Lotta Tenhunen – Media-aktivismia mediamielenmaisemassa


Arvio sosiaalisen median mahdollisuuksista

”Kun he suurin joukoin istuvat kansankokouksessa ja meluten ja metelöiden moittivat tai kehuvat joitakin sanoja tai tekoja, he menevät kummassakin tapauksessa liiallisuuksiin, he kiljuvat ja taputtavat käsiään, ja moitteiden ja suosionhuutojen meteli kaikuu paikan kallionseinämästä kaksinkertaisella voimalla. Kuinkahan mahtaa silloin nuoren miehen sydän sykähdellä?”

– Platon

“Itsenäisten aivojen toiminnan tukahduttamiseen ei tarvita fasismia, koska ihmiskunnan valtavalla enemmistöllä ei enää ole omia aivoja.”

– Franco Berardi

Median lupaus, sen idea ja mahdollisuus on sen kyvyssä yhdistää ihmisiä, avata heille ennalta-arvaamattomia, yllättäviä toiminnan horisontteja, ja sykkiä viestinä inhimillisen, tuon määrittelyjä pakenevan kokemussäikeen, moninaisuudesta. Media sellaisena kun se tänä päivänä virtaa huoneisiimme ja soluihimme ei (toisin kuin melkeinpä mediatutkija kuin mediatutkija vähintäänkin pyytää harkitsemaan) anna kokemusta yhdistymisestä, liittoutumisesta ja mahdollisuuksista. Sen sijaan se eristää ja tekee kyyniseksi, köyhdyttää yksinäiseksi yksilöksi: se, paradoksaalisesti, normalisoi. Me todella yhdistymme median ansiosta, emme toiminnassa, vaan depressiossa.

Uusi julkisuus

Julkisuus merkitsi 1700–luvun alussa syntyessään yksityisestä erkanevaa elämän osa-aluetta, (mielen)tilaa jota määrittivät jatkuva esillä oleminen ja tietoisuus tästä sekä vaatimus mielipiteiden esittämiseen ja itsen “edustamiseen”. Kyse oli ajan porvarillisesta harratuksesta, joka tarkoitti käytännössä kapakoissa esillä olemista. Julkinen elämä oli liberaalin kulttuurin kiteymä, jonka sosiaalisuudessa mielipidekeskustelu rajasi yksilöt toisistaan erillisiksi, tarjolla oli rajattu määrä mahdollisia näkemyksiä, toiminnan malli oli eräänlainen monotoninen mielipiteiden karuselli (joka julisti kumouksellisuuttaan yksittäisen ihmisen äänen kuuluviin nostajana). Karuselli ei kykene tai kyennyt luomaan muuta uutta, kuin kenties vieraantumisen uusia, erityisiä muotoja, eivätkä siinä kieppuvat luo muutosta kohti oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa.

Uuden ajan julkisuuden paikkoja on ennen muuta tallennettu elämä sosiaalisessa mediassa. Kapakoiden julkisuus ei ole mitään verrattuna globaaliin, digitaaliseen julkisuuteen. Ihmisenä olemisesta on tullut näkyvyyden määrittämää ja entinen jako julkisen ja yksityisen välillä on korvautunut jaolla vähemmän ja enemmän kontrolloituun näkyvillä olemiseen. Juhla eroaa arjesta (jolloin ei ole aikaa kontrolloida näkyvillä olemisen laatua) laskelmoidun julkisuuden kulttuurinsa avulla. Juhlaa, nykyajan julkista, eli kontrolloitua näkyvillä olemista on mediavälitteinen kommunikaatio: teinitytöt kuluttavat iltansa diskossa kuvaten illanviettoaan erilaisiin personal galleryihin, politiikka määrittyy lopulta medianäkyvyyttä saavaksi parlamentaristiseksi toiminnaksi ja, kenties raadollisimmillaan, ympäri maailman leviävät kuvat Abu Ghraibin vartijoiden ilottelusta irakilaisvankien, ruoskien ja kameroiden kanssa. Tässä ajassa “mikään ei ole todella elettyä, todella nautittua, mikäli sitä ei ole elektronisesti nauhoitettu.” Siksi tallentamattomalla, yksityisellä, ei ole enää väliä, eikä meille kuulu, kuinka idiootti poliitikko on, kunhan hän käyttäytyy hyvin eduskuntasalissa.

Miten tämä liittyy sosiaaliseen mediaan? Räiskyvät, ääntelevät ja liikkuvat sivustot ovat yksi sosiaalisen median paikkatyypeistä, joissa julkinen elämä sijaitsee. Niiden kutsuminen paikoiksi ei ole triviaalia, sillä ne sijoittuvat tajuntaan tiloina ja niiden kautta syntyy mediamielenmaisema. Jokin aika sitten julkaistussa informaatioteknologisessa tutkimuksessa rinnastettiin Facebook fyysiseen sosiaaliseen tilaan, johon saavutaan, kenties kuin kahvilaan. Tällä hetkellä kasvaa ensimmäinen sukupolvi, jonka voidaan sanoa eläneen koko elämänsä näissä “kahviloissa” (miettikää esimerkiksi Habbo Hotellia, joka todella on rakennettu tilaksi, huoneiksi joissa liikkua). He ovat käyttäneet sosiaalista mediaa syntymästään lähtien. Ja joillain “twiittaa 6-vuotiaana jo päässäkin”, kuten lääkäri Janne Kurki huhun mukaan totesi kohdattuaan potilaakseen tulleen pikkupojan, joka oli alkanut kuulla ääniä.

Käsitteenä sosiaalinen media kattaa tietenkin laajan kirjon erilaisia palveluita tai verkossa syntyneitä itseorganisaation muotoja, eikä ole millään tavoin selkeää, missä määrin jokainen näistä “tuottaa patologioita ruumiiden keskinäisissä suhteissa, häiriöitä kuvien käsittelyssä, maailman sisäisessä työstämisessä ja suhdeprojektiossa”. Eräänlaisen sosiaalisen median ADHD:ta luovan mediamielenmaiseman rinnalla wikipohjaiset tietopankit ja kollektiivisesti kirjoitetut blogit ovat jähmeitä ja hitaita medioita. Ne ovat alusta moniäänisen tiedon kulttuurille, purkavat informaation omistamiseen liittyviä uskomuksia ja käytäntöjä sekä toimivat yhteistyön areenoina. Niistä on kiinnostunut business-miesten lisäksi myös vastarinnan kulttuuri, sillä ne esittäytyvät ja esitetään seuraavana askeleena kohti vapaampaa tiedonvälitystä. Mitä siis vasemmisto tekisi näillä uusilla medioilla, jotka toisaalta sijoittuvat porvarillisen kulttuurin keskiöön, toisaalta vaikuttavat mahdollisuudelta demokratisoida näennäis-demokratia?

Media spektaakkelina

Varmalta vaikuttaa, että viimeistään siitä lähtien, kun median sosiaalinen ulottuvuus saapui ulottuvillemme taikka piinaaksemme, lakkasi media olemasta ainoastaan kuva, jota katsotaan: siitä tuli koko mielen maisema. Mediamaisemasta mediamielenmaisemaksi muuttunut kuvamaailma on Debordin spektaakkeli, ei kuvajoukko, vaan kuvien välittämä yksilöiden keskinäinen sosiaalinen suhde. Median, jota “tarvitsemme”, jota haluamme käyttää, jonka potentiaa toiveikkaina koettelemme, sukulaisuus jumalankaltaiseksi auktoriteetiksi nostetun (lausutun, kirjoitetun) sanan kanssa paljastuu myös Agambenin tutkimuksissa. Enää sitä, “mitä ei voida artikuloida selkeiksi lausumiksi kielessä, ei ole, ja näin kieli on muuttunut yhteiseksi valheeksi”. Sama koskee mediaa, jonka ulkopuolella käydyistä poliittisista taisteluista ei puhuta (ne todella ovat ei mitään).

Jumalankaltainen sana tuottaa uskonnollisia ihmisiä: sanomiseen, “rehellisyyteen”, luottamukseen (kuvana, ei suhteena) ja järkeilyyn uskovia äärirelativisteja, jotka uuvuttavat läheisensä loputtomalla asioiden käsittelyn ja tunteiden tulkitsemisen vaateella. “Repression voimat eivät enää estä ihmisiä ilmaisemasta itseään, ne päinvastoin pakottavat heidät ilmaisemaan itseään” (Deleuze). Tai: “Valta toimii innostamalla jokaisen sanomaan mielipiteensä: olemme jatkuvan innostamisen yhteiskunnassa.” (Melman)

Kummallisena, paradoksaalisena parivaljakkona kaikkialle liikkuvat passiivisuus ja aktivointi. Spektaakkeli passivoi meidät, sillä emme enää kohtaa muuta kuin kuvia, mutta samaan aikaan meille huudetaan: on oltava aktiivinen! On siis oltava työmuurahaisen kaltainen, tehtävä, mikä parhaaksi esitetään ja samanaikaisesti pysyttävä ajatuksissaan poissa, on oltava tajunnallisesti passiivinen, eli ennen kaikkea harmiton.

Mitä muuta kuin yksi aikamme merkittävimmistä vallankäytön menetelmistä on puhe osallistumisesta passivoivassa mediamielenmaisemassa, jossa on elettävä väistämättä, johon osallistuminen ei ole pyyntö, vaan vaatimus? Osallistumista enemmän järjestelmän toimintaa tuntuu häiritsevän osallistumisesta kieltäytyminen. Kieltäytyminen sotkee järjestelmän, tuhertaa epäsuhtaista täplää maisemassa, jossa liike on normi. Julkisuuden ja jatkuvan muutoksen alue on spektaakkelin koti, sen pesä – missä siis voi tapahtua maailmaan tunkeutuminen?

Media-aktivismi

Vastaukseksi ei riitä “siellä missä koemme osallistumista ja kommunikaatiota”, kun juuri osallistuminen ja kommunikaatio ovat niitä asioita, jotka spektaakkelissa korvataan “kommunikaatio […] telekommunikaatiolla ja osallistuminen osallistumisina erilaisiin television yleisöäänestyksiin”, tai sosiaalisen median tuottamiseen. Koska “halusta elää [on tullut] sekä spektaakkelin että sen negaation käyttövoima”, vaikuttaisi siltä, että enää ei ole muuta tapaa arvioida elämänsä spektakulaarisuutta, kuin salatieteiltä haiskahtavat määreet, kuten intuitio, “jonka avulla voidaan tuntea muistin ja kokemuksen rakenne. Lyhyesti intuitio voidaan määritellä toiminnan, puheen ja tiedon kontekstin välittömäksi ymmärtämiseksi” (määritelmä on Jussi Vähämäen). Sosiaalinen media vaikuttaa intuitiolle mahdottomalta tilalta. Osittain koska sillä tai siinä ei ole muistia, se on loputtomassa nykyhetkessä ja sen kautta kohtaaminen on aina ajaton ja paikaton, sen kautta muodostuvalla tiedolla ei ole kontekstia.

Huvittavinta sosiaalisessa mediassa onkin itse sen nimi, jonka varjolla se tarjoaa sen mitä eniten kaipaamme, vaikka on kuitenkin ehdottoman antisosiaalinen ympäristö. Jako sosiaaliseen/antisosiaaliseen ei auta eteenpäin: keskeisempää on jako aktiiviseen ja reaktiiviseen toimintaan. Lähes aina reagoimme, otamme käyttöön uuden meille tarjotun palvelun, mukaudumme kommunikaatiossamme sen vaatimuksiin. Aktiivinen toiminta suhteessa teknokommunikaatioon, aktiivinen suhde sen käyttämiseen ja luomiseen on kenties ainoa mahdollisuus välttyä passivoitumiselta, elämältä spektaakkelissa pelkkänä kuvan katsojana. Franco Berardi on esittänyt mahdollisuudeksi media-aktivismia: vallattuja lähetysstudioita, “ympäri käännettyjä lähetyspylväitä, jotka lähettävät signaalinsa kaduilta mediataloihin”, laittomat kotivideot, piraattiradiot, netti-tv:t, lehdet, verkkosivustot ja vapaat tiedotusjärjestelmät. Media-aktivistiset ainekset, oudot hiipparit sekavine viesteineen, ovat olleet olemassa yhtä kauan kuin vallanpitäjien viestimet, löytäen elintilansa arvaamattomista paikoista. Ja videoelektronisella ajalla niiden poliittinen tehtävä on “rakentaa videopoeettisia strategioita, kerronnallisia projektioita sekä jaetun todellisuuden rekombinaation ja dekonstruktion dispositiiveja.”

Media-aktivismin käytännöissä kriittisyys liittyy ei sisältöjen, vaan itse kommunikaation muodon määrittelyihin puuttumista (ei niihin “osallistumista”, vaan niiden kaappaamista omaan käyttöön, pois niiden käytöstä, joiden antama muoto ei sovi, koska se passivoi, karkoittaa elämän, ja niin edelleen). Kysymys sisällöstä ei ole lainkaan merkityksetön, mutta huomion kiinnittäminen teknokommunikaation “taipumukseen” tai “luonteeseen” on harvinaista, mediatutkijat kuuluttavat joka puolella, etteivät mediat sinällään ole pahoja, niitä vain “käytetään väärin”. Median luonteenpiirteellisten erojen karkein ja arkisin havainnointi liittyy kenties silmin ja vaikkapa korvin käsiteltävien teknokommunikaatiomuotojen väliseen eroon: radio huoneessa ei ole kovin vaativa, jo tavallinen televisio vaatii huomiomme ja kiinnittää toimemme itseensä, “osallistava media” erilaisilla näyttöpäätteillä haluaa meidän huomiomme kiinnittämisen lisäksi toimivan sen ehdotusten mukaisesti ja niin edelleen.

Kumpi siis on vahvempi, kone vai ihminen? Berardin mediateoriassa hienoa on se, ettei hän anna niin sanotun terveen järjen sumentaa elämäänsä, tietäähän hän, että vaikka “median herruuden halvaannuttava hirviö [olisi] miten väkevä tahansa, jokin aina karkaa sen otteesta. Se olen minä, se olette te.” On siis tavallaan nojattava humaanin mielen ideaan (uskottava sen olemassaoloon oman kokemuksen vuoksi) aikana, jona posthumaani mieli tekee suurimmat ratkaisut. Bifon mukaan media-aktivismin tekee mahdolliseksi psykosfäärin arvaamattomuus, toisin sanottuna ihmisen ero koneesta, ihmisen nyrjähtänyt mieli, jonka liikkeitä ei mikään kone voi täysin ennustaa. On olemassa voimia kuten halu, kärsimys, eletty kokemus tai aistiherkkyys, jotka kaikki voivat saada ihmisen tipahtamaan teknokommunikaation maisemamaalauksen railoon, repeämään, jossa apatia haihtuu ja tajunnanpuudutusaine ei enää tehoa.

Työväenluokalle on keskeistä kysyä kuinka sosiaalisen median leviäminen vaikuttaa työhön. Postfordistisen työn levittäydyttyä kaikkialle sekä ajassa että tilassa, on tarkkaan ottaen kysyttävä, kuinka se vaikuttaa koko elämän aikaan. Ennen muuta on syytä tunnustaa erot erilaisten sosiaalisen median avaamien mahdollisuuksien välillä: jokaisesta niistä voidaan kysyä: vapauttaako juuri tämä sosiaalinen media vai kahlitseeko se? Luoko juuri tämä sosiaalinen media uudenlaisia ihmisenä olemisen tiloja vai rajoittaako niiden laajentumista? Eli: olemmeko sen avustamina enemmän läsnä, onko meille mahdollista “tulla itseksemme”, vai onko ajatuksemme aikaisempaa sidotumpi, levottomampi ja poissaolevampi – lisäarvon tavoin jonkun toisen meiltä riistämää?

Koska sosiaalinen media on moninainen, on tehtävä ero passivoivan ja hierarkkisen informaation jaon ja uusien yhteistoiminnan muotojen välillä. Samoin on tehtävä ero menneisyydessä kytemisen ja tulevaisuuden luomisen välillä, tai tarkemmin ero sen, mikä vaikuttaa ”halulta pysytellä kelkassa” ja oman tien kulkemisen välillä.

Sosiaalinen media on siis joko patologisoiva ympäristö tai ympäristö yhteistyöhön. Se voi olla painekattilan höyryventtiili, joka päästää tarpeeksi höyryä ulos, jottei mitään vallalle vaarallista tapahtuisi. Se voi, siis, olla vallan sisään rakentunut näennäisen vastarinnan potero. Se voi olla tapa ohjelmoida ihminen toimimaan kuuliaisesti (Douglas Rushkoff kysyykin: Kuinka paljon on osattava ohjelmoida, jotta ei olisi ohjelmoitavissa? Kuinka paljon koodia on ymmärrettävä ollakseen käyttäjä eikä käytetty?). Sen, mitä kukin sosiaalinen media on, määrittää lopulta ei sosiaalisen median “luonne”, minkäänlainen sen yleinen essentia (selväksi on käynyt sosiaalisten medioiden moninaisuus), vaan se, kuinka psykosfääri reagoi niistä kuhunkin, mitä syntyy aistiherkkyyden törmäyksestä teknokommunikaatioon, kuka saa tarpeekseen ja milloin…

Lotta Tenhunen

Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *