhkaakaan pääoman valtaa sinänsä” (Wright 2010a, 79). Toinen sosialismia ennakoiva periaate koskee Wrightin mukaan työvoiman tavaramuodon purkamista. Kapitalismille on tyypillistä, että työtätekevän luokan on välttämätöntä henkensä pitimiksi myytävä työvoimaansa markkinoilla. Työvoima tavaramuotoistuu, työläistä kohdellaan kuin tavaraa vain yhtenä tuotantoprosessin mutterina. Palkkatyön ulkopuolella tapahtuvan toiminnan lisääntyminen luo säröjä työvoiman tavaraluonteeseen, mikä merkitsee siirtymää kohti sosialismia, jossa tuotannon päämääränä on täyttää tarpeita, eikä tehostaa voitonmaksimointia. Kolmas sosialistinen haaste kapitalismille koskee kansalaisyhteiskunnan vallan vahvistamista. Kansalaisyhteiskunnan tasolla on kiinnitettävä huomiota yhteiskunnallisen lisäarvon käyttöön sekä taloudellisen toiminnan organisointiin. Tämä teesi liittyy kiinteästi Wrightin erotteluihin koskien sosialismia ja etatismia. Sosiaalisen vallan käsitteelle nojaava sosialismikonseptio sisältää paitsi ”taloudellisen demokratian”, niin myös ”sosiaalisen talouden” ajatuksen. (Wright 2010a, 79-80.)

Sosiaalisen talouden idea sisältää sellaisten perinteisesti verovaroin kustannettujen yleishyödyllisten palvelujen, kuten lastenhoito, vanhustenhoito, terveydenhuolto ja kirjastolaitos lisäksi myös laajempaa taloudellista toimintaa. Myös osia materiaalisesta tuotannosta voidaan laskea sosiaalisen talouden piiriin. Wright (2010a, 81) haluaa kuitenkin painottaa, että ”näiden palvelujen tuottaminen sosiaalisen talouden kautta on yhteisöllistä, ei yksityistä toimintaa: kyseessä ei ole yritys palauttaa lasten- tai vanhustenhoito vapailta markkinoilta tai valtion hallinnasta takaisin perhepiiriin. Sosiaalinen talous tarkoittaa näiden palvelujen julkisen organisoinnin hahmottumista pikemminkin kollektiivisten yhteenliittymien ympärille kuin valtion tai markkinoiden kautta”. Sosialismi merkitsee tässä merkityksessään kattaa paitsi laajoja sijoituskohteita koskevan demokraattisen päätöksenteon, niin myös taloudellisten toimijoiden muodostamien vapaaehtoisten yhteenliittymien itseorganisoitumisen. Siirtymä kohti sosialismia on otettu kun taloudellinen valta alkaa lipua sosiaalisen vallan alaisuuteen. (Wright 2010a, 80-81.)

Mikäli hyväksymme nämä kolme kapitalismille kohdistettu sosialistista haastetta (työvoiman vallan vahvistaminen suhteessa pääomaan, työvoiman tavaramuodon purkaminen, sosiaalisen vallan vahvistaminen suhteessa taloudelliseen valtaan), voimme seuraavaksi kysyä, mikä voisi mahdollisesti tällä hetkellä parhaiten edesauttaa näiden periaatteiden toteutumista? On luonnollisesti useita tapoja pyrkiä toteuttamaan näitä päämääriä, eikä niitä tule pitää toisiaan poissulkevina. Esimerkiksi lakkoilu ja muut työväen välittömiä intressejä ilmaisevat työtaistelut ovat usein luonteeltaan sosialistisia, koska niiden tarkoituksena on vahvistaa työvoimaa suhteessa pääomaan. Kaikkein kiinnostavin poliittinen tavoite sosialismin kannalta on kuitenkin Wrightin mielestä perustulo. Perustulo kykenee hänen näkemyksensä mukaan yhdistämään kaikki kolme tässä esitettyä sosialistista periaatetta. Perustulon sosialistisuuden kannalta olennaista on sen suuruus. Perustulon tulee olla sen verran suuri, että se mahdollistaa ihmisarvoisen elämän myös työmarkkinoiden ulkopuolella. Perustulon ”tulee olla riittävän korkea, jotta kapitalistisilta työmarkkinoilta vetäytymisestä tulee mielekäs vaihtoehto” (Wright 2010a, 81).

Perustulolla on vaikutusta luokkasuhteisiin kolmella tavalla. Ensiksi, perustulo antaa työvoimalle neuvotteluvaltaa, koska se mahdollistaa tarjotusta työstä kieltäytymisen. Jos työ ei puitteiltaan, palkkaukseltaan tai etuuksiltaan miellytä, voi työläinen kieltäytyä kaupasta ja etsiä parempaa tuotetta. Tällöin vastuun työn mielekkyydestä siirtyy entistä voimakkaammin työnantajan (tai työnostajan taholle). Toiseksi, edellisestä seuraten, työvoimalla on myös kollektiivisesti vahvempi asema yhteiskunnassa. Kolmanneksi, perustulo voidaan tulkita eräänlaiseksi lakkokassaksi ”vailla varauksia ja loppuun kulumisen vaaraa” (Wright 2010a, 82). Perustulolla olisi siis tällä tavoin koko työväenliikettä vahvistava vaikutus. Vaikka ammattiyhdistysliikkeet ovat vastustaneet perustuloa sillä perusteella, että sen on nähty tukevan laiskottelijoita ahkerien työläisten kustannuksella. On myös pelätty että jos perustulo otetaan käyttöön, työntekijät eivät enää tarvitsisi ammattiliittoja laisinkaan. Wrightin mielestä tämä pelko on kuitenkin perusteeton, sillä perustulo tuo työtaisteluun merkittävää lisäkapasiteettia, mikä on huomattavasti suurempi etu kuin kollektiivisen organisoitumisasteen marginaalisesta vähenemisestä koituva haitta. (Wright 2010a, 82.)

Huomisen työläinen.

Lopuksi

Mutta mitä tarjottavaa perustulolla on varsinaisen sosialistisen (ymmärrettynä taloudellisen vallan alistamisena sosiaaliselle vallalle) talouden luomiselle? Wrightin mukaan perustulon avulla on mahdollistaa laajentaa sosiaalisen talouden aluetta huomattavasti. Sosiaalinen talous pyrkii tarvelähtöiseen tuotantoon, joka organisoidaan autonomisten ja itseohjautuvien yhteenliittymien toimesta. Perustulo mahdollistaa erilaisten vertaistuotantomuotojen ja osuuskuntien lisääntymisen. Näin työ voidaan vapauttaa kapitalistisesta lisä-arvontuotannosta käyttöarvojen tuotantoon. Perustuloa voidaankin potentiaalisesti ”pitää massiivisena yhteiskunnallisen lisäarvon siirtona kapitalistiselta markkinasektorilta sosiaalisen talouden hyväksi, siirtymänä pääoman kasautumisen logiikasta kohti kasautumisen tapaa, jota voidaan kutsua sosiaaliseksi: tämä olisi yhteiskunnan tarvelähtöisen taloudellisen toiminnan itseorganisoitumiskyvyn kasautumista” (Wright 2010a, 83). Perustulo saattaisi kyllä Wrightin mielestä haitata esimerkiksi infrastruktuurien kehittämistä ja ylläpitoa jonkin verran (perustulo ei merkitse tulonsiirtoa ei-työvoimapainotteisille talouden alueille), mutta vastapainoksi se tukisi poliittista, yhteisöllistä ja kulttuurista toimintaa ennen näkemättömällä tavalla. Tämä puolestaan voisi potentiaalisesti edesauttaa myöhempiä pyrkimyksiä kohtia sosialismia. Perustulo on vain sosialismin lähiennakointia, ei vielä sosialismia itseään.

Keijo Lakkala

Viitteet:

1. Blochin abstraktin ja konkreetin utopian välistä erottelua voidaan verrata Marxin erotteluun vapauden ja välttämättömyyden valtakunnan välillä. Marxin vapauden valtakunnan voidaan katsoa alkavan todella vasta siellä missä työ ei enää määräydy ulkoisten välttämättömyyksien mukaan (Marx 1991, 959). Vapauden valtakunnan on kuitenkin kehkeydyttävä materiaalisen tuotannon pohjalta (Marx 1991, 959). Aivan kuten villi-ihmisen on painittava luonnon kanssa tyydyttääkseen tarpeensa ja uusintaakseen elämänsä, näin on Marxin mukaan myös yhteiskuntaihmisen toimittava kaikkien tuotantomuotojen puitteissa (Marx 1991, 959). Tämä luonnon ja tuotannon ehdoilla kehittyvä luonnollisen välttämättämyyden valtakunta kyllä laajenee tuotannon kehittymisen ja ihmisten tarpeiden laajenemisen myötä, mutta vapaus sinänsä on aina yhteiskuntaihmisen vapautta, jota rajoittaa ihmisen ja luonnon välinen aineenvaihdunta (Marx 1991, 959). Tätä aineenvaihduntaa ihmiset puolestaan pyrkivät hallitsemaan rationaalisella tavalla (Marx 1991, 959). Toisin sanoen: täydellinen vapautuminen työstä voi olla pelkkä utooppinen horisontti, jota voidaan käytännössä vain approksimoida. Ensimmäinen teko vapauden valtakunnan saavuttamiseen välttämättömyyden valtakunnan puitteissa on Marxin mukaan työpäivän lyhentäminen (Marx 1991, 959). Tämä Marxin filosofiassa esiintyvä ajatusjuonne on hyvä pitää mielessä kun käsitellään Ernst Blochin abstraktia ja konkreettia utopiaa. Ne nimittäin ovat kiinnostavalla tavalla analogiset Marxin vapauden ja välttämättömyyden valtakuntien idean kanssa. Tässä täytyy kuitenkin muistaa että Marx puhuu tässä työstä yleensä, ei palkkatyöstä, joka kyllä on lakkautettavissa ihan kokonaan.

Kirjallisuus:

Bloch, Ernst (1985): ”Ennakoitu todellisuus – mitä on utooppinen ajattelu ja mitä se saa aikaan”. Suom. Raija Sironen. Teoksessa Ernst Bloch, Utopia, luonto, uskonto. Toim. Keijo Rahkonen & Esa Sironen. Helsinki: Kansan Sivistystyön Liitto. 22-33.

Bloch, Ernst (1986): The Principle of Hope. Volume One. Englanniksi kääntäneet: Neville Plaice, Stephen Plaice & Paul Knight. Cambridge: The MIT Press.

Engels, Friedrich (1970): ”Kommunismin periaatteet”. Teoksessa Karl Marx & Friedrich Engels, Valitut teokset 1. Moskova: Kustannusliike Edistys. 70-84.

Levitas, Ruth (1997): ”Educated Hope: Ernst Bloch on Abstract and Concrete Utopia”. Teoksessa Not Yet: Reconsidering Ernst Bloch. Toim. Jamie Owen & Tom Moylan. London/New York: Verso. 65-79.

Luxemburg, Rosa (1971): Yhteiskunnallinen uudistustyö vai vallankumous. Suom. Brita Polttila. Helsinki: Tammi.

Mannheim, Karl (1976): Ideology and Utopia. An Introduction to the Sociology of Knowledge. London: Routledge & Kegan Paul.

Marx, Karl (1991): Capital. A Critique of Political Economy. Volume 3. Englanniksi kääntänyt: David Fernbach. London: Pelican Books.

Marx, Karl & Friedrich Engels (1970): ”Feuerbach. Materialistisen ja idealistisen katsantokannan vastakkaisuus (”Saksalaisen ideologian” I luku)”. Teoksessa Karl Marx & Friedrich Engels, Valitut teokset 1. Moskova: Kustannusliike Edistys. 10-69.

Moisio, Olli-Pekka (2009): Essays on Radical Educational Philosophy. Jyväskylä: University of Jyväskylä.

Suvin, Darko (1997): ”Locus, Horizon, and Orientation: The Concept of Possible Worlds as a Key to Utopian Studies”. Teoksessa Not Yet: Reconsidering Ernst Bloch. Toim. Jamie Owen & Tom Moylan. London/New York: Verso. 122-137.

Wright, Erik Olin (1985): Class, Crisis and the State. London: Verso.

Wright, Erik Olin (2006): ”Compass Points: Towards a Socialist Alternative”. New Left Review 41. Sep.-Oct. 2006. 92-123.

Wright, Erik Olin (2010a): ”Perustulo sosialistisena projektina”. Teoksessa Peruste 1/2010. Omistus. Toim. Ruurik Holm & Laura Tuominen. Helsinki: Vasemmistofoorumi. 72-85.

Wright, Erik Olin (2010b): Envisioning Real Utopias. London: Verso.

Facebook-kommentit
One Comment
  1. Pingback: Horst Mahler – entisen marxilaisen odysseia « Sarastus

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *