Kirjoittanut Julius Jääskeläinen, lyhyempi versio kirjoituksesta julkaistu musazine Kuumassa Linjassa (nro 14).
Tämä on ympäristörikos. Ei siksi että kirkkoveneen tai soikion muotoisia taloja ei saisi tehdä. Siitä vaan. Mutta siinä rikotaan historiallisesti arvokas ympäristö. Se on kuin keskelle Puu-Käpylää tehtäisiin joku hassunhauska postmoderni siittimen muotoinen kerrostalo. Kyllä, tiedän että Ylioppilaskylää ei rakasteta yhtä paljon kuin Puu-Käpylää. Silti. Ei 1920-luvulla rakennettua Puu-Käpylääkään rakastettu 1960-luvulla.
Ylioppilaskylä rakennettiin 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Talojen päätyseinät ovat brutaalia betonia, pajunoksilla karkeaksi harjattua. Pitkät sivut ovat kantavien betoniseinien väliin asennetuista puuelementeistä tehtyjä säännönmukaisia ruudukoita. Betoniset kulkusillat yhdistävät peilautuviin tuulihyrrämuodostelmiin rakennettuja kortteleita. Asuntojen oviin on maalattu isot Helvetica-numerot. Rakenne toistuu samanlaisena korttelista toiseen niin että sen voisi kuvitella jatkuvan kilometrejä. Se palvelee ihmisen objektiivisia fyysisiä ja sosiaalisia tarpeita, mutta ei tee ainuttakaan mielistelevää tai houkuttelevaa elettä. Se on teollisesti tuotettu betoniruudukko, eikä peittele sitä.
Tämä on brutalismia.
Arkkitehtuurisuuntaukset eivät synny tyhjiössä. Ne liittyvät historiaan, aikakautensa aatteellisiin, teknisiin, taloudellisiin ja poliittisiin suuntauksiin, jotka ovat kaikki kietoutuneita toisiinsa. Nykyistä edeltävän kauden arkkitehtuuria hyljeksitään aina, muka esteettisin perustein, mutta kyse on enemmän neuroottisesta reaktiosta, jolla pyritään karkottamaan trauma mielestä. Traumoja on kuitenkin ennemmin tai myöhemmin käsiteltävä. Brutalismin kunnianpalautuksen aika on käsillä.
Jos satunnaisotokselta kysyy, mitä on brutalismi, puolet ei tiedä sanaa. Puolet sanoo että se on sellaista betonibunkkeriarkkitehtuuria. He ovat väärässä. Tai tietysti he ovat oikeassa. Mutta vain siinä mielessä kuin voi sanoa että barokki on sellaista kirkkoarkkitehtuuria.
Sanan “nybrutalism” keksi Hans Asplund vuonna 1950 kuvaamaan Bengt Edmanin ja Lennart Holmin piirtämää taloa, joka oli tehty rappaamattomasta tiilestä. Alison ja Peter Smithson nappasivat sanan (englanniksi käännettynä, “new brutalism”) ja markkinoivat sillä 1949-1954 piirtämäänsä koulua, joka oli tehty teräksestä, lasista ja rappaamattomasta tiilestä.
Brutalismissa on kyse siitä, että ei peitellä eikä hiota materiaaleja ja rakenteita turhaan. Tästä syystä se on enemmän etiikka kuin estetiikka. Betoni nyt vain sattui olemaan tämän vuosisadan suosituin materiaali (ja syystä).
Hannes Meyer oli sveitsiläinen kommunistiarkkitehti, ja hän otti funktionalismin vakavasti. Kaikelle, siis aivan kaikelle, piti olla toiminnallinen perustelu. Seiniä ei todellakaan rapattu valkoiseksi vain koska se näyttää kivan modernilta ja abstraktilta.
Meyer johti Bauhausia (siitä te olette kuulleet) ja pani opiskelijat oikeaan duuniin rakentamaan taloja paikallisille työläisille. Sitten kun natsit alkoivat päästä valtaan, voitte arvata että kommunistiopetukselle tuli loppu. Tilalle nostettiin epäpoliittinen Ludwig Mies van der Rohe. Meyer lähti muutamien oppilaittensa kanssa Neuvostoliittoon ja suunnitteli sinne sarjatyönä tuntemattoman määrän ammattikouluja iskurityöläisten kouluttamiseksi (paljasta betonia ja rappaamatonta tiiltä).
Morris piirsi jo uransa varhaisvaiheessa 1859 itselleen talon, joka pöyristytti porvarillista naapurustoa koska sen materiaalit olivat sitä mitä ne näyttivät olevan (enimmäkseen punaista, rappaamatonta tiiltä). Talo oli myös hirvittävän epäsymmetrinen. Ikkunat oli sijoitettu julkisivuihin sisällä olevien huoneiden eikä tyylin vaatimusten mukaan. Huoneet oli järjestetty käytännöllisesti, ei symmetrisesti, keskiaikaisten englantilaisten talojen tapaan.
Goottilaisia katedraaleja eivät suunnitelleet arkkitehdit, vaan kivenhakkaajat. Suippokaari (joka muuten oli omaksuttu muslimeilta tuomisena ristiretkiltä) ei ollut esteettinen aihe, vaan rakenteellinen ratkaisu. Tai käytettiin sitä tietysti koristeenakin, mikä onkin luonnollista, koska keskiajan rakennustaiteessa mitään tiukkaa jakoa käytännöllisen ja esteettisen ratkaisun välillä ei koskaan ollut. Joka tapauksessa goottilaiset kirkot olivat rakenteellisesti paljon kekseliäämpiä ja loogisempia, materiaalia säästävämpiä ja valoisampia kuin seuranneen kauden. Ja Morrisin mielestä näistä syistä myös kauniimpia.
Gotiikassa sama kivenhakkaajaporukka toteutti ja suunnitteli niin rakenteen kuin koristelunkin. Itse asiassa koristeet hakattiin samoihin kiviin, jotka myös pitivät talon pystyssä. Renessanssista alkaen talot rakennettiin niin, että ensin tehtiin runko (yleensä tiilestä) ja tämä kuorrutettiin kiveä jäljittelevällä rappauksella tai (harvemmin) aidolla kivellä.
Goottilainen arkkitehtuuri oli rakentamisen taidetta, kun taas renessanssiarkkitehtuuri ja sitä seuranneet tyylit olivat rakennuksen muotoilun ja koristelun taidetta.
On merkille pantavaa, että 1800-luvun uusgoottilaiset arkkitehdit, kuten Viollet-le-Duc, lähes välittömästi innostuivat soveltamaan löytämiään rakenteen ja materiaalien loogisen, toiminnallisen ja rehellisen käytön periaatteita myös moderneihin materiaaleihin kuten teräkseen ja betoniin. (Helsingin uusgoottilaisessa, rappaamattomasta punatiilestä tehdyssä Johanneksen kirkossa muuten koristeet on tehty betonista.)
Arkkitehtuurin postmodernismilla on aika vähän tekemistä filosofian ja kirjallisuuden postmodernismin kanssa. Löydettiin idea, että arkkitehtuuri on kieli. Että talojen muodoilla on merkityksiä, jotka ovat riippumattomia rakenteellisesta, toiminnallisesta ja materiaalisesta sisällöstä. Karkeasti tämä tarkoitti sitä, että Las Vegasista ja Disneylandista tuttu rakennustapa, jossa yhdentekevät, yksinkertaiset ja halvat laatikot verhoiltiin halvoilla materiaaleilla näyttämään jännältä ja kaupallisesti houkuttelevilta, sai akateemisen oikeutuksen.
Tärkeintä oli, että talon muodolla ei tarvinnut olla enää mitään tekemistä talon konkreettisen rakenteen eikä varsinkaan talossa tapahtuvien konkreettisten toimintojen kanssa.
Syy, miksi arkkitehdit tarttuivat innolla tähän oppiin, oli se, että taloissa tapahtuvat konkreettiset toiminnot olivat muuttuneet sangen ikäviksi. Sodan lopusta noin vuoteen 1975 saakka länsimaissa oli rakennettu sosialidemokraattista hyvinvointiyhteiskuntaa. Syyt tämän projektin loppumiseen ovat monimutkaiset ja kiistanalaiset. Mainitaan öljykriisi, inflaatio. Mainitaan uusliberaali ideologia. Neuvostoliiton lopullinen muumioituminen. Chilen vallankaappaus. Thatcher, Reagan. Hiljainen kevät. Rooman klubi. Kuuden päivän sota. Se kuinka CIA nujersi Mustat pantterit dumppaamalla mustiin kortteleihin heroiinia kuten englantilaiset kiinaan oopiumia 1800-luvulla.
Sen mukana meni brutalismi, joka ei ollut enää lainkaan houkutteleva ilman toimintoja, joita se oli ilmentänyt: Edullisia, mukavuuksin varustettuja asuntoja kaikille. Ostoskeskuksia, joista työläiset saattoivat palkallaan ostaa käytännöllisiä tavaroita, mihin vielä muutama vuosi sitten kellään ei ollut varaa. Yliopistoja, jonne kuka tahansa saattoi päästä opiskelemaan. Sosiaalivirastoja, terveyskeskuksia ja sairaaloita, jotka turvasivat toimeentulon niillekin joille kävi ruumiillisesti tai taloudellisesti huono onni.
Brutalismi on etiikkaa, ei estetiikkaa. Jos sen eettinen pohja putoaa, jää vain karkea betoni, teräs, lasi ja tiili. Tämä teki brutalismista ironisesti täydellisen syntipukin. Kun hyvinvointiyhteiskunta muuttui dysfunktionaaliseksi, sen kasvot olivat brutalistiset. Brutalistinen estetiikka – joka siis ei ollut tarkoitettu estetiikaksi – muuttui symboliksi uuden poliittis-taloudellisen kehityksen konkreettisille vaikutuksille. Sanottiin, että betonilähiöt aiheuttivat apatiaa, addiktioita ja rikollisuutta, kaikkea mahdollista pahaa. Niinhän vieläkin sanotaan. Väite kestää vakavaa tarkastelua yhtä vähän kuin muutkin oikeiston ideologiseen arsenaaliin kuuluvat uskomukset, kuten nyt vaikkapa se, että maahanmuutto aiheuttaa rikollisuutta tai että kyllä jokaiselle halukkaalle töitä löytyy.
Le Corbusier oli markkinoinut arkkitehtuuriaan naurettavalla väitteellä, että moderni arkkitehtuuri voisi toimia korvikkeena vallankumoukselle. Nyt moderni arkkitehtuuri toimikin syntipukkina epäonnistuneen vallankumouksen tilalle nousseen taantumuksen luomalle kurjuudelle.
Sosialismin tavoite oli yhteiskunnan parantaminen taiteen, tieteen ja tekniikan keinoin. Uusliberalismin tavoite on peittää yhteiskunnan huonontuminen viihteen, ideologian ja, noh, tekniikan keinoin.
