Jukka Peltokoski – Mainettaan pahempi EVA

OSA I

Elinkeinoelämän valtuuskunta julkisti hiljattain Tuomo Alasoinin kirjoittaman raportin Mainettaan parempi työ. Sen mukaan suomalaisessa työelämässä on kaikki hyvin – kuten valtakunnassa pitääkin.

Tässä kaksiosaisessa kirjoituksessa käyn läpi raportin väittämiä ja osoitan, ettei se kykene todistamaan mitään prekariaattikeskustelua vastaan, mutta tuo kylläkin pöydälle todistusaineistoa siitä, miten prekaaria työvoimaa tuotetaan. Ensimmäisessä osassa tarkastelen prekaarin työn kokonaiskuvaa. Jälkimmäisessä pilkon paloihin EVA:n johtajuusstrategian.

Suosittelen raporttia lämpimästi! Vaikka se onkin paskaa, se on enemmän maailmankartalla kuin monet vasemmalta tulevat vinkunat työelämän kurjistumisesta.

Nimittäin siinä missä vasemmistolaiset näkökulma jäävät tyypillisesti polkemaan väitteeseen, että oikeistohegemonia murtaa työväen kerran jo saavuttamia etuja, osaa EVA valottaa, mitä täysin uutta työelämässä on tapahtumassa. EVA:n raportti on kullanarvoinen kertomus siitä, miten uutta työvoimaa johdetaan, että siitä saataisiin enemmän tulosta.

En toki tarkoita, että EVA:n kuvaus olisi jotenkin erityisen tieteellinen. Se on päinvastoin täysin ideologinen. Meidän tehtävämme onkin antaa sille vastavalotus. Raportin mystifioinnit on purettava.

EVA:n varsin juhlavana tavoitteena on ”erottaa fakta fiktiosta”. Kuitenkin raporttia leimaa tutkimuksellinen köykäisyys. Alun viittaukset tilastoihin on suhteellisen nopeasti selattu kun taas pääosa raportista on käsittelee sitä, millaisille johtamisen käytännöille yrityksissä tulisi avautua, että uudesta työvoimasta saataisiin enemmän irti.

Pääosin raportti ei siis nojaa niinkään ”faktoihin” vaan materiaaliseen intressiin: uutta työvoimaa on komennettava uudella tavalla tai muuten jäämme jälkeen kansainvälisessä kilpailukyvyssä. Kyse on enemmän strategiapaperista kuin tutkimuksesta (mikä ei tietysti olisi mikään ongelma, jos raporttia ei esiteltäisi nimenomaan “faktapaperina”).

Keskeinen väite on, ettei työelämä ei ole muuttunut tarpeeksi sen sijaan, että se olisi muuttunut huonommaksi. Lisäksi raportti väittää, että tarvittava muutos on täysin myös työvoiman omissa intresseissä.

Omalla pirullisella tavallaan raportti tulee näin sekä hyvin lähelle prekariaattikeskustelua että myös eroaa siitä radikaalisti. Prekariaattikeskustelun tavoin raportti pyrkii tunnistamaan uuden tuotantovoiman, jota ei voida enää organisoida kuten perinteistä teollista työvoimaa. Yritysjohdolle tehtynä raportti kuitenkin kieltää uuden työvoiman autonomian ja esittää johtamisen haasteet tapana palvella työntekijöiden omaa parasta. Se keskustelee yhteisestä hyvästä kun pitäisi keskustella uusien valvonnan ja hyväksikäytön muotojen syntymisestä sekä vastarinnasta niitä kohtaan.

Juuri siksi raportti kuitenkin kannattaa lukea! Valitus siitä, kuinka oikeistohegemonia jyllää kaiken hyvän päin helvettiä, ei ole sinällään aina väärää, mutta sen ongelmana on, ettei se kykene asettamaan näkökulmaa uuteen. Siten se ei myöskään kykene keskustelemaan uusista kamppailuista tai organisoimaan niitä. Tällöin toimitaan vain menneisyyden voimana kykenemättä kamppailemaan tulevaisuudesta.

* * *

EVA:n raportin lähökohtana on väite, että julkisuuden mielikuvissa työelämää kohdellaan perusteetta negatiivisessa valossa. Tämä on elinkeinoelämälle tietysti harmillista, kertoohan se siitä, ettei vastakkainasettelujen aika ole ohi.

Lukijan kannalta harmillista on kuitenkin se, ettei mielikuvia avata tai lähteistetä mitenkään. Niinpä jää täysin fiiliksen varaan, jakaako lukija raportin kirjoittajan kokemuksen vai ei. Voidaankin sanoa, että raportti on kirjoitettu kaikille niille, jotka ovat huolissaan työelämän brändistä ja vetovoimaisuudesta sekä menestyksekkäästä yrityselämästä.

Raportin keskeisenä faktapohjana toimii viittä viimeistä (2004-2009) vuotta koskeva työolobarometri, joka osoittaa, ettei ihmisten kokemassa työtyytyväisyydessä ole tapahtunut näiden vuosien aikana käytännössä mitään muutoksia. Suurin osa vastaa lisäksi olevansa työhönsä tyytyväinen.

Ilmiö, josta pitäisi keskustella ei kuitenkaan koske vain muutamaa viime vuotta, vaan ennemminkin muutamaa viime vuosikymmentä, joiden aikana maailmalla on ajettu läpi uusliberalistinen politiikka. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen jälkipuoliskon mittaaminen on omituinen valinta.

Voidaan myös kysyä missä määrin kysymykset tuottavat vastauksensa. Ihmiset ovat taipuvaisia myötäilemään välitöntä kokemusta mittaavien kysymyksen muotoa. Jos olisi kysytty, ovatko ihmiset kiireisiä ja stressaantuneita, olisi luultavasti myös saatu paljon myötäileviä vastauksia. Kysymyksiä olisi pitänyt esittää ristiin ja vertailla eri tavalla muotoiltujen kysymysten välisiä tuloksia.

Erikseen voi ihmetellä kysymystä koskien kokemusta työsuhteen pysyvyydestä. Epäilemättä ihmisllä on kokemuksellista tietoa asioista, mutta voi kysyä, mitä merkitystä kokemuksella on suhteessa ilmiöön, joka ei ole toiveista kiinni. Yhtä hyvin tulosta voisi tarkastella kriittisesti ihmetellen, miten vankasti ihmiset ovat sisäistäneet uskon työpaikkojen pysyvyyteen, vaikka jopa EVA:n raportti itse puhuu siitä, ettei vakaiden urien varaan kannata enää laskea.

Ennen kaikkea olisi pitänyt esittää kysymyksiä työelämässä koetuista ristiriidoista ja konflikteista kuten myös parempaa työelämää koskevista toiveista. Se, mitä ja miten kysytään, ei ole milloinkaan neutraali asia. Kysymysten asettaja tekee aina politiikkaa.

* * *

Kiinnostavinta antia raportissa ovat kuitenkin aivan muut seikat kuin yksittäinen asennemittaus.

Kuten raportissa todetaan, on totta, ettei pätkätöiden määrä tällä hetkellä kasva. Asia on tuotu esille jo aiemminkin Roope uusitalon raportissa “pätkätöiden tilastoharhasta”. Prekariaattikeskustelun kannalta tämä ei kuitenkaan ole mikään tyrmäävä tieto. Keskustelu ei ole koskaan rakentanutkaan sellaista olkinukkea, jonka EVA voisi nyt ampua alas murtamalla mielikuvat ”pätkätyöhelvetistä”.

Ensinnäkin, vaikkeivät pätkätyöt tällä hetkellä näytä lisääntyvän, ovat ne tulleet jäädäkseen ja on selvää, että esimerkiksi niitä koskevassa edunvalvonnassa on paljon parantamisen varaa. Kiinnostavaa ei ole sitä paitsi pelkkä tieto pätkätöiden kokonaismäärästä. Olennaista on myös se, miten ne sijoittuvat suhteessa strategisesti tärkeisiin kasvualoihin eli millainen sija niillä on tieto- ja palveluyhteiskuntakehityksessä, jonka EVA:kin toteaa olevan tulevaisuuden työllisyyden kannalta keskiössä. Ilmöiden merkitys määrittyy suhteessa talouden hegemonisiin alueisiin.

Huomattavaa on vieläpä sekin, että osin määräaikaisuuksien väheneminen johtuu taantumasta. Määräaikaisuuksia ei ole uusittu, vaan väkeä on siirtynyt kortistoon. Miten käy kun talous alkaa jälleen vetää? Tullaanko tieto- ja palvelualoilla solmimaan ennen kaikkea vakituisia työsuhteita? Ja vaikka tultaisiinkin, niin miten vakituisia niillä solmittavat vakituiset työsuhteet todellisuudessa ovat? Aloille tyypillinen yritysmuoto on käsittääkseni kuitenkin pieni tai keskisuuri yritys, jota luonnehtivat suhdanneherkkyys sekä nopeat elinkaaret.

Toiseksi, muistettakoon jälleen, ettei prekariaattikeskustelua ole koskaan sidottu kapeaan keskusteluun pätkätöistä! Keskustelua on käyty epätyypillisen työsuhteiden kirjosta kokonaisuudessaan. Määräaikaisuuksien lisäksi näihin kuuluvat muun muassa vuokratyö ja itsensä työllistäminen, joista EVA:n raportti ei puhu mitään. Se ei puhu mitään myöskään siirtotyövoimasta, eikä se pukahda varsinkaan paperittomista siirtolaisista, joita on EU:ssa kuitenkin jo reilusti enemmän kuin suomalaisia.

EVA:n raportti ei myöskään puhu rakenteellisesta ja korkeasta työttömyydestä eikä se muista mainita, että työtä tekevien köyhien määrä on lisääntynyt Suomessa yhdessä tuloerojen kasvun kanssa. Raportti viittaa OECD:n tutkimukseen, jonka mukaan suomalaiset ovat varsin onnellinen kansa, mutta jättää mainitsematta että OECD-maista juuri Suomessa tuloerot ovat kasvaneet jyrkimmin sitten 1990-luvun. Tilanne on kärjistynyt jopa siihen pisteeseen, että olemme palanneet 1960-luvun lukemiin. Voimme ylpeillä vaikkapa sillä, että meillä on EU:n virallisten mittarien mukaan 900 000 pienituloista ja reilusti yli 100 000 lasta elää vähävaraisissa perheissä. Lapsiköyhyys on täällä taas.

Sen raportti kuitenkin myöntää, aivan kuten prekariaattikeskustelussakin on korostettu, ettei nykyään oikeastaan kukaan voi luottaa työpaikan elinikäiseen pysyvyyteen. Raportti siis tulee myöntäneeksi, ettei tässäkään suhteessa pitäisi puhua pelkästään pätkätöistä, vaan työn ja toimeentulon yleisestä epävarmistumisesta tai “prekarisaatiosta” eli vaaranalaistumisesta, kuten termin italiankielinen vastine precariato tuo esille.

Sen kummemmin EVA ei tosin työvoiman yleisen prekarisoinnin merkitystä erittele. Eikä kannatakaan. Käytännössähän kyse on muun muassa siitä, että yt-neuvottelujen piirissä on tänäkin vuonna ollut yli 160 000 työntekijää, mikä on tarkoittanut monille jopa kuukausien epävarmuutta toimeentulon jatkuvuudesta. Useissa firmoissa on käyty useammat kuin yhdet yt:t. Tällaisen seikan esitteleminen olisi työelämän brändin kannalta ikävämpi juttu. Asiasta on parempi puhua ikään kuin kyse olisi tältäkin osin työelämän muuttumisesta mukavan nykyaikaiseksi ja trendikkääksi.

Samalla raportissa kiitellään suomalaisia työaikajoustoja. Muistettakoon kuitenkin, että kyse on eurooppalaisittain heikosta irtisanomissuojasta sekä paikallisen ja ”yksilöllisen” sopimisen yleistymisestä. Joku muu kuin EVA saattaisi nimittää samaa työvoiman kilpailuttamiseksi ja kollektiivisen suojan murtamiseksi.

* * *

Myös tilastoja kaunistavat ilmaistyöt ja välityömarkkinat EVA jättää keskustelunsa ulkopuolelle. Raportti jättää käsittelemättä esimerkiksi sen, että vuonna 2009 työharjoittelussa tai työelämävalmennuksessa aloitti 51 100 työtöntä. Työvoimakoulutuksessa heitä aloitti 79 200 ihmistä.

Kun otetaan huomioon, että tukitoimenpiteillä ”aktivoituja” on lähes 80 000, niin todellinen työttömien lukumäärä on tälläkin hetkellä yli 300 000. Ilmeisesti tällaisilla seikoilla ei EVA:n näkökulmasta ole kuitenkaan mitään merkitystä epätyypillisten työsuhteiden ja työn kanssa.

Sen sijaan se nyt ei varmaan yllätä ketään, ettei raportissa viitata mitenkään opiskelijoiden elinkeinoelämälle sekä julkisille organisaatioille kantamaan ilmaistyön panokseen, työharjoitteluihin. EVA:n mielestähän opiskelijoiden pitäisi vielä maksaakin siitä, että heitä koulutetaan tuottavaksi työvoimaksi.

EVA:n olisi yleiskuvan nimissä kannattanut keskustella kuitenkin edes jotenkin siitä, että reaalipalkkojen ostovoima on jatkuvasti laskenut ja verotusta ohjattu kulutusverojen suuntaan. Samalla vuokrataso ja suomalaisten velkaantumisaste ovat yleisesti ottaen nousseet (jälkimmäinen jopa 30%). Ihan piruuttaan voidaan tietysti päälle muistuttaa vielä siitäkin, että valtion velkataakka on talouskriisin myötä kasvanut historialliin mittasuhteisiin, joten hellurei ja hellät turvallisuuden tunteet vaan EVA:llekin.

Edes joitain tällaisia yleisiä muuttujia tarkastelemalla raportissa olisi kyetty luomaan viitekehystä sellaisilla toimeentulon epävarmuuden kokemuksille, joiden suhteen yksi fiilistelevä Gallup-mittari saa oikeat mittasuhteensa.

Rakenteellisiin seikkoihin katsoen elämän taloudellinen riskialttius on lisääntynyt yhteiskunnassamme monin tavoin. Siis samalla kun elinkeinoelämä julkaisee raporttejaan, voimme me työhömme tyytyväiset pikku kansalaiset katsoa paljain silmin romahtavaa perusturvaa ja odottaa yhä uusia julkisten palvelujen huononnuksia.

Ja yhtä innolla voimme tietenkin odottaa työhön pakottamisen mekanismien kiristymistä sekä lisääntyviä kehotuksia keksiä työtä itse itsellemme ja ryhtyä pienyrittäjiksi. Prekaareilla yrittäjillähän nyt ainakin on aivan hemmetin leppoisa ja taattu toimeentulo, vai mitä EVA?

http://embracingyourbeautynow.com/Psych-K.html

OSA II

Artikkelin edellisessä osassa osoitin, että EVA asettaa “pätkätyöhelvettiä” koskevan kysymyksenasettelunsa väärin. Kun silmiltä riisutaan EVA:n silmälaput, nähdään, että prekaaria työelämää koskeva kenttä on paljon laajempi kuin mitä EVA kommentoi. EVA:a vastaan voidaankin asettaa oma käsitteemme “miljoonan marginaali”.

Kun erilaisia epätyypillisen työn muotoja tilastoidaan päästään jo varovaisissakin arvioissa noin miljoonaan kaikesta työvoimasta, kuten olemme osoittaneet kirjassa Radikaaleinta on arki. Jo yksinkertainen tilastointi kertoo, että toimeentulon epävarmuus koskettaa kroonisesti ainakin kolmasosaa työvoimasta. Ja kuten todettua, tämäkään tilastointi ei todellakaan tavoita kaikkia nykyelämän riskialttiutta kasvattavia kehityskulkuja.

Silti totesin myös, että EVA:n raportissa on jotain sellaista tatsia, mikä vasemmalta tulevasta työelämäkeskustelusta yleensä puuttuu. EVA onnistuu kuvaamaan työelämän uusia valvonnan ja hyväksikäytön muotoja – tarkoittamattaan toki.

Ymmärtääkseen EVA:n raporttia sitä kannattaa lukea komentokeskukselta tulleena linjauksena, jossa EVA kehottaa kaadereitaan pyristelemään irti tayloristisen tulosjohtamisen taakasta ja avautumaan prosessijohtamisen tulevaisuudelle. Uutta johtamista kaivataan erityisesti korkean tuottavuuden yrityksissä. EVA:n etujoukot johtavat tutkimus- ja kehitystyötä, organisointia ja markkinointia ja niin edelleen. Työ, jonka varaan EVA kapitalistisen tulevaisuuden ydinkärjen lataa, on luonteeltaan aineetonta työtä.

Siinä missä EVA katsoo uuden johtamisen tarkoittavan työn mielekkyyden ja nautinnollisuuden kasvua, on kyseessä analyyttisemmin ajateltuna kuitenkin vain uudenlaisesta työvoiman kuluttamisen tavasta. “Innostuksen johtaminen” voi kuulostaa kivalta, mutta todellisuudessa uuden työn maailma tarkoittaa myös uusia työvoiman valvonnan ja hyväksikäytön tapoja.

On varmasti totta, että uusi johtaminen tekee työstä joissain suhteissa yksitoikkoista työtä nautinnollisempaa ja on myös varmaa että ”tuloksellisuuden ja henkilöstön työhyvinvoinnin välillä on selvä positiivinen yhteys”, kuten raportissa sanotaan.

On kuitenkin olemassa myös merkkejä siitä, että uusi työpaikkakulttuuri on entistä kilpailuhenkisempää. Vaikka työpaikoilla korostetaan yhteishenkeä ja hyvää tunnelmaa, töissä arvioidaan yksilöllistä suoriutumista ja palkkausta määritetään sen mukaan. Kuten Ossi Salinin tuore väitöskirja kertoo, nykytyöntekijän täytyy jatkuvasti miettiä, minkälaisen vaikutelman hän itsestään antaa. Hyväksytyksi tuleminen sellaisenaan on vaikeutunut, eikä kollektiivisesta solidaarisuudesta kannata varsinaisesti puhua.

Uusissa työyhteisöissä ei riitä, että tekee vain työnsä. Lisäksi on oltava hyvä tyyppi, joka luo hyvää tunnelmaa. Yhteiseen pöytään on tuotava enemmän kuin vain välittömän osaamisensa. Uuden työn sankarilla on tietoja ja taitoja sekä yhteistyösuhteita, jotka hän on hankkinut omalla aktiivisuudellaan ja joista yritys tai tiimi saa nyt etua. Töihin on tuotava yhteisöresurssinsa, mutta tiukan paikan tulleen kenet tahansa leikataan – yhteiseksi hyväksi tottakai.

Toiseksi on olemassa merkkejä siitä, että työn lisääntyneen nautinnollisuuden, merkityksellisyyden ja haasteellisuuden sekä itsenäisyyden ja vastuullisuuden kääntöpuolena on työn tunkeutuminen vapaa-aikaan. Tutkimusten mukaan jopa kolmanneksella työntekijöistä on vaikeuksia irrottautua työtä koskevista velvoitteista muodollisen työajan ulkopuolella. Työhön ei voi suhtautua ulkopuolisesti, kuten “tylsään” suoritusluontoiseen työhön, johon on helpompi suhtautua vain keinona saada palkkaa: kuittaat palkan ja teet sitten mitä haluat. Jopa ammattikoulutus sisältää tänään yrittäjyyskasvatusta, jonka tehtävänä on ennen kaikkea opettaa uusi suhtautuminen työelämään. Työstä on tultava elämäntehtävä.

Siis kun työstä tulee entistä itseohjautuvampaa ja kun sitä – kiitos uuden teknologisen ympäristön – voi tehdä muuallakin kuin teollisuushallissa tai konehuoneessa, alkaa se kuluttaa työvoimaa yli ajan ja paikan. Työaika leviää kaikkialle, eikä suinkaan vähene, vaikka muodollisesti joskus niin näyttäisikin. Tutkimusten mukaan erityisesti naiset kantavat työhuolia mukanaan ja jopa puolet työvoimasta tekee töitä sairaanakin eli ei syystä tai toisesta halua tai uskalla pitää kiinni oikeudestaan olla kipeä.

Niinpä uusi työvoima ei välttämättä valita työn yksitoikkoisuutta, mutta kärsii uusista vastuusairauksista, joista lisääntyneet mielenterveyden ongelmat lienevät selvin merkki. On tietysti vaikea sanoa, mikä johtuu tarkalleen työelämästä ja mikä yhteiskunnallisen ympäristön muutoksesta yleisemmin, mutta voidaanko näitä toisaalta erottaakaan. Jotain murroksesta kertonee sekin, että Suomessa noin 750 000 ihmistä syö mielialalääkkeitä ja asiantuntija-arvioiden mukaan osaselitys on se, ettei työelämässä muuten yksinkertaisesti kestettäisi.

Jotkut vetävät masennukseen, toiset kohottavat suorituskykyään. Mielenterveysperusteiset sairauspäivärahat ovat ponnahtaneet yli 60 prosentin kasvuun kymmessä vuodessa.

Uusi työelämä on henkisesti kuormittavaa myös siksi, että pysyvyys työpaikoilla on käynyt kovin suhteelliseksi. Työterveyslaitoksen Työ ja terveys 2009 -tutkimuksen mukaan lähes joka toisen työtehtävät olivat kolmen edellisen vuoden aikana muuttuneet täysin. Mielenkiintoinen tieto on myös se, että nykyään jopa alle 35-vuotiaiden työmuisteissa on alettu havaita kroonista pätkimistä. Ihmisten tiedonkäsittelykapasiteetti ei yksinkertaisesti kestä sitä informaatiotulvaa ja hektisyyttä, jonka keskellä työelämässä ja nyky-yhteiskunnassa joutuu toimimaan. Tiedonkäsittelykapasiteetit käyvät kuumina kuin teollisuuskoneet.

* * *

Yhteistä prekariaattikeskustelulle ja EVA:n raportille on ymmärrys siitä, että olemme siirtymässä tieto- ja palveluvaltaiseen verkostotalouteen, jossa asiakaslähtöisyys ja reagointiherkkyys muodostavat yritysten tärkeän kilpailuvaltin. Tietoteknologioilla ja uusilla sosiaalisilla medioilla olemaan yhä keskeisempi rooli työvälineinä.

Yhteistä on niin ikään käsitys siitä, että uudet työvoiman sukupolvet ovat entistä vaativampia työelämän edessä, eivätkä suostu uhrautumaan työpaikkojen edessä. Uusi työvoima etsii työtä, joka vastaa henkilökohtaista kiinnostusta ja jonka voi yhdistää vapaa-aikaan. Tämä ei tietysti – on jälleen korostettava – tarkoita, että työelämä olisi muuttunut kivaksi. Se tarkoittaa, että työelämässä myös poltetaan itsensä loppuun ja toisaalta sitä, että työelämästä on tälläkin tavoin onnistuttu tekemään elämän keskipiste. Omaa kunnianhimoaan ja itsensä kehittämispyrkimyksiä on vaikea kanavoida muualle kuin suoriutumiseen töissä.

Ja kun EVA puhuu kaunistellen siitä, kuinka ”kehitystä siivittää sijoittajakeskeisemmäksi muuttunut liikkeenjohdollinen ajattelu, joka on seurausta yritysten omistusrakenteiden muutoksesta”, niin toki myös prekariaattikeskustelussa allekirjoitetaan täydellisesti ajatus talouden finanssivetoistumisesta… Siis se mikä on EVA:lle sosiaalinen fakta, johon tulisi vain sopeutua, tarkoittaa toisille sitä, että yritysstrategioiden keskiössä ei ole työn arvostaminen, vaan kilpailu sijoittajien luottamuksesta sekä näkyvyydestä sijoitusmarkkinoilla.

Niinpä työntekijöillä ei ole enää vastassaan niinkään työpaikan pomo, vaan osakesijoittajien strateginen, epämääräinen ja enemmän tai vähemmän globaali yhteenliittymä sekä sen asettamat pakot, joita toimitusjohtajaksi muuttunut pomokin nyt muka vain tottelee kuin kuka tahansa palkansaaja (optioiden, kokouspalkkioiden, edustustilin ja possujuhlien kera toki).

Tärkein EVA:n raporttia ja prekariaattikeskustelua yhdistävä linjaus on kuitenkin se, ettei työelämä ole muuttunut tarpeeksi! Ajatus siitä, että todistamme uuden tuottavan työvoiman syntyä, on EVA:n raportin ehdottomia helmiä, joka on syytä ottaa vakavasti.

EVA:lle tämä vain tarkoittaa johtamisen haastetta. Meille sen pitäisi tarkoittaa emansipatorista haastetta.

Tilanne on loogisesti sama kuin pari sataa vuotta sitten teollisen proletariaatin syntyaikoina. Vallankumouksellisuus ei syntynyt siitä, että oikeistohegemonia kyykytti vasemmistoa ja aiheutti pahaa mieltä, vaan siitä, että syntyi työväkeä, joka kykeni haastamaan teollisuuskapitalistit materiaalisesti omista eduistaan käsin. Tämän työväen organisoituminen avasi kamppailun siitä, miten teollistuminen määriteltiin eli kenen etuja se pistettiin palvelemaan. Teollinen väki teki tämän, koska se kykeni siihen ja oli kehityksen keskiössä, ei siksi, että se olisi ollut kyvytöntä ja syrjäytettyä.

Tämä sama meidän pitäisi tehdä suhteessa tieto- ja palveluyhteiskuntaan. Tietysti sama pitäisi kuitenkin tehdä ihan eri tavalla. Jonkinlaisena lähtökohtana pitäisi kuitenkin olla kyky tunnistaa työelämän uusia ristriitoja, siis uusia tapoja joilla pääoma kuluttaa työvoimaa, kuten myös uusia emansipaation lähtökohtia. Onhan myös valtava mahdollisuus, että johtamisstrategioissa joudutaan tunnustamaan työvoiman autonomia tuottavuuden ehtona. Toteutetaan se piru vie!

* * *

Omalla mystifioidulla tavallaan EVA:n raportti antaa samoja strategisia eväitä kamppailuun kuin prekariaattikeskustelukin. Raporttia on tosiaankin vain luettava ”väärin päin”.

Toisin sanoen kun raportissa haetaan näkökulmaa johtamiseen, joka mobilisoi kokonaisvaltaisesti työyhteisöjen älylliset, emotionaaliset ja moraaliset voimavarat, on todettava, että kyse on siis ilmaistyön mobilisoinnista, joka ylittää annetut työkuvat sekä työajan ja -paikan raamit. Nykyjohtaminen kaappaa työntekijöiden koko elämän elinvoimakseen. Ja kun raportissa kaivellaan tuottavuuden yhteisöllisiä ja käyttäjälähtöisiä perustoja, voidaan siis todeta, ettei tuotteella ole yksilöllistä tekijää, vaan tuotteessa on kyse tuotteistamisesta, joka ei ole mitään muuta kuin avoimen ja vapaan yhteistyön pakkolunastusta yrityksen aitaamaksi omaisuudeksi.

Tai kun korostetaan, että tulevaisuuden yritykset ovat ”merkitysyhteisöjä” joiden “arvoihin visioihin ja strategisiin päämääriin” työntekijöiden on sitouduttava toimiakseen tuottavasti, voidaan todeta, etteivät yritykset siis näytä tulevan toimeen, mikäli työväki ei kanna niille jokapäivästä lahjaansa.

Tuloeroja uusi yhteisöllinen johtamistapa ei toki tasaa. Uuden johtajuuden tehtävänä on saada rotatkin nousemaan koloistaan panostamaan yhteisöksi muuttuneen yrityksen kilpailukyvyllle, mutta tuskinpa tämä tasaista palkkausta takaa. Toiset ovat yhä tasa-arvoisempia kuin toiset. Ja tasa-arvoisimpia kaikista ovat edelleen ovat sijoittajat ja pankkiirit. Kapitalismissa rahalla tehdään rahaa satumaisia määriä ilman pelkoa joutumisesta syytteeseen noituudesta tai alkemiasta.

Ja kummallisesti se yritysten yhteisöllisyys rakoilee heti kun tuotot tippuvat tai talous kriisiytyy. Viimeistään silloin “merkitysyhteisö” paljastaa vaietun puolensa.

Nämä kaikki ovat tietenkin vain pieniä vihjeitä siitä, millaisia uudenlaisia valvonnan ja riiston näköaloja uuden työvoiman käyttöön liittyy. Tarvitsisimme paljon perusteellisemman kartoituksen asiasta. Selvää on kuitenkin, että EVA:n juhlapuheet työhyvinvoinnista sekä työntekijöiden ja yrityksen intressien saumattomasta yhteenkäymisestä ovat ideologista puppua, jonka voi niellä vain, jos ainoa kokemus uudesta työstä tulee manageri- ja sikariportaan suunnalta.

* * *

Vielä: EVA:n raporttia voi suositella valvonnan ja hyväksikäytön uudeksi oppimateriaaliksi myös siksi, että se jättää eräitä tärkeitä asioita sanomatta.

Nimittäin uudet johtamisen käytännöt kohdistuvat ennen kaikkea koulutettuun työvoimaan ja korkeasti tuottaviin töihin. Tämä ei tietysti tarkoita teollisen tai maataloustyön katoamista. Ne kyllä muuttavat muotoaan aivan kuten maataloustyöt koneellistuivat teollistumisen myötä, mutta tieto- ja palveluyhteiskunta ei toki tarkoita teollisen massatyön katoamista.

Eri alojen välisiin ja sisäisiin muutoksiin tässä sen syvällisemmin menemättä on selvää, että EVA:n raportti vaikenee visusti siitä, että korkeasti tuottavien töiden varjoissa tulee syntymään myös uutta prekaaria palvelusluokkaa ja uutta duunaristoa, joiden töitä ei taatusti tulla johtamaan “innostuksella”. Korkeasti tuottavien töiden rinnalla tarvitaan edelleen mahdollisimman monen mahdollisimman halvalla tekemää suoritusluontoista perusduunia, kuten kokoonpanotöitä, siivousta ja muita suoritusluontoisia palvelu- ja ylläpitotöitä, logistiikkaa, raksaa, hoivaa ja niin edelleen. Luova talous tuottaa uutta koulutettua prekariattia mutta se tuottaa myös uutta prekaaria duunaristoa.

Tästä työn ja työnjaon vähemmän tuottavasta puolesta vaikeneminen kertoo ehkä jotain siitä, millaisena itsestäänselvyytenä EVA sitä pitää – vähän niin kuin naisten kotitöitä aikoinaan.

Tai ei ehkä sittenkään täysin itsestäänselvyytenä! Raportista nimittäin huokuu suuri huoli sitä kohtaan, miten hyvin jatkossakin kaikki onnistutaan sitomaan kuuliaisesti palkkatyöhön. Raportti perää “kaikkien aktiivista osallistumista työelämään”. Muuten on hyvinvointi uhattuna, mikä onkin realistinen huoli, mikäli vedetään yhtäläisyysmerkit bkt:n ja hyvinvoinnin välille – seikka joka vain valitettavasti ei pidä paikkaansa. Suomalainen hyvinvointi on laskenut 1980-luvulta lähtien vaikka bkt on noussut.

Ehkä olennaisempaa EVA:n raportissa on kuitenkin ilmiselvä huoli palkkatyöyhteiskunnan legitimiteettiä kohtaan. Ellei ihmisiä sidota porvarilliseen yhteiskuntaan palkkatyöllä niin kuin torppareita turpeeseen, vaarannetaan kuri ja järjestys. Konsensus-Suomen murentumistahan raportissa kovasti voivotellaankin. Voi voi.

Eipä siis ihme, että sokerina päälle raportissa on reilusti sanahelinää, jossa vakuutellaan, että kaiken perimmäisenä motiivina on turvata kaikkien hyvinvointi.

Niinpä niin ja joopa joo. Eiköhän ensisijainen huoli kohdistu kursseihin ja korkoihin.

Lähteet

Roope Uusitalo (2008): Onko pätkätöitten yleistyminen totta vai tilastoharhaa? Yhteiskuntapolitiikka 73:1. URL: http://yp.stakes.fi/NR/rdonlyres/97136919-5B39-492D-8E9D-C2EE6E1C765A/0/uusitalo.pdf

Arvotutkimus: Suomalaiset huolissaan yhteiskunnasta, Aamulehti 3.12.2010, http://www.aamulehti.fi/uutiset/kotimaa/199781.shtml

Tutkimus: Puolet suomalaisista tekee sairaanakin töitä, IS 29.4.2010, http://www.iltasanomat.fi/terveys/Tutkimus%20Puolet%20suomalaisista%20tekee%20sairaanakin%20t%C3%B6it%C3%A4/art-1288335172667.html

Tutkimus: Yhä useampi nuori aikuinen syrjäytynyt, IS 29.10.2010, http://www.iltasanomat.fi/terveys/Tutkimus%20Puolet%20suomalaisista%20tekee%20sairaanakin%20t%C3%B6it%C3%A4/art-1288335172667.html

Enää emme voi olla vain töissä, Taloussanomat 25.11.2010, http://www.taloussanomat.fi/uutiset/2010/11/25/enaa-emme-voi-olla-vain-toissa/201016449/12

Kelan etuudet jääneet tuntuvasti jälkeen ansiotason kasvusta, HS 29.11.2010, http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Kelan+etuudet+j%C3%A4%C3%A4neet+tuntuvasti+j%C3%A4lkeen+ansiotason+kasvusta/1135261988241

Varo, tällainen työ tekee tyhmäksi, Taloussanomat 28.11.2010, http://www.taloussanomat.fi/ihmiset/2010/11/28/varo-tallainen-tyo-tekee-tyhmaksi/201016464/139

Palkattomiin töihin pakotetut, IS:n keskustelualue 26.7.2010, http://portti.iltalehti.fi/keskustelu//showthread.php?t=340098

Näin Suomessa: Saat potkut – tule harjoittelijaksi, Uusi Suomi 13.10.2010, http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/103686-nain-suomessa-saat-potkut-%E2%80%93-tule-harjoittelijaksi

Turha maksaa palkkaa, kun työt tehdään ilmaiseksi, Taloussanomat 5.10.2010, http://www.taloussanomat.fi/ihmiset/2010/10/05/turha-maksaa-palkkaa-kun-tyot-tehdaan-ilmaiseksi/201013749/137

Suu tukkoon, vuokratyöläinen, Taloussanomat 4.10.2010, http://www.taloussanomat.fi/tyo-ja-koulutus/2010/10/04/suu-tukkoon-vuokratyolainen/201013510/139?fb_ref=artikkeli&fb_source=home_oneline

Muistin ongelmat vaivaavat jo nuoriakin työntekijöitä, HS 7.9.2010, http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Muistin+ongelmat+vaivaavat+jo+nuoriakin+ty%C3%B6ntekij%C3%B6it%C3%A4/1135259966821

Työtä tekevien köyhyys yleistyy, Yle 29.7.2010, http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2010/07/tyota_tekevien_koyhyys_yleistyy_1861304.html

Masentuneista tulee nuoria eläkeläisiä, Kansan Uutiset 25.7.2010, http://www.kansanuutiset.fi/uutiset/kotimaa/2286431/masentuneista-tulee-nuoria-elakelaisia

Huoli toimeentulosta kuormittaa erityisesti nuoria, Nelonen 21.7.2010, http://www.nelonen.fi/uutiset/kotimaa/huoli-toimeentulosta-kuormittaa-erityisesti-nuoria

Joka neljäs yksinhuoltaja elää köyhyydessä, MTV3 20.7.2010, http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/arkistot/kotimaa/2010/07/1158056

Entistä useampi työskenteli keväällä ilmaiseksi, HS 6.7.2010, http://www.hs.fi/talous/artikkeli/Entist%C3%A4%20useampi%20ty%C3%B6skenteli%20kev%C3%A4%C3%A4ll%C3%A4%20ilmaiseksi/1135258381419

Suomalainen lainaa nopeammin kuin tienaa, Taloussanomat 2.7.2010, http://www.taloussanomat.fi/raha/2010/07/02/suomalainen-lainaa-nopeammin-kuin-tienaa/20109239/139

Rikkaiden määrä kasvoi Suomessa vauhdilla, HS 23.6.2010, http://www.hs.fi/talous/artikkeli/Rikkaiden%20m%C3%A4%C3%A4r%C3%A4%20kasvoi%20Suomessa%20vauhdilla/1135258081679

Näin Suomi jakautuu kahtia, Taloussanomat 6.12.2010, http://www.taloussanomat.fi/raha/2010/12/06/nain-suomi-jakautuu-kahtia/201016851/139

Suomi jakautuu kahtia – ”Kuin 1970-luvulla”, Uusi Suomi 16.5.2010, http://www.uusisuomi.fi/raha/92517-suomi-jakautuu-kahtia-%E2%80%9Dkuin-1970-luvulla%E2%80%9D

Kestotyöttömyys on ja pysyy, IL 6.5.2010, http://www.iltalehti.fi/paakirjoitus/2010050611604841_pk.shtml

320 000 ihmistä viime vuonna palkatta työssä, Kansan Uutiset 3.11.2010, http://www.kansanuutiset.fi/uutiset/kotimaa/2037482/320%E2%80%89000-ihmista-viimevuonna-palkatta-tyossa

Kymmenet tuhannet pienipalkkaiset joutuvat hakemaan asumistukea, HS 8.3.2010, http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Kymmenet+tuhannet+pienipalkkaiset+joutuvat+hakemaan+asumistukea/1135253506147

Työntekijä tarkkailee yhä enemmän itseään, Kansan Uutiset 4.3.2010, http://www.kansanuutiset.fi/uutiset/kotimaa/2154474/tyontekija-tarkkailee-yha-enemman-itseaan

Doping hiipii työelämään, Yle 8.12.2010, http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2010/12/doping_hiipii_tyoelamaan_2201501.html

Tutkija: Työttömien aktivointi huijausta, Kauppalehti 26.2.2010, http://www.kauppalehti.fi/5/i/talous/uutiset/etusivu/uutinen.jsp?oid=2010/02/31083

Professorit: Hallitus suosinut hyvätuloisia, YLE 6.2.2010, http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2010/02/professorit_hallitus_suosinut_hyvatuloisia_1425205.html

Töissä on hirveää, Taloussanomat 11.10.2009, http://www.taloussanomat.fi/tyo-ja-koulutus/2009/10/11/toissa-on-hirveaa/200921374/139

Unohda jo ne työasiat, Talouselämä 19.5.2009, http://www.talouselama.fi/tyoelama/article288253.ece?s=r&wtm=talouselama/-19052009

Palkansaajat nääntyvät töidensä alle, Digitoday 16.12.2008, http://www.digitoday.fi/tyo-ja-ura/2008/12/16/palkansaajat-naantyvat-toidensa-alle/200832436/66?rss=6

Kansan kahtiajako vain syvenee, Kansan Uutiset 17.12.2010, http://www.kansanuutiset.fi/mielipiteet/paakirjoitus/2418265/kansan-kahtiajako-vain-syvenee.

Pienituloisten määrä lähes kaksinkertaistui 20 vuodessa, Iltalehti 15.12.2010, http://www.iltalehti.fi/uutiset/2010121512868954_uu.shtml.

Toimeentulotukia saavien määrä jyrkässä kasvussa, Yle 17.12.2010, http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2010/12/toimeentulotukia_saavien_maara_jyrkassa_kasvussa_2227244.html.

Suomi jakautuu – HS: ”Jotkut eivät koskaan näe köyhää”, Uusi Suomi 16.12.2010,  http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/107510-suomi-jakautuu-%E2%80%93-hs-%E2%80%9Djotkut-eivat-koskaan-nae-koyhaa%E2%80%9D.

Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *