Konferenssiraportti: Sixth Historical Materialism Annual Conrefence: Crisis, Struggles and Political Alternatives

Historical Materialism -lehden pyrkimyksenä on perustamisestaan asti ollut murtaa akateemisia oppiainebarrikadeja ja koulukuntia ja näin yhdistää marxilaisia tutkijayhteisöjä. Lehdestä on vuosien mittaan tullut kansainvälisesti merkittävä vasemmistolainen foorumi ja uuden marxilaisen tutkimuksen ja yhteiskunta-analyysin kehittäjä. Historical Materialism -lehden numeroita voi ladata ainakin Aaarg.orgista. Lehden tänä vuonna järjestämä, järjestyksessään kuudes konferenssi todisti projektin menestyksestä, sillä marxilainen keskustelu kokosi lähes tuhatpäisen yleisön.

Kolmipäiväinen konferenssi käsitteli mitäpä muutakaan kuin talouskriisiä sekä siitä kumpuavia kamppailuja ja poliittisia vaihtoehtoja. Ohjelma koostui useista kymmenistä keskustelutilaisuuksista, joita järjestettiin rinnakkaissessioina. Puhujina olivat muun muassa Fredric Jameson, John Holloway, David McNally, Peter Thomas, Mikko Lahtinen, Tadzio Müller, Joseph Choonara, Alberto Toscano, Costas Lapavitsas, Turbulence-lehti, Chto Delat -kollektiivi ja Rosa Luxemburg -säätiö.

Talous- ja finanssikriisin lisäksi tilaisuuksissa käsiteltiin muun muassa ympäristökriisiä, öljykriisiä, biokriisiä ja tietysti vasemmiston kriisiä. Keskustelua käytiin myös niistä käsitteellisistä työkaluista ja poliittisista kokemuksista, joita vasemmiston tulee vaalia ja kehittää kapitalismin kriisien analysoimiseksi ja politisoimiseksi. Temaattisesti konferenssin sisältö voidaan jakaa viiteen pääryhmään, jotka olivat talouskriisi ja kapitalismin ristiriidat, ekologiset kysymykset ja green new deal, marxilainen käsite- ja teoriavääntö, poliittiset konfliktit ja kamppailut sekä Marx, taide ja poliittiset utopiat. Raportoimme, referoimme ja reflektoimme alla lyhyesti keskusteluja talouskriisin, vihreän kapitalismin sekä poliittisten kamppailujen osalta. Englantiin matkanneen toimituskunnan toimesta osa luennoista on kuunneltavissa täältä (muista myös lokakuussa Tampereen yliopistolla järjestetty Marx-seminaari ja tästä jatkanut Totuusradion Marx-sessio, jotka ovat ladattavissa täältä).

Sixth Historical Materialism annual conference 2009:
Another World is Necessary: Crisis, Struggles and Political Alternatives

Talouskriisi

Voiton suhdeluvun laskutendenssi vaikuttaisi olevan marxilaisten ajattelijoiden keskuudessa yleisesti hyväksytty selitys kriisille. Yksinkertaisimmillaan voiton suhdeluvun laskutendenssissä on kyse seuraavasta: kapitalismin kehittyessä työvoiman riistoaste pyrkii jatkuvasti kasvamaan, kun voittoaste toisaalla pyrkii jatkuvasti laskemaan. Koska ainoastaan työläiset voivat tuottaa lisäarvoa, lisäarvon tuotantoa rajoittaa tuotantovoimien tuottoasteen kehittyminen, joka pienentää työvoiman tarvetta. Työläinen tulee siis kaiken aikaa tuottavammaksi, koska tuotantoprosessi korvataan elävää työtä kaiken aikaa suuremmalla määrällä koneita, mistä seuraa, että käyttöarvojen luomistahti kasvaa eksponentiaalisesti suhteessa vaihtoarvojen määrään samalla kun lisätyö ja lisäarvo lisääntyvät koko ajan hitaammin. Tämän seurauksena lisäarvon kokonaismäärän kasvattaminen käy kaiken aikaa vaikeammaksi ja se on kaiken aikaa kalliimpien investointien takana, mistä seuraa kilpailun kovetessa voittojen tendenssinomainen pieneneminen.

Voiton suhdeluvun laskutendenssi auttaa hahmottamaan talouskriisin merkitystä kapitalismille: lyhyellä aikavälillä se ilmenee kyllä työttömyyden ja konkurssien muodossa, mutta loppujen lopuksi kriisi antaa kapitalisteille mahdollisuuden tehdä tuotantoprosessiin uudistuksia, jotka mahdollistavat uusia kasautumisen prosesseja. Näitä ovat esimerkiksi tuotantovälineiden uusinta ja uudelleenjärjestely, työpäivän pidentäminen (nykyään maksamattomat ylityöt sekä eläkeiän nosto), työn tekeminen tuottavammaksi, työn ja toimenkuvien monipuolistaminen tuotannonalojen uudistamisen ja rationalisoinnin jälkeen, palkkojen polkeminen, sosiaalietujen ja -palveluiden yksityistäminen jne. Tendenssi kykeneekin tavoittamaan kapitalismin yleiset kehityskaaret kokonaisvaltaisemmin kuin pelkkiin investointeihin tai kulutukseen keskittynyt alikulutusteoria, joka on ollut marxilaisten keskuudessa myös suosittu tapa selittää kriisejä. Kuten Marx on todennut, kapitalistisen tuotantotavan kriisiytyminen ilmentää kahta seikkaa, jotka johtuvat pelkän kulutuksen sijaan tuotannon ja markkinoiden välisestä ristiriidasta:

  1. Työn tuotantovoiman kehittyessä kasvaa voiton suhdeluvun laskutendenssi, joka tietyn pisteen ylitettyään joutuu niin jyrkkään ristiriitaan itse työn tuotantovoiman kehityksen kanssa, että tämä ristiriita on ratkaistava kriisin kauttta.
  2. Tuotanto ei pysähdy siihen, missä tarpeiden tyydyttäminen sitä vaatii, vaan silloin, kun voiton tuottaminen suhteessa voittojen realisoimiseen sitä vaativat. Tuotannon laajentamisesta tai supistamisesta ei määrää yhteiskunnalliset tarpeet ja halut vaan maksamattoman työn anastaminen ja tämän maksamattoman työn suhde esineellistyneeseen työhön ylipäätään eli voitto ja voiton suhde käytettyyn pääomaan. (Marx 1980, 261.)

Finansialisoitumisen seurauksena kapitalismin suhdanneherkkyys ja talouskriisit ympäri maailman ovat dramaattisesti kiihtyneet 1970-luvulta alkaneen hiljattaisen uusliberalisoitumisen myötä. Talouskriisi merkitsee aina työttömyyden lisääntymistä, joka taas tarkoittaa kulutuksen hetkellistä vähenemistä, mutta pitemmällä aikavälillä juuri työttömyys mahdollistaa uusien tuotannonalojen synnyn, uusien halujen ja tarpeiden luomisen sekä pakottaa kapitalismin kehittämään uuden pohjan, jolta ponnistaa uuteen nousuun. Tämä sillä oletuksella, että työttömät ovat joukkoirtisanomisten jälkeenkin pakotettuja hankkimaan elantonsa eli pakotettuja hankkimaan uusia töitä.

Nykyoloissa ei ole yksinkertaisesti realistista olettaa, että irtisanottu työllistyisi automaattisesti omalla alallaan kriisin jälkeen vaan yhä perustavammin kriisiytyvässä kapitalismissa elämästä on tullut elinikäistä oppimista, jatkuvaa uudelleenoppimista ja uusien ammattien omaksumista. Työttömyys onkin kapitalismin uusiutumisen ja kehityksen kannalta välttämätön reservi ja voimavara, jota minkäänlainen kapitalistinen järjestelmä ei voi kaluta loppuun täystyöllisyydellä.

Konferenssin päättänyt ja Pääoman ensimmäisen osan ”uuden” lukuhypoteesin esittänyt Fredric Jameson tulkitsi, että Pääoma kertoo ennen kaikkea työttömyydestä. Sinällään tulkinta ei tarjoa mitään uutta, sillä teoria voiton suhdeluvun laskutendenssistä pitää sisällään väitteen työttömyyden kasvamisesta kapitalismin kehityksen myötä: kapitalismin kehittyessä kapitalisti pyrkii maksimoimaan voittonsa minimoimalla työläisten määrän korvaamalla työläisiä mahdollisimman tehokkaasti koneilla, jotka alkavat imeä työläisten elävää työtä.

Jamesonin hypoteesi kuitenkin alleviivaa vasemmiston ajankohtaista haastetta vastata kriisin aiheuttamaan suuurtyöttömyyden tilanteeseen. Vasemmiston tulisi keskittyä palkkatyöläisten etujen lisäksi entistä analyyttisemmin ja ennen kaikkea poliittisemmin työttömyyden, kuntatason asuntotilanteen, terveys- ja sosiaalipalveluiden parantamiseen, perusturvan ja perustulon kysymyksiin sekä ajaa näihin liittyviä ihmisten materiaalisia välttämättömyyksiä.

Ekokapitalismin aika

Talouskriisin lisäksi ajankohtaisimmat keskustelut käytiin ilmastokysymyksen ympärillä. Rosa Luxemburg -säätiön sponsoroimassa tilaisuudessa julkaistiin Critical Currents -lehden kutosnumero Contours of Climate Justice – Ideas for shaping new climate and energy politics. Erik Swyngedouwin mukaan ”ekologiasta” on tullut uusi teknomanageriaalinen hallinnan ja sosiaalisen intergaation väline – uutta oopiumia kansalle, jonka nimissä voidaan tehdä oikeastaan mitä tahansa – olipa tämä jokin ekologista tai ei.

Paikalla oli myös Kööpenhaminan ilmastokokouksen (COP15) yhteydessä startanneen ilmasto-oikeudenmukaisuuskampanjan (www.climate-justice-action.org) aktivisti ja lehteen kirjoittanut Tadzio Müller. Müller jatkoi Swyngedouwin ajatusta ja esitteli käsitystään siitä, kuinka ”vihreydestä” on tulossa kapitalistisen kasautumisprosessin uusi lähtökohta. Vihreät teknologiat muodostavat uuden investointien kohteen, jonka odotetaan ratkaisevan työttömyyteen liittyviä ongelmia ja potkivan kapitalismia uuteen kukoistukseen.

Kapitalistisen kasvun kritiikkinä alkanut vihreys on kokenut parissa vuosikymmenessä passiivisen vallankumouksen ja siitä on nykyisen talouskriisin myötä tulossa kovaa vauhtia ponsi kapitalistiselle kasvulle. ”Vihreys” ei enää ainakaan sellaisenaan uhkaa kapitalismia, vaan päinvastoin antaa sille uutta virtaa. Rosa Luxemburg -säätiö on sanonut suhteellisen selväjänteisesti, missä ”Green New Dealissä” on kysymys:

”Vihreä ’New Deal’ koostuu valtion aloittamasta ja laajamittaisesti tukemasta siirtymisestä (rakennemuutoksesta) ’ekologiseen’ tuotannon malliin, joka avaa uusia kasautumisen alueita investointimahdollisuuksia etsivälle pääomalle (luonnonresurssien etenevä tavaramuotoistuminen biodiversiteetin tai geeniteknologian alueilla; ekotehokkuutta ja energia säästävät teknologiat): Uusia investointi- ja spekulaatiomahdollisuuksia avautuu niin päästökaupan kuin ekologisen kulutuksen uusilla markkinoilla. Luonnosta ja ympäristösuojelusta tulee tavara, mikä rajoittaa ekologisen kriisin ratkaisumahdollisuuksia. Vihreä ’New Deal’ ei siten ole ratkaisu ekologiseen kriisiin; pikemminkin se on yritys vakiinnuttaa uudelleen laajennettu kapitalistisen kasautuminen ja hegemonia sivuuttaen edistyllisten oppositioryhmien ja alistettujen intressit.” (RSL 2009, 223.)

Müller korosti, ettei ”uudelle diilin” syntymiselle ole kuitenkaan kunnollisia lähtökohtia, sillä kapitalismin kasvu on ristiriidassa rajallisten luonnonvarojen kanssa. Lisäksi keynesiläinen new deal ei syntynyt rationaalisen päätöksenteon, vaan luokkakamppailujen seurauksena. Mitään tällaista tilannetta ei nyt ole. Toisaalta Müllerin näkökanta siitä, että Green New Deal olisi yksinkertaisesti hylättävä, herätti myös vastalauseita. Brittiläiset ay-aktiivit ovat päinvastoin päättäneet ratsastaa New Green Dealilla ja vaatia sen varjolla poliittisia aloitteita työllisyystilanteen parantamiseksi.

Kysymys kuuluu siis, pitäisikö ”vihreä diili” hylätä vai pitäisikö sitä ennemminkin käyttää hyväksi. Jälkimmäisen puolesta puhuu myös ajatus siitä, että uusi paradigma tarjoaa mahdollisuuksia rakentaa ekologista infrastruktuuria, vaikka pitkän tähtäimen tavoitteeksi asetettaisiinkin vaihtoehtoisen talousjärjestelmän luominen kapitalismille.

Asettui jakolinjalla kummalle puolelle tahansa selvää on, että Green New Deal tai suomalaisittain ”ympäristötalkoot” tulee tarkoittamaan käytännössä talouskasvun lisäksi ympäristön kannalta täysin negatiivisia ilmiöitä, kuten energia- ja ilmastokauppaa. Esimerkiksi Yle uutisoi vast’ikään, kuinka EU:n hiilidioksipäästökaupassa kauppojen välittäjät ovat vetäneet välistä EU-maiden veronmaksajilta noin viiden miljardin arvonlisäverot. Erityisesti vihreä liike joutuu koetukselle kun käy yhä ilmeisemmäksi, että kapitalismi kykenee omaksumaan jopa ”luonnonmukaisuuden” teemoja – eikä vihreän aatteen myyminen yrityksille tule olemaan vaikeaa monellekaan vihreälle. On ihme, ellei tämä tarkoita hajaannusta vihreän liikkeen sisällä.

Nähtäväksi jää, minkälaiseen diiliin Kööpenhaminassa päästään ja minkälaista analyyttistä keskustelua se herättää ylipäätään, mutta erityisesti vihreiden keskuudessa. Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto ViNO ilmoitti alkaneensa nälkälakkoon ilmaistakseen tukensa niille ihmisille ja kansoille, jotka ovat Kööpenhaminan ilmastokokouksen päätösten varassa:

”Me allekirjoittaneet emme hyväksy sitä, että rikkaiden maiden vauraus ja kulutus aiheuttavat kuolemaa ja kärsimystä toisaalla. On aika tarkastella omia toimiamme kriittisesti ja kantaa vastuu ympäristön ja ihmiskunnan tulevaisuudesta. Rikkaiden maiden on nyt aika toimia – odottaminen on vastuutonta. Ryhdymme nälkälakkoon painostaaksemme päättäjiä konkreettisiin toimiin ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.” Paloma Hannonen

Kuten esimerkiksi harhautuksia-blogissa on todettu, vihreiden politiikasta ”vihreydestä” on tullut henkilökohtaisia valintoja ja lifestyleä. ViNO:n 1-7 päivän nälkälakko kaikessa karnevalismissaan ja epäpoliittisuudessaan todistaa tätä. Henkilökohtaisella tasolla osallistutaan kyllä ilmastotalkoisiin eli tehdään pieniä ympäristötekoja, ajetaan pyörällä, kierrätetään, käydään luomuruokapiireissä, ostetaan ekologisia tai vähintäänkin eettisiä tuotteita, nälkälakkoillaan jne. Kuitenkin nykyiselläänkin tämänkaltainen vihreys eli eettiset kulutusvalinnat, tietyn elämäntavan ylläpito jne. vaativat jo Suomessakin tiettyä elintasoa, eikä tähän ole eriarvoistuvassa yhteiskunnassa läheskään kaikilla varaa. Samaan aikaan vihreästi ajattelevat ja toimivat ovat porvarihallituksessa, jonka tuloksena on liuta oikeistolaisia uudistuksia, kuten lisäydinvoima, uusi yliopistolaki, opintotukiuudistus, tuloerojen kasvu ja ylipäätään kehitys, jolla pyritään jouduttamaan kapitalismin kasvua ja lisäämään kulututtamisen eli luonnonvarojen tuhlaamisen sfääriä.

Vinkkinä ViNO:lle, että olisi todellakin korkea aika tarkastella omia toimiamme kriittisesti. Solidaarisuuden sijaan maailman nälkää näkeville ViNO:n olisi edellisen valossa perusteita nälkälakkoilla oman emopuolueensa ajamaa politiikkaa vastaan vähintään kerran kuukaudessa, sillä vihreät hyväksyy ja edistää porvarihallituksessa ViNO:n vastustamaa oikeistolaista politiikkaa.

Yhteiskunnallisista kamppailuista

Eräs konferenssin yhteiskunnallisten liikkeiden nykytilaa likeisimmin käsittelevistä keskusteluista käytiin Turbulence-lehden vitosnumeron julkistamistilaisuudessa. Lehti promoaa ajatuksia yhteiskunnallisten ja kapitalismikriittisten liikkeiden ”uudesta yhteisestä perustasta” ja ”konstitutiivisuudesta” sekä pyrkimyksestä ”uudenlaisen julkisen tilan ja uusien instituutioiden synnyttämiseen”. Numerossa myös arvostellaan globalisaatiokriittisten liikkeiden jälkeläisiä instituutioiden paniikinomaisesta kammoamisesta. Kirjoittajat viittaavat instituutioiden puitteissa toteutettujen muutosten onnistumiseen esimerkiksi Boliviassa ja Ecuadorissa.

Numeroa tilaisuudessa kommentoinut John Holloway piti ajatuksia yltiöpositiivisina ja peräänkuulutti liikkeiden negatiivisuuteen liittyvää ymmärrystä. Tällä Holloway tarkoitti momenttia vallitsevien kapitalististen olosuhteiden kieltämiseksi, minkä lisäksi hän peräänkuulutti strategista näköalaa, joka ylittäisi kaikkien instituutioiden puitteet.

Hollowayn mukaan kapitalismi perustuu ”diilille”, jonka me legitimoimme ja annamme olla voimassa menemällä joka aamu töihin. Sanomalla kapitalismille ”ei” ja purkamalla tämän kapitalismia kasassa pitävän diilin voisimme yksinkertaisesti romauttaa kapitalismin ja aiheuttaa vallankumouksen. Hollowayn mukaan vallankumouksellisen voiman ylitsepääsemätön ongelma on kapitalismin olemassaolon lähtökohtainen hyväksyminen, mikä tapahtuu toimiessamme esimerkiksi instituutioissa ja puolueissa.

Hollowayn kommentit käynnistivät vilkkaan yleisökeskustelun, jossa esitettiin muun muassa käsityksiä mahdollisuudesta käyttää institutionaalista valtaa pragmaattisesti liikkeiden hyväksi. Hollowayn kommentit olivat loogisia suhteessa hänen peräänkuuluttamaansa ”konkreettisen tekemisen” linjaan ja abstraktin työn hylkäämiseen, mutta on vaikea nähdä – jälleen kerran – mitä konkreettista tarjottavaa tällaisella linjalla olisi, ainakaan sellaisenaan, ellei siksi sitten lueta sitä, että peräänkuulutetaan kerta toisensa jälkeen kriittistä suhtautumista kaikkeen toimintaan, joka tapahtuu annetuissa puitteissa, eikä hylkää niitä välittömästi.

On vaikea nähdä, mitkä yhteiskunnan subjektit antavat ruumiin Hollowayn kaipaamalle kieltäymykselle ja negaatiolle ilman että ollaan motivoituneita ja halukkaita tekemään konkreettista työtä organisoitumisen eteen ja vallitsevan yhteiskunnan kritiikin kehittämiseen. Hollowaytä seuraten ei tulisi olla olemassa mitään rakenteita vaan ainoastaan tekemistä ja jo tehtyä, mistä johtuen valtio näyttäytyy ainoastaan paikkana, jossa toimiminen uusintaa niissä ilmeneviä valtasuhteita. Ongelmallista tämänkaltaisessa tulkinnassa on se, että se hahmottaa valtasuhteet juuri poliittisiin instituutioihin, puolueisiin ja oikeastaan kaikenlaiseen kapitalismin vastarintaan pyrkivään organisoitumiseen, muttei esimerkiksi niihin arkipäiväisiin pääoman aiheuttamiin mykkiin pakkoihin, jotka joka päivä pakottavat meidät hyväksymään diilin ja menemään töihin.

Välineet muokkaavat käyttäjiään ja käyttäjät välineitään ja ongelman ydin tämän keskustelun osalta on siinä, näemmekö ensimmäisen momentin uhkana ja vaarana vai jälkimmäisen mahdollisuutena. Toisekseen tuntuisi intuitiivisesti siltä, että tämänkaltaisessa keskustelussa näiden kahden vaihtoehdon välillä ei oteta huomioon pitkää ja lyhyttä tähtäintä. Kapitalismin muuttaminen, mutta ennen kaikkea sen kumoaminen, vaatii pitkäjänteistä toimintaa ja voi olla talouskriisistä huolimatta erittäin hidas prosessi, kun Hollowayn kaltaisessa kritiikissä mikään muu kuin vallankumous nyt ja heti ei tunnu riittävän. Onkin vaikea nähdä, mitä muuta konkreettinen tekeminen olisi kuin kieltäytymistä tai puuhtastelua vaihtoehtoisten elämäntapojen parissa, ellei siihen kytkeydy konstitutiivisen vallan luomisen lisäksi konstituoidun vallan haltuunoton momentteja eli esimerkiksi puoluekentän ja poliittisten organisaatioiden hyväksikäyttöä. Eikö abstraktin työn pakopaikkana toimiva konkreettinen työ ja tekeminen voisi myös olla tämänkaltaista haltuunottoa? Tällaiseen kritiikkiin Holloway vaikuttikin yhtyvän.


Yhteenvetoa

Historical Materialism -konferenssi oli yleisömenestys ja erityisesti radikaalin yliopistoliikehdinnän vaikutus oli havaittavissa. Kaiken kaikkiaan oli hienoa olla mukana konferenssissa, joka ilmensi marxilaisen teorian ja luokkakantaisten yhteiskunnallisten liikkeiden uutta tulemista. Uusi kiinnostus marxilaista teoriaa kohtaan on saanut tuulta purjeisiin nimenomaan yliopistoliikehdinnän myötä ja kuten Peter Thomas asian ilmaisi konferenssin loppupuheenvuorossa, Marx-lukupiireistä on tullut jo eräänlainen liikkeiden organisoinnin väline kampuksilla. Kehitys Suomessa ilmentää kansainvälistä trendiä, sillä myös Suomen kampuksilla yhä useampi tekee opinnäytetöitään esimerkiksi Marxista ja radikaalin luokkatutkimuksen lähtökohdista.

Oli jokseenkin ilahduttavaa huomata, että Suomessakin viime aikoina avautunut marxilainen keskustelu talouskriisistä ei ole kansainvälistä keskustelua jäljessä, pikemminkin päinvastoin. Esitykset kriisin syistä ja seurauksista eivät konferenssissa poikenneet juurikaan esimerkiksi viime kesänä Tampereella järjestetyn kriisipiirin sisällöistä ja teoreettisesti kriisin selittäminen oli jokseenkin linjassa esimerkiksi Megafonin tuoreen kolmosnumeron väittämien kanssa.

Huomio vahvistaa käsitystä, että internet ja sosiaaliset mediat mahdollistavat globaalilla tasolla interaktiivisesti käytävän debatin, joka tavoittaa ja yhdistää asiasta kiinnostuneet huomattavasti nopeammin kuin aikakauslehdet, julkaisusarjat ja kirjat. Tieto niin sanotusti tykkää siitä, että sitä käytetään, eikä tietoisuuden levittämisen Yhteiskunta 2.0:n aikana tule jäädä lehtien tilailuun, kirjojen osteluun ja paperin haisteluun.

Hollowayn kaipaaman negatiivisen ja kieltäymyksen lisäksi tulisikin olla nykyisen olemassa olevan todellisuuden analyyttistä kritiikkiä. Esimerkiksi Suomen mittakaavassa tämä voisi tarkoittaa sitä, että marxilainen yhteiskunta-analyysi ja sen lähtökohdat levitettäisiin yliopistoilla yhteiskuntatieteellisestä esimerkiksi taloustieteellisiin tiedekuntiin.

Tästä pääsemme jo lokakuussa Tampereella järjestetyssä Marx-seminaarissa Pertti Koistisen esittämään kritiikkiin, jonka mukaan esimerkiksi voiton suhdeluvun laskutendenssin laki tulisi olla yhteiskuntakriittisen tutkimuksen lähtökohta eikä johtopäätös. Marxin kuvaama ilmiö tarjoaa lähtökohtaisesti puitteet jäsentää kapitalismin kehitystä ja tarjoaa vinkkejä, mihin ilmiöihin esimerkiksi talouskriisin aikana ja sen jälkeen tulisi kiinnittää huomio luokkakompositiossa ja tuotantoprosessissa tapahtuvia muutoksia tarkasteltaessa (ks. tarkemmin esim. Kaitila 2009 ja Kaitila & Peltokoski 2009). Seuraava askel tulisikin olla marxilaisen taloustieteen tuominen pois vaikeatajuisen ja matemaattisen teoriakielen piiristä ja palauttaa keskustelu kapitalismin haastavasta vaihtoehtoisesta talousmuodosta takaisin politiikan kentälle ja poliittinen teoria vertaistuotannosta liikekentälle.

Toinen mielenkiintoinen kysymys on reaali- ja finanssimarkkinoiden välisen suhteen tarkastelu marxilaisessa hengessä. Kapitalismi vaatii, että lisäarvoa tuotetaan kaavalla R-T…P…T’-R’, kun taas finanssimarkkinoilla rahaa luodaan ilman pääoman pysähtymistä tuotantoprosessiin kaavalla R-R’. Kabata on kuvannut kyseisen kaavan kautta yritysten rahan ostoa pankeilta korkoineen:

”Kun rahoituksen osuus huomioidaan pääoman kiertokulun kaavio voidaan kirjoittaa tällöin muotoon: R – R – T(MP/LP) … (P) … T’ – R’ – R+. Ensimmäisessä vaiheessa rahoituslaitos myöntää lainan yritykselle (R – R). Tätä vaihetta seuraavat samat kolme vaihetta eli tuotantovälineiden ja työvoiman osto (R – T(MP/LP)), varsinainen tuotanto (P) sekä tuotteen myynti (T’ – R’) kuin yksinkertaisemmassakin pääoman kiertokulkutilanteessa. Lopuksi yrityksen on kuitenkin maksettava korko rahoittajalle (R’ – R+). Kierron sujuessa kitkatta finanssikapitalisti saa palkinnokseen lainasopimuksen mukaisen korkotulon ja tuotantoon osallistunut kapitalisti tietyn liikevoiton, josta velanhoitokustannukset on vähennetty.” (ks. tämän kuvion käsittelyä huomattavasti tarkemmin Kabata 2009.)

Koska valtiot ympäri maailman ovat päättäneet pelastaa maailman pankki-, valuutta-, pörssi- ja finanssijärjestelmän toisilleen myöntämillä veloilla, kysymys kuuluukin, kuinka kauan ja mihin mittasuhteisiin asti lisäarvoa tuottamaton R-R’ kykenee tekohengittämään ja elvyttämään reaalitalouden tuottamattomuuden kriisiä, joka esimerkiksi McNallyn ja Klimanin mukaan on perua jo 1970-luvulla tyrehtyneestä toisen maailmansodan jälkeisestä nousubuumista?

Yllättävää kyllä, esimerkiksi yliopistouudistus, tiedon vapaus, commonsit, perustulo, työpäivän lyhentäminen, julkispalveluiden pelastaminen ja vastaavat Suomessa jo tapetilla olevat teemat eivät kuitenkaan näkyneet seminaariohjelmassa konferenssin alaotsikosta ”Crisis, Struggles and Political Alternatives” huolimatta. Luokkakamppailuja esiteltiin konferenssissa laajasti (joskin pääpuolissaan historiallisesti) ja luokkataistelua vaadittiin takaisin erityisesti työpaikoille, joskin vaatimukset jäivät abstraktille tasolle vailla konkreettisia vaatimuksia ja sisältöjä. Kritiikkinä mainittakoon myös se, että sessioiden keskustelut jäivät valitettavan usein yleiselle teoreettiselle tasolle, eikä konkreettisia poliittisia vaatimuksia juuri kuultu. Nähdäksemme työpäivän lyhentäminen olisikin tällä hetkellä järkevin reaalipoliittinen reformi, joka paitsi tasaisi työttömyyttä, mutta myös koko yhteiskunnan tasolla tasaisi tuloeroja ja supistaisi kulutuksen piiriä, jolloin voitaisiin oikeasti puhua kestävästä ja ekologisesta politiikasta. Ei muuta kuin ensi vuonna omaa sessiota kehiin!

Jukka Peltokoski & Antti Ronkainen

Kirjallisuutta

Kabata, Miika (2009) Näkökohtia kapitalististen kriisien ymmärtämiseen ja nykyiseen globaaliin taloudelliseen kriisiin. Revalvaatio: http://www.revalvaatio.org/index.php?option=com_content&view=article&id=99:nakokohtia-kapitalististen-kriisien-ymmartamiseen.

Kaitila, Joel (2009) Fordismin kriisistä globaaliin talouskriisiin. Megafoni # 3/09: http://www.megafoni.org/index.php/component/content/article/59-0309/120-fordismin-kriisistae-globaaliin-talouskriisiin.

Kaitila, Joel & Peltokoski, Jukka (2009) Luokkakompositio ja opiskelijan nelosrooli. Megafoni # 2/09: http://www.megafoni.org/index.php/julkaisut/2/80-luokkakompositio-ja-opiskelijan-neloisrooli-.

Marx, Karl (1980) Pääoma: kansantaloustieteen arvostelua. 3: Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Progress, Moskova.

Rosa Luxemburg -säätiö (2009) Kiireellinen vetoomus solidaarisuuden yhteiskunnan puolesta, teoksessa Nykykiisi ja Marx. Kustannusyhtiö TA-Tieto Oy, Helsinki.

Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *