Mitä yhteistä on Kiinan kommunistisella puolueella ja paavi Benedictus XVI:llä?

eli miten kommunistit tuhoavat luonnon ja Vatikaani kuppaa köyhien rahat, teksti Antti Ronkainen.

Kiina valmistaa jo neljäsosan kaikista maailman autoista. Lisäksi Kiina on ensimmäistä kertaa vuoden 1945 jälkeen noussut maailman suurimmaksi kauppamahdiksi: Kiinan viennin ja tuonnin summa oli 3,87 biljoonaa (miljoonaa miljoonaa), kun Yhdysvalloilla se oli 3,82 biljoonaa.

Sitäkin häkellyttävämpää on, että Kiina aiheuttaa koko maailman päästöistä yhtä paljon kuin koko muu maailma yhteensä, vaikka sen taloudellinen aktiivisuus on kymmenesosan maailman bkt:stä! Länsimaat ovat ulkoistaneet saastuttavimman ja eniten energiaa kuluttavan teollisuuden Kiinaan. Entä onko tämä meno muuttumassa?

Ei varmasti niin pitkään kuin Kiinan kommunistinen puolue on vallassa. Richard Koon mukaan Kiinan kommunistisen puolueen valta säilyy niin kauan kuin se onnistuu talouskasvun ja elintason nostamisessa. Kiinan kommunistisella puolueella ei tietenkään ole mitään hätää, mikäli Kiinan talousihme ei perustu velkavetoiseen talouskuplaan.

Kiinan ylikasautuminen

David McNally on esittänyt, että tuotantosuhteiden ja finanssimarkkinoiden globaali uudelleenjärjestely 1970-1980-luvuilla onnistui luomaan pääoman kasautumismallin, joka perustui tuotannon siirtämiseen Aasiaan ja erityisesti Kiinaan. Kiinan bkt kasvoi 12-kertaiseksi vuosina 1978-2005. Halpateollisuuden lisäksi Kiina on alkanut dominoida jalkine-, vaate-, urheiluväline- ja leluteollisuutta, minkä lisäksi Kiina on viime vuosina liittynyt myös maailman suurimpien elektroniikan ja informaatioteknologian viejien joukkoon. McNallyn mukaan Kiinan talousihme perustuu kuitenkin äärimmäiseen liikakapasiteettiin, joka alkoi ilmetä Kaukoidän vuoden 1997 talouskriisissä:

“Kiinan »kansallisen kehitys- ja uudistuskomission» mukaan maan terästeollisuus oli kehittänyt valmiuden tuottaa 470 miljoonaa tonnia terästä vuosittain, kun vuoden 2005 todellinen tuotantomäärä oli ainoastaan 350 miljoonaa tonnia. Tämä 120 miljoonan tonnin liikakapasiteetti oli yksistään suurempi kuin Japanin, maailman toiseksi suurimman teräksentuottajamaan, koko tuotanto samana vuonna (112,5 miljoonaa tonnia). Mikä pahempaa, Kiinan ylikasautumisen ongelmat uhkasivat myös levitä rautateollisuuden piiriin, jossa kapasiteetin käyttöaste oli romahtanut ainoastaan 40 prosenttiin vuoteen 2005 mennessä. Merkittävä ylikapasiteetti vaivasi myös automaatio-, alumiini-, sementti- ja koksiteollisuutta. Tarkemmat selvitykset osoittivat, että Kiinan kodinkonemarkkinoiden ylikapasiteetti oli vuonna 2005 pesukoneissa 30 prosenttia, jääkaapeissa 40 prosenttia, mikroaaltouuneissa 45 prosenttia ja televisioissa käsittämättömät 87 prosenttia.” (McNally 2011, 140-141.)

Jos Kiinan elintason kasvu perustuisi aavekaupunkeineen ja tyhjine moottoriteineen kuplaan ja jos Kiinan asuntomarkkinat räjähtäisivät ja ihmisten elintaso laskisi, myös Kiinan kommunistisen puolueen asema vaarantuisi. Siksi Kiinan kommunistinen puolue tekee kaikkensa, jotta talous kasvaa, mistään muusta välittämättä. Se on esimerkiksi valmis lainaamaan taloudellisen ylijäämänsä Yhdysvalloille, jotta Kiinan peleille ja vehkeille löytyisi kysyntää. On syntynyt uusi maailmantalouden kauhun tasapaino, joka perustuu Kiinan ylijäämään ja Jenkkien alijäämään: toisella puolella on valtaisa Kiinan ylituotanto ja liikakapasiteetti ja toisella puolella kestämätön kysyntä, joka perustuu yksityisen ja julkisen velan paisuttamiseen Yhdysvalloissa.

Kun perinteinen kritiikki kapitalismia kohtaan on ollut, että kapitalismissa koneet imevät työvoimaa ja ihmiset pakotetaan palvelemaan taloutta, finanssikapitalismi näyttää laittaneen talouden palvelemaan vieläkin kylmemmin pankkien ja rahalaitosten alati suurempaa tarvetta kasata pääomia. Siten Kiinan kommunistinen puolue on yksi kapitalismin traagisimmista antisankareista: sen valta ja maine perustuu finanssikapitalismin mitä nöyrimpänä renkinä olemiseen. Samalla se on pakotettu kasvamaan, tuhoamaan ympäristö ja kurittamaan ay-liikettä, jotta sen oma valta säilyisi. Kyse on eloonjäämistaistelusta; se elää tappaakseen, kuten taudit tai primitiivinen elämä yleensä. Kuten Charlie Sheen, myös Kiinan kommunistinen puolue elää kapitalismin tarjoamaa unelmaa tässä ja nyt: hävitessäsi luulet voittavasi!

Kiina-ilmiö ja ympäristökriisi

Ympäristökriisissä ei ole kyse teknologisesta kehityksestä, kulutusvalinnoista tai ahneudesta. Ympäristökriisissä on kyse siitä, että säilyttääkseen valtansa, markkina-asemansa, status quon, kilpailukykynsä ja jo haalimansa varallisuudet, yritysten ja valtioiden on Kiinan kommunistisen puolueen tavoin pakko kasata pääomia. Kyse ei ole valinnasta vaan alistumisesta, jonka Kiinan kommunistinen puolue on tehnyt kaikkien ohjesääntöjen mukaisesti. Kiinan kasautumismalli on 1900-luvun jälkipuoliskon kapitalismin kiiltokuva, jolle lännen oikeistolaiset yritys- ja valtiojohtajat ovat kateellisia ja jotka näkevät kriisissä autoritaarisemman kapitalismin mahdollisuuden myös lännessä.

Kansainväliset tavoitteet päästöjen vähentämisestä ovat kunnianhimoisia, mutta koska niiden saavuttamiseksi ei ole asetettu mitään konkreettisia keinoja, ne ovat utopiaa. Jotta päästöjen määrää voidaan oleellisesti vähentää (95 % suhteessa vuoden 1990-luvun alun tasoon), on asetettava selkeät keinot päästöjen, energiankulutuksen ja saastuttamisen suunnitelmallisesta vuosikymmenkohtaisesta vähentämisestä aina vuoteen 2050 asti.

On selvää, että näin suuret muutokset vaativat perimmäisiä muutoksia niissä periaatteissa, joilla yritykset ja valtiot järjestävät tuotantonsa ja kuinka rahoitus ja energiakulutus palvelevat tuotantoa. On kyettävä tarjoamaan nykyistä kasautumismallia ekologisempi ja tarkoituksenmukaisempi toimintaympäristö, jossa työntekijöitä, yrityksiä ja valtioita ei ole laitettu palvelemaan finanssimarkkinoita.

Ensi vaiheessa tämä tarkoittaa eri tason ympäristötavoitteiden esittämistä selkeästi artikuloidussa kokonaisuudessa. Tämä tarkoittaa ainakin verotuksellisten, institutionaalisten, teknologisten, kaupunkisuunnitteluun, energiantuotannon hajauttamiseen ja muuttamiseen uusiutuvaksi, tuotannollisten tavoitteiden, energiatehokkuustason ja ihmisen luontosuhteeseen liittyvien keinojen asettamista kokonaisvaltaisesti niin, että kuluttajat, kotitaloudet, yritykset ja valtiot pakotetaan suunnitelmallisesti kuluttamaan, saastuttamaan, kasvamaan, tappamaan ja tuhoamaan vähemmän. Ennen kaikkea se tarkoittaa energiaa omistavien maiden ja yritysten ylivallan ja monopolin lopettamista. Jokaisen näistä aikanaan selkeästi artikuloidusta tavoitteesta tulee olla ekologiselta merkitykseltään niin valtava, että tavoitteiden toteuttaminen pakottaa planeetalla olevat sivilisaatiot järkeistämään tuotannon ja työnjaon, tasoittamaan tulonjaon ja tekemään sen mikä on välttämätöntä: elintason hallitun tasoittamisen rikkaiden ja köyhien välillä. Suunnitelmallisuus tarkoittaa nykyiseen kaoottiseen hajauttamiseen, sekasortoon ja amok-juoksuun perustuvan ideologian korvaamista toiminnalla, jossa tavaravirrat, pääomavirrat ja energiavirrat vastaavat ihmisen yhteiskunnallisiin tarpeisiin ja auttavat kehittämään lajiolemusta.

Tämän 40-vuotissuunnitelman laatiminen, jolla tuotantoa muutetaan tukemaan päästötavoitteiden toteutumista ja kestävää elämäntapaa yhdessä luonnon kanssa, on kuitenkin vasta ensimmäinen askel ja sellaisenaan täysin riittämätön, koska nykyisen kasautumismallin jatkaminen ilman syvää systeemitason muutosta on kestämätön. Vallan ei tule perustua elintason nousulle, joka tarkoittaa alistumista nälänhätään, epidemioihin, nälkämellakoihin ja ääriliikkeiden nousuun.

Vatikaani ja finanssikapitalismi

Kun tuotannon järkeistämisen suhteen on tehtävä suurinpiirtein kaikki toisinpäin kuin Kiinan kommunistinen puolue, on myös rahoitus laitettava palvelemaan taloutta, jotta talous voi palvella ihmisiä. Toinen kapitalismin kätyri on paavi Benedictus XVI, josta W. F. Haug kirjoittaa:

”Paavi Benedictus XVI on puolestaan toivonut, että maailmanlaajuisen finanssikriisin myötä ymmärtäisimme kaiken materiaalisen katoavaisuuden. »Suurten pankkien romahtaessa», hän totesi lokakuussa 2008, »näemme rahan katoavan – raha ei ole yhtään mitään.» Hän jatkoi: »Se, joka rakentaa elämänsä tällaiselle todellisuudelle, materiaalisten asioiden ja menestyksen varaan, rakentaa talonsa hiekalle.» Hänen mukaansa ainoastaan Jumalan sana voisi muodostaa perustan oikealle elämälle.” (Haug 2011, 40)

Vaikka paavi saattaa tuomita finanssikapitalismin Twitter-päivityksissään, hän on Kiinan kommunistisen puolueen tavoin pääoman palvelija. Vatikaanin varallisuus on Timen tietojen mukaan jopa 15 miljardia dollaria. Luonnollisesti Vatikaani ei maksa Italialle mitään veroja. Kun globaali finanssikriisi alkoi, Vatikaani siirsi muiden pörssikeinottelijoiden tavoin varallisuuttaan turvallisempiin sijoituskohteisiin. Finanssikriisin jälkeen tuottoisin sijoituskohde on ollut maissi ja pelkästään vuonna 2008 ruoan hinta nousi 39 %, viljan hinta nousi yli 70 %, kymmenet miljoonat ajautuivat köyhyysrajan alapuolelle ja maailman nälkäänäkevien (YK:n mukaan alle 1800 kilokaloria päivässä) määrä nousi jälleen yli miljardiin. Asiaa ei tietenkään ole helpottaneet erityisen huonot sadot ja öljyn hinnan kallistuminen, mitkä ovat nekin kasvattaneet ruoan hintaa. Oleellinen kysymys onkin, onko Vatikaani pyrkiessään säilyttämään varallisuutensa arvon osallistunut ruoan hinnan keinotekoiseen nostoon ja lietsonut toimillaan kurjuutta, nälkämellakoita ja verilöylyjä?

Noh, tässä vaiheessa kuitenkin vieläkin oleellisempi kysymys on, minkälainen on seuraavan Jeesuksen maallisen edustajan suhde finanssikapitalismiin. Vahvimmat kertoimat vedonlyönnissä saava ghanalainen Afrikan kardinaali Peter Turkson on laatinut Vatikaanin 40-sivuisen muistion, jossa arvostellaan maailman finanssijärjestelmää ja vaaditaan luomaan globaalia auktoriteettia, joka laittaa moraalittomasti rietastelevan finanssikapitalismin kuriin.

Muistiosta ei käy tarkemmin ilmi, olisiko tämä uusi maailmanhallitus Vatikaani itse, mutta mikäli Turkson haluaa poiketa edeltäjästään ja Kiinan kommunistisesta puolueesta, tämän globaalin finanssipoliisin on laitettava rahoitus palvelemaan taloutta ja talouden ihmisiä. Paavina hänen on julistettava pankkien pilkkomista ja rahoituksen muuttamista julkiseksi palveluksi, saarnattava velkojen totaalista armahdusta, täysmittaista ja korkojen kanssa maksettua sijoittajavastuuta pankkiireille ja pörssipelureille sekä finanssikriisin syyllisten maallista tuomitsemista ihan vain sen varalta, ettei Jumala olekaan viimeisellä tuomiolla jakamassa oikeutta. Todistaakseen että Vatikaani suhtautuu kielteisesti nykyiseen kasautumismalliin, sen on luovutettava rikkautensa köyhille ja nälkää näkeville. Vatikaanin on kyseenalaistettava pääoman nykyinen kasautumismalli, sillä kaikki edellä luetellut toimet ovat sille alisteisia.

Muussa tapauksessa tulevakin paavi hyväksyy finanssikapitalismin, joka tulee jatkossakin pitämään kehitysmaat länsimaiden ruoan, raaka-aineiden, pelien ja vehkeiden tuotantotehtaina, jotka eivät pääse maallisista nautinnoista hyötymään tai perustarpeitaan tyydyttämään. Se hyväksyy finanssikapitalismin, joka keinottelee ruoalla samalla kun se pitää yli miljardia ihmistä nälässä, pakottaa ruoantuotannon äärimmilleen niin että pelkästään Britannian lehmien piereskely on vakavasti otettava ympäristöuhka. Se elää ympäristötuhosta, työttömyydestä ja nälänhädästä, epätasa-arvosta, konfliktista, kriisistä ja kaaoksesta! McNally kuvaa tätä prosessia, joka on väkivaltainen ja jatkuu vielä tänäänkin:

“Muutos ei olisi tietysti ollut mahdollista ilman laajamittaista »alkuperäisen kasautumisen» prosessia. Sadat miljoonat kiinalaiset maatyöläiset pakenivat maaseudun köyhyyttä ja kurjuutta palkkatyöhön kaupunkeihin. Eikä tämä prosessi rajoittunut ainoastaan Kiinaan. Uusliberaalille ajalle on itse asiassa ollut tyypillistä, että maataloudesta elantonsa saavien ihmisten määrä on laskenut niin dramaattisesti, että ensimmäistä kertaa maailman historiassa suurin osa ihmisistä elää kaupungeissa. Viimeisen neljännesvuosisadan aikana maaseudun äärimmäinen köyhdyttäminen, maanomistuksen menettäminen sekä sodat ovat paisuttaneet globaalia palkkatyöläisluokkaa ja työvoimareserviä etenkin kapitalismin ydinalueiden ulkopuolella.” (2011, 123)

Oleellinen kysymys kuuluu, missä on se subjekti, joka tätä muutosta alkaa toteuttaa? Missä on se toimija, joka kykenisi olemaan muuta kuin Kiinan kommunistinen puolue tai paavi Benedictus XVI? Mikä on kommunistien ja kristittyjen moraalikäsitys? Missä on se yhteiskunnan tukipilari, joka tekee lopun ympäristötuhosta ja finanssipedofiliasta?

Molemmat sitaatit löytyvät teoksesta Kurssi kohti konkurssia (Vastapaino, Tampere).

Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *