Taneli Hämäläinen – Kuka ryösti Egypti Oyj:n?

Teksti julkaistu alunperin Shtfck.bizissä.

Kansainvälinen yhteisö lupaa katkaista laittoman pääomavirran ja palauttaa diktaattorien varastamat rahat. Väitteeseen uskoo kuka haluaa… Joka tapauksessa globaali järjestelmä on työn alla, vaikka YK ja Maailmanpankki ovatkin edelleen sekä voimattomia että haluttomia toimimaan finanssisektorin intressejä vastaan. Kiitos kehityksen, Egyptillä on pitkä tie rahojen palauttamiseen. Kenen tilille Hosni Mubarakin miljardit lopulta päätyvät?

Kansainvälinen kiinnostus Egyptin tilanteeseen lopahti väkivaltaisuuksien loppuessa Tahrir-aukiolla. Media oli saanut vallankumouksensa, oikeus voitti ja oli aika jatkaa seuraavan kriisipesäkkeen kimppuun.

Vallankumouksilla on paha tapa toimia median logiikan vastaisesti. Kuten Gill Scott-Heron 80-luvun lopulla lakonisesti lausui: ”revolution will not be televised”. Lausunnossa piilee syvä totuus, joskin toisenlainen kuin runoilija aikanaan tarkoitti.

Egyptin vallankumous, samoin kuin Tunisian, on vasta alkanut. Älkää kuulko länsimaalaisia messiaita, mitään ei ole ratkaistu. Valta ei siirry mystisesti kansalle vain kaatamalla pari patsasta ja ajamalla diktaattori Punaiseenmereen. Todellisessa maailmassa, todellisine ongelmineen, tämä on vasta se hetki, jolloin asioita muutetaan. Diktaattorin kukistaminen on itsestäänselvyys, se miten kansalle palautetaan päätäntävalta omasta maastaan ja taloudestaan, on todellinen kysymys.

Puolan Solidaarisuusliikettä ja vallankumousta johtanut Lech Walesa totesi aikanaan, että pahinta kommunismissa ei ole itse kommunismi vaan se, mikä sitä seuraa. Walesa tarkoitti siirtymävaihetta, joka on nyt egyptiläisilläkin edessä.

Ja mikäpä on siirtyessä, kun suurten tuki on jälleen valtion puolella. Yhdysvaltain El Jefe, Barack Obama lupasi Egyptille pikkaisen reilun 1o0 miljoonan dollarin tukipaketin. Tämän täytyy olla jonkinlainen vitsi, kun huomioidaan Egyptille vallankumouksesta koituvat kustannukset.

Siirtymävaiheella tarkoitetaan yleensä globaalissa jargonissa siirtymävaihetta diktatuurista/kommunismista/täydestä anarkiasta siistiin ja kauniisti pakattuun markkinatalouteen. Tämä siirtymä on ajanut useita maita pahempaan kaaokseen kuin itse vallankumous ja siirtymävaiheessa kansan varallisuutta on kavallettu yhtä häpeilemättömästi, jos ei vielä törkeämmin, kuin sitä edeltävien hirmuhallintojen aikana.

Jos tämä kuulostaa vieraalta tai uskomattomalta, suosittelen tutustumaan itänaapurimme lähihistoriaan… tai vaikka Etelä-Afrikan, tai Puolan. Esimerkkejä on kymmeniä.

Missä ne rahat on?!

Kun väkivaltaisuudet päättyivät, heräsi seuraava suuri kysymys: missä ovat egyptiläisten rahat? Tosin, kysymys muotoiltiin länsimaisessa mediassa muotoon: missä ovat Mubarakin rahat?

Global Financial Integrityn (Washingtonissa päämajaansa pitävän tutkimusryhmän, GFI) julkaiseman raportin mukaan pelkästään vuosien 2000 ja 2008 välisenä aikana Egypti menetti liki 60 miljardin dollarin edestä varallisuutta luoja tietää minne. Tämä on aivan käsittämätön summa maassa, jonka väestöstä 40 prosenttia elää alle 2 dollarin päiväansioilla. Varovaisten arvioiden mukaan Mubarakin omaisuus on yhdestä kahteen miljardia dollaria. GFI:n luvut huomioiden, totuus lienee karumpi.

Chatham Housen (Lontoossa päämajaansa pitävä “yksityinen” tutkimuskeskus) veroparatiiseihin erikoistunut asiantuntija Nicholas Shaxson arvioi CNN:n haastattelussa rahojen kadonneen ympäri maailmaa. Lontooseen, Dubaihin, Singaporeen, maihin, joissa viimeinen faarao viihtyi ja varmasti viihtyy jatkossakin. Kiinteistökauppaa Mubarakin on harjoittanut sekä Yhdysvalloissa että Sveitsissä. Vaikea sanoa, sillä ainoastaan rahaa vastaanottaneet tahot tietävät totuuden.

EU rupesi nopeisiin toimiin ja päätti jäädyttää ensin Tunisian diktaattori Ben Alin ja tämän lähipiirin varallisuutta samoin kuin myöhemmin Mubarakin. Oikeastaan EU ei päättänyt mitään, vaan ohjeisti jäädyttämään tilejä ja varallisuutta.

Sveitsi toimi, ei EU:n ohjeistuksen seurauksena, vaan Egyptin syyttäjänviranomaisten pyynnöstä, kuten maan omat lait velvoittavat, ja Reuters uutisoi helmikuun 11. päivä molempien diktaattorien mahdollisten varojen jäädyttämisestä. Summia ei Sveitsin ulkoministeriö julkisuuteen lipsauttanut.

Kaikki hyvin, siis. Varat palautetaan Egyptin kansalle, joka voi niiden turvin aloittaa tuoreen demokratian rakentamisen. Viva la Revolution ja silleen… Arvaatte varmasti, ettei tämä ole näin yksinkertaista.

Ihan oikeasti, missä ne rahat on!?

Maailmanpankin käynnisti vuonna 2007 yhteistyössä Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) kanssa Varastettujen rahojen palautusohjelman (StAR). Ohjelman pohjana toimii YK:n korruption vastaisen kokouksen (UNCAC) päätöslauselma, jonka on tunnustanut 148 jäsenmaata.

Tarkoituksena on luoda globaali verkosto, joka helpottaa rikollisen rahaliikenteen seuraamista, paikantamista ja palauttamista. Ohjelma on todellakin ensimmäinen laatuaan ja siinä mielessä merkittävä sellainen, mutta ennen kuin riemuitsemme turhaan, tarkastellaanpa hiukan tilastoja paperille kirjoitettujen kauniiden sanojen takaa.

Maailmanpankin arvio laittomien rahavirtojen arvoksi kehittyvien ja kehitysmaiden osalta on noin 20-40 miljardia dollaria. Tämä on hyvin varovainen arvio, sillä GFI arvioi vastaavan summan liikkuvan todellisuudessa jossain 600 ja 800 miljardin välillä. Maailmanlaajuisen laittoman pääomavirran vuosittaiseksi arvoksi Maailmanpankki puolestaan arvioi 1-1,6 triljoonaa dollaria. Varovainen arvio tämäkin.

Selvennykseksi vielä. Laiton pääomapako tarkoittaa varoja, jotka on ansaittu, siirretty tai käytetty rikkoen jonkin maan lakeja. Kyse on varoista, joiden alkuperä liittyy joko lainvastaiseen toimintaan, kuten korruptioon, laittomien tavaroiden tuotantoon, muuhun rikollisuuteen tai yritykseen varallisuuden piilottamiseen jonkin maan veroviranomaisilta.

Suhteutetaanpa näitä summia seuraavan grafiikan avulla. Lottonumerot ovat: 20, 40, 600, 800, 1 000 ja 1 200 miljardia dollaria.

Oletetaan, että vuosittainen rikollisen toiminnan arvo kehittyvissä ja kehitysmaissa olisi Maailmanpankin kultainen keskitie, eli 30 miljardia. Tämä tarkoittaisi sitä, että 15 viimeisen vuoden aikana varallisuutta on kadonnut n. 450 miljardin dollarin edestä. Samaan aikaan rahoja on palautettu StAR-ohjelman kaltaisten toimenpiteiden avulla 5 miljardia dollaria. Siis, alle kaksi prosenttia kadonneesta varallisuudesta. En voi tarpeeksi painottaa, että puhumme nyt todella varovaisista arvioista.

Mikäs tässä nyt mättää?

YK selittää ongelman seuraavasti. Ensinnäkin, rahojen jäljittäminen on vaikeaa ellei mahdotonta; toiseksi, mailta, jotka rahojaan karhuavat, puuttuu usein poliittinen tahto oikeusprosessiin ja kolmanneksi, itse oikeusprosessi on liian monimutkainen.

Sama suomeksi: rikollinen raha on helppo kadottaa globaalin talouden sokkeloihin, diktaattorin korvaa usein tämän lähipiiri, joka on haluton tutkimaan rikoksia, joihin ovat itse osallistuneet ja monesti oikeutta hakevilla mailla ei ole resursseja oikeusprosessiin, joka on yhtä vitun kallis kuin monimutkainenkin.

Tämä on ymmärrettävää, sillä yhteisiä pelisääntöjä ei ole, ja jokainen maa toimii omaa lainsäädäntöään mukaillen. Ymmärrettävää myös, että sanoilla oikeudenmukaisuus ja eettisyys on prosessissa hyvin vähän painoarvoa.

Egyptiläiset, hold your camels, tässä voi kestää tovi.

Nyt JUMALAUTA, missä ne rahat on?!

Nopea katsaus tapauskohtaisiin tutkimuksiin, oikeuden päätöksiin ja tuloksiin paljastaa, että StAR todellakin toimii. Rahaa palautetaan maihin, joista se on alun perin ryöstetty.

Muutama esimerkki.

Vuosien 1993 ja 1998 Nigeriaa hallitsi sotilasdiktaattori kenraali Sani Abacha. Kenraalin epäillään kavaltaneen nigerialaisten rahoja jopa 5 miljardin dollarin edestä. Tähän mennessä varoja on löydetty 2,6 miljardin edestä ja palautettu 1,3 miljardin edestä. Tutkinta jatkuu.

Filippiinien diktaattori Ferdinand Marcosin epäillään kavaltaneen 5-10 miljardia dollaria, joista tähän mennessä on jäljitetty reilu 650 miljoonaa. Kaikki löydetyt varat on palautettu.

Indonesiassa 32:n vuoden uran tehneen Suharton arvioidaan kähmineen varallisuutta 15-35 miljardin dollarin edestä. Tuskin mitään on palautettu ja korvaukset rikoksista ovat olleet nimellisiä. Suharton poika Tommy on kansainvälisen tutkinnan kohteena, mutta tämän varoja ei ole jäädytetty. Tutkinta jatkuu.

Pelkästään nämä kolme herraa ovat ansainneet rikollisilla toimillaan vähintään 20 miljardin dollarin edestä varallisuutta. Rahaa on puolestaan palautettu vain hieman yli 2 miljardin edestä. Bernie Madoffin ja Mubarakin ohella Abacha, Marcos ja Suharto kuuluvat maailman historian menestyksekkäimpiin talousrikollisiin, joita on koskaan rikoksistaan syytetty. Eräänlaisia markkinatalouden sankareita.

Kolme esittämääni esimerkkiä täyttää juuri ja juuri kehittyvien ja kehitysmaiden vuosittain laittomaan pääomapakoon menettämät varat. Siis, ainoastaan yhden vuoden osalta. Ja tämä on se positiivinen arvio.

Kaikki kolme esimerkkidiktaattoriani ovat myös ohjanneet varojaan Sveitsiin, mikä ei ole vähäisin syy, miksi nostan heidät esiin, mutta tästä hieman myöhemmin.

Esimerkeistä voi myös tehdä seuraavan päätelmän: homma toimii tavallaan, mutta tyhmäkin ymmärtää, että kaikkia rahoja ei saada koskaan takaisin. Itse asiassa ainoastaan murto-osa rahoista ylipäätään paikannetaan. Loppuosa tarinasta on surullista oikeusfarssia.

Asian vielä jotenkin käsittäisi, joskin valitettavana pitäisi, jos emme puhuisi tähtitieteellisistä summista. Tämä kiusallinen tieto herättää joitain huomattavasti vakavampia kysymyksiä.

Mutta ne rahat…?!

Miksei rahoja sitten löydetä? No, siksi että rahoja on pesty, kierrätetty, piiloteltu, ilmoitettu toisten ihmisten nimiin, sijoitettu ties mihin, muunnettu reaaliseksi varallisuudeksi kuten kullaksi ja lopulta talletettu veroparatiiseihin, joita ei juuri kiinnosta, mistä rahat tulevat. Miksi kiinnostaisi?

Pahimmassa tapauksessa rahat vastaanottavat pankkiirit on maksettu ja voitelurahoja on kylvetty jokaiseen osoitteeseen, johon varat ovat matkallaan pysähtyneet.

Afrikka on hyvä esimerkki siitä, miten vähän ihmisiä todellisuudessa kiinnostaa. Maanosan ahdinko lasketaan yleensä uusliberaalien piirissä huonon johdon syyksi. Kyseessä on siis ns. Nallen Pohjaton Kaivo. Tämä on totta, mutta laukomalla edellisen kaltaisia typeriä argumentteja, unohdetaan toisen osapuolen, eli pankkien, vastuu.

Sveitsin pankkilaitos leikki hyvää poliisia jäädyttäessään Mubarakin varat, eikä kukaan kysy, miten on ylipäätään mahdollista, että varat alunperin otettiin vastaan?

UNCAC:ssa kysytään nyt vakavissaan, kirkkain sinisin silmin, pitäisikö pankkien kantaa vastuuta? Pitäisikö ottaa käyttöön “know your customer” –käytäntö, missä pankki olisi velvoitettu tarkastamaan kauppatavaransa alkuperä. Sanomattakin selvää, että tämä kaikki on sanahelinää, vaikka UNCAC päätöslauselmassaan pankeilta juuri tätä käytäntöä vaatii. On trendikästä horista läpinäkyvyydestä, kun samaan aikaan kun valtava osa veroparatiisien kuten Sveitsin rahaliikenteestä ja talletuksista perustuu juuri näkymättömyyteen.

Tax Havens: Myths vs. Facts

Pankkeja ei kiinnosta mistä raha tulee, sillä rahan arvo ei muutu, vaikka se olisi rikollista rahaa. Kukaan ei pankkeja myöskään toimenpiteisiin velvoita ja jos velvoittaa, kyse on helvetillisen oikeusprosessin tuloksesta, joka on aina poikkeustapaus. Nyt voimassa oleva ohjeistus on pelkkä ohjeistus, koska bisnes on bisnestä. Vain idiootti antaisi ohjeiden vaikuttaa voittoihin.

Ehkä kiusallisin syy kuitenkin on, että myös pankit osallistuvat rikolliseen toimintaan. Minä annan kaksi miljoonaa, sinä pidät toisen, etkä kyselee enempää.

Jos Maailmanpankin tilastot pitävät edes likimain paikkansa, puhumme melkoisesta likviditeettiruiskeesta. Rahamäärä on niin merkittävä, että se näkyy kansantalouksissa, ja jos jäädytettyjä varoja ei oikeudellisista syistä palauteta takavarikoinnista huolimatta, arvatkaa kuka rahat kirjaa omalle tililleen. Arvasitte oikein.

Laittoman varallisuuden palauttamisen ympärille – oli vastaajana sitten valtio tai yksityishenkilö – on syntynyt valtava bisnes. Paskaa tonkiessani eksyin uusille ja edelleen uusille sivustoille, jotka kaikki myyvät palvelujaan, osaamistaan, ja arvasitte jälleen oikein, nämä firmat eivät valikoi asiakkaitaan eettisin perustein.

Antakaa nyt edes jotain?!

Kolme keskeisintä maata, joihin laittomia varoja ohjataan ovat Sveitsi, Englanti ja Yhdysvallat. Näistä maista löytynee myös osa Mubarakin varallisuudesta, joka aikaisemmin Egyptin varallisuutena tunnettiin.

Prosessi rahojen palauttamiseksi etenee seuraavasti.

Egyptin rikollinen ja korruptoitunut armeija, joka kaappasi vallan Mubarakilta aloittaa selvityksen, eli palkkaa jumalattoman kalliita palveluja tarjoavan yrityksen metsästämään rahoja. Itse palkkaisin International Association for Asset Recoveryn (IAAR), heidän sivunsa vetoavat punaisella värimaailmallaan.

Tämän jälkeen Egypti lähettää avustuspyynnön kohdemaihin, joista varoja löytyy ja palkkaa IAAR:n avustamaan avustuspyynnön valmistelussa. Tästä saattaa jo seurata jäädyttämispäätös, minkä jälkeen Egypti palkkaa IAAR:n hoitamaan itse oikeusprosessin, mikä käytännössä tarkoittaa lakimiesten armeijaa ja noin miljardia yksittäistä oikeustaistelua. Vitunmoisilla valituskierroksilla varustettuna. Luonnollisestikin.

Toisena osapuolena oikeustaistelussa on Mubarak perikuntineen, pankki, sijoitusyhtiö, rahasto tai mikä tahansa yhtiö, joka on luultavasti myös palkannut IAAR:n, vetoavathan heidän sivunsa punaisella värimaailmallaan. Ja kansa voittaa.

Ennen kuin egyptiläiset innostuvat liikaa, heille lienee pakko kertoa eräs kiusallinen totuus. Sveitsi uudisti helmikuun ensimmäisenä päivänä lainsäädäntöään varojen palautuksen osalta. Uusi laki kulkee nimihirviöllä Restitution of Illicit Assets Act (RIAA). IAAR arvio lain estävän Mubarakin varojen palauttamisen, sillä maalla menee liian hyvin.

Katsokaas, RIAA:n mukaan maan, joka varojen palautusta hakee, täytyy itse kustantaa oikeusprosessi (ja monesti sitoutua ehtoihin, kuten maksuosuuksiin, jotka joskus nousevat kymmeniin prosentteihin) ellei se ole ns. ”failed state”, eli epäonnistunut valtio. Laki tunnetaan nimellä ”Papa Doc”, sillä se sai alkunsa Duvalierin Haitilta kavaltamien varojen tutkinnasta… tai tarkemmin ottaen tutkinnan epäonnistumisesta. Köyhällä Karibian saarivaltiolla ei ollut rahaa kalliiseen oikeusprosessiin, joten Sveitsi tuli vastaan lainsäädännöllään ja kohensi imagoaan oikeudenmukaisena veroparatiisina.

IAAR:n asiantuntija epäilee, että Egyptin kohdalla ehto ei täyty. Samaan hengenvetoon asiantuntija muistuttaa, että on varsin epäselvää, mitä termillä itse asiassa edes tarkoitetaan, sillä ennakkotapauksia ei ole. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että Egypti on Sveitsin mielestä riittävän rikas käymään oikeustaistelua sveitsiläisten pankkien kanssa, joihin Mubarakin rahat ovat kadonneet.

Mikä loistava tekosyy Egyptin “uudelle” hallitukselle olla kaivelematta korruptioskandaalia.

Sveitsi siis jäädytti varat, mutta ei tee mitään niiden palauttamiseksi. Niinpä. Muistatte varmasti, kenen tilille faaraon miljardit kilahtavat, jos niitä ei vaadita oikeusteitse palautettaviksi. Kyllä, Sveitsin. Ja tietenkin IAAR:n, joka laskuttaa joka vitun tahoa.

On muitakin esimerkkejä rahojen palauttamisen problematiikasta. Irakissa Yhdysvallat jäädytti runsaasti varoja, jotka varastettiin Öljyä ruuaksi –ohjelman yhteydessä. Rahoja ohjataan nyt jenkkitilien kautta uudelle Yhdysvaltojen nimittämälle hallitukselle, eli toisin sanoen, rahat katoavat kerta toisensa jälkeen.

Nigerian tapauksessa Maailmanpankki katsoi maan olevan liian köyhä ja korruptoitunut ottaakseen vastaan Abachan jäädytettyjä varoja. Tämä oli varmasti aivan oikea päätös. Niinpä Maailmanpankki valitsi oikeudenmukaisen tahon, eli itsensä, investoimaan varat ”kehitykseen”.

Sekä Irakin, että Nigerian tapaus ovat tärkeitä opetuksia Egyptille. Julkiset varat, jotka mailta varastettiin, valjastettiin myöhemmin politiikan ja markkinaideologian levittämisen.

Emme siis todellisuudessa palauta rahoja paikalliselle hallinnolle, päätämme vain ulkopuolisen ja myötämielisen tahon, jonne ne ohjataan uudelleen. Ja nauramme matkan pankkiin.

Pitäkää rahanne, perkele!

Seuraavaksi kaatuu Gaddafi. Financial Times oli ennalta viisas ja julkaisi jo ennen vallankumousta laajan kartoituksen itsevaltiaan varallisuudesta. Yhdysvallat, Sveitsi ja Britit mainittiin jälleen. Oli öljy-yhtiötä, rahastoa ja italialaista pankkia. Tahoja, jotka mukisematta luovuttavat varansa jollekin vitun Libyalle.

Egypti tuskin saa koskaan muuta kuin murusia Mubarakin miljardeista. Todellisuudessa varallisuus on kadonnut jo pitkän aikaa sitten finanssitodellisuuden bittiavaruuteen, ja ainoa voittaja tulevissa oikeustaisteluissa on pankkijärjestelmä verikoirineen.

Eipä jotenkin tullut yllätyksenä. Antikliimaksien antikliimaksi.

Egyptin täytyy hyväksyä tosiasiat ja jatkaa vallankumousta, joka – kuten mainittua – on vasta aluillaan. Ei armeija, joka tuki Mubarakia yli 30 vuotta, halua aloittaa tutkintaa Egyptin eliitin toimista. Hehän paljastaisivat itsensä.

Egyptin demokraattista epätoivoa seuraa kysymys, oliko tämä valtion orkestroima kusetus, vai mitä vittua tapahtui?

Opin taannoin Hanoin kaduilla kantapään kautta, että jos jokin kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se harvemmin sitä on. Rakkaalla lapsella on monta nimeä… on Spanish Prisoneria ja Nigerian Scamia. Nyt egyptiläiset saavat omansa.

Mutta kuka ryösti Egypti Oyj:n? Oliko se Mubarak? Oliko se armeija? Vai oliko se globaali rahoitusjärjestelmä? Hyvän kusetuksen taika piilee siinä, että edes kusetuksen jälkeen uhri ei tiedä, mitä helvettiä tapahtui. Joku nauraa joka tapauksessa koko matkan pankkiin. Jos ei siellä jo valmiiksi istu.

Facebook-kommentit
One Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *