Jussi Ahokas – Kestävyysvajeesta funktionaaliseen rahoitukseen

Eduskuntavaalien alla talouskeskustelun keskiöön on noussut julkisen talouden kestävyysvaje. Vaikka vain harva osaa kertoa, mitä kyseisellä käsitteellä tarkkaan ottaen tarkoitetaan, on kestävyysvajeen olemassaoloon suhtauduttu hyvin vakavasti. Sananmukainen tulkintahan on, että Suomen julkinen talous on kestämättömällä tiellä ja kestävyyden saavuttaminen vaatii vajeen kiinni kuromista tavalla tai toisella.

Kestävyysvaje ei ole suomalainen keksintö. Kuten monet muutkin suomalaista talouspolitiikkaa viime vuosina ohjanneet käsitteet, myös kestävyysvaje on peräisin EU:sta. EU:n piirissä laaditaan muutaman vuoden välein niin kutsutut kestävyyslaskelmat, joiden tarkoituksena on analysoida julkisen talouden tilaa pitkällä aikavälillä. Kestävyysvaje on näitä laskelmia varten kehitetty indikaattori.

Kestävyyslaskelma on niin sanottu painelaskelma, jonka tärkein taustatekijä on demografinen muutos. Väestörakenteen ennustettua muutosta hyväksikäyttäen tehdyt arviot ikäsidonnaisten julkisten menojen kehityksestä toimivat pohjana laskelmille, joissa veroaste sekä muut kuin ikäsidonnaiset menot ja korkomenot suhteessa BKT:hen pidetään muuttumattomina.

Kestävyysvajeindikaattori kertoo lopulta siitä, kuinka paljon veroastetta tulisi nostaa tai menoastetta alentaa, jotta julkinen talous pysyisi tasapainossa pidemmällä aikavälillä. Se siis ennakoi tulevia julkisen talouden menopaineita, diskonttaa ne nykyhetkeen ja lisää tämänhetkiseen julkisen talouden ali- tai ylijäämään.

Tulevina vuosina tapahtuvan vanhusväestön nopean kasvun seurauksena Suomen valtion budjetin tulisi olla kestävyyslaskelmien mukaan lähitulevaisuudessa selvästi ylijäämäinen. Valtiovarainministeriön arvion mukaan julkisen talouden ylijäämän tulisi olla vuonna 2015 noin 4 prosenttia BKT:sta. Kun julkisen talouden alijäämän ennustetaan olevan kyseisenä vuonna 1 prosentti BKT:sta, muodostuu kestävyysvajeeksi 5 prosenttia vuotuisesta kokonaistuotannosta.

Ottamalla tulevaisuuden talouspolitiikan lähtökohdaksi VM:n toteuttamat laskelmat, näyttää julkisen talouden tilanne erittäin synkältä. Finanssikriisin seurauksena 1990-luvun lopussa ja 2000-luvulla selvästi ylijäämäinen julkinen talous on vaihtunut alijäämäiseksi ja julkisen talouden odotettaan pysyvän alijäämäisenä myös tulevina vuosina. Kestäväksi arvioidun julkisen talouden tilan saavuttaminen vaatiikin VM:n näkemyksen mukaan voimakkaita politiikkatoimia.

Siksi sekä VM:n että myös Valtioneuvoston kanslian talousosaston suositukset tulevien vuosien talouspoliittiseksi linjaksi ja julkisen kulutuksen suunnaksi ovat selvät. Julkisia tuloja mutta ennen kaikkea julkisia menoja on sopeutettava vastauksena kestävyyshaasteeseen. Tähän painotukseen päädytään siitä syystä, että tulojen sopeuttamisen eli verotuksen kiristämisen nähdään tuottavan ”huomattavia haittavaikutuksia” nykyolosuhteissa. Kun myös ”Suomen pankin mallilaskelmat” ja ”useat selvitykset (esim. Alesina & Ardagna, 2009) viittaavat siihen, että enemmän menoleikkauksiin painottunut vajeiden supistaminen on historiassa yleisesti ottaen johtanut sekä pysyvämpiin tuloksiin että nopeampaan talouskasvuun sopeutuksen jälkeen kuin veronkorotuksiin painottunut sopeutus”, tulee sopeutuksen painottua ensisijaisesti menoleikkauksiin.

Kestävyysvajeen kritiikkiä

Valtiovarainministeriön linjaa ei ole kuitenkaan nielty ilman kritiikkiä, mihin vaikuttavat osaltaan havainnot 1990-luvun alun laman jälkeisten leikkausten yhteiskunnallisista vaikutuksista. Kritiikin kärjeksi eivät kuitenkaan ole muodostuneet vaatimukset hyvinvointivaltion toimintojen vahvistamisesta tai inhimillisen kärsimyksen estämisestä hinnalla millä hyvänsä. Sen sijaan vasta-argumentoinnissa on keskitytty kestävyyslaskelmien luotettavuuteen, niiden metodologisiin ongelmiin sekä taustaoletusten uskottavuuteen.

Näin on pyritty osoittamaan, että VM:n esittämä menoleikkauksien ja veronkiristysten tarve on liioiteltu eikä kestävyysvaje itse asiassa ole 10 miljardia vaan selvästi vähemmän. Eduskuntavaalikeskustelussa VM:n laskelmia kohtaan esitetty kritiikki on tarjonnut oivallisia lyömäaseita oppositiopuolueille, jotka ovatkin perustaneet omatsäästöesityksensä vaihtoehtoisille laskelmille.

Vaikka VM:n esittämien lukujen oikeellisuus kiistetään, näyttää kuitenkin siltä, että lähes kaikki julkiseen keskusteluun osallistuvat tahot ovat sitä mieltä, että jonkinlainen kestävyysvaje Suomen julkista taloutta joka tapauksessa uhkaa. Siksi myös valtiovarainministeriötä arvostelevien mielestä tulevina vuosina Suomen julkisen sektorin on pidettävä kiinni talouskurista, eikä julkisia menoja saa missään nimessä kasvattaa. Jos näin tehdään, VM:n kuvaama kauhuskenaario todella toteutuu.

Purkamalla auki yleisiä ajatusmalleja havaitaan nopeasti, että tärkeimpänä uhkana Suomen taloudelle nähdään julkisen sektorin velkaantuminen. Julkisen sektorin alijäämäisyyttä sekä julkisen velan ja kokonaistuotannon suhteen kasvua pidetään suurempana ongelmana kuin heikkoa talouskasvua, työttömyyttä tai hyvinvointipalveluiden riittämättömyyttä. Tai oikeastaan asia nähdään siten, että ennen pitkää julkisen sektorin velkaantuminen välttämättä hidastaa talouskasvua, kasvattaa työttömyyttä ja vetää maton alta hyvinvointipalveluiden rahoitukselta.

Kun esitetään kysymys, miksi näin käy, osaa jälleen vain harva antaa kysymykseen todellisiin taloudellisiin prosesseihin perustuvan vastauksen. Talousasiantuntijoiden selitysmallissa pitkälle edennyt julkinen velkaantuminen johtaa rahoitusmarkkinoiden hermostumiseen ja valtion velkapapereiden korkojen nousuun. Jos julkista taloutta ei onnistuta tasapainottamaan ajoissa, ajautuu valtio lopulta tilanteeseen, jossa sen on mahdotonta saada rahoitusta. Tässä tilanteessa hyvinvointipalveluiden tuottaminen sekä finanssipolitiikan harjoittaminen ylipäätään olisi erittäin vaikeaa tai jopa mahdotonta. Lisäksi julkisen talouden kriisi vaikuttaisi negatiivisesti yksityiseen talouteen.

Yleensä ihmiset kuitenkin ajattelevat ongelman liittyvän vain velkaantumiseen yleisesti ja vertaavat julkisen sektorin tilannetta kotitalouksien tai yritysten tilanteeseen. Kaikkihan tietävät, että yksityisten toimijoiden ylivelkaantuminen eli velan määrän ja tulovirtojen erotuksen kasvaminen liian suureksi johtaa ennen pitkää konkurssiin. Miksei näin kävisi myös valtiolle?

Käytännössä valtion ajautuminen konkurssiin on kuitenkin mahdollista vain tiettyjen premissien toteutuessa. Konkurssin mahdollisuus edellyttää, että valtio on luopunut omasta valuutastaan sekä omasta keskuspankistaan eikä sillä ole mahdollisuutta luoda itsenäisesti taloudessa käytettävää valuuttaa. Nopeasti huomataan, että jäsenvaltioiden asema nykyisessä eurojärjestelmässä täyttää kaikki nämä edellytykset ja siten järjestelmään kuuluvat valtiot voivat ajautua konkurssiin.

Nykyisessä eurojärjestelmässä molemmat selitysmallit – sekä talousasiantuntijoiden esittämä että arkijärkeen perustuva – ovat siis päteviä. EMU-valtioiden on todellakin vakuutettava rahoitusmarkkinat maksukyvystään ja siksi pidettävä huolta julkisen talouden tasapainosta. Epäonnistuessaan tässä ne voivat ajautua konkurssiin. Sen sijaan taloudellisen ja talouspoliittisen suvereniteettinsa säilyttäneet valtiot, kuten Ruotsi, Iso-Britannia, Yhdysvallat sekä Japani voivat velkaantua vapaasti omassa valuutassaan välittämättä edellisistä rajoitteista. Kun velkojen maksun aika tulee, voivat valtiot tarvittaessa luoda kulutuksellaan uutta valuuttaa, jota ne ovat sitoutuneet maksamaan velkakirjan omistajalle velan erääntyessä.

Näiden maiden osalta julkisen talouden tasapainosta ei siis tarvitse välittää lyhyellä eikä pitkällä aikavälillä. Taloudellisesti suvereenit valtion pystyvät halutessaan turvautumaan omien kulutuspäätöstensä toteuttamisessa niin sanottuun funktionaaliseen rahoitukseen, jossa lähtökohdaksi asetetaan budjettitasapainon sijasta muut tavoitteet, esimerkiksi täystyöllisyys tai riittävän laajat hyvinvointipalvelut. Tämän näkemyksen isä on yhdysvaltalainen taloustieteilijä Abba Lerner, joka jo vuonna 1943 julkaistussa artikkelissaan esitti periaatteet “tarkoituksenmukaiselle” rahoitukselle.

Kuten olemme aikaisemminkin todenneet, on funktionaalista rahoitusta harjoitettaessa ainoana taloudellisena rajoitteena inflaatio. Hintojen nousupainetta voidaan kuitenkin säädellä aktiivisella finanssipolitiikalla ja rakennepolitiikalla, jolloin liiasta ostovoimasta syntyvää kokonaiskysyntää voidaan rajoittaa tai kohdentaa niille talouden sektoreille joilla resurssirajoitteita ei esiinny.

Funktionaalisen rahoituksen avaamia mahdollisuuksia

Väestön ikääntymisestä seuraavat yhteiskunnalliset haasteet eivät funktionaalisen rahoituksen olosuhteissa liitykään enää rahoitusongelmiin, sillä raha ei ole julkiselle sektorille enää niukka resurssi. Esimerkiksi hoiva- ja hoitopalveluiden järjestämisen rajoitteena onkin näissä olosuhteissa ainoastaan osaavan työvoiman riittävyys. Globaaleilla työmarkkinoilla länsimaiden houkuttelevuus on kuitenkin niin suurta, että esimerkiksi Suomeen koulutettavaksi ja työllistettäväksi haluavien määrä ylittää selvästi hoivasektorin työvoimatarpeen pitkälläkin aikavälillä.

Funktionaalisen rahoituksen avulla hyvinvointivaltion toimintoja voitaisiin laajentaa muuallakin kuin sosiaali- ja terveydenhuoltopalveluissa. Esimerkiksi koulutukseen ja kulttuuriin voitaisiin panostaa huomattavasti nykyistä enemmän. Myös monien muiden tarpeelliseksi todettujen hankkeiden, kuten ympäristöä säästävien liikenneratkaisujen toteuttaminen olisi mahdollista. Maataloustuilla voitaisiin edelleenkin turvata kotimaisen ruoantuotannon riittävyys. Myös tulonsiirtojärjestelmät voitaisiin rakentaa funktionaalisen rahoituksen varaan, kun esimerkiksi eläkkeet voitaisiin maksaa suoraan valtion budjetista. Myöskään riittävän suurelle perusturvalle ei olisi enää rahoituksellista estettä.

Verotuksella kohdistettaisiin inflaation hillinnän lisäksi ostovoimaa sellaisiin hyödykkeisiin, joita ei koeta yhteiskunnallisesti haitallisiksi. Vastaavasti ostovoimaa haitallisiin hyödykkeisiin leikattaisiin. Työn verotusta sekä yritysveroja voitaisiin keventää huomattavasti, kun verotuksen funktiona olisi ainoastaan liiallisen ostovoiman leikkaaminen. Verotuksen painopiste siirtyisikin kulutukseen (myös välituotekäyttöön) sekä sijoitustoimintaan. Tästä ei kuitenkaan seuraisi pienituloisille kotitalouksille vastaavia ongelmia, kuin nykyjärjestelmässä. Tulonjakoa tasattaisiin nimittäin julkisen kulutuksen kautta siten, että valtio takaisi perusturvan ostovoiman ennalta määrättyyn ostokoriin. Valtio voisi myös maksaa kulutusavustuksia pienipalkkaisille kotitalouksille samalla periaatteella.

Johtopäätökset

Kuten tästä lyhyestä hahmottelusta havaitaan, voidaan kestävyysvajeen kritiikkiä uudelleen suuntaamalla päästä hyvin erilaisiin taloudellis-yhteiskunnallisiin pohdintoihin, kuin mihin nykyisellä laskelmien oikeellisuuden kyseenalaistavalla kritiikillä päästään. Kestävyysvaje tarjoaakin oivallisen lähtökohdan keskustelulle siitä, millä tavalla yhteinen talousjärjestelmämme tulisi järjestää, jotta yhteiskunnan enemmistön näkemystä vastaavat yhteiskunnalliset tavoitteet voitaisiin toteuttaa. Siirtymällä funktionaaliseen rahoitukseen on mahdollista välttää taloudellinen niukkuus siellä missä sitä ei oikeasti ole ja luoda taloudellista niukkuutta sinne, missä niukkuutta resurssien riittävyydenkin mielessä on.

Kuten olemme esittäneet, voidaan julkisen rahoituksen reformi toteuttaa joko EMU-alueen sisällä tai vaihtoehtoisesti palaamalla omaan valuuttaan ja keskuspankkiin. Uudessa tilanteessa kestävyysvaje eli julkisen talouden tasapaino ei olisi enää millään tavalla poliittinen kysymys. Sen sijaan keskustelua tulisi käydä siitä, millaisia reaalisia resursseja ja kuinka paljon julkisella kulutuksella otettaisiin käyttöön.

Jussi Ahokas

Kirjoitus julkaistu alunperin blogissa Raha ja talous, jossa Ahokas ja Lauri Holappa tuuttaavat rahan olemuksesta, rahan syntymekanismeista ja rahateoriasta pääasiassa chartalismin, post-keynesiläisyyden sekä circuitismin lävitse.
Facebook-kommentit
2 Comments
  1. Pingback: Ratkaisuja eurokriisiin ja kestävyysvajeeseen

  2. Pingback: Vasemmisto etsii rahaa « Raha ja talous

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *