Kun vihaamme brutalismia, vihaamme hyvinvointivaltiota

Kirjoittanut Julius Jääskeläinen, lyhyempi versio kirjoituksesta julkaistu musazine Kuumassa Linjassa (nro 14).

Luin, että Turun Ylioppilaskylän keskelle, yllä olevassa vanhassa kuvassa näkyvään paikkaan, aiotaan rakentaa soikion muotoinen talo, jonka keskellä on ns. kirkkoveneen muotoinen piha.

Tämä on ympäristörikos. Ei siksi että kirkkoveneen tai soikion muotoisia taloja ei saisi tehdä. Siitä vaan. Mutta siinä rikotaan historiallisesti arvokas ympäristö. Se on kuin keskelle Puu-Käpylää tehtäisiin joku hassunhauska postmoderni siittimen muotoinen kerrostalo. Kyllä, tiedän että Ylioppilaskylää ei rakasteta yhtä paljon kuin Puu-Käpylää. Silti. Ei 1920-luvulla rakennettua Puu-Käpylääkään rakastettu 1960-luvulla.

Ylioppilaskylä rakennettiin 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Talojen päätyseinät ovat brutaalia betonia, pajunoksilla karkeaksi harjattua. Pitkät sivut ovat kantavien betoniseinien väliin asennetuista puuelementeistä tehtyjä säännönmukaisia ruudukoita. Betoniset kulkusillat yhdistävät peilautuviin tuulihyrrämuodostelmiin rakennettuja kortteleita. Asuntojen oviin on maalattu isot Helvetica-numerot. Rakenne toistuu samanlaisena korttelista toiseen niin että sen voisi kuvitella jatkuvan kilometrejä. Se palvelee ihmisen objektiivisia fyysisiä ja sosiaalisia tarpeita, mutta ei tee ainuttakaan mielistelevää tai houkuttelevaa elettä. Se on teollisesti tuotettu betoniruudukko, eikä peittele sitä.

Tämä on brutalismia.

Suomessa on kaksi suurta, yhtenäistä brutalistisen järjestelmäarkkitehtuurin kokonaisuutta: Turun Ylioppilaskylä ja Oulun yliopisto (kuvassa). Nämä tulevaisuuden arkkitehtuurinähtävyydet ovat vaarassa. Niitä halutaan “piristää”, muuttaa “viihtyisämmiksi” tai “nykyajan vaatimusten mukaisiksi”. Kukaan ei puhuisi näin Puu-Käpylästä tai vaikkapa Suomenlinnasta. Niiden arkkitehtuuria kunnioitetaan. Brutalismia ei arvosteta, koska sen historiaa ei ymmärretä. Se nähdään pelkkänä virheenä.

Arkkitehtuurisuuntaukset eivät synny tyhjiössä. Ne liittyvät historiaan, aikakautensa aatteellisiin, teknisiin, taloudellisiin ja poliittisiin suuntauksiin, jotka ovat kaikki kietoutuneita toisiinsa. Nykyistä edeltävän kauden arkkitehtuuria hyljeksitään aina, muka esteettisin perustein, mutta kyse on enemmän neuroottisesta reaktiosta, jolla pyritään karkottamaan trauma mielestä. Traumoja on kuitenkin ennemmin tai myöhemmin käsiteltävä. Brutalismin kunnianpalautuksen aika on käsillä.

Brutalismi ei ole tyyli. Se on enemmän etiikka kuin estetiikka. Sitä paitsi se on itse asiassa gotiikkaa.

Jos satunnaisotokselta kysyy, mitä on brutalismi, puolet ei tiedä sanaa. Puolet sanoo että se on sellaista betonibunkkeriarkkitehtuuria. He ovat väärässä. Tai tietysti he ovat oikeassa. Mutta vain siinä mielessä kuin voi sanoa että barokki on sellaista kirkkoarkkitehtuuria.

Sanan “nybrutalism” keksi Hans Asplund vuonna 1950 kuvaamaan Bengt Edmanin ja Lennart Holmin piirtämää taloa, joka oli tehty rappaamattomasta tiilestä. Alison ja Peter Smithson nappasivat sanan (englanniksi käännettynä, “new brutalism”) ja markkinoivat sillä 1949-1954 piirtämäänsä koulua, joka oli tehty teräksestä, lasista ja rappaamattomasta tiilestä.

Brutalismissa on kyse siitä, että ei peitellä eikä hiota materiaaleja ja rakenteita turhaan. Tästä syystä se on enemmän etiikka kuin estetiikka. Betoni nyt vain sattui olemaan tämän vuosisadan suosituin materiaali (ja syystä).

Brutalismia oli tietysti kauan ennen kuin arkkitehdit keksivät termin. Esimerkiksi toisen maailmansodan järkyttävän mahtavissa bunkkereissa. Tai varhaisen funktionalistin Hannes Meyerin suunnitelmissa. Meyeristä on muuten pakko kertoa enemmän, koska te ette ole kuitenkaan kuulleet hänestä.

Hannes Meyer oli sveitsiläinen kommunistiarkkitehti, ja hän otti funktionalismin vakavasti. Kaikelle, siis aivan kaikelle, piti olla toiminnallinen perustelu. Seiniä ei todellakaan rapattu valkoiseksi vain koska se näyttää kivan modernilta ja abstraktilta.

Meyer johti Bauhausia (siitä te olette kuulleet) ja pani opiskelijat oikeaan duuniin rakentamaan taloja paikallisille työläisille. Sitten kun natsit alkoivat päästä valtaan, voitte arvata että kommunistiopetukselle tuli loppu. Tilalle nostettiin epäpoliittinen Ludwig Mies van der Rohe. Meyer lähti muutamien oppilaittensa kanssa Neuvostoliittoon ja suunnitteli sinne sarjatyönä tuntemattoman määrän ammattikouluja iskurityöläisten kouluttamiseksi (paljasta betonia ja rappaamatonta tiiltä).

Ei brutalismin esihistoria tähän lopu. William Morris oli sosialisti, taiteilija ja kirjailija 1800-luvun Englannissa. Hän perusti Arts & Crafts -liikkeen. Liike halusi herättää henkiin keskiaikaisen käsityötaidon, jossa kiven tai puun veistäjä, kankaan kutoja tai posliinin polttaja suunnitteli ja toteutti itse koristelun valmistamaansa esineeseen. Renessanssista periytyvä toteutusprosessi, jossa esineitten muodon suunnittelee kirjanoppinut, todennäköisesti jalosukuinen hyypiö, joka ei toteutustekniikasta juuri mitään ymmärrä, nähtiin pahana ja vieraantuneena, mikä olikin tietysti aivan oikein.

Morris piirsi jo uransa varhaisvaiheessa 1859 itselleen talon, joka pöyristytti porvarillista naapurustoa koska sen materiaalit olivat sitä mitä ne näyttivät olevan (enimmäkseen punaista, rappaamatonta tiiltä). Talo oli myös hirvittävän epäsymmetrinen. Ikkunat oli sijoitettu julkisivuihin sisällä olevien huoneiden eikä tyylin vaatimusten mukaan. Huoneet oli järjestetty käytännöllisesti, ei symmetrisesti, keskiaikaisten englantilaisten talojen tapaan.

Morris oli prerafaelittien ystävä. Nämä olivat romanttisia taiteilijoita, jotka halusivat nimensä mukaisesti palata Rafaelia ja renessanssia edeltävään keskiaikaan, mennen niinkin pitkälle että alkoivat pukeutua keskiajan tyyliin. Morrisille keskiajan arvostus ei siis ollut kuitenkaan pelkästään romanttista.

Goottilaisia katedraaleja eivät suunnitelleet arkkitehdit, vaan kivenhakkaajat. Suippokaari (joka muuten oli omaksuttu muslimeilta tuomisena ristiretkiltä) ei ollut esteettinen aihe, vaan rakenteellinen ratkaisu. Tai käytettiin sitä tietysti koristeenakin, mikä onkin luonnollista, koska keskiajan rakennustaiteessa mitään tiukkaa jakoa käytännöllisen ja esteettisen ratkaisun välillä ei koskaan ollut. Joka tapauksessa goottilaiset kirkot olivat rakenteellisesti paljon kekseliäämpiä ja loogisempia, materiaalia säästävämpiä ja valoisampia kuin seuranneen kauden. Ja Morrisin mielestä näistä syistä myös kauniimpia.

Gotiikassa sama kivenhakkaajaporukka toteutti ja suunnitteli niin rakenteen kuin koristelunkin. Itse asiassa koristeet hakattiin samoihin kiviin, jotka myös pitivät talon pystyssä. Renessanssista alkaen talot rakennettiin niin, että ensin tehtiin runko (yleensä tiilestä) ja tämä kuorrutettiin kiveä jäljittelevällä rappauksella tai (harvemmin) aidolla kivellä.

Goottilainen arkkitehtuuri oli rakentamisen taidetta, kun taas renessanssiarkkitehtuuri ja sitä seuranneet tyylit olivat rakennuksen muotoilun ja koristelun taidetta.

On merkille pantavaa, että 1800-luvun uusgoottilaiset arkkitehdit, kuten Viollet-le-Duc, lähes välittömästi innostuivat soveltamaan löytämiään rakenteen ja materiaalien loogisen, toiminnallisen ja rehellisen käytön periaatteita myös moderneihin materiaaleihin kuten teräkseen ja betoniin. (Helsingin uusgoottilaisessa, rappaamattomasta punatiilestä tehdyssä Johanneksen kirkossa muuten koristeet on tehty betonista.)

Brutalismin valtakausi arkkitehtuurissa loppui postmodernismiin.

Arkkitehtuurin postmodernismilla on aika vähän tekemistä filosofian ja kirjallisuuden postmodernismin kanssa. Löydettiin idea, että arkkitehtuuri on kieli. Että talojen muodoilla on merkityksiä, jotka ovat riippumattomia rakenteellisesta, toiminnallisesta ja materiaalisesta sisällöstä. Karkeasti tämä tarkoitti sitä, että Las Vegasista ja Disneylandista tuttu rakennustapa, jossa yhdentekevät, yksinkertaiset ja halvat laatikot verhoiltiin halvoilla materiaaleilla näyttämään jännältä ja kaupallisesti houkuttelevilta, sai akateemisen oikeutuksen.

Tosin kun akateemiset arkkitehdit ryhtyivät soveltamaan metodia, laatikot kuorrutuksen alla eivät pian enää olleet yksinkertaisia ja halpoja. Päinvastoin.

Tärkeintä oli, että talon muodolla ei tarvinnut olla enää mitään tekemistä talon konkreettisen rakenteen eikä varsinkaan talossa tapahtuvien konkreettisten toimintojen kanssa.

Syy, miksi arkkitehdit tarttuivat innolla tähän oppiin, oli se, että taloissa tapahtuvat konkreettiset toiminnot olivat muuttuneet sangen ikäviksi. Sodan lopusta noin vuoteen 1975 saakka länsimaissa oli rakennettu sosialidemokraattista hyvinvointiyhteiskuntaa. Syyt tämän projektin loppumiseen ovat monimutkaiset ja kiistanalaiset. Mainitaan öljykriisi, inflaatio. Mainitaan uusliberaali ideologia. Neuvostoliiton lopullinen muumioituminen. Chilen vallankaappaus. Thatcher, Reagan. Hiljainen kevät. Rooman klubi. Kuuden päivän sota. Se kuinka CIA nujersi Mustat pantterit dumppaamalla mustiin kortteleihin heroiinia kuten englantilaiset kiinaan oopiumia 1800-luvulla.

Joka tapauksessa valoisa tulevaisuus katosi maailmasta noin 1972-75.

Sen mukana meni brutalismi, joka ei ollut enää lainkaan houkutteleva ilman toimintoja, joita se oli ilmentänyt: Edullisia, mukavuuksin varustettuja asuntoja kaikille. Ostoskeskuksia, joista työläiset saattoivat palkallaan ostaa käytännöllisiä tavaroita, mihin vielä muutama vuosi sitten kellään ei ollut varaa. Yliopistoja, jonne kuka tahansa saattoi päästä opiskelemaan. Sosiaalivirastoja, terveyskeskuksia ja sairaaloita, jotka turvasivat toimeentulon niillekin joille kävi ruumiillisesti tai taloudellisesti huono onni.

Brutalismi on etiikkaa, ei estetiikkaa. Jos sen eettinen pohja putoaa, jää vain karkea betoni, teräs, lasi ja tiili. Tämä teki brutalismista ironisesti täydellisen syntipukin. Kun hyvinvointiyhteiskunta muuttui dysfunktionaaliseksi, sen kasvot olivat brutalistiset. Brutalistinen estetiikka – joka siis ei ollut tarkoitettu estetiikaksi – muuttui symboliksi uuden poliittis-taloudellisen kehityksen konkreettisille vaikutuksille. Sanottiin, että betonilähiöt aiheuttivat apatiaa, addiktioita ja rikollisuutta, kaikkea mahdollista pahaa. Niinhän vieläkin sanotaan. Väite kestää vakavaa tarkastelua yhtä vähän kuin muutkin oikeiston ideologiseen arsenaaliin kuuluvat uskomukset, kuten nyt vaikkapa se, että maahanmuutto aiheuttaa rikollisuutta tai että kyllä jokaiselle halukkaalle töitä löytyy.

Le Corbusier oli markkinoinut arkkitehtuuriaan naurettavalla väitteellä, että moderni arkkitehtuuri voisi toimia korvikkeena vallankumoukselle. Nyt moderni arkkitehtuuri toimikin syntipukkina epäonnistuneen vallankumouksen tilalle nousseen taantumuksen luomalle kurjuudelle.

Sosialismin tavoite oli yhteiskunnan parantaminen taiteen, tieteen ja tekniikan keinoin. Uusliberalismin tavoite on peittää yhteiskunnan huonontuminen viihteen, ideologian ja, noh, tekniikan keinoin.

Brutalismia kohtaan viimeisen kymmenen vuoden aikana noussut uusi kiinnostus, vaikka se onkin pääasiassa muodoltaan idioottimaisen pinnallista (muunlaista ei voikaan odottaa sukupolvelta, joka on kasvanut uusliberaalin ideologian huomassa), voisi olla merkki siitä, että menneet unelmat eivät ole kuolleet, että ne ainoastaan kytevät aluskasvillisuudessa. Brutalismin lähtökohta oli, että visuaalinen muoto on merkityksetön ilman materiaalista, konkreettista sisältöä. Ajatus voisi (ehkä, toiveikkaasti) olla läpivisualisoituneessa kulttuurissamme vallankumouksellisempi kuin koskaan.

Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *