Luokkasuhteet nykysosiologian kritiikkinä

Luokkasuhteet eivät ole olleet muodissa suomalaisen sosiologian perinteessä sitten Neuvostoliiton romahtamisen. Tekstissä käydään läpi nykysosiologian marxilaista yhteiskuntatiedettä ja sen luokkakäsitystä vastaan esitettyä kritiikkiä ja arvioidaan, mitä luokkasuhteilla olisi edelleen annettavanaan Foucaultiin tukeutuvaan kriittiseen yhteiskuntatieteeseen.

I Johdanto

Lukuvuonna 2008–2009 silloisella Tampereen yliopiston sosiologian ja sosiaalipsykologian laitoksella järjestettiin Pääoma, kansantaloustieteen arvostelua 1: Pääoman tuotantoprosessi –lukupiiri. Marxin analyysiä kapitalismista yhteiskuntajärjestyksenä, joka uusintaa itsensä riistämällä mahdollisimman paljon työläisten tuottamasta lisäarvosta, ei lukupiirissä purematta nielty. Riistoa kohtaan esitetty kritiikki tuntuu aiheellista sikäli, että maailma on muuttunut suuresti Marxin ajoista eikä enää päde jo Kommunistisessa manifestissa esitetty väite, ettei työläisillä olisi muuta menetettävää kuin kahleensa. Myös entiset vasemmistolaiset tieteentekijät ovat tämän huomanneet, minkä jälkeen he ovatkin harrastaneet tieteellistä käsienpesua marxilaisesta perinteestä. Esimerkkinä tällaisesta tekstistä käy Risto Heiskalan artikkeli Marxismin rajalle! (1996).

Käyn kirjoituksessani lyhyesti läpi marxilaista yhteiskuntatiedettä ja sen luokkakäsitystä vastaan esitettyä kritiikkiä Heiskalan artikkelin ja Pääoma-lukupiirissä käytyjen keskustelujen pohjalta (ks. http://marxpiiri.wordpress.com/marx-lukupiirit/paaoma-lukupiiri). Ensimmäisessä osiossa keskityn nykysosiologian tutkimusperinteeseen, jossa pyrin selventämään, mitä marxismia kohtaan esitetty kritiikki kertoo sosiaalitieteiden nykyisestä hegemonisessa asemassa olevasta kulttuuripainotteisesta traditiosta. Jälkimmäisessä osiossa tarkastelen joitain marxismin kritiikkiin ja puolusteluun liittyviä yleisiä virhearvioita sekä käsittelen, mitä annettavaa Marxin luomalla käsitteistöllä ja marxilaisella käsityksellä luokkajaosta olisi edelleen annettavanaan kriittiselle yhteiskuntatieteelle.

II Nykysosiologian suhde marxilaiseen yhteiskunta-analyysiin

Artikkelissaan Marxismin rajalle! Heiskala (1996, 14–20) alleviivaa kuusi marxilaisen yhteiskuntateorian keskeistä ongelmakohtaa ja esittää lopuksi, kuinka kriittisen yhteiskuntateorian tulisi vaalia Marxin jättämää tieteellisesti kestävää perintöä Michel Foucaultiin tukeutuen. Marxin mukaan yhteiskunta ei voi jatkaa elämäänsä ilman tuotantoa ja sen reproduktiota, mutta Heiskalan mukaan ei voitaisi jatkaa myöskään ilman kommunikaatiota, aurinkoa, ilmaa, vettä, seksuaalisuutta, aistitoimintoja jne:

Marx perustelee tuotannollisen toiminnan ensisijaisuutta yhteiskunnallisessa käytännössä (ja tähän liittyvää perusta-päällysrakenne-metaforaa) toteamalla, että lapsikin jo tietää, ettei mikään yhteiskunta jatka elämäänsä ilman tuotantoa. Mutta, jos tuo filosofian historiassa aina silloin tällöin keskusteluun osallistuva kirotun sivistynyt lapsi hetkeksikin pysähtyisi pohtimaan muita yhteiskunnallisen prosessin jatkumisen välttämättömiä ehtoja, hänen olisi pakko tunnustaa, että niitä on lukematon määrä. … Miksi siis juuri tuotanto olisi se etuoikeutettu alkupiste, josta koko yhteiskunnallinen todellisuus on koodattava? (Heiskala 1996, 14.)

Heiskala pitää tuotantosuhteisiin perustuvaa tapaa tarkastella yhteiskunnallisia ristiriitoja vulgaarina ja inhimillisten elämänilmausten ymmärtämistä ainoastaan työn ja tarpeen käsitteiden kautta liian kapeakatseisena. Tuotannollisiin suhteisiin perustuva käsitys yhteiskunnasta ei salli vaihtoehtoisia tapoja hahmottaa yhteiskunnallista todellisuutta, sillä marxismi ei kiinnitä tarpeeksi huomiota ihmisten kommunikatiivisiin ja ei-materiaalisiin käytäntöihin. Heiskala argumentoi, ettei Marxin kapitalismiteoria kykene omasta pyrkimyksestään huolimatta selittämään koko kapitalistista todellisuutta tuotannosta käsin. Marxilainen historiakäsitys teollisuuskapitalismin kehityksestä kohti kommunismia on sekä menneisyyden että tulevaisuuden suhteen liian kapeakatseinen, eikä se kykene ottamaan tulevaisuuden suhteen huomioon kaikkia mahdollisia emansipaation ja vapautumisen mahdollisuuksia. Sen sijaan marxilaisten historiallisten kehityskulkujen teoretisoinneista siirtymästä kommunismiin tulee ainoastaan itsensä toteuttavia ennustuksia, jotka ovat terroristisia paitsi kaikkia muita tieteentekemisen tapoja kohtaan, myös terrorismia itse elämää kohtaan, kuten sosialististen maiden historiasta opimme.

Heiskala kieltää postmodernille sosiologialle ominaisesti, että yhteiskuntateorian lähtökohtana voisi olla ainoastaan työläisten riistoon perustuva kapitalismi. Sen sijaan hän haluaa ulottaa kriittisen teorian piiriin vaietut vähemmistöryhmät kuten naiset, lapset, homot, vangit ja hullut, joilla ei ole suoraa ja välitöntä suhdetta tuotantoon (joka tosin väitteenä on enemmän kuin ongelmallinen). Marxilaisen tarkastelutavan hylänneessä sosiologian perinteessä yhteiskunnallista todellisuutta ei määrää historiallisesti muodostuneet tuotannolliset suhteet vaan erilaisten toisiaan leikkaavien ja toistensa päälle käyvien sosiaalisten suhteiden ja eri yksilöiden ja eri ihmisryhmien historiallisesti muodostunut verkosto. Yksilö kuuluu useisiin eri ryhmiin ja niiden myötä sosiaalisiin kerrostumiin ja tasoihin, joissa toimiessaan hänen käyttäytymistään ohjaa näiden ryhmien sisäinen normisto sekä yhteiskunnallista toimintaa laajemmin näiden ryhmien välinen dynamiikka.

Kriittisen yhteiskuntateorian keskiössä ei siten ole tuotantosuhde ja siihen perustuva antagonistinen luokkajako vaan Heiskalan mukaan kriitikon on tarkasteltava kapitalistista todellisuutta kokonaisvaltaisesti kiinnittämällä huomio kaikkeen yhteiskunnallisen ryhmänmuodostuksen moninaisuuteen, minkä seurauksena nykyisyyden kritiikki voitaisiin johtaa kokonaisvaltaisesti nykyisten valtasuhteiden historiallisesta muodostumisesta. Heiskala haluaa asettaa marxilaisen teorian kapitalistisesta yhteiskunnasta ”yhteyksiinsä”, jossa kirjoitettaisiin ”Marxin kapitalismiteorian ”alle” foucault’lainen sosiaalihistoriallinen esitys ”biovallan” kehityksestä kapitalismin synnyn (ja tätä kautta kapitalismiteorian käsitejärjestelmän rajallisuuden) ehtona ja sen kautta rinnan käyvänä prosessina.” (Heiskala 1996, 21.)

Kuten tiedämme, marxilaisen yhteiskuntateorian ongelmakohtien jättämiin aukkoihin on sittemmin haettu vastauksia Heiskalan uumoilemalla tavalla Foucaultista, diskursseista ja yhteiskunnallisia toimijoita hallitsevista biopoliittisista valtarakenteista. Esimerkiksi Suomalaisen sosiologian juuret -teoksessa (1973) oli vielä kokonaan marxilaiselle tutkimukselle omistettu kappale, kun se saman toimittajakunnan uudesta versiosta Suomalaisen sosiologian historia (1992) on sensuroitu pois. Niin ikään pääsykoekirjanakin olevasta Pekka Sulkusen Johdatuksesta sosiologiaan (2003) tuoreimmasta editiosta on poistettu pääasiassa kaikki Marxia käsittelevä esittely, kun aikaisemmassa editiossa (1998) oli vielä marxilaiselle perinteelle oma kappaleensa. Vaikuttaisi, että ainakin oppikirjatasolla Marxia ollaan pyyhkimässä sosiologian klassikoista pois.

Lukupiirissä käytyjen keskustelujen pohjalta luokkajako työläisiin ja kapitalisteihin ei tuntunut relavantilta jaolta esimerkiksi siksi, että nykyisin myös ylikansallisten suuryritysten toimitusjohtajat ovat työsuhteessa edustamaansa yritykseen. Luokkajaon käsittämistä hämärtänee myös se, ettei nykyisessä globaalissa markkinataloudessa ole kovinkaan helppo henkilöidä talouselämän ylintä johtoa edes kansallisella tasolla. Käsitys työläisten riistosta kyseenalaistettiin vertaamalla nykyistä työläisten materiaalista varallisuutta Marxin aikaisen Englannin työläisten tilanteeseen. Vastaavasti työläinen voi ostaa työnantajansa osakkeita ja näyttäytyä siten omistajana.

Länsimaisten työläisten kohonneet elinolosuhteet ja sen myötä kasvanut kulutuskulttuuri ovat keskeisimpiä tekijöitä, jotka ovat muuttuneet Marxin ajoista. Vaikka jo Engels kirjoitti proletariaatin porvarillistumisesta, Marxin kirjoittaessa Pääomaa työläiset eivät voineet kuvitella kehittyneimmissäkään teollisuusmaissa nykyisenkaltaisesta kulutuskulttuurin sfääriä. 1800-luvun lopun työväestön itsensäuusintaminen sisälsi ainoastaan välttämättömät elinkustannukset sekä silloin tällöin uudet saappaat, kun jo fordismin jälkeinen 1900-luvun alkupuolen työläinen saattoi haaveilla ostavansa oman auton. Nykyään työläiset ostavat autojen lisäksi omistusasuntoja, kesämökkejä, purjeveneitä, kauppa-autoja, uima-altaita, kotiteattereita, maailmanympärimatkoja, osakkeita, arvopapereita ja sen sellaista.

Kasvaneen kulutuskulttuurin myötä käsitystä yhteiskunnallisesta luokkajaosta vesittää eniten yhteiskuntatieteissä vallitseva ja hallitseva käsitys keskiluokasta. Keskiluokka on mielekkäämpi tapa ymmärtää yhteiskunnallinen kerrostuneisuus, sillä nykyään on vaikea löytää stereotyyppistä ”työläistä” tai ”kapitalistia”, koska yritysjohtajat ovat harvoin omistajia ja vielä harvemmin omistajat ovat kokonaan tekemättä töitä. Kun työläinenkin voi elää ulkoisesti yhtä koreaa elämää kuin porvari, ei yksinkertaisesti näytä siltä, että yhteiskunnassa vallitsisi muita kuin sosiaalisten ryhmien välisiä jakoja yksilöihin nähden. Allardt & Littunen tekevät kuitenkin tarkan ja tärkeän huomion ihmisten luokitteluun liittyvistä ongelmista marxilaisessa yhteiskuntateoriassa, jonka nykysosiologia tuntuu täysin unohtaneen:

Vaikeutena on osittain se, että marxilainen analyysi on kehitetty kokonaisen järjestelmän, kapitalistisen järjestelmän analyysiä ja kritiikkiä varten, eikä yksittäisten henkilöiden sijoittamiseksi yhteiskuntaluokkiin. (Allardt & Littunen 1984, 107.)

Pääomassa puhutaan yhteiskuntaluokista ja siitä, miten kapitalismi uusintaa itsensä näiden luokkien kustannuksella. Kapitalismissa kapitalistit kilpailevat työläisten kanssa, mutta samalla myös kapitalistit kilpailevat toisiaan vastaan. Marxin poliittisen agendan ydin on siinä, että proletariaatin tulisi havaita yhteiset etunsa ja heitä kohtaan harjoitettu riisto, mutta minkäänlaisia metodeja luokkajakojen tieteelliseksi hahmottamiseksi Pääomassa ei anneta. Marxin teoria ei siis ole kehitetty yksilöiden sijoittamiseksi luokkiin vaan koko kapitalistisen järjestelmän kritiikiksi. Luokkien tieteelliseen hahmottamiseen tarvitaan erityisesti tähän työhön kehitettyjä työkaluja. Allardt & Littunen (1984, 97–98) erittelevät metodisesti kahdeksan menetelmää sosiaalisen aseman mittaamiseksi ja luokka-aseman selvittämiseksi. Luokka-aseman mittausmenetelmät perustuvat toisaalta siihen, onko mittauksen kohteena henkilö vai asema ja toisaalta siihen, perustuuko valittu menetelmä itsearviointiin, muiden arviointiin, vuorovaikutusta koskeviin mittareihin vai muita ominaisuuksia koskeviin osoittimiin:

1.Sosiaalisen aseman itsearviointi.

2.Oman ammatin itsearviointi.

3.Yhteiskunnallisen arvostuksen mitaaminen tuomarimenetelmän avulla.

4.Ammattien arvostusten mittaaminen.

5.Tutkimus siitä, ketkä seurustelevat, avioituvat ja niin edelleen.

6.Ammattien arvostusten mittaaminen vuorovaikutuksen nojalla.

7.Tutkijan arviointi ja päätelmät henkilön sosiaalisesta asemasta.

8.Tutkijan arvioinnit ja päätelmät ammattien järjestyksestä tai luokka-asemaa koskevien ominaisuuksien merkityksestä yhteiskunnassa.

Allardtin ja Littusen mukaan tärkeimmät menetelmät ihmisten luokka-aseman selvittämiseksi ovat 3, 4 & 8. Vaikuttaa kuitenkin, että menetelmät 1, 2, 5, 6 & 7 ovat keskeisimpiä luokitteluperusteita nykysosiologiassa. Kun vilkuilee esimerkiksi viime vuosien sosiologian opinnäytetöitä pelkästään Tampereen yliopistolla, voi niissä pian havaita tutkimusotteelliset trendit: tapaustutkimus, toimijalähtöisyys, kerronnallisuus, kokemuksellisuus, mielikuvat, diskurssit, identiteetit ja niin edelleen. Pitemmän aikavälin tutkimuksissa mikrohistoria on in, rakenteellisempi historiallis-yhteiskunnallinen analyysi out ja emansipatoris-kriittinen tutkimusote loistaa kokonaan poissaolollaan. Tieteellinen tutkimusintressi on sosiaalitieteissä lähes tai täysin yksilökeskeinen, koska tiedonintressi on yksilöissä toimijoina kaikissa mahdollisissa sosiaalisissa, kulttuurisissa tai kuvitelluissa kentissä. Marxilaisen filosofian perusteissa tämänkaltainen tutkimusorientaatio nimetään nasevasti porvarilliseksi sosiologiaksi:

Eräät porvarilliset sosiologit tekevät absoluutin jostakin historiallisen prosessin yhdestä piirteestä, toiset käsittävät yhteiskunnan erilaisten samaa merkitsevien piirteiden tai vuorovaikutuksessa olevien tekijäin kokonaisuudeksi, mutta kummatkin kieltäytyvät myöntämästä talouden, tuotantotavan esittämää määräävää osuutta yhteiskuntaelämässä. Porvarillisten sosiologien enemmistö katsoo tämän osuuden kuuluvan tajunnalle, aatteille, yksilöiden psyykkisille suhteille. (Konstantinov, Berestnev & Gleserman 1963, 734.)

Edellä kuvailemani ilmiö on selitettävissä viime vuosikymmenten tieteenhistoriallisella kehityksellä, jossa kielellisen käänteen, kulttuurintutkimuksen, strukturalismin, dekonstruktionismin, sosiaalisen konstruktionismin ja niin edelleen postmodernismin myötä on tullut alati vallitsevammaksi nykyisenkaltainen kulttuurikeskeinen ja individualistis-subjektiivinen tutkimusote. Mikäli yhteiskuntatiede pyrkii tutkimaan, käsitteellistämään ja ymmärtämään yhteiskuntaa ainoastaan sellaisenaan kuin sen jäsenet yhteiskunnallisen todellisuuden kokevat ja näkevät, tutkimus on ainoastaan nykyisen yhteiskuntajärjestyksen varauksetonta legitimointia eikä sen edelleenkehittämistä. Raniero Panzieri varoitteli tästä yhteiskuntatieteen lähtökohtaisesta kritiikittömyydestä jo 1960-luvulla:

Nykysosiologian välineiden valinnassa on suhtauduttava kriittisesti erityisesti mikrososiologiaan, koska tutkimukselle ennalta asetetut rajat voivat johtaa todellisuuden vääristämiseen. Mikrososiologian instrumentit eivät mahdollista sellaisten yhteyksien näkemistä, jotka paljastuisivat mikäli tutkimukset olisi sijoitettu laajempaan kontekstiin. Tämäntyyppisissä – usein antropologisissa – tutkimuksissa valitaan ennakkoon asioita, joita sitten eristetään laajemmasta kontekstista ja joiden korrelaatioita muihin aspekteihin jätetään tarkastelematta: tämä vie vääristyneisiin lopputuloksiin. Tutkittaviksi valittavat asiat ovat usein juuri sellaisia, jotka pitävät sisällään konfliktien ratkaisemista, kun taas jätetään käsittelemättä sellaiset yhteydet, jotka voivat olla olemassa tutkittujen yhteiskunnallisten suhteiden ja järjestelmän antagonistisen kumoamisen perspektiivin välillä. (Panzieri 1964.)

Edellä kuvattu kehitys on mahdollistanut, että sosiologisessa perinteessä mielenkiinnon keskiössä on tuotantosuhteen sijaan esimerkiksi tuotannosta tulevan yksittäisen tavaran välittämä kulttuurinen merkki, tavaran ostajan ymmärtämä kulttuurinen merkitys tai tutkijan tuosta merkityksestä tekemä tulkinta ja niin edelleen ja niin edelleen – semiosis on loputon. Individualistis-subjektiivinen tutkimusote on avainsyy siihen, miksi Marxin hahmottelema yhteiskuntateoria kapitalismista ja käsitys luokkajaosta työläisiin ja kapitalisteihin tuntuu nykypäivänä niin toimimattomalta jaolta: koska minkäänlaista itseidentifioitumista yhteiskuntaluokkaan nimeltä proletariaatti ei tapahdu, ei tuollaista luokkaa tai yhteiskunnallista suhdetta myöskään ole olemassa, mistä Mika Ojakangas on osuvasti todennut:

Vapautta ei yhdistetä enää oikeuksiin vaan tietoisuuteen. Marxin mukaan työläisen tietoisuus oli saatava vastaamaan hänen todellista tilannettaan, mutta 1960-luvulla alettiin ajatella, että tietoisuus itsessään onkin todellinen tilanteeni: minun yhteiskunnallinen tilanteeni on yhtä kuin tietoisuuteni tila. Toisin sanoen jos vain kuvittelen olevani vapaa, olen sitä todella – riippumatta siitä olenko orja, vanki tai pätkätyöläinen. (Ojakangas, 2008.)

Foucault tutki esimerkiksi vankiloita, seksuaalisuutta, hulluutta ja sairautta tarkastellen kulloinkin valtarakenteiden muutosta tietyissä tarkasti rajatuissa ympäristöissä. Foucault ei pyri kokonaisvaltaiseen valta-analyysiin, vaikka diskurssianalyysin omaksuneet foucault’laiset koittavatkin tehdä biovallasta yhteiskunnallisesti kaikenselittävää komponenttia. Biovallasta tulee selitys kaikkeen, jolloin diskurssien käyttöarvo tieteellisenä valtarakenteita käsitteellistävänä ja avaavana työkaluna häviää. Foucault’lainen kokonaisvaltainen valta-analyysi ei suostu eikä kykene muotoilemaan ”nykyisen kritiikkinsä” lisäksi minkäänlaisia vaihtoehtoja nykyiselle. Heiskalan Foucaultiin tukeutuva kritiikki onkin tieteellisesti relativistista ja poliittisesti arvoliberaalia, sillä mikä tahansa yhteiskunnan osa-alue, sosiaalinen ryhmä tai historian ajanjakso riittää osaltaan yhteiskunnallisen totaalisen valtarakenteen paljastamiseksi. Foucault’lainen tapa tehdä ”kokonaisanalyysia” vallan struktuureista näyttäytyykin helposti vain kyynisenä paikasta toiseen säntäilynä. Biovallan ”kokonaisanalyysin” ottaminen kriittisen yhteiskuntatutkimuksen metodologiseksi lähtökohdaksi on siten ollut osaltaan aiheuttamassa edellä kuvaamaani tutkimusorientaation pirstaloitumista erityistieteiden suuntaan ikään kuin yhteiskunnassa olisi olemassa erilliset talouden, kulttuurin, politiikan ja sosiaalisuuden sfäärinsä.

Vankiloiden, seksuaalisuuden, hulluuden, sairauksien ja niin edelleen tutkiminen on tietysti hyödyllistä, sillä se luo uutta tietoa ja tietämystä, mutta meidän tulee kysyä, kuka sitä tarvitsee, mihin sitä käytetään, ketkä siitä hyötyvät ja ennen kaikkea – mitä hyötyä tästä kaikesta tiedosta on yhteiskunnallisessa mielessä ilman tiedon sitomista laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin. Heiskalan kritiikki on oikeutettua siinä mielessä, että se avaa uusia mielenkiintoisia tutkimuskohteita yhteiskuntatieteelle, mutta naittaessaan Marxin ja Foucaultin hän heittää menemään monia marxilaisen tutkimusperinteen kehittelemiä komponentteja (etunenässä kapitalismin kokonaisvaltaisen kritiikin), joilla Neuvostoliiton romahtamisesta huolimatta on edelleen paljon annettavanaan sosiologiselle tutkimukselle. Foucault’lainen sosiaalihistoriallinen esitys biovallan kehityksestä kapitalismin synnyn ehtona toimii hyvänä alaviitteenä Pääoman lukuun, eivätkä Marx ja Foucault ole suinkaan toisilleen vastakkaiset. Foucaultin perspektiivi on kuitenkin selkeästi rajallisempi, sillä Foucault keskittyi vallankäytön muotoihin ja niiden kehitykseen, kun Marx pyrki muotoilemaan ontologisen teorian kapitalistisen yhteiskunnan erityispiirteistä. Foucault’laisten ongelma on siinä, että he tekevät biovallasta kaikenselittävän yhteiskuntaa ohjaavan entiteetin, eivätkä analyysissään ota huomioon tuotantoa ja pääoman kasautumisprosessia.

III Yhteiskunnallinen luokkajako

Neekeri on neekeri. Vasta tiettyjen suhteiden vallitessa hänestä tulee orja. Puuvillankehruukone on kone, jolla kehrätään puuvillaa. Vain tiettyjen suhteiden vallitessa siitä tulee pääomaa. Noista suhteista irrallisena se on yhtä vähän pääomaa kuin kulta sinänsä on rahaa tai sokeri sokerin hinta… Pääoma on yhteiskunnallinen tuotantosuhde. Se on historiallinen tuotantosuhde. (Marx 1979, 685.)

Marx oli filosofi, taloustieteilijä ja poliittinen toimija, minkä johdosta kannattaa harkiten yleistää toisiinsa esimerkiksi Kommunistisen puolueen manifestissa ja Pääomassa esitettyjä käsityksiä kapitalistisesta yhteiskunnasta ja sen kehityksestä. Toisin kuin Marxin fanaattisimmat ylistelijät ja toisaalta ankarimmat kriitikot yleisesti ajattelevat, Pääomassa muotoiltu kapitalistisen yhteiskunnan kuvaus ei pyri selittämään kaikkea maan ja taivaan väliltä edes kapitalistisen tuotannon piirissä, eikä se varsinkaan pyri ennustamaan tulevaa. On siten aiheellista täsmentää, ettei Pääomassa kuvattua kapitalistisen yhteiskunnan kehitystä tule ymmärtää historiana, jota ohjaavat talouden vääjäämättömät, rautaiset ja deterministiset luonnonlait, kuten Hans-Jørgen Schanz on historiallisia materialisteja suomiessaan huomauttanut:

[E]dellisessä (historiallisessa materialismissa) operoidaan historialla, jonka viime kädessä olisivat kulloinkin määränneet historiallisesti pysyvät vakiot, jolloin näiden vakioiden väliset suhteet ratkaisisivat historian kehityksen. Ekonomiakritiikissä sitä vastoin osoitetaan, että vaikka kaikille mahdollisille historioille yhteisiä määreitä voidaankin luetella, ei näistä yhteenpantuina kuitenkaan muodostu sinänsä mitään teoriaa eivätkä ne ole sellaisia lujia perusmäärityksiä, joiden pohjalta voitaisiin rakentaa teoria sekoittamalla sopivasti näitä apriorisia yhteismääreitä empiiriseen aineistoon: on olemassa varmasti kaikille historioille yhteisiä määreitä, mutta yhtä varmasti kuin on olemassa historiaa ylimalkaan, ei sen sijaan ole olemassa yleisiä historiallisia ehtoja. (Schanz 1979, 34.)

Yhteiskunnallinen todellisuus ei siten ole ikuisten luonnon määräämien lainalaisuuksien tulosta vaan historiallisesti määräytyneitä suhteita sen mukaan, kuinka kulloinenkin tuotantotapa on järjestetty ja kuinka se uusintaa itsensä. Tuotantovälineet käsittävät ne esineet, joilla luonnonaineet muutetaan ihmisten käyttämiksi hyödykkeiksi. Tuotantovoimat määräytyvät sen mukaan, kuinka tuotantovälineitä käytetään ja kuinka inhimillinen työvoima on organisoitu. Tuotantovoimien taso kuvastaa yhteiskunnan yleistä kehitystasoa, sillä tuotantovoimat määräävät tuotannossa noudatettavat yhteistyön ja työnjaon suhteet sekä vallitsevat organisatoriset suhteet, tuotantosuhteet. Tuotantovoimien tila määrää tuotantosuhteiden luonteen ja yhdessä tuotantovoimat ja tuotantosuhteet muodostavat vallitsevan tuotantotavan. (Allardt & Littunen 1984, 10.) Keskeistä marxilaisessa perinteessä on tarkastella tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden välistä ristiriitaa yhteiskunnallisen kehityksen kriittiseksi arvioimiseksi.

Pääoma ei kuitenkaan pyri selittämään kaikenkattavasti kapitalismia edes tuotantotapana vaan ainoastaan ymmärtämään niitä kapitalistisen tuotannon piirissä olevia tendenssejä, jotka vaikuttavat kapitalismin reproduktioon, kapitalistiseen voitontavoitteluun ja sitä kautta myös muuhun yhteiskunnalliseen kehitykseen, kuten institutionaaliseen ja tekniseen kehitykseen sekä kulttuurielämään. Siten esimerkiksi lukupiirissä esitetyt syytökset työnarvoteorian soveltumattomuudesta mainontaan ja symboliseen arvonlisäykseen ovat sinänsä aiheettomia, sillä Pääomassa ei pyritä esittämään mitään rajahyötyyn perustuvaa hintateoriaa vaan ymmärtämään niitä suhteita, joiden alaisina kapitalistit joutuvat esimerkiksi tekemään tuotekehittelyä kilpaillessaan keskenään. Pääoman ensimmäisessä kirjassa esitetään teoria siis ”ainoastaan” kapitalismin reproduktioon liittyvistä välttämättömistä yhteiskunnallisista suhteista, joiden mukaan kapitalismin elinehto on pääoman kaiken aikaa suurempi kasautuminen ja siis kapitalistisen voitontavoittelun leviäminen entistä laajemmalle maailmaan ja entistä intensiivisemmin jo sen piirissä elävien elämiin.

Tuotantosuhde on marxilaisen perinteen keskiössä siksi, että se on avain vallitsevan luokkajaon ymmärtämiseksi. Marxin mukaan luokat muodostuvat omistuksellisessa suhteessa tuotantovälineisiin, jolloin luokat jakautuvat niiden omistajiin (kapitalistit) ja niitä omistamattomiin (työläiset). Tämän lisäksi luokkajaot muotoutuvat sen mukaan käyttääkö ihminen palkattua työvoimaa vai tekeekö hän itse palkkatyötä. Yksinkertaistaen kapitalistisessa yhteiskunnassa on siis kaksi voimaa, joiden edut ovat toisilleen vastakkaiset: toisaalla työvoima taistelee paremmista palkoista ja toisaalla pääoma alati suuremmista voitoista. Pyrkimällä ymmärtämään vallitsevien tuotantotapojen historiallista kehitystä voimme ymmärtää nykypäivänä vallitsevien sosiaalisten, taloudellisten ja poliittisten suhteiden välisiä eroja sekä näiden aiheuttamia yhteiskunnallisia ristiriitoja – luokkasuhteita. Luokat puolestaan ovat niitä voimia, jotka voivat vaikuttaa tuotantosuhteiden ja sitä kautta historian kehitykseen.

Hiljan suomennettu Richard Gunnin Teesejä luokasta (2009) vertailee marxilaisen ja porvarillisen sosiologian luokkakäsitysten eroja. Gunnin esitys tarjoaa raikkaan näkemyksen marxilaisesta luokkateoriasta ja sen perusteista luokkajaon soveltamiseksi nykytutkimuksen peruslähtökohdaksi. Gunnin mukaan luokka ei kanna mukanaan mitään sosiaalista roolia, eikä luokka voi muodostua esimerkiksi ryhmästä tietyntyyppisiä ihmisiä eikä tietyistä saman aseman omaavista henkilöistä. Luokka itsessään pitää sisällään pääoman ja työvoiman välisen ristiriidan ja siten luokka itsessään määrittyy yhteiskunnalliseksi suhteeksi luokkakamppailujen myötä. Luokkataistelut eivät kuitenkaan kehity mitään objektiivisia lainalaisuuksia seuraten vaan yhteiskunnallinen kehitys itsessään tapahtuu näiden yhteiskunnallisten voimasuhteiden ja kamppailujen myötä. Gunn tavoittelee luokkasuhdetta kokonaisvaltaisesti, samaan aikaan ristiriitaisesti ja yhteiskunnallisesti kehittyvänä prosessina eikä vain kapeassa mielessä joko poliittisena, taloudellisena, kulttuurisena, sosiaalisena tai moraalisena suhteena.

Gunnin mukaan marxilainen käsitys luokkasuhteesta käsittää siis ainoastaan yhden luokkasuhteen, kun sosiologinen näkemys keksii luokkia loputtomasti (esim. proletariaatti, prekariaatti, keskiluokka, pikkuporvaristo, porvaristo, ylempi keskiluokka jne.) lisää pyrkiessään sijoittamaan jokaisen yksilön yksiselitteisesti johonkin lokeroon. Täten sosiologia jättää huomiotta täysin ne moninaiset ja monimutkaiset tavat, joilla luokkataistelu pääoman ja palkkatyön välillä näkyy ihmisten jokapäiväisessä arjessa sekä kuinka ne kehittyvät. Kysymys ei siten kuulu, kenen joukoissa seisot vaan kummalla puolen luokkasuhdetta seisot. Marxilainen käsitys luokkasuhteesta tekee mahdottomaksi vedota valintatilanteessa yhteiskunnalliseen rooliin, asemaan tai ryhmään ja näiden välisiin sisäisiin ristiriitoihin, sillä luokkataistelu repii ja on läsnä, joskin laadullisesti toisistaan poikkeavin tavoin, kaikissa tämän yhteiskunnan yksilöissä, tiedostivatpa nämä luokkataistelun tai eivät.

Marxin tapa kiinnittää huomio tuotantovälineiden omistukseen ei suinkaan ole ainoa tai missään nimessä riittävä metodi luokkajaon hahmottamiseksi. Esimerkiksi suuryhtiöiden omistussuhteet ovat nykyään jo niin monimutkaiset, että näiden perusteella on mahdotonta sanoa, ketkä todella omistavat tuotantovälineet ja ketkä käyttävät siten valtaa omistavana luokkana. Tutkimuksellisesti sosiologisessa perinteessä tulisi keskittyä jälleen itsearviointien, sosiaalisten suhteiden ja seurustelun sijaan esimerkiksi Allardt & Littusen mainitsemiin kohtiin 3, 4 & 8 luokkasuhteiden hahmottamiseksi. Omistussuhteiden, ammattien arvonannon arvioimisen ja yhteiskunnallisen arvostusten mittaamisen lisäksi on keskityttävä esimerkiksi tuloihin, tulonjakoon (esim. Gini-kerroin & Lorenzin käyrä), koulutukseen, sosiaalisen liikkuvuuden mahdollisuuksiin ja poliittisiin vaikutusmahdollisuuksiin.

Esimerkiksi yliopisto luokkajakoa tuottavana yhteiskunnallisena instituutiona tulisi jälleen ottaa kriittisen katsantokannan alle ja tarkastella, miten esimerkiksi uusi yliopistolaki, eri opinto-ohjelmat ja opintokokonaisuudet jakavat opiskelijoita voittajiin ja häviäjiin ja siten uusintavat ja tuottavat luokkajakoa. Jo ennen talouskriisiä akateeminen työttömyys on jo lähtenyt hurjaan kasvuun, mutta kriisi ei vaikuta ainoastaan yliopistoon ja akateemikoihin vaan perustavalla tavalla koko yhteiskunnan luokkarakenteeseen. Esimerkiksi 1990-luvun alun laman aikaan Suomeen tuli puoli miljoonaa työtöntä, mikä eläkeputkien lisäksi tarkoitti velkavankeuksia ja useimmille entistä intensiivisempää työtä, epämääräisempiä työsuhteita entistäkin huonommilla työehtosopimuksilla. Viimeisen reilun 30 vuoden aikana pääoman taktiikaksi on muotoutunut käyttää uusliberalismin muodossa hyväkseen kriisejä, joiden ansiosta työvoiman saavutettuja etuja on voitu karsia, julkisia palveluja on yksityistetty kokonaan ja julkispalveluiden tuotanto on alistettu yksityiselle voitontavoittelulle. Ei ole mitään syytä olettaa, että kehitys olisi tämän laman yhteydessä jotenkin inhimillisempi kansallisesta elvytyksestä huolimatta.

Kun korkeasti koulutetut ovat ennen pärjänneet kouluttamattomia paremmin talouden vaikeina aikoina, tilanne on nykyisen laman myötä keikkaamassa dramaattisesti. Kandidaattien ja ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneiden työttömyys on kasvanut viimeisen vuoden aikana 31,6 prosenttia ja maistereiden työttömyys ”vain” 18,2 prosenttia. (HS 26.7.2009.) Suurinta työttömyys on yhteiskuntatieteellisillä, kasvatustieteellisillä ja humanistisilla aloilla. Mikäli sosiologit myöntäisivät luokkajaon olevan edelleen totisinta totta ja kiinnostuisivat vielä tutkimaan sitä, he saattaisivat huomata sen epämiellyttävän totuuden, että tässä yhteiskunnassa sivistyneistöä ei määritä enää kuin komeat tittelit – hitsareita, putkimiehiä ja sähkömiehiä arvostetaan ainakin palkkakuittien mukaan paljon enemmän.

Antti Ronkainen

Lähdeluettelo

Alapuro, Risto, Alestalo, Matti & Haavio-Mannila, Elina (toim.) (1973) Suomalaisen sosiologian juuret. WSOY, Helsinki.

Alapuro, Risto, Alestalo, Matti & Haavio-Mannila, Elina (toim.) (1992) Suomalaisen sosiologian historia. WSOY, Helsinki.

Allardt, Erik & Littunen, Yrjö (1984) Sosiologia. WSOY, Juva.

Gunn, Richard (2009) Teesejä luokasta. Megafoni 2:2009. <http://www.megafoni.org/index.php/julkaisut/2/85-teesejae-luokasta> (luettu 4.9.2009).

Heiskala, Risto (1996) Kohti keinotekoista yhteiskuntaa. Gaudeamus, Tampere.

Konstantinov, F. V., Berestnev V. F., Gleserman G. J. et al (toim.) (1963) Marxilaisen filosofian perusteet: oppikirja. Vieraskielisen kirjallisuuden kustannusliike, Moskova.

Marx, Karl (1979) Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. Ensimmäinen kirja. Pääoman tuotantoprosessi. Kustannusliike Progress, Moskova.

Ojakangas, Mika (2008) Kapitalismi, syyllisyys, vastarinta. <http://suoranta.files.wordpress.com/2008/05/ojakangas.pdf> (luettu 2.9.2009).

Panzieri, Raniero (1964) Työläistutkimuksen sosialistinen käyttö. <http://www.geocities.com/aivokuume/txt/tyolaistutkimuksensosialistinenkaytto-ranieropanzieri.htm>

Schanz, Hans-Jørgen (1979) Antikritiikki: pääomalogiikan kritiikin tarkastelua. 384 ACTA Tampereen yliopisto. Yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitos. Käännöksiä 1/1979.

Facebook-kommentit
2 Comments
  1. ”Sen sijaan hän haluaa ulottaa kriittisen teorian piiriin vaietut vähemmistöryhmät kuten naiset, lapset, homot, vangit ja hullut, joilla ei ole suoraa ja välitöntä suhdetta tuotantoon (joka tosin väitteenä on enemmän kuin ongelmallinen).”

    Ovatko ”naiset” todellakin tuotannon ulkopuolella esiintyvä vähemmistö ja niputettavissa samaan kategoriaan kuin ”vangit ja hullut”? Mitä ihmettä, Antti Ronkainen?!

  2. Et lukenut oikein. Otin muistaakseni tuon listauksen suoraan Risto Heiskalan artikkelista Marxismin rajalle, jossa hän kritisoi marxismia siitä, ettei sen piiriin mahdu kyseinen porukka vaikka kyseessä on Heiskalan mukaan totaaliteoria kapitalismista. Koitin tuossa sanoa, ettei esimerkiksi kyseisten ihmisten huomioiminen työnarvoteorian ja kapitalistisen uusintamisen analyysin kannalta ole mitenkään ristiriitaista, päinvastoin. Pitää koittaa ensi kerralla kirjoittaa selvemmin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *