Jussi Vähämäki – Kolme pastissia finanssimarkkinoista

Revalvaatio julkaisee kolme lyhyttä pastissia Jussi Vähämäeltä liittyen finanssimarkkinoihin. Ensimmäinen käsittelee pankkien ja finanssipääoman ylivaltaa, toinen keinottelua konkursseilla ja viimeinen rahan olemusta finanssikapitalismissa.

I) Pääoman sosialismi ja markkinoiden demokratia

”Antaa markkinoiden ratkaista.”
”Odotamme markkinoiden reaktiota.”

Julkisesta puheesta saa vaikutelman, että markkinat ovat jonkinlainen demokatin Eeden, jonka tilassa miljoonien piensijoittajien rovot liikkuvat näkymättömän käden johdattamina tuomiten syylliset laiskurit ja pelastaen ahkerat ja säästäväiset muurahaiset. ”Pääoman sosialismi” on kuitenkin yhtä hierarkkinen kuin niin sanottu reaalisosialismi oli. Sillä on oma puolueensa ja puolueella oma politbyroonsa.

Todellinen poliittinen valta ja hallinta ei ole enää poliittisilla instituutioilla, vaan hierarkkisella finanssijärjestelmällä. Euroopan ja euron luomisessa uskollisesta palvelijasta on tullut isäntä. Syynä eivät ole pelkästään taloudelliset tosiasiat tai niiden paine, vaan myös valtioita, taloutta sekä rahapolitiikkaa johtavan poliittisen ja teknokraattisen eliitin ”rodun” muuttuminen. Nämä ovat muuttuneet pääomatuottojen asiamiehiksi. Tilanne on vakavin Euroopassa, jossa on tapahtunut pääomantulojen vallan vai pitäisikö sanoa valtion muodostuminen. Se on näkynyt Euroopan unionin rakentumisena lähes pelkästään taloudellisena unionina ja euron syntymisenä pelkkänä yhteisvaluuttana vailla poliittista pohjaa. Taustalla on historiallisia syitä, joista tärkein on ollut luokkataistelujen kautta syntynyt ”massojen” osallistuminen politiikkaan ja sitä kautta muodostunut aktiivinen ja kehittyvä perustuslaillinen demokratia. Se perustui suurelta osalta fordistiselle kompromissille, mutta fordismin kriisi ja luokkataistelujen muuttuminen latenteiksi ovat avanneet tilan pääoman ”valtiolle”. Sen ruumiillistuma on EKP ja sen niin sanottu itsenäisyys. Seuraus on, että EKP ei toimi todellisen keskuspankin tavoin rahoittajana, minkä johdosta euroalueen valtiot joutuvat rahoituksessaan turvautumaan markkinoihin. Näin on syntynyt uusi (pääoma)tulohallitus, joka toimii valtionvelan kautta ja joka sanelee säästötoimet ja julkisen hyvinvoinnin järjestelmän yksityistämisen suunnat. Tosin, aivan samalla tavoin kuin subrime-lainojen kohdalla, velka pääoman kasaamisen välineenä uhkaa muodostua myös sen rajaksi. Koska EKP ei toimi ”laskuvarjona” eli takaa valtionlainoja, valtionlainat eivät ole enää varma sijoituskohde, niistä tulee samanlaisia kuin muistakin osakkeista ja niiden markkina-arvo pankkien ja finanssiyritysten taseissa romahtaa.

Suurilla finanssiyrityksillä on markkinoilla vahingollinen oligopoli. Niiden tavoite on tehdä lisätuottoja ja tässä tilanteessa parhaimmat tuotot ovat johdannaisissa – erityisesti niissä, jotka ovat tekemisissä julkisen tai yksityisen maksukriisin kanssa. Luottoluokitusyritykset toimivat puolestaan tämän vahingollisen oligopolin takaajina. Ja itse asiassa vuoden 2007 kriisistä alkaen on tapahtunut voimakasta finanssimarkkinoiden keskittymistä, joka tosin alkoi jo 1980-luvulla.

Koko maailman bruttokansantuote vuonna 2010 oli 74 tuhatta miljardia dollaria. Finanssien arvo ylittää sen reilusti: maailman osakemarkkinoiden arvo lasketaan 95 tuhanneksi miljardiksi dollariksi, maailman pörssien arvo 50 tuhanneksi miljardiksi ja johdannaisten arvo 466 tuhanneksi miljardiksi. Kierrossa olevan käteisen rahan suhteellinen määrä on samaan aikaan laskenut, kun se vielä 1900-luvun puolivälissä oli 30-40% koko rahamassasta, nykyään se on ainoastaan 2-3%. Näiden markkinoiden varallisuus on määrältään siis kahdeksan kertaa suurempia kuin ”reaalitalouden” eli teollisuuden, maatalouden ja palvelujen yhteenlaskettu arvo. Tämä muutos, sen lisäksi, että se kertoo kapitalistisen kasautumisen ja arvonmuodostuksen keskuksen siirtymisestä aineellisesta aineettomaan tuotantoon ja pelkästä ruumiillisen työn riistosta tietokykytyön ja koko ihmiselämän riistoon, on myös uudentyyppisen alkuperäisen kasautumisen lähtökohta. Sille, kuten sen edeltäjälle, on luonteenomaista voimakas keskittyminen, omaisuuden kasautuminen.

Pankkisektorin kohdalla se näkyy hyvin (ja suomalaisina olemme saaneet katsella keskittymistä näköalapaikalta 1990-luvun pankkikriisin jälkeen). Vuonna 1984 kymmenen suurinta pankkia kontrolloi 26% kaikesta pankkitoiminnasta, 64 suurimman pankin osuus oli 50% ja loput 50% jakaantui loppujen 11 837 pankin kesken. Vuodesta 1980 vuoteen 2005 tapahtui 11 500 pankkifuusiota (noin 440 vuodessa), minkä seurauksena pankkeja on jäljellä enää reilut 7000. Vuoden 2011 ensimmäisellä neljänneksellä JP Morgan, Bank of America, Citybank, Goldman Sachs, HSBC Usa sekä viisi muuta pankkia, Deutsche Bank, UBS, Credit Suisse, Citycorp-Merryll Lynch ja BNP-Parisbas, kontrolloivat 90% kaikista johdannaismarkkinoista. (Tiedot ovat peräisin Yhdysvaltain keskuspankilta)

Osakemarkkinoilla yrityskaupat ja fuusiot ovat supistaneet merkittävästi pörssinoteerattujen yritysten määrää. Nykyään kymmenen suurimman pörssiyrityksen (0,12% kaikista yrityksistä) arvo on 41% kaikkien yritysten arvosta.

Jo näistä luvuista käy selville, että finanssimarkkinat eivät ole mikään puolueettomuuden ja neutraalisuuden paratiisi. Niille on luonteenomaista hierarkisuus, jolla ei ole mitään tekemistä vapaan kilpailun tai “paras voittaa” -ajattelun kanssa. Niihin kätkeytyy orwellilainen pyramidirakenne, jonka huipulla on muutama muita ”tasa-arvoisempi” globaaleja rahoitusvirtoja hallitseva toimija ja pyramidin pohjalla suuri joukko passiivisia piensijoittajia ja säästäjiä, joiden toimintaa ja käyttäytymistä ja koko markkinoiden dynamiikkaa pyramidin yläpää (kymmenen suurinta rahoituslaitosta) ohjaa. Lisäksi luottoluokittajat, joiden pillin mukaan Suomenkin hallitus on ilmoittanut tanssivansa, ovat useimmiten osa noita kymmentä suurinta rahoitusalan yritystä ja ne vahvistavat niiden tekemiä päätöksiä.

Kun kuulemme, että ”markkinat vaativat sitä” tai kun kyse on “markkinoiden antamasta tuomiosta” on syytä muistaa, että niin sanotut markkinat, joista puhutaan yleensä jonkinlaisena metafyysisenä ja objektiivisena oliona, eivät ole ilmaus mistään muusta kuin tietynlaisesta vallasta. Tämä valta ei ole jonkun poliitikon tai yksittäisen johtajan käsissä, jonkun joka sanoisi mitä pitää tehdä, vaan kyse on edelleen kapitalismista, rahan tekemisestä ja rikkauden kasaamisesta. Valta vain on nykyään finanssimarkkinoiden käsissä. Niiden johtava asema on peräisin teollisen ja finanssipääoman keskittymisestä.

Finanssimarkkinoiden ytimessä on joukko monikansallisia yrityksiä, jotka toimivat myös tuotannon tai reaalitalouden alueella. Ne eivät tunne eroa niin sanottujen “hyvän reaalitalouden” ja “pahan keinottelutalouden” välillä. Investointipankit, monikansalliset yritykset, eläkerahastot ja kaikenlaiset vipurahastot ovat järjestelmän sielu. Niistä muodostuvat markkinat, jotka ohjaavat spekulaation jaksoja ja tekevät normaaleiksi ”konventioita” niistä itsestäänselvyyksistä, joihin kannattaa sijoittaa (internet, asuntolainat, valtionlainat jne.). Mutta niiden valta ei ole absoluuttista ja erityisesti kriisin puhjetessa, kun sijoittajat eivät enää toimi konventioiden mukaan, epävarmuus kasvaa ja luottamus menee. Kun paniikki iskee normaalilla ja normaalijakaumalla ei ole mitään arvoa, jokainen toimii omien kuvitelmiensa pohjalta. Silloin on vaikea ohjata ja hallita käyttäytymistä markkinoilla.

Pääoman valta on samanaikaisesti siis sekä keskittynyttä että jäsentynyt globaaliksi verkostoksi. Tässä kehyksessä rajallinen määrä suuria finanssiryhmittymiä ja monikansallisia yrityksiä tekee tärkeimmät päätökset esimerkiksi valtionvelalla keinottelusta, raaka-aineista, ruuasta, asunnoista, suurten tuotannonalojen uudelleen sijoittelusta ja talouspolitiikan suunnasta. Tästä verkostosta ovat peräisin erilaiset alkuperäiset strategiset siirrot sitä, mihin esimerkiksi kannattaa sijoittaa. Nämä siirrot toteuttavat itse itsensä: kun Goldman Sachsilta lähtee huhu jonkun maan (esimerkiksi Italian, kuten tapahtui Milano finanza -lehden mukaan loppukesästä 2011) vaikeuksista, alkavat eläkerahastot ja muut sijoittajat toimia sen mukaisesti ja ennustukset toteutuvat. Markkinoiden mimeettinen logiikka toimii kuten median tai aiemmin pogromien mimeettinen logiikka: joku laittaa huhun liikkeelle, lähettää sähköpostin ja kärpäsestä kasvaa härkänen, lopulta uutinen osoittautuu ankaksi, mutta vahinko on jo tapahtunut, muutama sata juutalaista tapettu, parikymmentä romania karkotettu, kymmenen tuhatta ihmistä potkittu töistä pihalle, Irakiin hyökätty ja maa hävitetty. Tämä äärimmäinen keskinäisriippuvuus, joka perustuu tiedon puutteelle ja olettamukselle, että uskon naapurin tietävän, altistaa kuitenkin itse finanssipääoman ytimen koko järjestelmän kriisille ja pääoman kasautumista ruokkivan velkaantumisen logiikalle. Näin finanssipääoman spekulatiivinen ja ahne toimintatapa ja markkinoiden paniikki vahvistavat toinen toistaan: kaikki juoksevat yhtenä hetkenä yhteen suuntaan, josta toivotaan suuria tuloja, seuraavana hetkenä mennään yhtä lujaa toiseen suuntaan. Andre Orlean kuvaa tätä mekanismia kirjoissaan La monnaie entre violence et confiance (Paris, Odile Jacob, 2002), Le pouvoir de la finance (Paris, Odile Jacob, 1999) ja La violence de la monnaie (Paris, Presses Universitaires de France, coll. ”Economie en liberté”, 1982).

Mikäli EKP toimisi kuin aito keskuspankki voisi tilanne ainakin jossain määrin rauhoittua.

II) Credit Default Swap

Spekulaation, finanssikeinottelun mekanismi on viime kuukausina tullut kaikille tutuksi. Suuri finanssiyritys alkaa myydä jonkun yrityksen osakkeita tai jonkun valtion obligaatioita. Yrityksellä tai valtiolla on luottoluokitusyrityksen analyytikkojen mukaan vaikeuksia löytää rahoitusta markkinoilta. Yrityksen osakkeiden arvo laskee, ja koska muut sijoittajat luottavat, että suurella finanssiyrityksellä on sisäpiirin tietoa yrityksen tilasta, myös ne alkavat myydä osakkeita, joiden arvo laskee edelleen ja niiden tuotto-odotukset muuttuvat negatiivisiksi. (Jokaisen kysynnän ja tarjonnan laista hekumoivan niin sanotun ekonomistin ja ministerin luulisi jo tässä vaiheessa ymmärtävän, että finanssituotteilla on tavallisista hyödykkeistä poikkeava logiikkansa: mitä kalliimpia ne ovat, sitä suurempi on kysyntä ja mitä halvempia ne ovat, sitä pienempi on kysyntä. Ei puhettakaan tuosta turvallisesta näkymättömästä kädestä, joka rauhoittaa markkinoiden ylilyönnit!). Valtion tai yrityksen on vaikea löytää rahoitusta, sen obligaatiot eivät mene kaupaksi ja osakepaperit (joita ei tosin enää pitkään aikaan ole ollut muissa kuin vanhoissa veijariromaaneissa) kelpaavat korkeintaan nenän niistämiseen. Lainaa se tosin saa vielä alle kymmenen prosentin korolla, joka sekin on jo kestämätön. (Samalla kun pikavippiyritykset vaativat lainanottajilta monen sadan prosentin korkoa, kukaan ei puhu yksittäisten ihmisten tai kokonaisen sukupolven konkurssin mahdollisuudesta!). No, lainojen korot nousevat ja spread (osto- ja myyntihinnan välinen erotus) turvallisina pidettyihin obligaatioihin ja osakkeisiin kasvaa. Miksi sijoittaa konkurssikypsään yritykseen, kun voi laittaa rahansa yritykseen, joka tarjoaa tuottoja osakkeiden hinnan nousun kautta? Syöksy alkaa ja syntyy hätätila, jossa keskuspankin tai rahalaitoksen on riennettävä apuun ostamalla obligaatioita/osakkeita (laskemalla rahaa liikenteeseen) ja samalla vaatimalla saneerausta, menojen ja toimintojen karsimista sekä ylipäätään kaikenlaisia mahdollisia säästöjä. Tämä on varma merkki siitä, että spekulaatio on voittanut.

Keinottelun toiset kasvot eivät sen sijaan ole televisiosta ja lehtien palstoilta tuttuja. Samaan aikaan kun yritys tai valtio kulkee kohti konkurssia yrityksen tai valtion lainoja vakuuttavien johdannaisosakkeiden arvo nousee äärettömästi suhteessa spreadiin esimerkiksi valtionlainojen koroissa. Johdannaisvakuutusten kuten Credit Default Swappien, eräänlaisten luottotappionsiirtosopimusten, haltijat hankkivat periaatteessa siis kunnon lisätuloja luottotappiovakuuksillaan, joiden arvo kasvaa, mitä lähempänä konkurssia valtio tai yritys on. Mutta tämä on pelkkää teoriaa.

Mitä nämä CDS:t ovat? Ne toimivat kaavamaisesti esitettynä suurin piirtein näin:

Karhu Mesikämmen on varovainen sijoittaja, joka on hankkinut Kettu Repolaisen Vahoo-yhtiön osakkeita. KM kuitenkin pelkää, että yhtiö voi romahtaa ja hänelle jää tyhjät tassut. KM kyselee hieman tutuiltaan ja kuulee, että Jänis Vemmelsääri on paikasta toiseen nopeasti loikkiva globaali toimija ja vakuuttava henkilö; hänen Pupupankkinsa on jo keksinyt ratkaisun karhun huoliin. JV sanookin vakuuttavansa KM:n sijoituksen Vahoo-yhtiön kaatumisen varalta. Jänis ehdottaa seuraavanlaista vakuutusta: jos Vahoo-yhtiö kaatuu, JV maksaa KM:lle 10 000 euroa. Sen sijaan niin kauan kuin Vahoo-yhtiö on hengissä KM maksaa JV:lle 100 euroa kuukaudessa vakuutusmaksua.

Ei kovin paha diili! KM puhkeaa ylistyshuutoihin: ”Oi, ylistetty olet sinä vapahtaja, joka omalla verelläsi olet valmis lunastamaan syntini!” Samalla karhun mielessä välähtää suunnitelma: ”Entä jos laskisin huhun liikkeelle ketun yrityksen ongelmista, niin se kertoisi muille Ketun yrityksellä menevän huonosti, jolloin vakuutukseni realisoiminen muuttuisi todennäköisemmäksi ja sen arvo kasvaisi? Toisaalta ottaisin tuon 10 000 euroa oikeastaan mielellään saman tien. Ehkä kannattaisi myydä vakuutus eteenpäin Susi Hukkaselle – ovathan Ketun aikaisemmatkin firmat, kuten kuuluisa Tervapöpö company, osoittautuneet flopeiksi?”

Karhu ostaa siis itselleen vakuutuksen sen varalta, että Ketun yritys jostain syystä ajautuu vaikeuksiin. Kaikki menee hyvin, KM saa Ketulta osinkoja ja Jänis saa itselleen kerran kuussa sovitun summan. Mutta yllättäen Ketun yrityksen tilauskanta romahtaa, eikä se saa maksetuksi velkojaan. Onneksi Karhulla on Jäniksen antama vakuutus. Jänis on kuitenkin sijoittanut Karhun maksamat rahat Itämeren kaasuputkeen, joka poksahti rikki, eikä hänellä ole tarvittavaa summaa. Pupupankki julistetaan konkurssiin, vaikka se onkin kasvanut jo liian suureksi kaatumaan. Karhu parka. Tosin KM oli Jäniksen ideaan tarttumalla myynyt itsekin muutamia vakuuksia ja hänenkin niskassaan oli rahojen vaatijoita. Myös karhu julistetaan konkurssikypsäksi.

CDS:t ovat siis vakuutussopimuksia, jotka takaavat, että sijoittaja saa rahansa mikäli Kettu Repolainen tai tämän Vahoo-yhtiö on kyvytön maksamaan lainansa. Niiden arvo kertoo kuinka huolissaan sijoittaja on sijoituskohteensa mahdollisesta maksukyvyttömyydestä.

Näillä Credit Default Swapeilla on muutama mielenkiintoinen piirre. Niitä voidaan ottaa minkä tahansa kuviteltavissa olevan riskin varalta: kaatuuko Vahoo-yhtiö, kestääkö Kreikka, joutuuko Punahilkka Suden suuhun jne. Koska CDS tehdään ”tiskillä” kahden osapuolen välillä, sopimus on (lähes) säätelemätön ja kaksi voi tehdä sen kolmannesta kysymättä tämän mielipidettä asiasta. Toisin sanoen ostaaksesi CDS:n sinun ei tarvitse omistaa jonkun yhtiön osakkeita. Myyjänä et puolestasi tarvitse riittävää vakuusrahastoa, josta tarvittaessa pystyisit kattamaan vakuutuksesi. Koska kukaan ei varmista satutko omistamaan yrityksen osakkeita, voit keinotalla vapaasti vakuuksilla ostamalla swappeja sellaisille yrityksille, joiden luulet ajautuvan konkurssiin. Sopimus voidaan myydä eteenpäin ja sen arvo nousee, mitä enemmän konkurssi uhkaa vakuutettua kohdetta. Ne ovat määräaikaisia sopimuksia, yleensä viideksi vuodeksi, jotka antavat oikeuden, mutta eivät velvoita ostamaan tai myymään todellista tai finanssimarkkinoilla olevaa varallisuutta määrättyyn hintaan (ja määrättynä päivämääränä tai määrättyyn päivään mennessä). Eikä niitä kaikesta huolimatta ole tarjolla ihan jokaiselle pulliaiselle. Investoijat ostavat niitä yleensä sopimuksina omista osakesijoituksistaan, kuten Karhu Mesikämmen, mutta toiset sijoittajat, kuten Susi Hukkanen ja tämän hedgerahasto, hankkivat pelkkiä vakuuksia sijoittamatta vakuuttamiinsa yritykseen. Susi rakastaa riskejä ja hän kuljettaa mielellään Punahilkan metsän läpi, jos hinnasta sovitaan, ja mitä syvemmälle mennään, sitä varmemmin Punahilkka syödään ja sitä suuremmat vakuudet tarvitaan.

CDS:t toimivat kuin lämpömittari, joka kertoo millaiseksi markkinat aistivat jonkun luottokelpoisuuden. Euroopan valtioista liki puolella valtionvelan vakuuksien hinta on noussut vuoden 2010 heinäkuusta lähtien 100%. Niistä on tullut kalliimpia ja halutumpia, koska huoli näiden valtioiden konkursseista on kasvanut.

Tyypillinen valtionvelan CDS toimii esimerkiksi seuraavasti. Syksyllä 2011 vakuutuksen myyjä vaatii, että ostaja maksaa 1,13 miljoonaa dollaria vuodessa viiden vuoden vakuutuksena 10 miljoonan arvoisista Portugalin valtionvelkakirjoista. Vielä heinäkuussa 2010 ostaja olisi joutunut maksamaan samasta kontrahdista 284 000 vuodessa. Investoijat veikkasivat, että Portugali kaatuisi seuraavana Kreikan jälkeen 66% todennäköisyydellä. Tämä todennäköisyys lasketaan sen perusteella, paljonko vakuutussuojan ottaminen (yleensä viideksi vuodeksi) tällä hetkellä maksaa. Markkinoilla on vallalla yleinen olettamus, että valtion ajautuessa konkurssiin sijoittajat ja velkojat saavat takaisin noin 40% sijoituksiensa arvosta. Todellinen määrä saattaa olla kuitenkin suurempi. Kun Kreikka ajautuu konkurssiin niin se, jolla on hallussaan 10 miljoonan edestä Kreikan velkakirjoja, ei saa tuota kymmentä miljoonaansa takaisin vaan sen 10 miljoonaa, joka hänellä oli sijoitettuna vakuutuksiin Kreikan konkurssin varalta (CDS) sekä lisäksi erotuksen siitä, mitä Kreikan velkojat saavat uudelleenjärjestelyn aikana. Kapitalismissa pitää tehdä rahaa, kasvattaa varallisuutta, rikastua. Näinhän sitä tehdään!

Mutta mitä jos Kreikka kaatuu? Mistä Jänis Vemmelsääri kaivaa rahat Karhu Mesikämmenelle? Ei hätää, onneksi meillä on Katainen ja Urpilainen, subrettipari, joka laulaa eurooppalaisessa komediassa pääpellejen Merkelin ja Sarkozyn kanssa. Niiden kutsumana näyttämölle astuu EKP (Enemmän Kapitaalia Pankeille), joka lupaa 489 miljardia euroa, jos nyt ostatte edes pari valtion obligaatiota. Nämä rahat valuvat yhden prosentin korolla markkinoille, jossa niiden tuotot moninkertaistuvat. Nämä rahat eivät kuitenkaan mene valtioiden pelastamiseen vai mihin itse ne sijoittaisit?

Jotta tilanne olisi vieläkin hankalampi, kannattaa muistaa, että eurooppalaiset pankit ovat rahoittaneet amerikkalaisia yrityksiä suoralla lainoituksella, mutta ennen kaikkea ne ovat hankkineet sekä amerikkalaisia credit default swappeja että CDO-sopimuksia (Collateralized Debt Obligation, jotka ovat erilaisten riskialojen yhdistettyjä johdannaisia, eräänlaista paskapaperia, jos sattuu menemään huonosti) ja muita amerikkalaisten pankkien vastaavia obligaatioita. Siksi Euroopan järjestelmän romahtamisella on suora yhteys Yhdysvaltoihin: Euroopan rahoitusjärjestelmän romahdus vaikuttaisi Yhdysvaltojen luototusjärjestelmään sekä sitä kautta kehittyvien maiden ja nousevien talouksien rahoitukseen.

Lopuksi Kreikan (viisivuotisten velkakirjalainojen) CDS:ien noteerauksia:

Vuosi 2010: tammikuu 340 (vakuuttaaksesi 10 000 euron edestä valtion velkakirjoja sinun on maksettava 340 euroa vuodessa viiden vuoden ajan).
Vuosi 2011: helmikuu 800 – maaliskuu 1000 – huhtikuu 1200 – toukokuu 1400 – kesäkuu 1600 – heinäkuu 1800 – elokuu 2075 – syyskuu 2300.

III) Raha vai “osuuskuntaraha”

”The parties in barter-exchange are comparing their individual and immediate needs, not values in the abstract.” Philip Grieson

On irrottauduttava rahan ahtaasta taloudellisesta ja ”luonnollisesta” käsitteestä ja tarkasteltava rahaa yhteiskunnallisesti ja sosiaalisesti sellaisenaan. Tämä tarkoittaa, että raha ei ole olennaisesti vaihdon väline, alisteinen vaihdolle ja seuraus vaihdosta, vaan vaihto on alisteista arvolle ja sen konkreettiselle ilmaukselle – rahalle. Arvo (ja raha) tulevat ennen tavaroiden vaihtoa. Tätä irrottautumista ja edes vähäistä käsitystä siitä, mitä raha on, on vaikea nähdä esimerkiksi P2P-ideologien (peer to peer) ajattelussa. Jos uusklassiselle taloustieteelle raha on pelkkä väline hyödyn toteuttamiseen vaihtosuhteiden avulla niin nykyiset rahan vastustajat jakavat täysin näkemyksen tekemällä rahasta pelkästään todellisten ja välittömien vaihtosuhteiden esteen. On vaikea nähdä kuinka yksinkertaisten vaihtotoimitusten pohjalta voitaisiin organisoida tavaroiden massatuotanto. Kuvitellaan vaikka tietokoneiden valmistaja, joka joutuisi tekemään äärettömän sarjan kahdenkeskisiä vaihtoja asiakkaidensa kanssa päästäkseen eroon tuotteistaan. Mitä hän ottaisi vaihdossa vastaan? Miten hän jakaisi sen, minkä on saanut? Tuloksena olisi parhaimmillaan jonkinlainen hierarkinen (keskiaikainen) kartanotalous reaalisosialismin parodisena jäljitelmänä.

Tuottajan päämääränä on pikemminkin abstrakti ja anonyymi arvo ja sen haltuun saaminen (sosiaalisuuden tai yhteiskunnallisuuden, jos niin halutaan haltuun saaminen) objektiivisena ja ulkoisena entiteettinä eikä erilaisten vaihtotoimintojen summana. Silloin on tiedettävä, mikä on arvon määritelmä, missä yksikössä arvoa mitataan.

Olennainen kysymys on, mihin muotoon arvo (yhteiskunnallisuus/sosiaalisuus) kätkeytyy. Näin etenkin nyt rahajärjestelmän ja rahan instituution kriisin olosuhteissa. Rahan kriisin seuraus on tuotannon ja vaihtosuhteiden äärimmäinen häiriintyminen (kun ei kyetä paikallistamaan sitä, mihin arvo aktualisoituu nykyisen finanssikriisin tilanteessa, kun ei kyetä erottamaan arvokasta osaketta arvottomasta) ja niiden mahdollinen halvaantuminen. Esimerkiksi tilanteessa, jossa maanviljelijät eivät suostu ottamaan vastaan kaupunkilaisten rahoja, eivätkä nämä saa elintarpeita, väkivallan leviämisen uhka on välitön. Raha on nyt ei-arvo ja on alettava kiivaasti hankkimaan jotakin sellaista, johon arvo aktualisoituu ja joka on mahdollisimman monen hyväksymä.

Joissakin tilanteissa rahan korvike voi olla myös joku tavara (esim. voi), mutta aina haluttuna ja yleisesti hyväksyttynä, siis mahdollisena rahana eikä erityisenä käyttöarvona (siitä voidaan puhua jonkinlaisena osarahana). Periaatteessa tämäntyyppisessä tilanteessa on kyettävä näkemään ennalta tai arvaamaan arvon ilmaus, jonka enemmistö tai suurin osa ryhmästä tunnustaa. Mahdollisimman monen on hyväksyttävä se vaihdossa, jotta se olisi arvon aito ilmaus.

Kun olemme ilman varmaa ja legitiimiä rahaa, emme ole ”palanneet” molemminpuolisen vaihdon alkuperäiseen maailmaan ennen rahaa, vaan olemme tilanteessa, jossa on olemassa toistensa kanssa kamppailevia arvon edustajia, jotka pilkkovat tavaroiden kierron järjestelmää osiin ja vaikeuttavat vaihtoa. Edessämme on useita erilaisia ja yhteen sovittamattomia mittayksiköitä, joiden muuntaminen toisikseen on vaikeaa. Näin avautuu vapaa tila erilaisille epätasapainoisen ja henkilökohtaisen riippuvuuden voimasuhteille (keinottelu, pakottaminen, väkivalta, huijaaminen, rosvoaminen jne.). Ei olekaan ihme, että Karl Marx, kuten tunnettua, vastusti proudhonilaisten ”osuuskuntarahaa”: kommunismi ei ollut Marxille askel takaisin keskiaikaan ja aikaan ennen yhteiskuntaa ja yhteisen välityksen instituutiota, vaan tuon yhteisen välityksen instituution tekemistä kaikkien käytettäväksi. Siksi Marx ja Friedrich Engels vastustivat periaatteessa osuuskuntia, vaikka he pakon edessä joutuivatkin hyväksymään tuotannolliset osuuskunnat.

On selvää, että se, valitaanko pilkkominen tai lohkominen (ja lahkolaisuus) vai keskittäminen (yhteen rahaan), johtuu olosuhteista, joissa poliittisilla ja yhteiskunnallisilla tekijöillä on ratkaiseva merkitys. Periaatteessa rahan (valuutan) vetovoima kasvaa, mitä laajemmalla alalla se pätee. Mitä laajemmalle raha ulottuu, sitä helpommin sen kautta päästään käsiksi suurempaan määrään tavaroita ilman hankalia mittayksikön vaihtotoimenpiteitä. Universaalilla valuutalla ei myöskään ole vaihtokustannuksia ja se takaa suurimman ostovoiman ja laajimmat mahdollisuudet. Jos tätä pidetään rahan ainoana kriteerinä, on seurauksena tyypillinen mimeettinen logiikka, jossa jokainen etsii itselleen valuuttaa/rahaa, joka on eniten käytössä. Tämä taas johtaa yhden valuutan/rahan hallitsevaan asemaan. Tämä pyrkimys yhteen valuuttaan on yhteisen, kollektiivisen tehokkuuden yksi tekijä, koska se hävittää epävarmuuden (ja keinottelumahdollisuudet), joille pilkkominen ja lohkominen puolestaan avaavat tilan. Tästä periaatteellisesta näkökulmasta on vaikea hyväksyä ”kansallista” valuuttaa tai paikallista valuuttaa, koska kuten valtion rajat vaikeuttavat ihmisten liikkumista ja antavat mahdollisuuden väkivallalle ja mielivallalle, samaan tapaan kansallinen valuutta avaa tilan väkivallalle, spekulaatiolle ja muiden alistamiselle.

Joka tapauksessa, mitä universaalimpi raha on, sitä suuremmat ovat vapauden ja liikkumisen mahdollisuudet, mitä ”paikallisempi” se on, sitä enemmän on tilaa alistamiselle, spekulaatiolle, väkivallalle ja liikkumisen estämiselle.

Rahan dynamiikka ei kuitenkaan palaudu pelkästään tähän ulottuvuuteen. Rahan liikkeelle laskemisen kontrollointi on olennainen voimatekijä ja siitä kamppailu valtakamppailu. Raha ei ole neutraali ja tämä puolueellisuus näkyy säännöissä ja toimenpiteissä (hallinnassa), joiden avulla tietyt ryhmät hyötyvät niistä. Ne vastustavat yhteistä rahaa, koska lohkottu rakenne auttaa niitä säilyttämään ja käyttämään valtaansa. Oma valuutta, ”paluu markkaan”, merkitsee sekä keinottelun helpottamista että kansallisen valtarakenteen pönkittämistä. Samalla tavalla ”osuuskuntaraha” erilaisissa regressiivisissä muodoissaan merkitsee erityisten valtafraktioiden luomista.

Raha on siis sidottu vahvasti yhteiskunnalliseen ja poliittiseen valtaan ja sen muodostumiseen. Jos ei saada pätemään omaa määritelmää rahasuhteesta (arvon ilmaisusta), ollaan pakotettuja hyväksymään hallitseva rahamuoto, koska ilman sitä jäädään tavaroiden kierron ulkopuolelle. Yksimielisyys siitä, mikä on rahaa tai käypää valuuttaa, on siis peräisin hallinnasta ja pakosta hyväksyä se. Ja mitä paremmin raha onnistuu näyttäytymään oikeutetulta kaikkien silmissä eikä pelkkänä pakotettuna, keinotekoisena järjestelmänä, sitä paremmin se toimii. Riippumatta siitä, kuinka vahva on tämä rahan pakottaminen ja kokeminen oikeutetuksi, sisältyy rahaan kuitenkin aina alkuperäinen ristiriita siitä, kenellä on voima rahan itsensä määrittelemiseen. Rahainnovaatioiden (ja finanssikapitalismin) historia ei ole muuta kuin eri yhteiskuntaryhmien välistä taistelua rahan kontrollista ja pääsystä luomaan rahaa.

Nyt rahan luominen on osin hajoavilla kansallisvaltioilla, mutta yhä suuremmassa määrin kansainvälisillä finanssimarkkinoilla ja niiden toimijoilla. Niiden valta perustuu rahan paikallisuuteen. Niiltä se on otettava meille kaikille.

Jussi Vähämäki

Facebook-kommentit
3 Comments
  1. Ajatus, että ”pienemmät” ja paikalliset rahat johtaa suurempiin hallinnan ja sorron mahdollisuuksiin on helppo tajuta teoreettisella tasolla. Mutta entä ihmisten konkreettiset kokemukset paikallisrahoista ja aikapankeista, jotka antavat heille lisää elämänhallintaa ja riippumattomuutta? Mikä tai millainen olisi esimerkki nykyistä rahaa universaalimmasta, pankki- ja kansallisvaltiorahaa yleisemmästä ja demokraattisemmasta rahasta? Bitcoin?

  2. Yritän vastata Terelle parhaani mukaan.

    Nykyistä universaalimpi raha kuin pankki –ja kansallisvaltioraha? Oikeastaan meillä on jo se luottona ja velkana, rahana, jota luodaan globaaleilla finanssimarkkinoilla. Tämän rahan painamisen ottaminen globaalisti haltuun on kai ydinkysymys eikä niinkään paikallisten (keskus)pankkien palauttaminen tai alistuminen noiden markkinoiden ns. vaatimuksille.

    Yleisesti ongelma on mielestäni se, missä määrin vapautta paikallisraha tarjoaa, eli sitooko se paikkaan ja vain määrättyihin tavaroihin, eli toimiiko kuten Owenin ”työraha”, joka Marxia lainaten on ”yhtä vähän rahaa kuin pääsylippu teatteriin”, vai avaako se pääsyn “vapauteen”, siis mahdollisimman moneen tavaraan. Toisin sanoen vapauttaako se, vai sitooko se? Myönteiset kokemukset paikallisrahasta ja aikapankeista liittyvät luullakseni rahan toimintaan vaihdoin välineenä asioiden sujuessa normaalisti. Mutta voiko lähirahaa kasta, toimiiko se vaurauden ja arvostuksen symbolina, entä epävarmuuden ja kriisin olosuhteissa: tarrautuvatko ihmiset siihen, vai menettääkö se kokonaan merkityksensä ja ihmiset haalivat pelkkiä käyttöarvoja. Toisin sanoen, onko se sittenkään rahaa? Eli epäilykseni kohdistuu siihen ”transsendenttiin tasoon”, jolla raha ilmaisee ihmisten sosiaalisuutta, heidän luottamustaan toisiinsa, jos niin halutaan. Siksi rahan vaihdolle, tavaroiden ja hyödykkeiden hankkimiselle alisteisen aseman vastakohdaksi haluaisin tuoda esiin päinvastaisen näkemyksen, joka voisi ehkä antaa toisen perspektiivin myös ekologisesti kestävään elämään tarvitsematta kuitenkaan astua rahan ulkopuolelle. Sanotaan vaikka, että se voisi olla Roope Ankan tai saiturin (joita kumpaakaan en itse valitettavasti ole) näkemys.

    Se menee suurin piirtein seuraavasti:

    Raha on markkinatalouksien perustava instituutio. Jotta ostotapahtuma tulisi todelliseksi, ostajalla on oltava sopiva määrää rahaa. Mikäli ostaja ja myyjä ovat yhtä mieltä tapahtuu osto ja myynti huolimatta siitä, mikä on yleinen hinta markkinoilla. Toiminnalle ei ole välttämätöntä minkäänlainen universaali sopimus. Riittää pelkkä raha, joka antaa sen haltijalle suuren itsenäisyyden suhteessa erilaisiin tavaroihin ja hyödykkeisiin. Tämä autonomia, vapaus on rahassa olennaista. Markkinataloudessa toimijat hakevat rahaa juuri sen tarjoaman autonomian vuoksi; se toimii vapauden välineenä, joka antaa mahdollisuuden kaikkiin mahdollisiin tavaroihin. Se, jolla on pääsyy mahdollisimman moneen tavaraan, seisoo sosiaalisen hierarkian ylimmällä askelmalla. Ihastus rahaan, rakkaus rahaan on markkinatalouksien perusta, sen kaikkien halujen äiti, sen alkuperäinen liikevoima. Rahan viehätysvoima, rajaton halu rahaan, tämän tosiasian tunnustaminen voisi toimia myös rahan roolin paremman ymmärtämisen apuna. Perinteiset rahateoriat ja arvoteoriat eivät näe rahaa vapauden ja autonomian halun toteuttamisen välineenä, vaan niille olennaista ja ensisijaista on ihmisen halu esineisiin, tavaroihin, objekteihin. Raha toimii vain tämän halun välineenä. Kapitalismi on sitten tämän tavaroita, esineitä koskevan halun perversiota, sen alistamista pelkälle rahan halulle. Tämä on luonteenomaista etenkin uusklassiselle taloustieteelle: yksilöllinen intressi samaistetaan hyödyllisten tavaroiden hankkimisen tarpeeseen. Rikkaus on aina materiaalista ja koostuu tavaroista. Tässä kehyksessä pelkän rahan haluaminen on perversio eikä se voi toimia todellisen taloudellisen analyysin perustana. Sitä on siksi analysoitu vain outona poikkeaman tai jonkinlaisena hirviönä, mutta kuitenkin aina jonakin, jota vastaan on tapeltava kynsin hampain, raha on palautettava vaihdon ja tuotannon välineeksi. Raha on vain kultainen vasikka, väärä idoli, joka harhauttaa ihmisen. Tämä näkemys rahasta löytyy niin Aristoteleelta (Krematistiikka) kuin Keynesiltä

    ”The love of money as a possession as distinguished from the love of money as a means to the
    enjoyments and realities of life will be recognised for what it is, a somewhat disgusting morbidity, one of those semicriminal, semi-pathological propensities which one hands over with a shudder to the specialists in mental disease”.

    Keynesin näkemyksessä silmiinpistävintä on utilitaristinen moraali, jolle rahan hankkiminen rahan itsensä vuoksi on hulluutta. Vaikka Keynes poikkeaakin uusklassisesta näkemyksestä, jakaa hän sen perusoletuksen totena.

    Keynesille ahneus, saituus jne. ovat jäänteitä niukkuudesta, jossa ihmiskunta on elänyt. Kun astumme runsauden ja laiskuuden aikaan nämä jäänteet katoavat. Siihen saakka ne ovat kuitenkin hyödyllisiä:

    ”All kinds of social customs and economic practices, affecting the distribution of wealth and of economic rewards and penalties, which we now maintain at all costs, however distasteful and unjust they may be in themselves,
    because they are tremendously useful in promoting the accumulation of capital, we shall then be free, at last, to discard”. (John Maynard Keynes, Economic Possibilities for our Grandchildren, 1930)

    Toisin kuin uusklassiselle teorialle, joka haluaa rationaalisuuden ja rationaalisen käyttäytymisen nimissä häivyttää rahanhimon, Keynes realistina näkee sen kuitenkin osana taloutta. Tästä olisi lyhyt askel nähdä rahanhimo ”rationaalisena” ja tavaroiden himo pikemminkin poikkeamana.

    Antropologi Daniel de Coppet:n mukaan ”rahaa ei ole olemassa ilman transsendenttia järjestystä, joka antaa sille tämän kvaliteettiin olla yhteiskunnallisen kokonaisuuden materialisaatio”. Kysymys rahasta koskettaa siis tuota ”transsendenttia järjestystä”, luottamusta, jota ei kyetä luomaan päätöksillä. Oikeastaan sitä, mikä on rahan näkyvien käyttötapojen takana ja sitä, mikä rahaa on rahaa vaihdon välineen ja arvon mitan ulkopuolella.

    Coppetille raha on kaksiulotteinen, se toimii erilaisten ja näennäisesti ristiriitaisten arvojen kahdella tasolla: ylemmällä tasolla se on se on ilmaus yhteiskunnallisesta ulottuvuudesta ja sellaisena se on hierarkkisoitumisen periaate, kun taas alemmalla tasolla se toimii mittana ja arvon aktualisoijana. Missä määrin raha nykyään on ilmaus yhteiskunnasta kokonaisuutena ja minkälaisesta yhteiskunnasta? Siinä jonkinlainen kysymys, joka on velkarahan, luottorahan takana ja tekemisissä yhteiskunnallisten suhteiden todellisuuden kanssa.

  3. Kyllä. Aikapankit eivät ole rahaa. Olennaista niissä on työn jakaminen, joka luo luottamusta. Tässä aikapankit ovat vapauttavia, mutta ei toveja pidä rahana pitää. Ne ovat ennemminkin hauskoja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *