Lainapainotteisuudesta

Yliopistolakikeskustelu tuli ja meni. Ylioppilaiden asioiden edustuksen tehtäväkseen ottaneet tahot hymistelivät, ylioppilaat marssivat, heitä ei kuunneltu. Yhteistuumin hallitus työnsi yliopistot taas muutaman askeleen lähemmäksi yritysmaailmaa. Nyt on annettu merkkejä siitä, että kehitys jatkuu polulla, jonka päässä opiskelijasta on tullut pelkkä loppuun asti hiottu ratas kapitalismin koneistossa. Opintotukiasioita pohtinut työryhmä on tuonut ilmoille mietintöjään. Ja samaa linjaa vetää työministeri Anni Sinnemäki. Työryhmä ja työministeri pureutuvat yhteen suurimmista huolenaiheista, vastikkeettomaan opintotukeen, tuohon lusmuilurahaan jota opiskelijat nostavat lonkan vetämisen ja viinan kittauksen kassavarannoksi.

Lusmuilurahaksi asti opintotuesta ei ole. Sen suuruutta, tai siis pienuutta, voi konkretisoida vertaamalla sitä palkkatuloon. Vertailu ei tietenkään ole aukoton mutta tarkemmin ajatellen siinä on yllättävän paljon perää – kouluttaahan opiskelija itseään useimmiten työtä varten. Muussa tapauksessa työnantajan, esimerkiksi hänet palkkaavan yrityksen, tulisi hoitaa koulutus.

Opintojen perusmittayksikkö on opintopiste. Bolognan prosessi, jonka mukaan Suomenkin opintojen muutokset on linjattu, määrittelee yhden opintopisteen suorittamiseen arvioidun vaadittavan työpanoksen 27 tunniksi. Maisterintutkinnon suorittamiseen taas vaaditaan 300 opintopistettä. Opiskelijan on siis valmistumista varten suoritettava vähintään 8100 tuntia opintoja. Opintotukea saa tällä haavaa 55 kuukauden verran. Valmistuakseen siis opintotuen antamissa puitteissa opintoja on tehtävä 147 tuntia kuukaudessa. Opintorahan ja asumislisän – ts. vastikkeettoman opintotuen – maksimimäärä on noin 500 euroa kuukaudessa, mikä tekee opiskelijan tuntipalkaksi 3,4 euroa. Jos opiskelija ottaa tämän lisäksi kuukausittain maksimimäärän lainaa, 300 euroa, tuntipalkka nousee huimaan 5,4 euroon.

Joidenkuiden mielestä tämäkin on liikaa. Heidän mielestään opiskelija ansaitseekin olla köyhä. Opiskelijaelämä nähdään ansaittuna kiirastulena, kärsimyksenä tiellä kohti kirkkaampaa kruunua. Jatkuvana huolen aiheena päättäjille ja Helsingin Sanomien keskustelupalstojen kommentoijille ovat ylioppilaat jotka eivät tuota kirkkaampaa kruunua tavoittelemaan epävarmoille työmarkkinoille viidessä vuodessa kuitenkaan lähde. Syynä ei useimmille jahkailijoille ole laiskuus tai lorvailunhimo vaan tieto siitä kuinka monta maisteria yliopistosta valmistuu suoraan kortistoon. Toiset opiskelijat taas tekivät nuoruudessaan epäedullisen ratkaisun sen suhteen, mitä ainetta ryhtyivät lukemaan, ja huomasivat vasta jälkeenpäin että sen vaihtaminen ei ollutkaan ihan niin helppoa kuin luuli. Kenenkään työhalukkuutta ei lisää sen pohtiminen miten valmistumisen jälkeen päästään maksamaan pois lainavuorta epävarmassa taloudellisessa tilanteessa – siis sillä edellytyksellä että löytää työtä. Työttömyyden kasvaessa yliopisto toimii suojana epävarmuutta vastaan. Lisäksi moni haluaa sivistää itseään yliopiston jälkeenkin. Yliopiston jälkeen tästä tulee vaikeampaa, mm. siksi että monet yliopiston resurssit, kuten kirjastojen tietokannat, ovat vain yliopistoväelle varattuja. Yleensäkin ottaen meidän tulee kyseenalaistaa se, kuinka suuri tämä lorvimisen riski todellisuudessa on. Monille yliopisto on vain nyt pelkkä tarkoitushakoinen tutkinnonsuoritusväylä ja he lähtevät sieltä ensi tilassa pois.

Enää ei eletä siinä maailmassa missä päättäjät koulunsa kävivät, jossa yliopiston alakuppilassa sai vielä polttaa, maisteri oli automaattisesti herra isoherra, sai töitä vaikka olisi vammaisen simpanssin tasolla ja inflaatiopolitiikka söi lainoista korot pois. Jokainen opiskelija tämän tietää. Miksemme saman tien tekisi kansanedustajien ja muiden päättäjien palkoista lainapainotteisia? Kansanedustajallehan on lobbarintyötä tarjolla eduskunnasta poistumisen jälkeen helpostikin, hyväpalkkaista työtä jolla edustajanlainan kulut voi nopeasti maksaa.

Niinhän lähti Suvi-Anne Siimeskin lääketeollisuuslobbariksi edustajanuransa jälkeen – ja nopeasti siirtyi Risto E. J. Penttilän tukijoukkoihin, saman Penttilän jonka aiemmin luotsaama EVA on ollut yksi opiskelijan tappolinjan pääpukareista, tuottamalla muutama kuukausi sitten mm. raportin jossa kannatettiin käytännössä opintotuen kokonaan opintolainaksi muuttavaa Sailaksen mallia. En edes kehtaa esittää joskus vertauksena heitettyä ideaa työttömyystuen muuttamisesta lainapainotteiseksi – joku tuottavuuden sanansaattajahan saattaisi vielä ottaa siitä onkeensa.

Opintotuen rajoittamisen päätehtävä on siis tutkintoaikarajojen kiristäminen. Tähän opiskelija voi reagoida kolmella tavalla. Ensimmäinen on opintojen nopeampi suorittaminen hutikoiden, alimpia arvosanoja helpoimmista kursseista kalastellen. Tällöin saadaan kyllä paperilla kriteerit täyttäviä maistereita nopeastikin ulos. Laatu lienee sivuseikka – ja tärkein opetus se että on ihan okei leikkiä tekevänsä työtä kun toinen taho leikkii maksavansa palkkaa. Toinen vaihtoehto on unohtaa valtion antama rahoitus ja elättää itsensä halpatyöläisenä, sovittaen miten kuten opinnot mihin pystyy, tietäen että pomo voi kyykyttää häntä miten tahtoo. Työn vaihtaminen kun viimeistään pistäisi kuralle opintokalenterin rippeetkin. Ideaalista olisi tietenkin saada opintojen ohelle omien alojen työtä, mutta sitä ei läheskään aina ole tarjolla, etenkään humanististilla aloilla. Opiskeluajan työnteolla pitkittämisen lisääntyminen on melko todennäköinen vaihtoehto, ottaen huomioon että jo nyt puolet opiskelijoista on jo opintoaikanaan töissä. Ja kolmas tapa – ilmeisesti se toivottavin – on että opiskelija unohtaa vapaa-ajan ja sosiaalisen elämän ja käyttää kaikki päivänsä ja osan yöstäkin pänttäämiseen. Näin saadaan lopulta hermoraunioisia maistereita jotka eivät ehkä päässeet tutustumaan kenenkään yliopistossa mutta varmasti saavat lukuisia hyödyllisiä kontakteja mielisairaalassa johon tie vääjäämättä vie loppuun ajamisen jälkeen. Kun nykyisinkin 26 prosentilla opiskelijoista on mielenterveysongelmia, kuinka monta opiskelijoista tulee selviämään täysissä hengen ja ruumiin voimissa tehokkuusvaatimuksien tiukentamisen jälkeen?

Opiskelija ei voi tyytyä vain kapeasti määritellyn opiskelijan aseman ajamiseen edes silloin, jos häntä kiinnostavat vain omat etunsa. Ottaen huomioon miten usein opiskelija on jo opinto-aikanaan työläinen, työläisen etu on vääjäämättä myös opiskelijan etu. Sama pätee esimerkiksi perheitä koskeviin kysymyksiin, etenkin nykyisin kun ilmoilla on jatkuva huoli siitä että opiskelijat eivät lisäänny tarpeeksi. Koko yhteiskuntaa on pyrittävä muuttamaan. Tähän osasia ovat mm. koko tukijärjestelmän uudistaminen perustulomallin mukaiseksi, tukiverkoksi oman aseman etsimiseen työmarkkinoilta; asumisen tunnustaminen perusoikeudeksi, asunnon saamisen turvaamiseksi opintojen jälkeenkin; ja yliopiston tietokantojen avaaminen ulkopuoliselle maailmalle, että opiskelija voisi yliopistosta poistumisen jälkeenkin hyödyntää sen tarjoamia väyliä tieteeseen, tutkimukseen ja sivistykseen. Ennen kaikkea opiskelija, ja jokainen muukin ihminen, haluaa yhteiskuntaa joka tarjoaa toivon paremmasta elämästä myös tulevaisuudessa.

Nyt, jos koskaan, on opiskelijajärjestöjen aika puuttua keskusteluun. Tulee tehdä selväksi, että opiskelijat eivät asemansa heikentämistä tule hyväksymään. On varauduttava vastustamaan uudistuksia myös kaduilla ja koulujen käytävillä kabinettien lisäksi. Eri asia on sitten tekevätkö opiskelijajärjestöt niin. Ovathan monien ylioppilaskuntien hallitukset – jotka ovat nimittäneet myös näitäkin reformeja suunnitelleisiin komiteoihin opiskelijaedustajansa – tälläkin hetkellä kansoitettu nykyisen hallituksen puolueiden edustajilla, joiden pitää joka käänteessä miettiä miten hallituksen esityksiä vastaan jyrähtäminen vaikuttaa omaan kiipeämiseen emopuolueen tikapuilla. Vastuu kuuluu meille. Oikeuksia kannattaa puolustaa mieluiten jo ennen kuin ne otetaan pois.

Tatu Ahponen

Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *