Masennus on uusi realismi

kuva: Henrik Mikander

kuva: Henrik Mikander

Mitä syrjäytyminen pohjimmiltaan on? Se ei ole työttömyys, mielenterveysongelma tai rikkinäinen tausta. Syrjäytyminen on sitä, kun ymmärtää, että merkittävä osa kaikesta siitä mitä ympärilläsi tapahtuu on jotain, mikä ei tule elämääsi koskaan kuulumaan.

Et tule koskaan valmistumaan yliopistosta. Et tule koskaan ostamaan etelänmatkaa. Et tule koskaan ostaneeksi uutta pukua. Et tule koskaan vuokraamaan itse asuntoa. Ja kaikkein vähiten tulet koskaan omistamaan sellaista.

Kaikella on hintalappu, ja jos menet muualle kuin lähimarkettiin, se hintalappu kaikelle on vain liian korkea. Sinä elät muutamalla satasella kuukaudessa – koko loppuelämäsi. Tarpeeksi, jotta pysyt elossa, mutta liian vähän että pystyisit elämään. Jokainen kahvikuppi, jonka ostat siksi, että tapaat ystävän kaupungilla, muistuttaa sinua siitä, että rahalla olisi saanut jotain muutakin. Kahden kahvikupin hinnalla saisit pariksi päiväksi ruokaa. Ei maistuvaa ruokaa, mutta jotain mikä vie nälän pois.

Asiat jäävät hoitamatta, koska olet liian nälkäinen kulkeaksesi jalan toiselle puolelle kaupunkia. Sinua ympäröi asunnossasi hyvinvoinnin rippeet: muilta ihmisiltä saadut huonekalut ja elektroniikkalaitteet. Ja hyvä niin, koska sinun pitää täyttää päiväsi jollain – ihan millä tahansa, koska kaikki kodin ulkopuolella maksaa rahaa.

Osaat ehkä vielä pitää puolittaista kulissia yllä: pukeudut niin siististi kuin voit, harjaat hampaasi, ajat parran ja käytät halvinta deodoranttia. Etteivät muut näkisi että olet köyhä. Mutta vaatteesi ovat vanhoja ja et ole ostanut talvitakkia moneen vuoteen.

Se on minun maailmani.

Millaista on sisäistää se että asiat eivät koskaan tule muuttumaan paremmiksi? Ei erityisen mukavaa. Mietin joskus, mikä saa muut ihmiset jaksamaan, enkä keksi vastausta. Töitä ei ole. Yrittämiseen ei voi lähteä. Muodollista pätevyyttä mihinkään ei ole. Mitä me 800 000 pienituloista oikeastaan täällä teemme? Emmekö voisi vain kaikki todeta tosiasioita ja lähteä oman käden kautta, koska meidän asemamme ei koskaan ole muuttumassa. Lama alkoi 1990-luvulla ja se ei monilla päättynyt koskaan. Nousukaudet eivät koskettaneet meitä, enkä usko että sellaista muutosta olisi tulossa, joka hyödyttäisi minua.

Merkityksetöntä olemista, tyhjä kalenteri, viikot, kuukaudet ja vuodet vierivät ohi. Se on turruttavaa. Työhakemuksia joiden lähettämisen tietää turhaksi, sosiaalitoimistokäyntejä jotka eivät johda mihinkään, työttömyyskorvauksien hankkiminen suurena saavutuksena. Joskus puoli vuotta ilman tuloja, vuokrat rästissä ja painokin on ehtinyt pudota 15 kiloa sinä aikana. Olen kiitollinen siitä että aliravitsemuksen ansiosta en muista koko ajasta yhtään mitään. Asiat ovat nyt marginaalisesti paremmat koska on ruokaa ja vuokrat maksettu. Merkityksellisemmät, eivät varsinaisesti.

Tällaista on ollut elämä viimeiset seitsemän vuotta. En oikeastaan tiedä miksi. Varmasti osa siitä on omaa vikaani, mutta en voi olla ajattelematta, etteikö yhteiskunta kokonaisuudessaan vaikuta siihen, millaiseksi asiat muodostuvat. Jos ei vaikuta, köyhiäkään ei taitaisi olla sitä 800 000.

En syö psyykelääkeitä eikä minulla ole mitään erityisiä hulluusdiagnooseja. Varmasti joku kutsuisi minua masentuneeksi, mutta itse pidän asennettani realistisena. Psyykelääkkeitä syömällä ihmisen saa jatkamaan olemassaoloaan senkin pisteen jälkeen, kun elämä on muuttunut täysin turhaksi. En pidä sitä järkevänä.

Kokonaan toinen asia on se, miksi köyhyys sallitaan? Köyhät eivät pidä melua itsestään, koska köyhyys on häpeä. Siksi on tärkeää pitää yllä kulissia: syödä ravintolassa muiden mukana, vaikkei siihen oikeasti ole varaa. Haluaisin itse ajatella, että kun ei ole kunniaa eikä mitään menetettävää, pitäisi voida sanoa kovaan ääneen, miten huonosti asiat ovat.

Tätä kirjoittaessa mediassa puhutaan vielä kehysriihestä ja tulevista leikkauksista. Ne eivät varsinaisesti huoleta minua, koska minä tiedän, miltä tulevaisuus näyttää. Paskaltahan se.

Facebook-kommentit
59 Comments
  1. Kuulostaa liiankin tutulta. Mun elämä on aikaslailla samanlaista, tosin työttömänä oon ollu sen pari vuotta, ellei sitten lasketa välissä 3 päivän puhelinmyyjän ”hommia”.

    Parin kaverin suusta saa kuulla välillä sitä, etten miksen mene töihin jotta saisin asiani hoidettua. Ei ole järkeä ottaa mitä tahansa hommaa vain siksi, että tuntee kuuluvansa yhteiskuntaan. Jos työkään ei elätä tarpeeksi, miksi edes yrittää.

    Koitan tässä nyt päästä syksyksi kouluun, hoidan sen pois alta ja suunnittelen tulevaisuutta jossain muualla, ellei asioihin Suomessa tule tolkkua…

    … Näillä näkymin sitä ei ole.

  2. ”Ei ole järkeä ottaa mitä tahansa hommaa vain siksi, että tuntee kuuluvansa yhteiskuntaan.”

    Siinäpä se syy ongelmiisi on. Jollei siinä ole järkeä ei ole syytä valittaakaan. Itsestä se vaan on kiinni ja yksi hyvin tehty työ johtaa AINA toiseen. Työn vältteleminen johtaa syrjäytymiseen. Yksinkertaista.

  3. Aivan mahtavaa tekstiä minun mielestäni. Itseäni kanssa kannustettiin hakemaan töitä ja niitä sain ”yllätys” puhelinmyyjän hommina, joista sitten irtisanottiin 10 pvän päästä. Napsahti karenssia ja kesti 3 kuukautta että sai mitään selvää tuloista.
    Aina ollut jonkinsortin realisti ja ajatellut loogisesti, hyvä kun välillä jaksaa tehdä mitään käsillään (rakentaa asioita) kun muistaa että muut ovat aina parempia ja se lamaannuttaa loputkin halut tehdä mitään.

    Kaikenkaikkiaan sykähdyttävää ajatusta kirjoitettu, melkein pelottavasti näen itseni samassa jamassa.

  4. Niin tuttua. Tuossa juuri kun siirtelin jälkiruokakulhoja muuttolaatikoihin (joudun muuttaa jatkuvasti halvemman asunnon perään), ajattelin että mitä näilläkään teen, vaikka niin ihana olisi tehdä vaikka pääsiäiseksi lapsille kaikkea hyvää syötävää, pyytää aikuisetkin lapset pääsiäislounaalle, tai ystäviä, mutta ei. Sellainen vain ei kuulu elämääni, vaikka miten rakastan laittaa ruokaa, sisustaa kauniisti, olla ystävien kanssa. Voin toki hakea kauniita risuja luonnosta, mutta ketä se lämmittää aina, jos aina on tarjolla vain tyyliin makaronivelliä. Omena on juhlaa, etenkin jos vielä tuore eikä nahistunut roskislavalta. Sekin, että asuntoon ylipäätään mahtuisi iso ruokapöytä, kaikki se on vain unelmaa. Työhuoneeseen ei ole milloinkaan varaa, joten kotimme on yhtä työhuonetta. Aina ollut. En ole masentunut, vaan nimenomaan realisti.- Kirjoituksesi lohdutti, ettei ole yksin, vaikka yleensä siltä tuntuukin. En häpeä köyhyyttä, mutta ei sillä ystäviäkään juuri saa.Ystävyyttä kun usein ylläpidetään yhdessä jonnekin menemisellä. Toki voin mennä luontoon ystävän kanssa(jos löydän sitä), toki voin nauttia kaikesta ilmaisesta(puistonpenkit, metsäkivi), mutta väsyttää olla aina joukossa erilainen, aina venyttää vyötä, aina ja aina, loputtomiin. Juhlapyhät ja kesälomat ovat pahimpia, muut lomailevat,puhuvat lomailemisesta, itse koettaa keksiä tekemistä, ettei tarvitse hiostua kerrostalossa, josta ei näe juurikaan edes ulos. Mitä keksiä lapsille, joka kesäinen murhe.- Se on myös sanottava, etten arvosta millään tavoin materialistista elämää, mutta olla pakotettuna elämään sen keskellä, on kuluttavaa, kun koko järjestelmä toimii rahan kautta. Viljelisin maata, kasvattaisin ilolla kaiken mahdollisen, mutta köyhälläkö olisi maahan varaa, korkeintaan yhteen multasäkilliseen. Silti sitä koettaa nähdä onnellisuutta ympärillään, itsessään, elämässä. Mutta raskasta on. Voimia meille kaikille!

  5. ”Mitä syrjäytyminen pohjimmiltaan on? Se ei ole työttömyys, mielenterveysongelma tai rikkinäinen tausta. Syrjäytyminen on sitä, kun ymmärtää, että merkittävä osa kaikesta siitä mitä ympärilläsi tapahtuu on jotain, mikä ei tule elämääsi koskaan kuulumaan.” Tuo kuulostaa kyllä luovuttamiselta eikä miltään muulta. Olin itse kaksi vuotta tosi masentunut, ei maistunut työ ei mikään. Yhtenä päivänä vain päätin että ei helvetti tästä ei nosta minua kukaan itse se vaan on noustava. Ja niin siitä pikku hiljaa noustiin. Ei saa luovuttaa !!!

  6. Kirjoitus tärkeä, kun se herättelee tajuamaan, ettemme ole köyhinä suinkaan yksin. Tarvitaan lisää ylpeää köyhyyttä. Meitähän on aivan valtavasti! Ja tämän näen itse suurena mahdollisuutena (!), mutta Suomessa työväen- ja köyhälistön kulttuuri ehkä vaimeampaa kuin monessa muussa maassa. Miksi? Yhtenä esteenä kenties väestön vähyys (?) ja tiheiden kaupunkialueiden vähyys, jossa sitä aikaansaavaa kuhinaa helpommin syntyy…

    Olen lähtöisin hyvin köyhästä yksinhuoltajaperheestä, ja olen edelleenkin köyhä näin 30 v. kieppeillä… Siis suhteellisen köyhä, pohjoismaisessa kontekstissa, mutta maailman tasollahan olen upporikas, joskin systeemistä riippuvaisesti…

    Olen kuitenkin saanut maistaa rikkauksia eri elämänvaiheissa lyhyitä pätkiä; esim. ystäväperheiden, yhteiskunnan ja kolmannen sektorin tarjoamien palveluiden ja joskus myös itse tienatun rahan avulla… Verkostot ja yhteisöllisyys ovat mahdollistaneet hetkittäiset materiaaliset huippuolosuhteet köyhällekin… Ja ennen kaikkea se yhteisöllisyys itsessään, sekin on jo jotain… Ehkä kaikkein tärkein tekijä hyvän elämän kannalta on kokea kuuluvansa johonkin yhteisöön, edes löyhästi, ja köyhällä tälle ei pitäisi olla esteitä…

    En siis aivan ymmärrä, miksi kirjoituksessa otetaan vahvasti fokus heikkojen materiaalisten puitteiden surkutteluun… Vaikka ymmärrän surun siitä, että mahdollisuudet köyhällä ovat myös monilla immateriaalisilla elämän osa-alueilla heikommat…

    Kuitenkin itselläni kävi niin, että kyllästyin jo varsin nuorena siihen materiaalisen porvarikulttuurin ilmapiiriin (josta sain vain maistiaisia, mutta sekin riitti…), ja tajusin, ettei sillä pohjimmiltaan ole mitään annettavaa – mutta hyvä sitä oli päästä kokeilemaan, jotta tämän pääsi oivaltamaan… Hyvä elämä ei vaadi laadukkaita materiaaleja, eivätkä rikkaan nautinnot ole sen kummempia kuin köyhänkään. Kyse on siitä, kuka osaa nauttia. ”Olkimaja, jossa nauretaan, on arvokkaampi kuin palatsi, jossa itketään” kuuluu kiinalainen sananlasku… Jatkuva aistinautintojen perässä juokseminen ei voi pohjimmiltaan ketään tyydyttää…

    Meitä köyhiä on niin paljon, et miksemme aiempaa enemmän yhdistäisi voimiamme ja verkostoituisi, jotta saisimme vähilläkin rahoilla aikaiseksi hyvinvoivaa kulttuuria? Ja sitähän onkin jo paljon tässäkin maassa…

    Ymmärrän kuitenkin kirjoituksen harmittelun monilta osin, mahdollisuudet individualistisessa kulttuurissa köyhällä paljon pienemmät, mutta meidän onkin yhdistyttävä! Se voi tehdä meistä helposti rikkaampia kuin materiaalisesti rikkaat porvarit, joiden kulttuuri monilta muilta osin köyhä…

    Tämä asioiden laita (,että rikkaus ei takaa onnellisuutta) ei kuitenkaan toki poista sitä ongelmatilaa yhteiskunnasta, että kapitalistit omistavat epäoikeudenmukaisesti työväenluokan tuottamaa varallisuutta.

  7. Masennus on sairaus, jota on paras hoitaa psykiatrin vastaanotolla.

    Mietipähän, jos menee jalka poikki, silloin siihen laitetaan kipsi, että se parantuisi. Miksi tehdä toisin pään kanssa?

  8. Hei Jussi M., luin tekstisi ja pystyin samaistumaan sinuun todella paljon. Itselläkin on ollut usein sellaisia tunteita, että turha yrittää kun yhteiskunta toimii niin kuin se toimii, ja oman käden kautta lähteminen on tuntunut usein olevan helpoin ratkaisu elämänlaadun parantamiseen. Olen itsekin kertonut vastaavista kokemuksistani omassa blogissani, pistin linkin kyseiseen kirjoitukseen niin pääset siihen painamalla nimimerkkiäni. Voit lukea sen luettuani kommenttini jos haluat tietää tarkemmin.

    En tiedä onko sinulla yhtä kurjat taustat kuin minulla. Itse tulen perheestä jossa vanhemmat erosivat niin aikaisin, etten muista edes isääni. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni äitini syytti minua kaikista perheen sisäisistä ongelmista, enkä koskaan saanut sitä tukea ja rakkautta jota olisin tarvinnut. Kilpirauhaseni takia olen aina ollut hintelä, ja koko peruskoulun ajan olin koulukiusattu. Töniminen, haukkuminen ja tavaroiden rikkominen oli jokapäiväistä usean vuoden ajan. Kotona odotti huutava äiti eikä minulla ollut ketään kenen puoleen kääntyä. Lähdin siviilipalvelukseenkin niin nopeasti kuin pystyin, jotta pääsisin pois kotoa. Elämäni rakkauskin kuoli sairauteen palvelukseni aikana, enkä jaksanut muutamaan vuoteen tehdä elämässäni mitään. Jossain kohtaa tajusin että olen masentunut. En kuitenkaan halunnut hakea mitään lääkitystä, vaan tahdoin pärjätä omin jaloin. Sinun tekstisi on sellainen jonka olisin itse voinut kirjoittaa joitain vuosia sitten. Jossain kohtaa minusta kuitenkin tuli, kuten sinustakin, realisti.

    Rupesin katsomaan maailmaa realistisin eli totuudenmukaisin silmin. Tajusin, että elämä tässä maassa on ihan helvetin helppoa ja vaivatonta. Ei tarvitse kuin nostaa perseensä sohvalta niin elämä on pelkkää luksusta. Ja jos ei jaksa nostaa, niin kyllä elämä silti aikas pirun helppoa on: ilmaista fyrkkaa tulee eikä mitään tarvi tehdä.

    Tekstisi on hyvin tyypillinen epäonnistuneen ja muita ihmisiä syyttävän elämäntapahäviäjän kirjoitus. Kaikkea pitää saada, se pitää saada heti, sen pitää olla parasta, ja jos sitä ei tarjoilla hopeatarjottimella, niin ei sitä edes yritä saada. Sitten itketään ja syytellään muita, vaikka syyllinen löytyisi peiliin katsomalla. Tiedät sen ihan hyvin itsekin, et vain halua myöntää sitä. Haluaisin nyt hieman tarkemmin kommentoida tekstiäsi pala kerrallaan:

    -”Mitä syrjäytyminen pohjimmiltaan on? Se ei ole työttömyys, mielenterveysongelma tai rikkinäinen tausta. Syrjäytyminen on sitä, kun ymmärtää, että merkittävä osa kaikesta siitä mitä ympärilläsi tapahtuu on jotain, mikä ei tule elämääsi koskaan kuulumaan. Et tule koskaan valmistumaan yliopistosta. Et tule koskaan ostamaan etelänmatkaa. Et tule koskaan ostaneeksi uutta pukua. Et tule koskaan vuokraamaan itse asuntoa. Ja kaikkein vähiten tulet koskaan omistamaan sellaista.”

    Näihin kaikkiin ”väitteisiin” haluisin kysyä, että miksi? Miksi nämä asiat eivät tule kuulumaan elämääsi? Miksi et tule valmistumaan yliopistosta? Tai tekemään etelänmatkaa? Tai ostamaan pukua? Onko näihin olemassa jokin ihan oikea syy, vai uskotteletko näiden asioiden vain olevan näin, piste? Ei näitä asioita tarjoilla hopeatarjottimilla, niiden eteen täytyy tehdä töitä.

    -”Kaikella on hintalappu, ja jos menet muualle kuin lähimarkettiin, se hintalappu kaikelle on vain liian korkea. Sinä elät muutamalla satasella kuukaudessa – koko loppuelämäsi. Tarpeeksi, jotta pysyt elossa, mutta liian vähän että pystyisit elämään.”

    Anteeksi mitä? Olen elänyt viimeiset kolme vuotta alle 500 eurolla kuussa opiskelun takia, ja voin kertoa että rahaa jää käteen ihan helvetisti. Valtio antaa ilmaista fyrkkaa, josta jää vielä vuokran jälkeen melkein parisataa ruokaan, ja ruuankin jälkeen useampi kymppi ihan mihin tahansa. Ei tulisi mieleenkään valittaa.

    -”Jokainen kahvikuppi, jonka ostat siksi, että tapaat ystävän kaupungilla, muistuttaa sinua siitä, että rahalla olisi saanut jotain muutakin. Kahden kahvikupin hinnalla saisit pariksi päiväksi ruokaa. Ei maistuvaa ruokaa, mutta jotain mikä vie nälän pois.”

    No miksi ihmeessä sitten ostat näitä perhanan kalliita kahvikupposia kaupungilla. Keitä kahvit kaverillesi vaikka kotona, tulee muutenkin paljon halvemmaksi, nimittäin kahvilan kahvikupista itse kahvin hinnaksi tulee noin 11snt. Ja jos nälkä kerran vaivaa, niin miksi ihmeessä et sitten osta parin kahvikupin sijaan parin päivän ruokia? Oletko kenties tyhmä?

    -”Asiat jäävät hoitamatta, koska olet liian nälkäinen kulkeaksesi jalan toiselle puolelle kaupunkia.”

    Ai. Ilmeisesti sinä siis olet tyhmä. Lue aikaisempi kohta vielä kerran uudestaan, niin ehkä hoksaat, mitä niillä kahvirahoilla kannattaisi ostaa.

    -”Osaat ehkä vielä pitää puolittaista kulissia yllä: pukeudut niin siististi kuin voit, harjaat hampaasi, ajat parran ja käytät halvinta deodoranttia. Etteivät muut näkisi että olet köyhä. Mutta vaatteesi ovat vanhoja ja et ole ostanut talvitakkia moneen vuoteen.”

    Miksi ihmeessä täytyy pitää jotain kulissia yllä? Mitä perhanan hävettävää siinä köyhyydessä oikein on? Kyllä minä kuljen yhä edelleen oikein mielelläni autenttisen spurgun näköisenä pitkin kyliä. Ihmiset pitävät kivasti pienen välimatkan ja bussissakin saa istua ilman että joku änkeää viereen. Ja voi nyyh nyyh sentään, uutta talvitakkia ei ole saanut ostettua moneen vuoteen. Siis mitä helvettiä nyt? Täytyisikö joka vuosi olla päällä jonkin ylihinnoitellun muotimerkin uusin malli, jotta olisi kiva olla? Oma takkini on ollut käytössä kohta kahdeksan vuotta ja hyvin kestää edelleen. Sama pipokin on ollut päässä jo yhdeksäntoista vuotta ja vieläkin kestää ihan hyvin.

    -”Millaista on sisäistää se että asiat eivät koskaan tule muuttumaan paremmiksi?”

    Miten hemmetissä joku voi väittää itseään ”realistiksi” ja sitten laukoa tuollaista paskaa? Terveisiä täältä menestyvien ihmisten maailmasta: me menestymme, koska me laitamme asiat muuttumaan paremmiksi. Eivät ne itsestään mihinkään muutu.

    -”Mietin joskus, mikä saa muut ihmiset jaksamaan, enkä keksi vastausta.”

    Muun muuassa tieto siitä, että omilla valinnoillaan ja tekemisillään pystyy vaikuttamaan elämänlaatuunsa saa minut ja sadat tuhannet muut ihmiset jaksamaan päivästä toiseen hymyssä suin.

    -”Töitä ei ole.”

    Jos et asu jossain käsivarren Lapissa, niin duunia löytyy kuule jopa sinunkaltaisellesi vastuunpakoilijalle. Itseäni vähän naurattaa, kun joistain ns. ”paskaduuneista”, kuten vaikka varastohommista, saa parempaa fyrkkaa kuin tältä mukamas niin hyväpalkkaiselta IT-alalta. Toki jos on niin nirso, ettei suostu ottamaan töitä vastaan koska kuvittelee mukamas olevansa joku, niin voi jälleen kerran syyttää vain itseään ahdingostaan.

    -”Emmekö voisi vain kaikki todeta tosiasioita ja lähteä oman käden kautta, koska meidän asemamme ei koskaan ole muuttumassa.”

    Mielellään kiitos, ei tarvitse minunkaan verorahojani käyttää kaltaistesi tyhjäntoimittajien ja muiden siivillä elävien ruokkimiseen.

    -”Lama alkoi 1990-luvulla ja se ei monilla päättynyt koskaan. Nousukaudet eivät koskettaneet meitä, enkä usko että sellaista muutosta olisi tulossa, joka hyödyttäisi minua.”

    Niin. Kyllä se yli parikymmentä vuotta sitten vaikuttanut lama tuntuu edelleen niin maan perkeleen paljon nykyajan oloihin. Oikeastaan yhtä paljon kuin se 1300-luvun rutto, eli ei enää millään lailla. Naurettavin tekosyy jota olen tällä vuosituhannella kuullut.

    -”Työhakemuksia joiden lähettämisen tietää turhaksi, –”

    Miksi? Haluaisitko kertoa jonkin syyn? Vai jätitkö syyn tarkoituksella kertomatta? Onko syy esimerkiksi siinä, ettei sinua oikeasti kiinnosta minkäänlainen työnteko, etkä näin ollen osoita minkäänlaista kiinnostusta työpaikkaa kohtaan?

    -”Tällaista on ollut elämä viimeiset seitsemän vuotta. En oikeastaan tiedä miksi. Varmasti osa siitä on omaa vikaani, mutta en voi olla ajattelematta, etteikö yhteiskunta kokonaisuudessaan vaikuta siihen, millaiseksi asiat muodostuvat.”

    Tuollaista oli minun elämäni ensimmäiset parikymmentä vuotta. Sitten sain tietää miksi. Siksi, että olin laiska luuseri, joka syytti kaikesta kaikkia muita, enkä halunnut ottaa vastuuta yhtään mistään. Lopulta tiedostin tämän, myönsin sen ja kas, jo pari vuotta myöhemmin elämä meneekin jo ihan perhanan hyvin, kun olen tehnyt ihan itse jotain parantaakseni elämänlaatuani. Jopa niin hyvin, että pystyn kyseenalaistamaan ilman mitään omantunnontuskia kaltaistesi ihmisten ontuvat väitteet siitä, kuinka vaikeaa elämä tässä maassa oikeasti mukamas on. Jos ihmiskunta kerran mielestäni ”kokonaisuudessaan vaikuttaa” elämäntilanteeseesi, haluaisitko kertoa miten? Jäi tämäkin kohta vähän epäselväksi, kuten moni muukin väittämä tekstissäsi. Vai, kuten sentään itsekin suostuit jossain määrin myöntämään, ehkäpä vika onkin vain itsessäsi?

    -”Varmasti joku kutsuisi minua masentuneeksi, mutta itse pidän asennettani realistisena.”

    Ei. Kyllä sinun asenteesi on ihan helvetin narsistininen.

    -”Köyhät eivät pidä melua itsestään, koska köyhyys on häpeä. Siksi on tärkeää pitää yllä kulissia: syödä ravintolassa muiden mukana, vaikkei siihen oikeasti ole varaa.”

    Mietippä kuinka paljon sinulla menee vuodessa noihin ravintolalaskuihin. Sen jälkeen kuvittele eteesi kaksi ojentuvaa kättä: toisessa ovat ko. ravintolareissut, toisessa kaikki se raha mitä niihin käytit. Kumman valitset? Ei mikään ihme, että olet köyhä, jos kerran syydät rahasi tuollaiseen. Toistan jälleen kerran kysymyksen: oletko kenties tyhmä?

    -”Haluaisin itse ajatella, että kun ei ole kunniaa eikä mitään menetettävää, pitäisi voida sanoa kovaan ääneen, miten huonosti asiat ovat.”

    No mikä helvetti estää sinua sitten sanomasta kovaan ääneen, kuinka huonosti asiat ovat? Ainakin tunnut sitä kovasti tässä tekstissäsi julistavan. Nyt kun kerran olet vihdoinkin julkisesti myöntänyt, että olet köyhä ja asiasi ovat (omasta mielestäsi) päin reisiä, niin onko sinulla enää sitten tarvetta esittää parempaa kuin olet? Nyt kun olet kerran myöntänyt nämä asiat, voit lopettaa sen kahvilakahvin litkimisen ja ravintolaillallisten syömisen hyvällä omatunnolla, kun sinun ei tarvitse enää esittää mitään. Pistät nekin rahat säästöön ja rupeat tekemään elämällesi jotain.

    -”Tätä kirjoittaessa mediassa puhutaan vielä kehysriihestä ja tulevista leikkauksista. Ne eivät varsinaisesti huoleta minua, koska minä tiedän, miltä tulevaisuus näyttää. Paskaltahan se.”

    Kiva kuulla. Hassua, miten kaltaiseni elämän pohjamudista noussut ihminen taas näkee tulevaisuuden ihan helvetin valoisana. Ehkä se johtuu siitä, että teen jotain saadakseni elämässäni ne asiat joita haluan, enkä odottele niiden kolahtavan postiluukusta ilmaiseksi.

  9. Kiitos kirjoituksestasi. Toivottomuus ja voimattomuus on tunteita joita minussa heräsi. Haluaisinkin tähän jatkoksi pyytää kirjoittajalta kokemuksia mitkä asiat voisivat tuoda toivoa tai uskoa huomiseen? Mitä itse voisi tehdä, että jokin valonpilke olisi löydettävissä?

  10. Kaltaiseni melankolisen ihmisen ongelma on, että kulutushyödykkeet, tutkinnot ja työpaikat ovat kokolailla merkityksettömiä. Hulluutta suorittavana minulla ei myöskään ole ollut mitään mainittavaa tarvetta ylläpitää vaikutelmia keskiluokkaisuudesta, paitsi kenties poissaolollani.

    Oletan, että myös kanssaihmiseni teeskentelevät kulutusorgasminsa eivätkä oikeastaan halua niitä etelänmatkoja, uusia pukuja tjms. paitsi melankolisen silmänkääntötempun kautta, jossa kulutuksesta on muodostunut nautinnollinen halun umpikuja. Eräänlainen saamattomuuden kokemus, jota ei mielellään tiedosteta.

    Sama pätee tietysti työhön, jossa omasta halusta luopuminen tuntuu olevan sääntö, ei poikkeus. Luopuminen työmarkkinoilla sisällöttömän työn ehdoilla ja sen vaatiminen muilta(usein vaatijaa huonoimmilla ehdoilla) näyttäisi olevan se mikä tekee työstä todella nautinnollista itsensä toteuttamisen valheen alla. Näin myös tämän ketjun nimimerkki kommentin kommentissa.

    Työtön/köyhä/hullu ym. ”syrjäytynyt” on pohjimmiltaan vain normaalille työssäkäyvälle kiusallinen muistutus siitä, että hän ei itse halua mitään. Että hän on jo kuollut, vaikka biologiset elintoiminnot jatkuvat.

  11. Hyvä kirjotus, tunnistan itseni (ja tulevaisuuteni) tästä, kun ajoittain myös itse tähän realismiin ja ”itsesääliin” vajoan. Kuitenkin, jos nyt mietitään isommassa mittakaavassa, niin kyllähän meillä täällä Suomenmaalla sentään on edes se katto pään päällä ja edes sitä vatsan täytteeksi kelpaavaa ruokaa, vaikka se ruokapöytä on pieni ja ulkona syömiseen ei ole varaa. Joillain menee vielä huonommin. Kyllähän se vähän masennuksen puolelle menee jos se fakta ei yhtään päivää ”paranna”. (mikäli toisen kärsimyksellä nyt päiväänsä voi parantaa.)

  12. Tämä teksti ei kyllä herättänyt yhtään sääliä. Jokaisella meillä on elämässä niin hyviä kuin huonojakin hetkiä. Jos toivoa ei ole, eikä halua panostaa tulevaisuuteen esim. koulutuksen muodossa niin ei voi syyttää asemasta kuin itseään. Jos koulutus on jäänyt peruskoulu tasolle niin ei muutakuin aikuislukioon / yms. vastaavaan ilmaiseen koulutukseen pänttäämään. Maailma on täynnä mahdollisuuksia kun vain uskaltaa mennä ulos kotoaan ja alkaa niitä tutkailemaan. Se ei maksa mitään.

    Olen itse myös elänyt parilla sadalla kuukaudessa pitkään, mutta olen onnistunut parantamaan asemaani. Kaikki lähtee asenteesta, halusta ja positviisesta ajattelusta. Itsesäälillä ei saavuta mitään.

  13. Yhteiskunnassa on selvästi vikaa, kyllä sen huomaa, vaikka ongelmat eivät itseä koskettaisikaan. Työttömillä on tulokuilu; töitä ei kannata ottaa, juuri ja juuri riittävästi pärjää ilmankin työtä.

    Nopea ratkaisu olisi jonkinlainen perustulo, joka ei koe jyrkkää romahdusta heti, kun työtä ottaa vastaan. Tällöin yksilö voisi edes osittain tienata oman leipänsä.

    Toinen ratkaisu olisi yhdistää palkoillisen ja yrittäjän työttömyysturvaa siten, että jos haluaa palkkatyön tai osa-aikatyön lisäksi tienata omalla firmallaan jotain, niin se hoituu helposti ja niiden aiheuttamatta toisilleen hallaa. Kokonaistyöttömyysturva voisi tällöin olla sekoitus molempia.

    Tällaiset ongelmat ovat kuin pakkanen, joka passivoi yksilöä. Mutta yhteiskunta on vain toinen puoli tästä ongelmasta. Sinä, hyvä kirjoittaja, olet kohmeessa viltin alla pakkasessa. Vähäinenkin liike tuntuu kylmältä, varsinkin viltistä luopuminen. Passiivisuus tuntuu mukavimmalta mutta ei kuitenkaan ole mukava. Pakkanen syö voimiasi koko ajan. Ainoa ratkaisu on joko hyväksyä, että tämä on viimeinen sijasi tai hypätä pystyyn ja alkaa lämmittelemään, vaikka pakkanen onkin sinua vastaan.

  14. Muuten pysäyttävää asiaa,mutta viittaukset masennukseen heppoisia,et siitä tunnu mitään tietävän,niinkuin ei moni muukaan,joka itse ei ole sitä kokenut.Olkoon onneksi se tieto ettet ole masentunut.

    Ilman rahaa on vaikeaa selviytyä,mutta muitakin arvoja elämässä kuitenkin on.

    Hare krishna ja parempaa kevättä sinulle!

  15. Tiede-lehdessäkin oli jossain vaiheessa artikkeli, jossa todettiin, että ainoastaan lievästi masentuneet ovat realistisia ja omaavat parhaan todellisuustajun. Kaikki sitä positiivisemmat ihmiset elävät ”laa laa ländissä” ja kuvittelevat itsestään ja omista kyvyistään liikoja! Vakavasti masentuneet ovat sitten asia erikseen.

  16. ” Itsestä se vaan on kiinni ja yksi hyvin tehty työ johtaa AINA toiseen.”

    Ei. Ei johda. Nykytyöelämässä eivät suosittelijatkaan enää riitä. Täytyy olla todella hyviä kontakteja – ja todella hyvä sauma, johon sattumalta osuu.
    Oma seuraava työpaikkani löytyi sattumalta talvella syntymäpäiväbileissä, joissa päivänsankari puhui työpaikastaan. Siellä oli homma, johon täysin sattumalta olen koulutettu. Ehdotin itseäni hoitamaan tuon keikan.
    Ensi kuussa siis pääsen taas lähes vuoden kestäneen työttömyyden jälkeen töihin ilman haastattelua, yhden lähettämäni sähköpostin ja tuttavani puheitten perusteella – paikkaan, jota ei luultavasti oltaisi koskaan edes ilmoitettu missään.
    Sattuma ja sosiaaliset kontaktit. Ne ovat nykyään tehokkaampia kuin korea CV ja loppuun hiottu hakemus. Tai useampi kymmenen hakemusta, kuten omassa tapauksessani. Työtä en ole vältellyt – mutta paikkoja yksinkertaisesti ei ole edes täällä pääkaupunkiseudulla kaikille hakijoille. (Yksi niistä harvoista paikoista, joka viitsi lähettää ”kiitos mutta ei kiitos” -viestin, kertoi että sitä yhtä ainutta avointa paikkaa oli hakenut yli 200 ihmistä. Tämä antanee hieman realistisempaa kuvaa työmarkkinoiden tämänhetkisestä tilanteesta kuin MuTu-fiilis työttömien ”työnvälttelystä”.)

    Ongelma on siinä, että syrjäytyvillä ei enää riitä energia tai raha kontakteista huolehtimiseen (tai niiden hankkimiseen). Minulla oli noihin juhliin lähtiessäni rahat edestakaiseen bussilippuun ja edellisvuonna lahjaksi saatu viinipullo. Olin miettinyt, viitsinkö laittaa sen kuukauden viimeiset pennoseni reissuun tai jaksanko ylipäänsä lähteä. Onneksi kuitenkin jaksoin ja menin.

  17. Jos haluaa mielekästä, ilmaista tekemistä hyvässä seurassa, niin voi kannattaa kokeilla vapaaehtoistyötä. Esimerkiksi SPR:llä saa ilmaiseksi koulutuksen kaikkiin tehtäviin, ja kulukorvaukset maksetaan kaikesta, joten omaa rahaa ei mene. Ja mikä parasta, pääsee auttamaan muita, joilla ei ehkä myöskään ole ne parhaat elämän valttikortit käsissä.

  18. Minulla on diagnosoitu mm. vaikea masennus, mikä on omalta osaltani invalidisoinut minut neljän seinän sisälle. Rahaa rientoihin ei ole sillon kun jaksamista tai motivaatiota löytyisi -Ei sillä että sanoisin yhteiskunnan/valtion velvollisuudeksi maksaa kinulle enemmän, päinvastoin. Minusta minun kaltaiseni turhake joutaisi pois tästä maailmasta. Olen hengissä mutten elä. Mitä tahansa työtä en enää voisi edes kuvitella tekeväni ja osallistuvani perus oravanpyörään mikä monelle muulle on normaalia arkea. Unelma koulu- ja työpaikka olisi valmiiksi mietittynä (joka ei tuntuisi oravanpyörältä vaan nautinnolta) vaan kun en pysty enkä kykene. Kun välillä raahaudun ihmisten ilmoille on se kuin isku vasten kasvoja: Tajuan miten retuperäinen kassialma minusta on tullut. Alennuspäivillekään on turha lähteä kun tavaratalojen tavarapaljous vain masentaa: Minä en koskaan tule saamaan näitä tavaroita, kauneustuotteita, vaatteita tai harrastevälineitä. Onneksi olen tottunut tyytymään vähään -näin ainakin uskottelen itselleni kun kannan ilmaiseksi annettuja sohvia olohuoneeseen. (Olohuoneeseen, joka ei ole edes minun vaan kaverini, jonka nurkissa elelen kun psyykeeni ei kestänyt enää Kelan ja sossun kanssa taisteluita.) Joululahjaksi toivoin itselleni uusia, ehjiä sukkia.
    En ole yhteiskunnallisesti hyödyllinen, puhumattakaan siitä, miten olen vain kuluttamassa maailman luonnonvaroja olemassaolollani. ”Psyykelääkkeitä syömällä ihmisen saa jatkamaan olemassaoloaan senkin pisteen jälkeen, kun elämä on muuttunut täysin turhaksi.” -Tämä on kohdallani niin totta. Vuodet vierivät ohi tuntuen kuukausilta, jokainen päivä on samanlainen. Päivittäinen kamppailu oman pään ja yhteiskunnan asettamien normien kanssa edesauttavat masennusta pitämään otteessaan. En ikinä tule olemaan kyllin hyvä. Ja se näkyy minusta. Olen täynn itsehalveksuntaa ja itseinhoa -Masentunut harvoin kokee sairauden tunnetta mikä lisää uskoa siihen, että on vain täysin paska eikä ansaitsekaan mitään parempaa. Ja se on hyvä, sillä paremmaksihan tämä ei tästä muutukaan.

  19. Ei pidä sanoa, että ei tule koskaan kuulumaan elämään se ja se. Itsekin luulin joskus niin, mutta elämä on ihmeellistä ja asiat voivat muuttua joskus näennäisen pienestä onnenpotkusta merkittävästi.

    Itse vaelsin ”yössä” noin 8 vuotta ja tosiaan luulin sellaisen asioiden tilan jatkuvan ikuisesti, jossa kuppi kahvia ja juustopiirakan pala ärrällä oli suurinta luksusta mitä edes joskus sai. Pienellä palkalla toki teen edelleen töitä, mutta tuohon aikaan verrattuna elämä on aivan eri tasolla.

  20. Hmm.. Kirjoitus kommentteineen herätti ristiriitaisia tunteita. Totuuden siemeniä turhan synkistelyn seassa.

    Olen kahden sairaseläkeläisen vanhoilla päivillään enenn 90-luvun lamaa saama ainut lapsi, suuresti rakastettu poika. Kotonani totuin köyhyyteen ja sain paljon rakkautta. Samalla kristillisen, mutta kohtuullisen, kasvatuksen myötä kehittyi kyky siirtää välittömän nautinnon tavoittelua pitkäkestoisemman tyydytyksen hakemiseen.

    Koulussa minua kiusattiin erilaisuuteni, ehkä vähän lahjakkuutenikin vuoksi. Isäni kuoli ollessani 14vuotias, ja eläkeläisäitini ei ainakaan ”suhteilla” minua elämässä alkuun auttanut. Vaan KELA:n perhe-eläkkeellä olisin voinut opiskella 21vuotiaaksi, amiksen jälkeen sainkin paikan DI:n opintoihin ILMAN ylioppilastutkintoa, vaan en ole vielä ’ehtinyt’ mennä kun töitä on riittänyt liikaakin..

    18vuotiaana valmistuttuani ammattiin, lähdin puhtaalla provisiopalkalla myymään rakennuspuusepäntuotteita ovelta-ovelle pitkin keski-pohjanmaata. Laskin, että ensimmäisenä kolmena vuonna tienasin yhteensä saman, mitä olisin saanut roikkumalla työmarkkinatuella. Mutta se oli ANSAITTUA palkkaa, ei parhaassa iässä oleva terve mies tukia tarvi. Samalla tein vapaaehtoistyötä, kävin lukion ja yliopiston iltakursseja sekä etsin itselleni vaimon.

    Kirjoitit ”En koskaan tule ostamaan pukua. En koskaan tule ostamaan asuntoa, saati omistamaan”. Minun ensimmäisen pukuni osti isäni vielä ollessani lapsi. Jotenkin siihenkin riitti rahaa, vaikka elimme ns.perustulon varassa. Ensimmäiseksi asunnokseni vuokrasin lämmitettävän autotallin v.2001 200€/kk muuttaessani asumaan Ouluun, lähemmäs morsiantani.

    Naimisiin mentyämme asuimme vuokralla valtion asuntorahaston (ns. ARAVA) tukemissa vuokra-asunnoissa useita vuosia ja perustin yrityksen. Aluksi toiminimenä, samalla asumistukea lisätuloksi nostellen asuimme muutaman vuoden. Matkustelimme ulkomailla, afrikkaa myöten, ja kartutimme sekä elämänkokemusta että myöhemmin säästöjä. Yli viisi vuotta töitä tehtyäni, aina suorassa tulosvastuussa, oli aika muuttaa toiminimi osakeyhtiöksi.

    Työntekijöitä alkoi kertymään, ensin yksi, jonka lähdettyä toinen, ja sama kouluta-opeta-kaveri lähtee parempiin hommiin-ketju viiteen kertaan uudestaan! Vaan kuudespa on töissä vieläkin. Ostimma rivarista huoneiston, joka nytten on velaton ja työllistän kymmenkunta työntekijää, joista jokaisesta pidän. Parhaimmillaan liikevaihtoa 0,7milj.eur

    Lähtökohtani ovat Suomalaiseksi olleet huonot – mutta oikeastaan suomessa kenenkään lähtökohdat eivät ole mahdottomat, vaikkapa niihin afrikan maihin verrattuina, jota tuli nuorempana koluttua. (Ja jossa muuten oltiin hyvinkin onnellisia elämäään, vaikka se oli köyhää.) Koulutus on ilmaista, yhteiskunta vakaa ja takaa perustulon.

    Ehkäpä ainoa ero, jonka yo.kirjoittajiin koen, on ehdottomassa hyväksynnässä ja suuressa rakkaudessa, jota sain työmarkkinoiden ulkopuolella.. Isäni kuoltua sain paljon huomiota seurakunnassani, jossa oli mahdotonta erottaa ihmisiä toisistaan varakkuuden perusteella vaan kaikki olivat ystäviä. Iltalukiossa, avoimessa yliopistossa, ym. tuli puuhasteltua. Vanhempani antoivat hyvän mallin rakastavasta avioliitosta – 47 vuotta – eivätkä koskaan lakanneet olemasta minusta ylpeitä. Toivo oli se etunimi, jonka he antoivat minulle. Ja se on kantanut!

    Mitä rahaan tulee, se on suojaksi muttei kuitenkaan tuo onnea… ”vaikka jollakulla on runsaastikin, ei hänen elämänsä johdu siitä, mitä hän omistaa!” – Raamattu, Lu 12:15.

    Varsinkin Karjalaisen kommentti oli toisaalta puhutteleva. Itse koen, että tehty työ tuottaa minulle tyydytystä, tekemätön työ aiheuttaa stressiä. Kaikenlainen teeskentely ja ”kulissi” on myös onnellisuuden vihollinen! Joskus jopa toivoisin olevani työtön, ettei olisi kiire ja olisi aikaa tehdä kotona kaikki rästiin jääneet hommat… Vaan tuskin lopetan työntekoa nyt kolmikymppisenä, koska kasvava perhe tarvinnee hieman isomman asunnon. Mutten varmasti tule painamaan töitä 67-vuotiaaksi isomman eläkkeen toivossa. Luultavimmin lapseni kasvatettuani on perhekokoinen talo velaton ja jonkinlainen eläke varma, joten mikä estää vielä tekemästä asioita, joita haluan? Taas afrikkaan…!

    Marttila ja Karjalainen, kiitokset laadukkaista kirjoituksistanne. Köyhyys ei ole ilo, muttei ”kulutusorgasmikaan” tuo automaattista onnea. Ainoa asia, mistä olen kanssanne eri mieltä, on toivottomuutenne!

    Työelämä ei teitä tule ihan heti noteeraamaan, mutta on myös olemassa muunlaista yhteisöllisyyttä. Ns. ”kolmannella sektorilla” – järjestöissä, seurakunnissa, yhdistyksissä jne. on mahdollista ottaa oma roolinsa, varallisuudesta riippumatta. (Btw, jos jossain piireissä pidetään ’sosioekonomistan asemaanne’ persoonaanne tärkeämpänä, etsikää parempaa seuraa!) Sitä paitsi, jo kirjoitajina tuotatte aivan liian hienoa tekstiä ollaksenne kelvottomia hylkiöitä, joilla ei olisi TOIVOA!

  21. Kohtuullisen tutulta kuulostaa. Sen verran hyvin itsellä vielä menee, että omenat eivät tunnu kovin kalliilta. Toivoton olen vain silloin tällöin. Monet muille normaalit asiat ovat kuitenkin utopiaa enkä kuvittele niitä saavani.

    Mutta uskon kyllä, että ”elämä on turhaa” ihan kaikille. Siteet ympäristöön antavat kyllä merkitystä, sitä en kiellä. Mutta voi yrittää tajuta kuuluvansa aina ainakin tälle maapallolle ja ihmiskuntaan. Niitä ei kukaan sinulta vie.

    Minulla ei koskaan ole tunnetta siitä, että ei ole tekemistä, sillä en koskaan tule ymmärtämään koko maailmaa ja tietämään kaikkea, vaikka kuinka yrittäisin. Ajattelu on ilmaista. Kirjastosta saa kirjoja, luontoa voi tarkkailla. Kannattaa yrittää ajatella, että elämä on retki, josta yrittää ottaa kaiken irti kun sillä on.

    Tajuan kyllä, että voi masentaa eikä se aina ole helppoa, mutta kannattaa yrittää.

    Jos johonkin satsaisin rahallisesti kun pystyy, niin tietokoneeseen, vaikka vanhaan. Netistä kun pääsee käsiksi vaikka mihin.

    Eikä se ole varmaan, ettei köyhien asema koskaan parane. Itse asiassa aihehan on kovasti tapetilla tätä nykyä. Kyllä asiat maailmassa muuttuvat, vaikka hitaasti. Kannattaa yrittää vaikuttaa omien voimien mukaan ja ottaa asioista selvää. Kyllä oikeasti on olemassa tahoja, jotka yrittävät tehdä maailmasta paremman paikan. 🙂

  22. Hienosti kiteytetty. Ite en ole syrjäytynyt, mutta tiedän kokemuksesta kuinka vaikeaa kierteestä on päästä ulos. Sitä ei voi ymmärtää ellei ole sitä kokenut. Älkää siis raivoneuvoko jos luulette tietävänne syyt ja tavat päästä kiinni arkeen. Toivotan toivoa ja voimaa kaikille teille sinne kierteeseen.

  23. Parahin Vesa Karjalainen, aikamoinen loukkaus ja yleistys. Mistä moinen suhtautuminen työtä tekevää kansanosaa kohtaan?

    Minulla ainakin on paljon unelmia ja tavoitteita jotka eivät liity mitenkään kulutukseen tai jonkun kuplan ylläpitämiseen.

    Lisäksi yritän parhaani mukaan tarjota lapselleni paremman kasvuympäristön ja olosuhteet mitä itselläni on ollut. Jos hänestä kasvaa hieman parempi ihminen kuin mitä isänsä on, olen onnistunut.

    vaikkei itsestään pystyisikään ottamaan vastuuta, voisi kuitenkin olla sen verran säädyllisyyttä, että jättäisi ihmisten jotka mahdollistavat oleilusi arvostelun hieman vähemmälle.

  24. Yritä tehdä jotain, vaikka se on varmasti sulle vaikea. Et kuitenkaan muutu onnellisemmaksi murehtimalla nykyhetkeä ja inhoamalla jonkun muun elämää ja sitä että muilla on rahaa.
    Ei se elämän merkitys oikeasti siitä etelämatkoista kuitenkaan tule. Se tulee siitä kun saat tehdä jotain joka on sulle merkityksellistä. Ja sulla on ruokaa ja asunto.
    Perusta vaikka joku ryhmä jossa voi pohtia että miten köyhyydestä pääsee pois. Kysy työvomatoimistosta jos siellä olisi vaikka joku vertaistukiryhmä tai haluisiko ne perustaa sellaisen. Muuta jaettuun asuntoon. Hae hurstin leipäjako-tilaisuuksiin vapaaehtoiseksi ruokapalkalla.
    Tai koeta tätä:
    http://www.workaway.info/hostlist-FI.html

    Koeta ihan mitä tahansa mikä saisi iloa tai jotain muutosta sun elämään.
    Voimia!

  25. Hyvään tulevaisuuteen vaikuttaa koulutus ammattiin, jonka tekijöitä tulevaisuudessa tarvitaan. Olen ammattikorkeakoulussa kolmannen vuoden opiskelija. Valmistun vuoden päästä hyvään ammattiin jossa riittää töitä. En ole hyvästä tai hyvätuloisesta perheestä: lapsena minua kiusattiin vanhoista vaatteista, ajokorttia ei ole ollut varaa ajaa, jokaisella on jo maksuhäiriö, koko perhe sossun asiakkaita, äiti masentunut, sisko koulukiusattu, veli erityislapsi, isäni käytti minua hyväkseen ja joutui linnaan.

    Olisin voinut voivotella kauheaa kohtaloani ja elää loppuikäni pienillä tuilla. Matkani ammattikorkeakouluun on ollut pitkä, itkuinen, itsetuhoinen ja hemmetin hankala. Olen vasta päälle parikymppinen ja minulla on koko elämäni edessä kuten Teilläkin, rakkaat ja arvokkaat ”yhteiskunnan hylkiöt”. Te ette ole vain sitä miksi teidät leimataan – te olette taitavia ja osaavia.

    Pienestä on hyvä aloittaa. Pajoja, opistoja, kouluja, oppisopimuksia, nuorisotakuita ja kaikenlaisia paikkoja on monenlaisia joista voi päästä ponnistamaan oikealle uralle. Olkaa kunnianhimoisia ja vaatikaa ohjausta ja tukea tiellenne! Kotona ahdistuu lisää vaikka sinne onkin niin helppo jäädä. Minä tiedän mistä puhun ja miltä tuntuu kun pelkää joka päivä postin kolahdusta. Montako ulosottokirjettä tänään tulee? Opintotuki ei ole häävi ja opintolainaa en saa merkinnän vuoksi, joten saan loppuosan toimeentulotukena. Tulen ihan siedettävästi toimeen. Minua ajaa eteenpäin palo tienata itse rahani ja elää täysipainoista, itsenäistä elämää. Minulla ja Teillä on tulevaisuus!

    Minulla on oikeus olla optimistinen ja voin sanoa Teille että Teistä voi tulla jotain jos Te niin itse haluatte. Minä halusin ja päätin että minusta tulee jotain.

  26. No mitä te, arvon kirjoittaja ja muut kommentoijat, toivoisitte tapahtuvan ja mitä olisitte valmiit tekemään asian eteen?

    ”Töitä ei ole” – Ei varmaankaan jos ei ole minkäänlaista koulutusta.

    ”Yrittämiseen ei voi lähteä” – Miksi ei?

    ”Pätevyyttä mihinkään ei ole” – Miksi ei voi kouluttautua jollekin alalle, josta todennäköisesti työllistyisi?

    Eihän se oma asema mihinkään tule muuttumaan jos ei ole kiinnostusta/halua tehdä hiukan hommia muutoksen eteen. Eikös muutos lähde aina itsestä? Joskus täytyy tehdä hieman töitä työllistymisen eteen. Ja rahan eteen täytyy jokaisen tehdä töitä.

    Joku sanoo, ettei ole varaa opiskella. Kuitenkin opintotuen ja asumislisän lisäksi saa vielä opintolainaa. Ja sama tilannehan se on kaikille. Opiskelijoita riittää silti runsaasti, vaikkei siihen joidenkin mielestä oikein varaa olisikaan.

    Elämä on valintoja täynnä, lähtien sieltä aivan nuoruudesta. Olisikohan joskus voinut ja kannattanut tehdä jotakin toisin? Voisiko asiat vielä korjata? Esimerkiksi opiskeleminen ei ole oikeastaan koskaan liian myöhäistä.

    Ja mitä onnellisuuteen tulee, ei raha, vaatteet, lomamatkat sitä vielä takaa. Omia arvojaan ja suhtautumistaan kaikkeen voi pohtia uusista näkökulmista. Onnellisuus voi lähteä vaikkapa siitä, että kokee olevansa terve, on ystäviä ja harrastuksia. Mikään noista ei vaadi rahaa.

    Masennus ei ole realismia, koska ei ole realistista sisäistää sellaisia ajatuksia, ettei mikään koskaan muutu paremmaksi ja tulevaisuus näyttää ainoastaan huonolta. Ei se oma tilanne kuitenkaan vain kaikkien muiden syytä ole.

  27. Muutama juttu jotka pistivät silmään tässä ihan kuukauden sisään:
    http://www.aljazeera.com/indepth/opinion/2013/11/surviving-post-employment-economy-201311373243740811.html

    http://www.hs.fi/tiede/a1397536511704

    Voisiko olla että maailmantalous on muuttunut pysyvästi niin, että työtä ei riitä kaikille, ja toisaalta niin, että pelkkä kulutusyhteiskuntaan kuuluminen ei enää tyydytä ihmisen hyvinvointia?

    Itse olen sitä mieltä että työn ja talouden järjestelmät ovat jo muuttuneet niin paljon, etteivät nyky-yhteiskuntamme järjestelmät ja arvot pysy perässä. Suomen sosiaaliturva (ja arvomaailma) elää vielä post-industriaalista maailmaa, jossa kaikille riittää töitä jossa jaksaa olla ja josta saa riittävän palkan elämiseen. Globaalin talousjärjestelmän realiteetit taas ovat sellaiset, että yhä useampi ihminen jää pätkä-, silppu-, tai pakkoyrittäjyystyön jyräämäksi, koska kunnollista palkkaa ei yksinkertaisesti kannata maksaa eikä työntekijöihin kannata sitoutua. Työn tuottavuus on noussut niin paljon, että kaikille ei riitä enää tekemistä! Toisaalta työ on muuttunut vaativammaksi joka alalla: työssä pärjäämiseen tarvitaan yhä monimutkaisempia taitoja ja kykyä kehittyä. Sen takia ei ole ihme etteivät ihan kaikki ”paskaduunit” kiinnosta, etenkin jos vaivannäöstä ei makseta ja työ on henkisesti kuormittavaa.

    Olen itse yrittäjä, enkä yhtään tykkää tästä buumista jossa kaikki kynnelle kykenevät ulkoistetaan yrittäjiksi. Yrittäjänä pärjäämiseen tarvitsee oikeasti aika erikoisen asenteen (joku voisi kutsua sitä hulluudeksi) ja ehdottomasti intohimon tehdä sitä mitä tekee työkseen. Toinen kummallisuus on provisiopalkatut työt. Jos ei ole taipumuksia ja intohimoa puhelinmyyjäksi, ei sillä työllä varmasti ansaitse hengissäpysyäkseen.

  28. Olen joutunut pyrokratian kouriin,lääkärit tekivät selkäni takana ”pimeät kaupat”,terveyteni perustasta.siinä meni kaikki ammattini,harrastusmahdolisuudet,mahdolisuus vapaaseen liikumiseen sinne minne haluan.Koskaan en voi muuttaa paikkakuntaa,en saa yhteiksunnalta mitään. 5 vuotta olen työllistänyt korkeapalkkaisia virkamiehiä,tehdessäni asiasta rikosilmoituksen,kanteen aluehallintoon Eduskunnaoikeusasiamiehelle,potilasvakuutuskeskukseen,potilavahinkolautakuntaa,tietosuojavaltuutetulle Roin- Hallinto -oikeuteen.Kihlakunnansyyttäjä teki syyttämättäjättämispäätöksen.R.I.P.27.4.-13. Voimani ja varani menneet,en ole ikäihminen mutta poistettu palveluista ja elossaollessa oikeista henkilöistä,identiteettivarkaudella.Tietosuojarikokset kauheita,hyökkäykset yksityisyyttäni kohtaan,pankkiin ilmestyy puhelinnumero,joka on virallinen taho saanut ”heidän tiedonsaantioikeuden 5§:n§ mukaan.Törkeää piittamattomuutta ja yhteiskunnasta poistettu.En koe olevani masentunut,koen etten enää elä omaa elämää. Tämän aikaansaajat työsuhteissa korkeissa viroissa.:( Oikeusturvani on viety….:/

  29. Erittäin hyvä kirjoitus.

    ”Tällaista on ollut elämä viimeiset seitsemän vuotta. En oikeastaan tiedä miksi. Varmasti osa siitä on omaa vikaani, mutta en voi olla ajattelematta, etteikö yhteiskunta kokonaisuudessaan vaikuta siihen, millaiseksi asiat muodostuvat. Jos ei vaikuta, köyhiäkään ei taitaisi olla sitä 800 000.”

    Uskon että ihmisillä olisi paljon enemmän motivaatioota jos meidän koko työkulttuurimme muutettaisiin rajusti. Se mitä tarkotan on että muutetaan miten me sitä työtä teemme ja minkä takia me sitä teemme. Nyt meille opetetaan että työtä tehdään koska täytyy takoo rahaa ja pitää firma pystyssä ja varoa muita kilpailijoita. Tällainen aiheuttaa hirveesti stressii.vastuuta ja paineita ihmiselle, niin ei ihme että monet kukaan ei oikeen jaksa tehdä mitään tai ole motivoitunut tekemään mitään ku kaikki on tämmöistä jatkuvaa voiton hakemista ja ”muut huonoja mutta minä olen paras” ajattelutapaa… Entä jos meille kerrottaisiin että työtä tehdään ihmisten hyväksi, yhteishyväksi, eikä oman navan takia.

    Minun mielestä koko homma on vaan niin vääristynyt, ja motiivit ovat iha täyttä p*skaa.

    Koko tämä struktuuri kaipaa erittäin, erittäin radikaalii muutosta. Nyt meillä on yhteiskunta johon on laitettu miljoonaa laastareita, jotka jatkuvasti hajoavat ajan myötä, ja taas laitetaan lisää laastareita, ja kierre vaan jatkuu.

  30. Nyky-yhteiskunnassa realistien tulisi pyrkiä olemaan sellaisia kuin muut haluavat. Toisaalta taas olen vilpittömän kateellinen niille, jotka kykenevät olemaan onnellisia kulutushysterian, pyrkyröinnin ja rahan palvonnan keskelläkin – paljolti siksi, että he pärjäävät ko. taiteenlajeissa.

  31. Todella hieno kirjoitus. Olen ollut ”pohjalla” muutaman kerran. Kummankin kerran syy oli se, että erittäin läheinen ihminen nukkui pois liian aikaisin. Toinen heistä mummini, toinen isäni. Minulle ei jäänyt oikeastaan ketään. Aliravittuna, masentuneena ja väsyneenä on vaikea lähteä ponnistamaan yhtään mihinkään, vaikka ilmaisia kouluja löytyy ja päätä lukemiseen riittää. Luin kommentteja tuohon ”yrittäjän” kommenttiin asti. Sitten minulla meni hermo ja lopetin. mielipiteeni on, ettei tuollainen yrittäjä voi alkaa arvostelemaan tietämättä kaikkea. Pinnallista sanon minä. Minut nosti pohjalta usko huomiseen, kun elämääni astui nykyinen mieheni, minun perheeni. Nyt minä jaksan taas jatkaa yrittämistä, jaksan toivoa, vaikka joskus luulin, ettei elämä voi minua enää positiivisesti yllättää. Toivon, että ihan jokainen jaksaisi toivoa, vaikka tiedän, että se on joskus todella hankalaa. Tuollaisista yrittäjien ota itseäsi niskasta kiinni kommenteista ei kannata lannistua. ”Asemastaan ei voi syyttää kuin itseään”… Anna mun kaikki kestää 🙂

  32. Oswaldo. Ottaen huomioon julkisen keskustelun normaalin tavan henkilöidä massatyöttömyyden kaltaiset yhteiskunnalliset epäkohdat käsitteellistämällä työttömät laiskoiksi, ahneiksi, lapsenomaisiksi ja/tai sairaiksi parasiiteiksi, jotka ovat kaiken velkaa ahkerille suoraselkäisille ”työläisille”, ei meidän ”huonojen” ihmisten vihamielisyys teitä luokkasotaa käyvän yhteiskuntajärjestyksen tukipilareja kohtaan pitäisi tulla yllätyksenä. Sitä saa mitä tilaa.

    Toki työtä voi tehdä (toisinajattelijana) ilman vallitsevaa ideologiaa pönkittävälle loisdiskurssille antautumista, mutta julkista keskustelua käydään teidän ”loisiin” itseään vertaavien ”kunniallisten työntekijöiden” ehdoilla. Osoittamasi tietämättömyydeksi verhottu hyväksyntä työkeskustelun realiteeteille pintapuolisesti kohteliaine puhuttelutapoineen on aika etovaa viekastelua. Kunnioittaisin sinua enemmän jos olisit heti alkuun rehellisempi.

    Kommenttisi kuitenkin paranee loppua kohtaan. Sanot, että sinulla on unelmia, mutta et lapsessasi tiivistyvän jonkinlaisen viattomuuden ja yliyksilöllisen jatkuvuuden idean takana piilottelun lisäksi tarjoa muuta konkretiaa kuin teikäläisille ominaista muistutusta siitä, että olen kaltaisillenne koko olemassaoloni velkaa. Tuo lopussa hahmottamasi suotuinen velkasuhde onkin nähdäkseni ”kunnon työläisten” olemuksen ydin ja unelmien täyttymys. Te työsuhteen/palvelussuhteen kautta teidät 24/7 (myös julkista keskustelua käydessänne) omistavaan persoonattomaan pääomaan samaistuvat populistiset ”työläisvelkojat” unelmoitte vain kaiken -ennekaikkea toisten ihmisten- redusoinnista pääomiksi, jotka kuuluvat teille. Ja joilta te voitte voimauttavasti vaatia mitä tahansa tai muuten…

    Groteskin ystävänä arvostan lopulta ainoastaan tuota lopun uhkauksenomaisen vaatimuksesi julkeutta. Jos ”työtön” minun tavoin toteaa(julkisen) elämän tässä reaalikapitalismissa olevan kaikille elävän kuolleen laahustusta(kirjallisuudessa ja populaarikulttuurissa ihan banaali huomio muuten), sinä ilmestyt paikalle vaatimaan kunnianpalautusta sinun arvokkaaseen elämään kohdistuneen loukkauksen johdosta. Että minä olen mukamas velkaa teille ruusujen ja unelmien täytteisen mielikuvan elämästä.

    Loppuun linkki revalvaation hienoon palkkatyö-/loisdiskurssiakin sivuavaan juttuun ja pari tuoreempaa esimerkkiä loisdiskurssista:

    http://www.revalvaatio.org/wp/ken-ei-palkkatyota-tee-sen-ei-myoskaan-syoman-pida/

    http://fifi.voima.fi/voima-artikkeli/2014/numero-3/tyottomien-virallinen-aanitorvi

    http://areena.yle.fi/tv/2188179

  33. ”Töitä ei ole. Yrittämiseen ei voi lähteä.”

    Töitä on. Yrittämään voi lähteä. Kannattaisi mietiskellä miksi ajattelet ja kirjoitat näitä asioita ehdottomina totuuksina, jotka eivät pitä paikkaansa…

  34. Jos suhteuttaa oman onnellisuutensa kulutusyhteiskunnan keskiarvoihin pärjäämiseen, ei voi vain toivoa, että jotain tulisi annettuna. Ei, vaikka toimeentulotuki kaksinkertaistettaisiin tai tulisi uusi perustulo.

    Koskaan ei ole liian myöhäistä kouluttautua. Jos ei ole lapsia, se on helpompaa, jos on, se vaatii enemmän tarmoa ja järjestelyjä. Mutta moni opiskelijakin on huoltaja ja toimeentulotuella – se on mahdollista. Ei saa antautua ulkoisesti asetettuun muottiin siitä, kuka sopii mihinkin ammattiin ja mikä on kellekin mahdollista. Suurin osa asioista on mahdollista suurimmalle osalle – jos on valmis tekemään itsensä eteen töitä.

    Tätä tietysti yhteiskunnan tulisi paremmin tukea. Mutta ei yhteiskunta voi tehdä kenestäkään onnellista.

  35. Mä pahoin pelkään että monen masennuksen takana on diagnosoimattomia neurologisia ongelmia, mitkä olisi suht helppoakin selvittää jos yhteiskunnalla olisi halua lähettää tutkia psykiatriselle ohjattuja potilaita tarvittaessa myös neurologisiin tutkimuksiin. Masennus on nimittäin hyvin yleinen seuraus esim. adhd sekä unihäiriöisille, mutta psykiatrisellakaan näitä ei riittävästi tunnisteta.

  36. Nimimerkille ”Joka päivä pohdin hyppäisinkö parvekkeelta”:

    Nuo sarjakuvat eivät valitettavasti oikein avanneet minulle, mitä haet takaa. Masennus on jokaiselle tietenkin aivan todellinen tilanne, mutta masentuneen ajatukset eivät ole realistisia. Siksi masennuksesta olisi päästävä eroon. Elämä ei ole vain toivotonta, vaan asioihin voi saada muutosta, jos itse haluaa. Ei se helppoa ole, mutta mahdollista. Jos on täysin menettänyt uskon tulevaisuuteen, ei mitään muutosta voi silloin tapahtuakaan. Kukaan ei tule ovellesi koputtamaan ja tarjoamaan sinulle uutta elämää. Kenties tämä on karua tekstiä, mutta eihän kukaan ole meille helppoa elämää koskaan luvannutkaan? Voisi ajatella niin, että elämän tarkoitus on antaa elämälle tarkoitus. Jokaisen meistä on löydettävä oma onnemme ja paikkamme. Mahdollisuuksia ON.

  37. Kurjaa ja masentavaa luettavaa Onnexi teillä nuorilla on kaikki narut käsissänne ja ovet vielä avaamatta ! Olkaa ahkeria, vetäkää oikeista naruista ja astukaa vain oikeista ovista sisään Saatte nähdä ja nauttia kuinka ihanaa elämä on ♡ kaikki kaunis on saatavilla..pitäkää vain mielelle puhtaana ja iloisin mielin eteenpäin Elämä on valintoja ja asenteenkin voi valita Nauttikaa elämästä !!! Olkaa hyviä toisillenne se hyvä tulee aina takaisin ♡

  38. ”Ei ole järkeä ottaa mitä tahansa hommaa vain siksi, että tuntee kuuluvansa yhteiskuntaan.” Jokaisella aikuisella on vastuu huolehtia itsestään. Kaikki muutkin tekevät työtä elääkseen. _Se_ on realistinen asenne.

  39. Jii ei selvästikään ymmärrä masennusta eikä ole kokenut sitä. Eikä asioihin aina saa muutoksia, vaikka kuinka haluaisi.

  40. Jii ei käsitä, että masentunut ei yksinkertaisesti kykene ottamaan tunteisiinsa tuollaista etäisyyttä, mitä kohtaloonsa vaikuttaminen vaatisi. Sen vuoksi terapiassa näistä tunteista puhutaan niin paljon. Puheella ne saadaan itsestä irrallisiksi ”objekteiksi”, mikä auttaa niiden ajattelemista ja niihin vaikuttamista.

    Se että masentunut ei kykene tekemään vaadittavia asioita (kuin korkeintaan niinä harvoina hyvinä päivinä) on realismia masentuneelle. Hän ei kykene vaikuttamaan kohtaloonsa. Tämä on hänelle totta. Koska tämä tunne omasta kyvyttömyydestä ja arvottomuudesta on niin kiinteä osa omaa identiteettiä, on myös täysin totta, eli realismia, että hän ei kykene toimimaan ja vaikuttamaan kohtaloonsa. Negatiivisen identiteetin korjaaminen vaatiikin negatiivisten tunteiden objektivoimista terapiassa ja niiden kehityshistorian purkamista.

    Harmi että terapiaan pääsy on tehty niin helvetin vaikeaksi.

  41. ””Ei ole järkeä ottaa mitä tahansa hommaa vain siksi, että tuntee kuuluvansa yhteiskuntaan.”

    Siinäpä se syy ongelmiisi on. Jollei siinä ole järkeä ei ole syytä valittaakaan. Itsestä se vaan on kiinni ja yksi hyvin tehty työ johtaa AINA toiseen. Työn vältteleminen johtaa syrjäytymiseen. Yksinkertaista.”

    Totta! Teksti ei herätä minussa yhtään sääliä teitä kohtaan, päinvastoin. Itse olen tehnyt 17-vuotiaasta asti töitä koulun oheella ja olen täysin varma että kyllä töitä saa jos vaan jaksaa niitä hakea eikä ole nirso niiden suhteen. Turhaa valittaa että töitä ei nykyään ole jos niitä pystyy saamaan ala-ikäinen koululainenkin:D omasta reippaudesta ja asenteesta vaan täysin kiinni!
    Myös tuo valittaminen on siis turhaa. Mikäli te työttömät saisitte enemmän tukia, olisi Suomessakin merkittävän paljon enemmän vaan kotona makaavia työttömyystuella eläviä. Sitä paitsi, minusta on kohtuutonta maksaa vanhempien luona asuvalle 18-vuotiaalle lukion käyneelle yli 600 e/kk tukia, koska suurin osa ei ymmärrä rahan päälle mitään. Elää vaan leveästi ja sitten ku pitäisi muuttaa ja lähteä ehkä opiskelemaankin valitetaan että ei ole varaa huonekaluihin ja takuuvuokriin. Nyt hei järki käteen tuossa tukien maksussa! Muutenkin teitä työttömiä, valittavia nirsoilioita riittää niin paljon. Minä en valita teihin verrattuna ollenkaan, vaikka olen 15-vuotiaasta asti töitä tehnyt jo jonkin verran ja maksanut koko ajan veroja uskomattoman paljon, jotta TE saatte maata kotona ja valittaa miten Suomi on paska maa ja mikään ei toimi. Ja minä kun en luultavasti tule edes eläkettä ikinä saamaan, muista tuista puhumattakaan…

  42. Omasta reippaudesta se on kiinni joo, mutta paskempi tilanne jos juuri se reippaus puuttuu. Sitä ei voi maasta polkaista jos sitä ei ole.
    Masennus on siitä todella kavala tauti, että se tekee itse itsestään realistisen. Jos yrittää niin saattaa onnistua tai sitten ei -jos ei yritä epäonnistuu varmasti. Joten masentunut uskoo ettei onnistu, ei yritä, ei onnistu, saa vahvistuksen sille että masennus on realistista, ja sama uudelleen. Ei-masentunut yrittää aikansa, ja jos aina epäonnistuu (esim hakee kahtasataa työtä eikä saa yhtään) niin eihän sitä kenenkään mielenterveys iän kaiken kestä. Masennus on sinänsä ”realistinen” tai psyykkisesti täysin järkevä reaktio siihen että kaikki meneen kokoajan pieleen, vaikka se tietysti pahentaakin asioita entisestään.
    Itse toivuin masennuksesta kun tapasin nykyisen mieheni -kun tapahtuu jotain hyvää minkä eteen ei itse tehnyt mitään alkaa näyttää vähän valoisammalta, ja kun on perhe ja koti joka saa aina myönteistä palautetta, ulkomaailman epäonnistumiset eivät pääse niin ihon alle. Ennen en jaksanut juuri sängystä nousta ja töissä käyminen olisi ollut ihan utopiaa koska kaikki ahdisti niin; nyt käyn täyspäiväisesti töissä ja opiskelen lisäksi, harrastankin. Ei mielestäni ole järkevä tulkinta että ennen olin lusmu mutta sitten kasvatin työmoraalin; tuntuu pikemminkin siltä että kestän vain tietyn määrän vastoinkäymisiä ja sitten hyydyn -mutta mitä enemmän myötäkäymisiä on alla, sitä enemmän kestää myös stressiä. Siten luulen että kaltaiseni ihmisen jolla menee hyvin on vaikea ymmärtää miten paljon ihmistä ahdistaa yksinkertaisetkin asiat jos alla on kuukausi tai vuosi pelkkää paskaa -en tietäisi itsekään ellen olisi kokenut. Sitä paitsi ne joilla valmiiksi on niille annetaan – työkkäristä tuskin saa duunia, mutta jos on esim. työssäkäyvä mies jonka kanssa voi käydä ulkona hänen työssäkäyvien ystäviensä kanssa, siihen on varaakin koska perheessä joku on töissä, niin aika nopeasti kuulee itselle sopivasta duunista ennenkuin siitä missään virallisesti ilmoitetaan (itse ainakin kuulin ja sain sen saman tien -eli siis työttömän ongelma ei johtunutkaan baarissa roikkumisesta, vaan sen puutteesta!)
    Rahattomuus on todella ahdistavaa -ei siksi että ostelisin joka vuosi uuden talvitakin ja etelänmatkan tai haluaisinkaan -vaan siksi että koko ajan pelottaa. Mitä jos kissa sairastuu? Mitä jos silmälasit hajoavat? Mitä jos itse sairastun? Mitä jos jostain tulee mikä tahansa odottamaton kulu kun budjetti on jo viritetty äärimmilleen? Mitä ihmettä minä sitten teen? Vähän paremmin tuloin sitä on varaa säästää, joten ei tarvitse aina pelätä.
    Sanoisin siis että molempia koittaneena, onnettomana oleminen syö ihmisen sielunvoimia siinä määrin ettei asialle tietyn ajan kuluttua yksinkertaisesti jaksa tehdä mitään. Toisaalta onnellisena oleminen tukee ja voimistaa kykyä pärjätä itse ja halukkuutta yrittää aina uudelleen. Molemmat ovat itseään uudistavia tilanteita ja niihin päädytään alunperin aika tuurilla. Toisaalta jos on niin onnekas että saa läheisiä jotka tukevat, voi onnettomuudesta päästä myös pois.

  43. Huvittavia noi ihmiset jotka kirjoittelevat mielipiteitään vaikka eivät elä samassa TODELLISUUDESSA.

  44. Ei ole rahaa > ei pysty aktiviteetteihin ulkomaailmassa ja pysyy kotona > Kerta kerran jälkeen joutuu kieltäytymään ihmisten kutsuista ja tapahtumista > Ei pikku hiljaa enään näe mahdollisuuksia yhtään missään. Ja kierre on valmis. Päivät täyttyy esim. nettipeleillä tai muilla halvoilla harrasteilla koska jotain on tehtävä joka vie tuskan pois. Ei kukaan ihminen ole tehty olemaan yksin kotona 24/7. Se ei ole luonnollista ja ihminen alkaa tuntea olonsa huonoksi. Ilmiöt kuten alttius masennukseen, alkoholisoitumiseen, ahdistus ja paniikkikohtaukset.

    Kodista on tullut tuhansille meistä vankila. Se että ei näe enään toivoa missään se ei enään ole konsepti vaan siitä on tullut realismia.

  45. Jännää kun ihmiset eivät osaa enää lukea. Tuossa jutussahan nimenomaan luki että ”En syö psyykelääkeitä eikä minulla ole mitään erityisiä hulluusdiagnooseja. Varmasti joku kutsuisi minua masentuneeksi, mutta itse pidän asennettani realistisena.” Ja herranjestas, täällähän ihmiset eivät muusta puhukkaan kuin masennuksesta ja sen hoidosta.
    Jutussa sanottiin myös, että kaikkea on kokeiltu ja töitä ei löydy yrittämisestä huolimatta – Ja kas kumma, ihmiset kirjoittavat heti vain vastaväitteitä sille!!

    Ottakaa ihmiset järki käteen ennen kuin alatte aukomaan.

    Toki ymmärrän että ihmiset haluavat esittää mielipiteitään, mutta onko siinä nyt sitten järkeä kirjoittaa niitä juttuun johon ne eivät kuuluu? Tai jos joka toinen kommentti on tasoa ”mielestäni juttu oli paska, olen hyvätuloinen enkä ymmärrä tätä ruikutusta, piste” niin onko niitä silloin pakko kirjoittaa?

    Itse menetin toivoni yhteiskuntaan juurikin näiden kommenttien vuoksi.

  46. Ripustakaa toivo Jeesukseen niin ei paljoo tän maailman huolet ja vaatimukset paina! 😀 itsekin olin 9 vuotta syrjäytynyt ja oheinen kolumni oli juuri sitä mitä koko 9 vuotta oli. Se on absoluuttinen totuus, että yhteiskunta ei enää kestä meitä köyhiä mikä johtuu taas yksilöiden sairaalloisesta ahneudesta. Maailma kyllä kestäisi, mutta ei nämä nyky-yhteiskunnan rakenteet jotka perustuu ’american-dream ideologialle’ (rikastuminen kaikilla osa-alueilla). Varallisuus kasaantuu sinne missä se jo muutenkin on, korkotulojen kautta, eli varallisuuden mitä ei edes ole olemassa. Tiedätte mistä se kuitenkin revitään. Se on kehitys mitä ei voi enää pysäyttää ja se kehittyy tappiin asti… Vielä musiikki soi, mutta miettikääpäs sitä kun se loppuu ja tuolit ei riitäkkään kaikille. Onneks Jeesuksessa on pelastus, huhu! 🙂

    http://www.verkkomedia.org/news.asp?mode=8&id=8393

  47. Kylläpäs nämä työttömiä ja syrjäytyneitä vihaavat taas jaksaa pauhata. Ei se kuulkaa ole niin helppoa vaan ”mennä töihin” lähettämällä muutama työhakemus. Ilman koulutusta, suhteita tai työkokemusta on melkein mahdotonta saada vakituista työtä. Monet saa vanhempien kautta heti työpaikan tai hyvällä koulutuksella. Itse käyn vuokrafirmassa töissä, teen muuttohommia jotka ovat fyysisesti raskaita, kuukaudessa teen n.50h töitä. Tuolla tuntimäärällä ja tuntipalkalla en pysty itseäni elättämään joten joudun käydä hakemassa toimeentulotukea ja elän samalla rahalla kuin ”sossupummit”. Olin monta vuotta masentunut, kärsin mielenterveys ongelmista ja päihdeongelmasta. Silloin en edes halunnut töihin taikka ihmisten ilmoille ja sen takia koulutus jäi kesken. Nyt kun olen noista jotenkin yli päässyt menin pätkätöihin, mutta kun nyt en saa tienattua euroakaan enempää kuin silloin kun olin pelkillä tuilla alkaa toivo taas hiipua. Ei syrjäytymistä voi ymmärtää tavallinen suht hyvätuloinen jolla on auto, varaa harrastuksiin, kaappi täynnä lempi ruokia, todennäköisesti kumppani, varaa hyviin vaatteisiin ja lomamatkoihin. Meillä ei ole mitään näistä. En usko monenkaan sossupummin nauttivan elämästään, koska sitä kyllästyy yksinäisyyteen ja itseääntoistaviin päiviin. En ainakaan missään ole kuullut sossupummin suusta, että elämä olisi ihanaa!

  48. Pingback: Perustulo | Julius Karlsson

  49. Pingback: Pentti Haanpää, U.T. Qwist ja 2010-luku | Hurmosta, huomiota ja hyvää mieltä

  50. 14 vuotiaasta tehnyt töitä eikä hyötynyt mitenkään. Haittana sain ihottumat joita olen hoitanut ITSE kun lääkärit eivät osaa auttaa..

    Kyllä kaikki kallisttuu noeammin kuin palkat nousee tämäkö toimii näin oikein..’

    Voin sanoa suoraan en halua osallistua enään saitte työni minä ihottumani..

  51. Kyllähän realismi taitaa vähän nojautua masennuksen puolelle. Olen itsekkin märehtinyt näitä ihan samoja asioita ja päätynyt seuraavaan:
    Itsekin koen olevani jollain tavalla syrjäytynyt siinä mielessä, että etten ole oikein päässyt työelämään ja rahan makuun. Nyky-yhteiskunnan syrjäytyminen liittyy hyvin pitkälti yhteen termiin

    nimittäin epävarmuuteen. Epävarmuus saada töitä, epävarmuus saada opiskelupaikkaa, epävarmuus omasta osaamisesta ja asunnon saamisesta ja omasta taloudesta.

    Kämppiä ei PK seudulla ole liiemmin tarjolla kapitalistisen systeemin ajaessa vain omia intressejään. Opiskelukämppä maittaisi, mutta opiskelu saattaa tarkoittaa sitä, että joudut jakamaan

    elintilasi jonkun täysin väärän ihmisen kanssa. Mitkään opiskeluasunnot eivät liiemmin kiinosta, koska takaraivossa muistuu ajatus aikaisemmasta asuntolareissultasi, jolloin tutustuit Helsingin

    hätämajoituksen tasoon, missä jouduit jakamaan 5 neliön huoneen peliriippuvaisen huonekaverin kanssa. Tuettu asuminen on Helsingissä toteutettu siten, että kaikki moniongelmaiset ihmiset ovat

    tungettu samaan taloon. Sosiaalityö näissä asunnoissa on sitä, että asukasta kyykytetään, häiritään ja kuulustellaan.
    Raha on myös suuri epävarmuutta luova tekijä. Oma käsitykseni nykyisestä sosiaalijärjestelmästä on se, että raha kyllä riittää asumiseen ja ruokaan, ehkä pienmuotoisiin harrastuksiin, mutta

    ei juuri muuhun. Ei voi oikein haaveilla sellaisista asioista kuten itsensä virkistämisestä kulttuurilla, tai oman vuokra-asunnon järjestämisestä. Itselläni on materiaa aivan tarpeeksi ja

    elämänlaatua parantavia materialistisia hankintoja, kuten viihde-elektroniikkaa ja soittimia. Joillain ihmisillä on ikävä kyllä pelkästään sosiaaliviraston kustantama pöytä, pari tuolia, sänky,

    lämmintä vettä, jääkaappi, hella ja omat vaatteet päällä. Bussilippu Helsingin ulkopuolelta maksaa ylimääräiset 100euroa, jota vähätuloisella ei ole. Mainittakoon vielä stressiä aiheuttavat

    maksamattomat opintovelat. Tälläisen elintason näkeminen ja kokeminen tekee minut surulliseksi, vaikkakin joku kapitalisti tähänkin vääntää, että: ”Olisit tyytyväinen mitä sinulla on, koska

    hyvinvointivaltio und afrikka.”
    Nyky-yhteiskunnassa sosiaalinen eristäytyminen on aika vakava ongelma. Koet itsesi työ-yhteisön ulkopuoliseksi koska valtaosa kanssatyöntekijöistä on sinua 30 vuotta vanhempaa ja siksi

    suhtautuvat sinuun narsistisesti. Töihin ei palkata vaan väännetään vastikkeellisesta sosiaaliturvasta, vaikka tekisit samat hommat kuin muutkin. Joudut pakosta vaihtamaan paikkakuntaa Helsingin

    ulkopuolelle, josta sinun on entistä vaikeampaa tavata kavereitasi.

    Ja mitäs vielä. Kyllä näitä syitä löytyy jos jaksaa luetella. Autot hatuttaa ja ulkona sataa räntää.

  52. Kyllähän realismi taitaa vähän nojautua masennuksen puolelle. Olen itsekkin märehtinyt näitä ihan samoja asioita ja päätynyt seuraavaan:
    Itsekin koen olevani jollain tavalla syrjäytynyt siinä mielessä, että etten ole oikein päässyt työelämään ja rahan makuun. Nyky-yhteiskunnan syrjäytyminen liittyy hyvin pitkälti yhteen termiin nimittäin epävarmuuteen. Epävarmuus saada töitä, epävarmuus saada opiskelupaikkaa, epävarmuus omasta osaamisesta ja asunnon saamisesta ja omasta taloudesta. Kämppiä ei PK seudulla ole liiemmin tarjolla kapitalistisen systeemin ajaessa vain omia intressejään. Opiskelukämppä maittaisi, mutta opiskelu saattaa tarkoittaa sitä, että joudut jakamaan elintilasi jonkun täysin väärän ihmisen kanssa. Mitkään opiskeluasunnot eivät liiemmin kiinosta, koska takaraivossa muistuu ajatus aikaisemmasta asuntolareissultasi, jolloin tutustuit Helsingin hätämajoituksen tasoon, missä jouduit jakamaan 5 neliön huoneen peliriippuvaisen huonekaverin kanssa. Tuettu asuminen on Helsingissä toteutettu siten, että kaikki moniongelmaiset ihmiset ovat tungettu samaan taloon. Sosiaalityö näissä asunnoissa on sitä, että asukasta kyykytetään, häiritään ja kuulustellaan. Raha on myös suuri epävarmuutta luova tekijä. Oma käsitykseni nykyisestä sosiaalijärjestelmästä on se, että raha kyllä riittää asumiseen ja ruokaan, ehkä pienmuotoisiin harrastuksiin, mutta ei juuri muuhun. Ei voi oikein haaveilla sellaisista asioista kuten itsensä virkistämisestä kulttuurilla, tai oman vuokra-asunnon järjestämisestä. Itselläni on materiaa aivan tarpeeksi ja elämänlaatua parantavia materialistisia hankintoja, kuten viihde-elektroniikkaa ja soittimia. Joillain ihmisillä on ikävä kyllä pelkästään sosiaaliviraston kustantama pöytä, pari tuolia, sänky, lämmintä vettä, jääkaappi, hella ja omat vaatteet päällä. Bussilippu Helsingin ulkopuolelta maksaa ylimääräiset 100euroa, jota vähätuloisella ei ole. Mainittakoon vielä stressiä aiheuttavat maksamattomat opintovelat. Tälläisen elintason näkeminen ja kokeminen tekee minut surulliseksi, vaikkakin joku kapitalisti tähänkin vääntää, että: ”Olisit tyytyväinen mitä sinulla on, koska hyvinvointivaltio und afrikka.” Nyky-yhteiskunnassa sosiaalinen eristäytyminen on aika vakava ongelma. Koet itsesi työ-yhteisön ulkopuoliseksi koska valtaosa kanssatyöntekijöistä on sinua 30 vuotta vanhempaa ja siksi suhtautuvat sinuun narsistisesti. Töihin ei palkata vaan väännetään vastikkeellisesta sosiaaliturvasta, vaikka tekisit samat hommat kuin muutkin. Joudut pakosta vaihtamaan paikkakuntaa Helsingin
    ulkopuolelle, josta sinun on entistä vaikeampaa tavata kavereitasi.
    Ja mitäs vielä. Kyllä näitä syitä löytyy jos jaksaa luetella. Autot hatuttaa ja ulkona sataa räntää.

  53. Kyllähän tämä kuvailemasi realismi taitaa vähän nojautua masennuksen puolelle. Olen itsekkin märehtinyt näitä ihan samoja asioita ja päätynyt seuraavaan: Itsekin koen olevani jollain tavalla syrjäytynyt siinä mielessä, että etten ole oikein päässyt työelämään ja rahan makuun. Nyky-yhteiskunnan syrjäytyminen liittyy hyvin pitkälti yhteen termiin nimittäin epävarmuuteen. Epävarmuus saada töitä, epävarmuus saada opiskelupaikkaa, epävarmuus omasta osaamisesta ja asunnon saamisesta ja omasta taloudesta. Kämppiä ei PK seudulla ole liiemmin tarjolla kapitalistisen systeemin ajaessa vain omia intressejään. Opiskelukämppä maittaisi, mutta opiskelu saattaa tarkoittaa sitä, että joudut jakamaan elintilasi jonkun täysin väärän ihmisen kanssa. Mitkään opiskeluasunnot eivät liiemmin kiinosta, koska takaraivossa muistuu ajatus aikaisemmasta asuntolareissultasi, jolloin tutustuit Helsingin hätämajoituksen tasoon, missä jouduit jakamaan 5 neliön huoneen peliriippuvaisen huonekaverin kanssa. Tuettu asuminen on Helsingissä toteutettu siten, että kaikki moniongelmaiset ihmiset ovat tungettu samaan taloon. Sosiaalityö näissä asunnoissa on sitä, että asukasta kyykytetään, häiritään ja kuulustellaan. Raha on myös suuri epävarmuutta luova tekijä. Oma käsitykseni nykyisestä sosiaalijärjestelmästä on se, että raha kyllä riittää asumiseen ja ruokaan, ehkä pienmuotoisiin harrastuksiin, mutta ei juuri muuhun. Ei voi oikein haaveilla sellaisista asioista kuten itsensä virkistämisestä kulttuurilla, tai oman vuokra-asunnon järjestämisestä. Itselläni on materiaa aivan tarpeeksi ja elämänlaatua parantavia materialistisia hankintoja, kuten viihde-elektroniikkaa ja soittimia. Joillain ihmisillä on ikävä kyllä pelkästään sosiaaliviraston kustantama pöytä, pari tuolia, sänky, lämmintä vettä, jääkaappi, hella ja omat vaatteet päällä. Bussilippu Helsingin ulkopuolelta maksaa ylimääräiset 100euroa, jota vähätuloisella ei ole. Mainittakoon vielä stressiä aiheuttavat maksamattomat opintovelat. Tälläisen elintason näkeminen ja kokeminen tekee minut surulliseksi, vaikkakin joku kapitalisti tähänkin vääntää, että: ”Olisit tyytyväinen mitä sinulla on, koska hyvinvointivaltio und afrikka.” Nyky-yhteiskunnassa sosiaalinen eristäytyminen on aika vakava ongelma. Koet itsesi työ-yhteisön ulkopuoliseksi koska valtaosa kanssatyöntekijöistä on sinua 30 vuotta vanhempaa ja siksi suhtautuvat sinuun narsistisesti. Töihin ei palkata vaan väännetään vastikkeellisesta sosiaaliturvasta, vaikka tekisit samat hommat kuin muutkin. Joudut pakosta vaihtamaan paikkakuntaa Helsingin
    ulkopuolelle, josta sinun on entistä vaikeampaa tavata kavereitasi. Ja mitäs vielä. Kyllä näitä syitä löytyy jos jaksaa luetella. Autot hatuttaa ja ulkona sataa räntää.

  54. Pingback: Masennus on uusi realismi, osa 2: vuotta myöhemmin

  55. Asioista on puhuttava niiden oikeilla nimillä. Olen työtön tohtori, takana 15 v vahva työura, nyt 3 v työttömänä samalla hakutahdilla kuin sinä, ei yhtään haastattelua. Luettuani tämän en enää höttöisesti pupella huttua vapaaehtoistyön positiivisista vaikutuksista pitkäaikaistyöttömän psyykelle.

  56. Ehkä tämän ymmärtääkseen pitää olla itse ensin köyhä ja köyhistä oloista lähtöisin, jota ymmärtää että kaikenlainen keittiöpsykologia ja newage hihhulointi ei auta.

    Koulussa katson päivittäin kun rikkaat opettavat kaiken tietämänsä(teorian) syrjäytymisestä ja sen estämisestä toisille rikkaille. Elän vuoden edellä taloudessa jotta pystyn maksamaan lukukausimaksut(mitä?? kouluhan on ilmaine[tyypilinen vastaus]),sillä syrjäytyneelle avoin-koulu maksaa, koulu on ilmainen vain jos elämä meni putkeen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *