Christian Marazzi – Maghreb ja finanssimarkkinat: tartunnan logiikka

Kun seuraa sitä, mitä Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä tapahtuu finanssimarkkinoita katsomaan tottuneen näkökulmasta, ei voi olla havaitsematta tiettyjä hätkähdyttäviä samankaltaisuuksia, mutta myös olennaisia eroja tapahtumien ja finanssimarkkinoiden toiminnan välillä. Esimerkiksi tartunnan logiikka, siis mimetismi, joka panee mullin mallin kaikki rationaaliset odotukset ja ennakoinnin. Finanssimarkkinoilla informaation puute johtaa taloudelliset subjektit jäljittelemään Toista, jotta määriteltäisiin (valittaisiin, erotettaisiin) historiallisesti annettu rikkauden universaali edustaja (joka voi olla ”yleinen vastike” raha, tai teknologiaosakkeet, subprime-osakkeet, commodities jne., ylipäätään ”kollektiivinen konventio”, Keynesiä muistellen). Tällä tavoin investoijien yhteisön sisällä joudutaan tartunnan lailla etenevään liikkeeseen, ja se tuottaa kerta kerralta oman finanssikuplansa, joka on tuomittu räjähtämään, kun prosessista tulee niin itsereferentiaalinen, että se menettää kaikki suhteensa todellisuuteen. Tätä on markkinoiden irrationaalisuuden rationaalisuus tai niiden ”kollektiivinen rationaalisuus”. Globaalin finanssikapitalismin aikakaudella vallankumoukselliset prosessit näyttävät toimivan saman logiikan mukaisesti. Näin on kuitenkin vain pinnallisesti. Todellisuudessa tartunta, mimeettinen käytäntö, joka luonnehtii Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän väen kansannousuja, ei ole peräisin informaation puutteesta, vaan pikemminkin sen vastakohdasta, informaation runsaudesta. Se on pannut liikkeelle mobilisaation sekä samankaltaisten että henkeä kohden lasketulta kansantuotteeltaan, inflaatiotasoltaan, nuorisotyöttömyyden asteeltaan (ks. Wealth Management Research, “Global financial markets”, UBS 24.02 2011) toisistaan etäällä olevien ja yhteiskunnalliselta kokoonpanoltaan erilaisten alueiden välillä. Tartunnan välineinä ovat aina tai useimmiten kommunikaatioteknologiat, mutta suunta on vastakkainen: jos finanssimarkkinoilla itsereferentiaalisuudella ei ole materiaalista viittauskohtaa, kansannousun liikkeissä materiaalisena viittauskohtana on yhteiskuntaruumis. Itse informaatiota, tai sen käsitettä ja sen leviämisen muotoja ei ole helppo tulkita. Jos lukee il Manifesto -lehden kirjeenvaihtajan Maurizio Matteuzzin, joka on ollut tapahtumien suhteen ”embedded”, reportaaseja, näyttäisi siltä, että hallitsevassa asemassa on disinformaatio ja uutisten sekä faktojen hämäryys. Informaatio ja sen ”runsaus” eivät ole siis tekemissä toisen jäljittelyn kanssa, kuten finanssimarkkinoilla, vaan itsen jäljittelyn, oman singulaarisuuden jäljittelyn kanssa. Singulaarisuuden, joka on täynnä vapauden halua ja halua itsemääräämiseen. Halua elää.

Öljymarkkinoiden tulevaisuudesta vallitsee valtava hämmennys. Yhtäältä kaikki asiantuntijat ovat yhtä mieltä siitä, että Libya ei ole ongelma:  jos on totta, että jo 60 prosenttia tuotannosta on pysähdyksissä, se vastaa 1,1 prosentin katoamista maailman öljyn tarjonnasta, ja Saudi-Arabia voi helposti täyttää tuon vajeen. Toisaalta, kuten The Economist huomauttaa (“Oil pressure rising”, 26.02 2011), 1970-luvulta tähän hetkeen öljy on voimakkaasta globalisoitunut. Esimerkiksi Venäjä on tuottajana ohittanut Saudi-Arabian. OPEC:in osuus maailman öljyntuotannosta on laskenut 1970-luvun puolivälin 51 prosentista nykyiseen hieman yli 40 prosenttiin. Ongelma on poliittinen, koska varastot, spare capacities, ovat olennaisesti saudien hallussa ja koska Saudi-Arabian naapurin Bahrainin, jossa öljyntuotanto on minimaalista, kautta kulkee 18 prosenttia maailman tuotannosta. Ei ole sattuma, että muutama viikko sitten saudien kuningas kiirehti ilmoittamaan, että hän jakaa kansalaisilleen 36 miljardia dollaria! Ennusteet ovat siis hyvin epävarmoja. Puhutaan 120 – 220 dollarista barrelilta, vaikka useimmat odottavat keskipitkällä aikavälillä (?) paluuta 100 dollariin. On muistettava, että taloustieteilijöiden keskuudessa kiertävän ”sormituntuma-arvion” mukaan pitkittyvä 10 prosentin nousu (seuraaviksi kahdeksi vuodeksi) öljyn hinnassa, johtaa välillisesti koko maailman BKT:n laskuun puolella prosentilla. Yhdysvalloissa, jossa talous on kuitenkin huomattavan palveluvaltaista, öljyn kulutus on tuntuvasti laskenut fordismin ajoista, 10 prosentin nousu öljyn hinnassa laskee kansantuotetta 0,2 % ja nostaa työttömyyttä 0,1 % (Financial Times, “Oil price surge puts fragile US recovery at risk”, 25.02 2011).

Joka tapauksessa ennustemalleihin turvautumisesta ei ole apua (ne eivät toimi poliittisten kriisien aikaan). On sen sijaan hyvin todennäköistä, että shokki öljymarkkinoilla saa aikaan samanlaisia vaikutuksia kuin Euroopan velkakriisi viime vuonna: luottamuksen menettäminen finanssimarkkinoihin, osakkeiden hintojen lasku, taantuman paluu. Ja, kuten viime vuonna tapahtui, alkaa quantitative easing (QE) ja Federal Reserve ryhtyy luomaan rahaa kasvattaakseen rahan tarjontaa. Ainoastaan, että nyt inflaation riski on todellinen. Tai pikemminkin öljyn hinnan nousu ja öljyn kulutuksen erkaneminen muiden hyödykkeiden kulutuksesta luo skitsofreenisen tilanteen: yhtäältä polttoaineiden hinnat nousevat (eikä tiedetä miten pitkään), toisaalta ostoskorin hinta, jolla inflaatiota (core inflation) mitataan pysyy muuttumattomana, ainakin siihen saakka, kun inflaatio-odotukset eivät ajaudu itse itsensä toteuttavaksi profetiaksi ja pakota Fediä puuttumaan tilanteeseen korkoja nostamalla. Kaiken kaikkiaan inflaation hallitseminen on todellinen ongelma rahaviranomaisille myös siksi, että mahdollisia palkkavaatimuksia, huolimatta korkeasta työttömyydestä, olisi hankala torjua. Euroopassa tilanne on vielä huonompi eikä se ole parempi nopeasti kehittyvissä talouksissa (joissa on suurempi energiankulutus tuoteyksikköä kohden). On odotettavissa dynamiikka tyyliin: palkkataistelut ja taistelut sosiaalitulosta öljytuloja vastaan. Yhteisten, ”commonsien”, voima!

Julkaistu alunperin Controlacrisissä.

Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *