Maurizio Lazzarato – Velkaihmisen luominen

Suomentanut Jussi Vähämäki

Toisiaan seuraavat finanssikriisit ovat työntäneet näyttämölle hahmon, joka miehittää koko nykyisen julkisen tilan: velallisen ihmisen. Velka ei supistu ilmiönä pelkkiin taloudellisiin ilmenemismuotoihinsa. Se muodostaa avaimen yhteiskunnallisten suhteiden uusliberaaliin hallintaan, koska se toimii kaksinkertaisena anastamisena: yhtäältä se anastaa jo valmiiksi heikon, edustuksellisen demokratian poliittisen vallan ja toisaalta se varastaa koko ajan suuremman osan siitä varallisuudesta, jonka menneet taistelut olivat onnistuneet repäisemään kapitalistisesta kasautumisesta. Kyseessä on ennen kaikkea tulevaisuuden anastaminen, siis valintoja ja mahdollisuuksia mukanaan kuljettavan ajan varastaminen.

Velkojan ja velallisen välinen suhde tiivistää kokonaisvaltaisesti kapitalistiselle hallinnalle ominaisia riiston mekanismeja. Velka ei erottele työssäkäyvää ja työtöntä, kuluttajaa ja tuottajaa, aktiivista ja passiivista, eläkeläistä ja sosiaalituilla elävää. Se pakottaa kaikki samaan valtasuhteeseen: jopa ne ihmiset, jotka ovat liian köyhiä saadakseen henkilökohtaista lainaa, osallistuvat vähintään julkisen velan korkojen maksuun. Koko yhteiskunta on velkaantunut, eikä se estä vaan päinvastoin kasvattaa epätasa-arvoa – sitä, mitä aiemmin kutsuttiin ”luokkaeroiksi”.

Kuten nykyinen kriisi yksiselitteisesti kertoo, yksi uusliberalismin suurimmista haasteista on omaisuus: velkojan ja velallisen suhde ilmaisee voimasuhdetta pääomaosakkeiden omistajien ja niitä omistamattomien välillä. Valtavia summia siirretään velallisilta (kansan enemmistöltä) velkojille (pankeille, eläkerahastoille, yrityksille ja rikkaimmille kotitalouksille). Pelkästään korkojen kasautumisen takia kehittyvien maiden kokonaisvelka on kasvanut vuoden 1970 70 miljardista dollarista 3 545 miljardiin dollariin vuoteen 2009 mennessä. Tänä aikana nämä maat ovat maksaneet takaisin alkuperäisen velkansa määrän satakertaisesti. [1. Ks. Damien Millet & Eric Toussaint (sous la dir. de) La Dette ou la vie, Comité pour l’annulation de la dette du tiers-monde – Editions Aden, Bruxelles, 2011.]

Toisaalta velalla on oma erityislaatuinen moraalinsa, joka sekä eroaa työn moraalista että täydentää sitä. Työideologiaan kuuluvat vaiva ja vaivanpalkka ylittyvät nyt lupauksen moraalilla (pitää kunnioittaa omia velkojaan) ja syyllisyydellä (siitä, että on ottanut velkaa). Kuten filosofi Friedrich Nietzsche korostaa, saksaksi käsite Schuld (synti, syyllisyys) – moraalin peruskäsite – viittaa hyvin materiaaliseen ja konkreettiin käsitteeseen Schulden (velat). [2. Friedrich Nietzsche, La Généalogie de la morale, Gallimard, Paris, 1966.] Saksalaisen lehdistön kampanjointi ”parasiittikreikkalaisista” todistaa väkivallan, joka on luonteenomaista sille logiikalle, jonka velkatalous synnyttää. Poliitikoilla ja taloustieteilijöillä ei ole juuri muunlaista viestiä ateenalaisille kuin ”te olette syyllisiä” ja ”te olette vastuussa”. Kreikkalaiset vain ruskettuvat kirkkaassa auringonpaisteessa, kun saksalaiset protestantit näännyttävät itsensä harmaan taivaan alla Euroopan ja ihmiskunnan hyväksi. Tämänkaltainen esitys todellisuudesta ei poikkea juurikaan siitä, joka tekee työttömistä pelkkiä toisten varoilla avustettavia ja valtioista hoivaavia ”äitejä”.

Velan valta näkyy valtana, jota ei käytetä sen enempää repressiona kuin ideologianakaan. ”Vapaalla” velallisella ei kuitenkaan ole muita mahdollisuuksia kuin aina sijoittaa tekonsa ja valintansa ottamansa velan takaisinmaksun kehykseen. Olette vapaita vain siinä määrin kuin teidän tapanne elää (kulutus, työn kustannukset, maksut, verot jne.) vastaavat velvoitteitanne velallisena. Esimerkiksi Yhdysvalloissa 80 prosenttilla oikeustieteen masterin suorittaneista on keskimäärin 77 000 dollaria velkaa, mikäli opiskelijat ovat käyneet yksityiskoulua. Mikäli he ovat käyneet julkista koulua, velkaa on 50 000 dollaria. Eräs opiskelija kertoo Occupy Wall Street -liikkeen sivuilla: ” I have about $75k in student loans. I will default soon. My cosigner, my father, will be forced to take my loans. He will default as well. I’ve ruined my family because I tried to rise above my class”. [3. http://www.politico.com/news/stories/1011/66347.html#ixzz1pkuB2y1Z]

Sama mekanismi pätee niin yksilöihin kuin kansakuntiinkin. Hieman ennen kuolemaan Irlannin entinen valtionvarainministeri Brian Lenihan julisti: ”Nimityksestäni toukokuussa 2008 lähtien olen muistanut Michel Foucault’n viimeisen määritelmän vallasta, joka on ”toimintaa, joka pitää “vapaana subjektina” toimintansa kohdetta”. [4. Michel Foucault, « Le sujet et le pouvoir », dans Dits et écrits, tome IV, Gallimard, Paris, 2001.] Velan valta jättää teidät vapaiksi, mutta se kannustaa teitä – pakottavan suorasukaisesti! – toimimaan siten, että ainoa tavoitteenne on pitää huolta veloistanne (huolimatta siitä, että Euroopan ja Kansainvälisen valuuttarahaston tapa hyödyntää velkaa taantumaa ruokkivien talouspoliittisten toimien kautta heikentää myös velkojien asemaa). Mutta velkojan ja velallisen suhde ei ole tekemissä pelkästään nykyisen olemassa olevan väestön kanssa. Koska velkasuhteen uudelleenjärjestely ei kulje suurituloisten verotuksen tai yritysverotuksen lisäämisen kautta – siis velan luoneen luokkien välisen voimasuhteen ympärikääntämisen kautta [5. Laurent Cordonnier, « Un pays peut-il faire faillite ? », Le Monde diplomatique, mars 2010.] – niin velan maksamiseen otetaan mukaan tulevat sukupolvet. Hallitusten luvatessa hoitaa velkansa kapitalismi työntää kouransa tulevaisuuteen. Näin se voi ennakoida, laskea, mitata ja päättää nykyisten kuten myös tulevien käyttäytymistapojen samankaltaisuudesta, lyhyesti sanoen se voi rakentaa sillan nykyisyyden ja tulevan välille. Tällä tavoin kapitalistinen systeemi supistaa sen, mikä on tuleva, siihen, mikä on: tulevaisuuden ja sen mahdollisuudet nykyisiin valtasuhteisiin. Outo tunne elämästä yhteiskunnassa ilman aikaa, ilman mahdollista, ilman kuviteltavissa olevaa katkosta (sanovatko ”indignados” muka jotain muuta?) löytää velasta yhden pääasiallisen selityksensä.

Suhde ajan ja velan, rahan lainaamisen ja lainaajan suorittaman ajan anastamisen välillä on tunnettu vuosisatoja. Vaikka keskiajalla koron ja koronkiskonnan välillä ei ollut selkeää eroa – koska kiskontaa pidettiin vain koron liioitteluna (oi, tätä vanhojen viisautta!) – niin kuitenkin nähtiin hyvin selvästi, mitä rahaa lainaavan ”varkaus” sai aikaan ja mistä muodostui hänen syntinsä: hän myi aikaa, jotakin, joka ei kuulunut hänelle ja jonka ainoa omistaja oli Jumala. Historioitsija Jacques Le Goff kysyy: ”Mitä myy (koronkiskuri), jos ei aikaa lainaamisen hetken ja korkojen kera takaisin maksetun lainan välillä? Aika ei kuulu kuitenkaan muulle kuin Jumalalle. Ajan varkaana koronkiskuri on Jumalan omaisuuden varas”. [6. Jacques Le Goff, La Bourse et la Vie. Economie et religion au Moyen Age, Hachette, Paris, 1986, p. 42.] Karl Marxille koronkiskonnan historiallinen merkitys johtui siitä tosiasiasta, että toisin kuin kuluttava varallisuus, korko edustaa sellaista luovaa prosessia, joka on samaistettavissa (ja joka edeltää) pääomaan, se on siis rahaa, joka luo rahaa. Eräs käsikirjoitus 13. vuosisadalta syntetisoi tämän viimeisen seikan ja rahan lainaajan haltuunsa ottaman ajan tyypin: ”Koronkiskurit tekevät syntiä luontoa vastaan halutessaan tehdä rahaa rahasta, kuten hevosen hevosesta tai muulin muulista. Kaiken lisäksi koronkiskurit ovat varkaita, koska he myyvät aikaa, joka ei heille kuulu, ja jonkun toisen omaisuuden myyminen, vaikka se olisi sinun hallussakin, on varkautta. Lisäksi koska he eivät myy kuin rahan odottamista, siis aikaa, he myyvät öitä ja päiviä. Mutta päivä on valon aikaa ja yö on levon aikaa. Sen tähden he myyvät valoa ja lepoa. Eikä ole oikein, että heillä on ikuinen lepo ja valo hallussaan.” [7. Jacques Le Goff, ibid.]

Finanssit huolehtivat vain siitä, että ainoat valinnat ja ainoat mahdolliset päätökset ovat tautologioita rahaa luovasta rahasta ja tuotannosta tuonnon itsensä vuoksi. Kun teollisessa yhteiskunnassa oli vielä olemassa ”avoin” aika – edistyksen tai vallankumouksen muodossa – niin nykyään tulevaisuus ja sen mahdollisuudet, prässättyinä finanssimarkkinoiden mobilisoimien valtavien rahasummien alle ja tuomittuina uusintamaan kapitalistisia valtasuhteita, näyttävät suljetuilta – koska velka neutralisoi ajan, ajan uusien mahdollisuuksien luojana, siis raaka-aineena kaikelle poliittiselle, yhteiskunnalliselle tai esteettiselle muutokselle.

Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *