Messiaaniset terroristit

Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleilla löytyi mielenkiintoinen punainen lanka elokuvista, joiden kerronta ulottuu editoidun historiatajuntamme taakse, metafyysiseen narraatioon.

Messiaaniset terroristit ovat henkilöhahmoja, jotka sekoittamalla pakkaa saavat aikaan muutoksia statusjärjestykseen korruptoituneessa systeemissä ja stagnaattisen elämäntavan uudelleenorganisoitumisen. Tämän kerrontatavan esikuvana ovat ihmiskunnan ehkä vanhimman kerrontaperinteen triksterihahmot. Hyvin monet jumaltarinat edustavat yhtä ja samaa jekuttajahahmojen kantamaa perinnettä ja usean uskonnon lähtökohtana onkin muinainen suullisen perinteen triksteritarina.

Triksteri-puolijumalat ovat hahmoja, jotka ovat suorassa kontaktissa ihmisten kanssa ja samalla edestakaisin liikkuvia sanansaattajia taivaan ja maan välillä. Heidän jumalallinen puolensa ja ilkikurisuutensa houkuttelee ihmisiä ylimielisyyteen ja ahneeseen unelmointiin, lyhytnäköisyydestä johtuvaan kärsimättömyyteen ja närkästymiseen. Kertomuksissa triksterit esiintyvätkin pohjimmiltaan ihmisten opettajina vaikkakin pinnallisesti vain häiriköinä. Ojibwe-intiaanien tarustoissa triksteri on kriisiaikoina suuri auttaja ja katastrofimessiaana Nooan arkkityyppi mutta rauhanaikana varsinainen häirikkö ja olentojen koettelija, jotta henkinen/myyttinen perintö ja ulottuvuus ei unohtuisi.

Suomalaisessa tarinankerronnassa — siinä määrin kuin sitä kristilliseltä kulttuuriajanjaksolta ylipäänsä tunnemme alkuperäisestä perinteestä syntyneinä muunnelmina— triksteri on ihmishahmossa maata kiertävä ja paljon lupaileva paholainen, piru. Tähän kerrontaperinteeseen liittyy erityisenä juonteena kansan verhottu uskontokapina ja kulttuurikritiikki: jokamies pystyy erilaisena triksterinä voittamaan pirun kansanviisaudella, muinaisuskonnon tiedolla ja metsämiehen oveluudella niin ettei siihen tarvita yliluonnollisia voimia tai kirkonmiestä. Tätä voi kutsua kansanomaiseksi raamattukapinaksi, mutta sen juuret ovat tuhansien vuosien takaisessa globaalissa triksteriperinteessä. Jo shamaanien sielueläimet ovat auttajia mutta myös koettelijoita.

Punahilkka hämmentää satuna nykyisiä lasten epäaggressiivisia kasvattajia, sillä se on kaikissa satuvertailuissa lapsia eniten kiehtova satu — Disneyn kaupallisesta ja neutraalista satuvyörytyksestä huolimatta. Monet satututkijat ovatkin sitä mieltä, että Punahilkassa on monen mysteeritarinan ikivanhoja juonteita, jopa Oidipustarinaa vanhempia. Punahilkassa esiintyy kolme triksterihahmoa, joista ensin käsittelen kahta, sutta ja Punahilkkaa.


Punahilkkaa on teoretisoitu vanhimpien kielikuvien perusteella mm. hyvin vanhaksi feminiiniseksi Oidipustarinaksi, muunnelmaksi lasten yleisestä kehityspsykologisesta fantasiasta, jossa Punahilkka pääsee lopulta aikuisten sosiaalisesta ahdistavuudesta symbolisesti naimisiin metsästäjä-isän kanssa tuhottuaan petollisen äitihahmon (joka lähetti kateuttaan lapsen yksin synkkään metsään suden suuhun kuin Lumikin äiti).
Eri Punahilkka-variaatioissa painotukset vaihtelevat, ja kuten suomalaisissa pirutarinoissa, joissakin juonikuvioissa oivaltavampi Punahilkka vedättää himokasta susi-äitiä ja tuhoaa sen oveluudella tai saa nöyryyttämällä häpeämään ja katumaan niin että sudesta tulee jopa uusi hyvä isoäiti tai lemmikkisusi.

Modernin ajan saksalaisessa Prometheus-triksteritarinassa vastentahtoisten messias-triksterien roolissa ovat pimeyteen uutta valoa tuovat nuoret terroristit, jotka hylkäävät yhteiskunnan jähmettyneet rooliodotukset ja yhteisön korruptoituneet kunniakäsitykset sokeasta tottelevaisuudesta, kostavat vanhemmilleen heidän pimeän natsiaikansa syntejä ja valheita aloittamalla kapinan, jota heidän vanhempansa eivät aikoinaan aloittaneet. Saksan terroriajalla nuoruutensa eläneen Andres Veielin ensimmäinen fiktiivinen elokuva Kuka ellemme me (Wer wenn nicht wir?, 2011) on yhtä monikudoksinen kuvaelma natsiajan jälkeisen ajan tottelevaisuus-lumouksen ja luottamuksen särkymisestä kuin Punahilkan juonikuvio (iso)äidistä, joka turvan ja vanhempien perikuvasta muuttuukin Punahilkkaa saalistavaksi insestisudeksi. Punahilkka ei luota vaistoihinsa ja saa sokeasta aikuisten tottelemisesta opetuksen muodonmuuttajalta.

 

 

Veiel kertoi Helsingissä, kuinka nuoria uhkailtiin menemästä seuraamaan terroristioikeudenkäyntiä. Tulevaisuus valtion työntekijänä oli vaakalaudalla tämän uhkauksen mukaan mutta tämä valtion leimaamaksi joutumisen ajatus vain kiihotti nuoria intuitiivisesti harkitsemaan kumouksellista toimintaa ja vanhempien uhmaa.


Hesher
Spencer Susserin ohjaama elokuva Hesher (2010; saatavissa dvd:nä) on nuorille suunnattu, heavy-pop-musiikilla ja elämänangstilla maustettu maukas trikserivariaatio. Nuori ohjaaja on tavoittanut muinaisten triksteritarinoiden kerronnan jatkuvan käänteistymisen, joka koettelee jatkuvasti katsojan sovinnaisuuskäsityksiä kuitenkin vetoamalla moraaliperusteiden tilannekohtaiseen pohdintaan. Haastattelin nuorta ohjaajaa Helsingissä tästä ensielokuvasta ja ällistyksekseni hän ei tuntenut lainkaan edes maansa intiaanien triksteritarinoita vaikka olikin kulttuurisesti analyyttisin amerikkalainen, jonka olen tavannut. Kuitenkin Susser oli toisintanut intiaanitradition ja globaalin kerrontaperinteen vakuuttavasti.

Katsoja haluaa järkeistää Hesher-triksterin näennäisen impulsiivista toimintaa tavallisten elokuvan katsomiseen käytettävien kulttuuristen konventioiden kautta, mutta antisankarin temput rikkovat uudestaan ja uudestaan arkipäivän ja vuorovaikutuksen lakeja. Lopputuloksen arvioinnissa katsoja havaitsee, että moraliteetteja ja tapoja rikkonut röyhkeä ja räyhäävä triksteri onkin herkästi toiminut korkeamman moraaliperiaatteen ja intensiivisen, eksistentiaalisen ja sensitiivisen empaattisen kohtaamisen mukaisesti hetkessä ja tilanteessa ilman sovinnaisuuden moralismia.

 

 

Isä ja poika ovat menettäneet perheenäidin ja heidän arkensa hautautuu ahdistavan ja suunnattoman surun alle. Lempeä isoäiti on aivan voimaton auttamaan poikansa korruptoivan surun ja pojanpoikansa musertavan depression alla. Yht’äkkiä arkeen ja kirjaimellisesti taloon ilmestyy pitkätukkainen Hesher-triksteri, suoraviivainen, epäsiivo nuori mies, joka rikkoo kaikki arjen käytänteet ja surun depressiiviset ”etuoikeudet” ajamalla isän ja pojan sietokyvyn itsehillinnän rajoille. Tämän ansiosta he kykenevät rikkomaan entisen onnellisen perheen kullattuun muistounelmaan vangitun muistoarjen vaihtamalla sen uudistavassa välitilassa elämänhalun raivoon ja heräämiseen ”Lumikin odottavasta unesta”. Jonkinasteinen primaaliterapiaprosessi myyttisesti dramatisoituna.

Tällaista vapahtajamallia ei voi olla vertaamatta Jeesuksen toimintaan mm. kognitiivisen uskontotutkimuksen keinoilla. Välittivätkö kapinallinen Jeesus ja ensimmäiset Jeesus-kertomukset alkuperäisellä vapauden ilosanomallaan triksteri-kertomusten ikiaikaista viestiä evankelistojen kulttihahmon takana? Jeesus tylyttää profeetta-triksterinä yhteisöä, joka tarrautuu sokeisiin tapoihin, epätasa-arvoa tuottavaan elitistiseen statusjärjestykseen, uskonnollisten esikuvien jähmettyneisiin ikoneihin ja uskomuksiin niin fanaattisesti, että yhteisö sokeutuu arkijärjen ja ihmisten tarpeille. Byrokraattiset esikuvat ovat uskontokulttuuriin jähmettyneitä ja saastuneita ihannekuvia etäisistä idoleista, joista ei muodostu elämää uudistavia tarinoita vaan ihmisiä kahlitsevia ja vallassaolijoiden mielivaltaa tukevia sääntöjä. Kun ihanteelliset esikuvat muuttuvat myyteistä palvonnan kohteiksi, heidän hahmonsa etäännytetään niin kauas metafyysiselle uskonnon tasolle, että alkuperäinen jumalallinen elämänkapina ja halu kielletään alkuperäisen jumalallisen kapinan ihailijoilta.

Zeus on yksi suurista despoottivallan ja lasten hyväksikäytöstä, alkukannibalismin kumoavista sankari-trikstereistä, joka tekee alkukapinan ja alkusynnin (kuten Eeva Tooran luomiskertomuksessa) ja tappaaisänsä, jotta alkukapina vapauttaisi sisaruksetkin erilliseen identiteettiin vanhempiensa synkästä hallinnasta ja diktatuurista. Kreikkalaisille tyypilliseen tapaan Zeus jatkaakin traagisena triksterinä isänsä hybristä olentoja omistavana, huijaavana, kuluttavana ja raiskaavana yliolentona. Mykeneläisiltä perityistä triksteri-jumalhahmoista muodostuikin ensimmäinen kreikkalaisen tragediaeetoksen ensimmäinen itu, josta edelleen jalostui uusi dramaattinen tragedianäytelmäkultti ja taiteen teoria kulttuurin jalostajana.

Jumalallisesta hybriksesta tuleekin ansa jumalallisen vapautustarinan jälkeen. Trikster-hahmot huijaavat ja lumoavat kohteitaan, ja niin Zeuskin huijaa — Hollywood-efektien saattelemana – romanttisesti haaveilevia, epärealistisia neitsyitä lähestymällä näitä joutsenen hahmossa. Yksi Zeus-hahmon opetuksista on unelmoivan jumalallisuuden korruptoivassa olemuksessa. Jopa jumalat korruptoituvat kaaosta tuottaviksi hahmoiksi, jos antavat haluilleen vallan välittämättä valintojensa moraalisista seuraamuksista — olivatpa heidän jumalalliset kykynsä kuinka vaikuttavia tahansa. Zeusta voidaan kutsua kreikkalaisen tragedian arkkityypiksi ja Oidipus-teeman ensimmäiseksi kreikkalaiseksi muunnelmaksi.

 

Oidipus

Ensimmäinen tunnettu Oidipus-teema on peräisin maailman vanhimmasta eepoksesta, Gilgamesh-eepoksesta. Kreikkalaisen kulttuurin hegemoniasta omassa kulttuurissamme kertoo jotakin se, että Oidipus-tarinasta puhuvat tutkijat eivät tunnusta julkisesti ensimmäisen Oidipuksen olleen tosiasiassa Gilgamesh, joka tappaa isänsä ja menee äitinsä kanssa naimisiin ja on maailman ensimmäisenä kaupunkikuninkaana ja uuden kulttuurin luojana eristäytynyt, hämmentynyt ja ahdistunut ilman ystävää ja pelkäävien alaisten luontevaa kunnioitusta. Tämä on kuitenkin vain alkusoitto Gilgamesh-triksterille — päinvastoin kuin Oidipukselle.

Gilgamesh kuvataan triksterinä, puolijumalana, jolla on valtavat voimat, kansalaisia pelottava huumorintaju ja joka yksinäisenä turhautui ja masentui tavallisten kuolevaisten keskellä. Vasta erämaasta löytynyt rajaton ja rehellinen libido, villi-ihminen Enkidu, vieläkin puhtaampi dionyysisen triksterin arkkityyppi, jolla ei ole ollenkaan kaupunkisivistyksen kaavamaista ja määrittelevää taakkaa, antoi voimaltaan vertaisen vastuksen ja tasavertaisen ystävyyden kaupunkikuningas Gilgameshille. On huomattava, että näiden hahmojen yhteinen triksteritarina kohdentuu seksuaaliseen rakkauden sovinnaisuuden ylittämiseen monella tasolla ja heidän rakkauttaan kuvataan maailman vanhimmassa kirjallisessa tekstissä selvästi homoseksuaaliseksi ja omniseksuaaliseksi. Molemmat triksterit rakastuvat myös hyväsydämiseen huoraan kuin Hollywood-elokuvissa.

Ensimmäistä kertaa Gilgamesh asettautuu elämässään vaaraan hakiessaan kuolemattomuuden kukkaa rakastamalleen kuolevaiselle naiselle. Triksterien vapahtajamalli nousee siis pintaan jo yli 5000 vuotta sitten. Kuinka kaukaa tämä kulttuurimme kehityslinja nousee, on vain arvailujen varassa. Dionysos (kuten Gilgameshin vapauttava vastakohta ja ystävä, villi-ihminen) on ehkä puhtain ja tarinankerronnan kulttuurisesta jäsentämisestä vapaaksi houkutteleva trikster-hahmo, vekkulin villinä ja piileskelevänä nautintojen mestarina vapautumisen rituaaleissa, vastakohtana Apollon/Gilgameshille, kaupunkikurin matemaattiselle, moraaliperiaatteen ja luokittelevan kulttuurin estetiikalle.

Moni kulttuurisosiologi näkee Saksassa kansallissosialismin raskasta jälkivaikutusta vastaan oirehtineen terrorismin saksalaiselle yhteiskuntakehitykselle hyvin tärkeäksi, välttämättömäksi ja eheyttäväksi murrosvaiheeksi. Siinä tapahtui ensimmäistä kertaa todellinen kollektiivinen isänmurha ja aito vihanpurkaus natsikulttuuria ja virallisen järjestyksen absoluuttia vastaan. Se oli erittäin tarpeellista, sillä natsikulttuurin kantajat eivät sodan jälkeen katuneet omia valintojaan vaan näkivät menneisyytensä positiivisessa tottelemisen ihanteen valossa; siksi sodan jälkeen suuri osa virkamiehistä oli ideologisesti toimineita natseja. Natsilumous tavallaan väistyi vasta julkean isänmurhan ja konventionaalisen järjestyksen halveksinnan kautta.

Veielin elokuvassa rehellisyys ja aitous pakottavat päähenkilöt hajottamaan yhteisönsä ja perheensä, jotta kaupungin asukkaat lumonnut viha ja omahyväisyys saataisiin rikotuksi. Sosiaalidemokraattien johto valitsi vanhan natsin kansleriksi 1966 ja nuorten opiskelijoiden mitta tuli täyteen. Kiimaisten nuorten silmissä vanhan statusjärjestelmän epäeettisyys ja reagoimattomuus on synneistä suurin; se oli natsi-Saksan ensimmäisen nousun syy, joka syntyy uuden sukupolven kauhuksi uudestaan Saksassa — holokaustin raivotessa toisella puolella maailmaa, jopa Saksan lentokentiltä nousevien pommikoneiden avulla. Peritty viha, avuttomuuden pelko ja katkeruus ovat nuorten terroristien käyttövoimana uuteen kapinaan kuin mystinen Hamelnin pillipiipari, joka vie kaupungin lapset tuhon tielle ahneiden ja valheellisten aikuisten takia.

Hamlenin pillipiiparista voi uusien tutkimuksen valossa sanoa, että historiallisten nälkävuosien aikana lapsensa orjiksi ja muiden ruokittaviksi myyneet kaupunkilaiset kehittivät mytologisoiden projektiona triksteri-tarinan Hamelnin pillipiiparista, joka autettuaan kaupunkia vie heidän lapsensa aikuisten ahneuden ja syntien takia. Triksteri on heidän oman epätoivoisen tekonsa vertauskuva. Triksteri pelastaa kaupungin ruokaa syöviltä rotilta ja vapauttaa (analogia) nälkäiset lapset siirtämällä nämä pois kaupungista muiden ruokittaviksi mutta myös orjiksi; triksteri samalla pelastaa ja ryöstää lapset.

Triksteri on ei-toivottu messias, valheellisen turvallisuuden hajottaja, joka pelastaa purkamalla ja paljastaa houkuttelemalla. Hahmo hajottaa lähtökohdista irronneet konventiot, jotta elämä (libido) vapautuisi status-hierarkiasta (yliminä) ja tapakulttuurista (regressio/neuroosi). Monessa kulttuurissa triksteri tuntee tarinan loppuosassa sääliä, jonka jälkeen asukkaat säästyvät lopulliselta puolijumalan ilkikuriselta tuomiolta ja häpeävät ahneuttaan ja status-järjestystään ja sen kautta ymmärtävät itse aiheuttaneensa triksterin paljastamat ongelmat vaikka ovatkin joutuneet jumalallisen huijarin vedättämiksi ihmisten harhaisiin toiveisiin vedoten. Arkea kontrolloivat totalitääriset unelmat yhteisön yhtenäisyydestä ja yhtenäiskulttuurin naamioidusta status-hierarkiasta muuttuvat tuhoaviksi, kun ilmestyy triksteri, joka paljastaa yhteisön mädän ytimen ja turhamaiset status-kamppailut. Jotkut triksteritarinat ovat kuitenkin puhtaan apokalyptisia varoitustarinoita.

Veielin elokuvassa nuoret saavat tahtomattaan triksterin viitan. Vanhempiensa vastuunoton välttelyn tuoman vastuun ahdistamina he etsivät intuitiivisesti voimaa myös dionyysisestä nuoruuden voiman, dekonstruktion ja terrorin vapaudesta, kun yhteiskunta alkaa vaipua uudestaan itsepetoksen unelmiin natsiperinnön totaalisten toiveiden otteessa. Nuoret triksteriterroristit ovat ensin kuin hyväuskoinen Punahilkka, joka ihmettelee huvittuneena isoäidin suuria hampaita, mutta muuttuvat kertomuksen edetessä metsästäjäksi, joka ei enää tarjoakaan isoäidille pullaa vaan kirvestä.

 

Arhi Kuittinen

Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *