Mitä tarkoittaa Juha Sipilä?

Ankea aamuherätys Kalliossa

Huolimatta siitä, että merkit ovat olleet selkeästi ilmassa, monelle urbaanille suomalaiselle ihmiselle tuli täytenä yllätyksenä se, että eräänä kauniina päivänä mielipidekyselyssä Suomen suosituimmaksi puolueeksi oli noussut Suomen Keskusta. Varmastikin useampikin chai latte on purskahtanut suusta Macbookin näytölle, ja kalliolaisen graphic designerin suusta on kuulunut tuskan parahdus – eikö Suomen kansa koskaan opi? Varsin ilmeistä ainakin on, että Kokoomuksen ja SDP:n pitkäaikainen ääneenlausumaton tavoite, eli Keskustan nitistäminen kuntauudistuksen ja aluepolitiikan alasajon kautta, on tuottanut haluttuun nähden aivan päinvastaisen tuloksen.

Keskusta on monelle urbaanille ihmiselle joko pahuuden Mordor, jonka ainut agenda on käyttää kaupunkilaisten verorahat turkiseläinten hukuttamiseen turvesuohon, tai mystinen asia, joka tapahtuu joillekin toisille ihmisille jossain ihan muualla, vaikeasti lähestyttävä möhkäle, jonka selittämisen yrittäminen ulkomaalaisille toimii jo jonkinasteisena seurapelinä. Vasemmistolaisiakaan ei ole pahemmin kiinnostanut pohtia Keskustan luonnetta ja puolueessa tapahtuvia asioita, kokoomuksen avoimemmin kapitalistinen agenda ja persujen kansalliskonservatiivinen kainalopieruilu kun tarjoavat herkullisempia ja helpommin ymmärrettäviä kirjoittamisen kohteita. Ne ovat sentään jonkinlaisen käsityshorisontin sisäpuolella.

 

kepu_1

 

Media sen sijaan on jo täysin menossa mukana – Lipposta liehakoinut, Kataista kunnioittanut ja Soinia suukotellut lehdistö on nyt ryhtynyt täydessä tohinassa Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilän silittelyyn. Siinä missä vielä vuosi sitten Sipilän pääministeriys näytti täydeltä mahdottomuudelta, on sitä nyt alettu pitää jopa todennäköisenä.

Sipilän nousuun liittyy selkeän tietoinen imagonrakennuskampanja. Olennainen osa Sipilän julkikuvaa on ajatus siitä, että toisin kuin Suomea viime aikoina hallinneet poliittiset broilerit, Sipilä on rehellinen pisnismies joka on tehnyt elämässään ns. Oikeita Asioita ja on paras johtamaan valtiota juuri niin kuin yritystä kuuluukin johtaa. Tämä on osunut juuri oikeaan hetkeen, ihmisten ollessa jo lopen kyllästyneitä Kataisen ympäripyöreyksiin ja Soinin pari vuotta samaa kehää kiertäneisiin vitseihin.

Mitä tämä Sipilä oikein haluaa?

Sipilän oman agendan syvällisempi pohtiminen on jäänyt vähemmälle huomiolle, koska se ei sovi rakennettavaan julkisuuskuvaan. Osaavan yrittäjäpoliitikon kuvaan sopii paremmin Sipilän esitysten esittäminen yksittäisinä parannuksina ja hiomisina, mutta kun niitä tarkastelee laajemmin, havaitsee niiden taustalla olevan tylyn faktan: Sipilä on kepun oikeistolaisin puheenjohtaja pitkään aikaan.

Sipilän eniten esille tuoma idea valtion talouden korjaamiseen on ollut perustaa rahasto vihreän energian kasvuyritysten tukemiseen ja rahoittaa se valtion omaisuuden myynnillä. Meeminä tämä on erittäin taitavasti rakennettu ja siinä vedellään juuri oikeista naruista: Vihreän energian kuvastoa ja valtiojohtoisuudesta poispäin pyrkimistä, eli juuri niitä asioita joita maan älymystö on saarnannut 90-luvulta alkaen, talouskriisin aiheuttamaan kasvupolitiikan haluun.

Pohjimmiltaan kasvurahastoidea on kuitenkin pääomaa suosivaa oikeistopolitiikkaa riisuttuna turhista liberaaleista ideaaleista – valtiollisen pääoman kanavointia yhteisvarannoista yksityisille yrityksille. Asiaa vieläpä korostaa se, että Sipilä tieten tahtoen ehdottaa rahan lappamista juuri sellaisille yrityksille, joiden puikoissa hän itsekin on vasta muutama vuosi sitten ollut, ja jonne hän kaiken todennäköisyyden mukaan palaa joko johto- tai lobbaustehtäviin, jos poliittinen ura sattuu katkeamaan. Tällaiseen turvapaikan etsimiseen röyhkeydestä on harva pystynyt!

Toinen Sipilän teema on ollut “kakkara”, askarreltu ympyränmuotoinen härveli jota Sipilä on käyttänyt esittelemään talousvisioitaan. Kakkaraan on suhtauduttu lähinnä hyväntahtoisen huvittuneesti, osoituksena siitä että Sipilä on ihan tavallinen ja vähän kömpelö mattimeikäläinen miljonääri eikä ammattipoliitikko. Jos kakkaraharjoitusta kuitenkaan pohtii vähänkin, huomaa sen teemana olevan leikkauksien oikeuttaminen – kun valtion palveluihin käyttämä raha vähenee, välittäminen lisääntyy. Siihen voidaan ainakin luottaa, että epäonnistunut talouskuripolitiikka jatkuisi ja todennäköisesti jopa kovenisi Sipilän ollessa ruorissa.

Europolitiikassa Sipilä on varsin viisaasti välttänyt sanomasta oikeastaan mitään. Euromyönteinen linja ei Keskustan peruskannattajiin pure, mutta kovin eurokielteistä linjaa taas ei hullukaan uskoisi. Tällä kentällä Keskustan on turha lähteä kisaamaan Soinin kanssa Vanhasen hallitusten mallioppilasvuosien jälkeen. Sipilä on kyllä ottanut kantaa Euroopan liittovaltiota vastaan, mutta tämä ei liene kovinkaan rohkeana pidettävä mielipide, liittovaltiokehitys kun on niin itsestäänselvästi tuhoontuomittu idea että sitä ei ainakaan avoimesti voi kannattaa yksikään poliitikko, jonka äänestäjät eivät elä kosmopolitanismin kuplassa.

Poliittisen agendansa lisäksi Sipilä on ottanut jatkuvasti esiin tuotavaksi teemakseen johtajuuden puutteen Suomen hallituksessa ja “tarttis tehrä jotain”-asenteen. Tämäkin on osa yrittäjäpoliitikko-konseptia, ja viestinä on se, että yritysjohtajana Sipilä edustaisi juuri oikeanlaista johtajuutta myös valtiolaivan ruoriin. Yritysjohtajapopulismi ei sinänsä ole mitenkään erikoista, ja ulkomailla sitä on edustanut mm. Silvio Berlusconi, joka esitti itsensä 90-luvulla vanhojen puolueiden vaihtoehtona nimenomaan bisnesherran roolista käsin, tunnetuin seurauksin.

Aikaisemmin tätä ei ole nähty Suomessa, joten se puree varsin niin oivallisesti. Tulee kuitenkin ottaa huomioon se, mihin johtajuuden puute viittaa: siihen, että hallitus koostuu keskenään eripuraisista puolueista. Tämä johtuu paitsi arvomaailmojen erilaisuudesta niin myös Kokoomuksen ja demarien välisestä jatkuvasta arvovaltataistelusta. Kun valtiolaivan suunnasta on erimielisyyttä, sitä on vaikea ohjata.

Kun ottaa huomioon Keskustan leiristä tulevan jatkuvan hallituksen suurimpaan projektiin, kunta- ja sote-uudistukseen, kohdistuvan runttauksen, jossa kaikki hallituksen suunnitelmat on säännönmukaisesti tuomittu talonpojan tappolinjana jo ennen niiden esittelemistä, johtajuuden ja tekojen vaatiminen asettuu outoon valoon. On kuin puolue olisi sitä mieltä, että hallitus on ajamassa autoa kohti betoniseinää, ja että sitä ei ajeta seinään tarpeeksi päättäväisesti ja kovaa vauhtia.

Johtajuusretoriikkaa voidaankin pohtia verraten nykyhallitusta Vanhasen kakkoseen. Kyseisen hallituksen yhtenäisempi linja johtui siitä, että kahden vahvan puolueen nokkapokan sijaan kyseisessä hallituksessa Kokoomus heilutti nahkaruoskaa ja Keskusta vikisi, ainakin toteutettujen vaalilupausten määrässä. Paitsi että Kokoomus pystyi ajamaan läpi talouspoliittista agendaansa ja esimerkiksi junttasi maahan kaksi ydinvoimalaa, Keskusta joutui perääntymään sille rakkaimmissa aluepoliittisissakin kysymyksissä, esimerkiksi maakuntayliopistojen suhteen. Tämäkö on Sipilän haluamaa johtajuuden ja tekojen kulttuuria?

Keskusta ja aluepolitiikan ongelmat

Tässä tulemmekin Keskustan suurempaan ongelmaan. Puolue on ankkuroitunut eräänlaiseksi aluepoliitiikan RKP:ksi, jonka tärkein rooli suomalaisessa politiikassa on harvaan asuttujen alueiden puolustaminen. Se onkin perinteisesti ollut varsin taipuisa esimerkiksi sen suhteen, suosiiko se markkinoiden vapauttamista vai valtiojohtoista politiikkaa, mikä teki siitä kylmän sodan aikana otollisen kumppanin vasemmistopuolueille mutta on 90-luvulta alkaen ajanut sitä pikkukokoomuslaisuuden suuntaan.

Tähänhän vaikutti myös se, että 50-80-luvuilla Kokoomus oli Neuvostoliiton takia poliittisessa paitsiossa. Tämän aikakauden traumoja ja kalavelkoja se onkin sitten lähes katkeamattoman Holkerista alkaneen hallituskautensa aikana maksellut oikein urakalla pyrkien hurmahenkisesti todistelemaan. että sinä aikana rakennettu SKDL:n, Maalaisliitto/Keskustan ja SDP:n hyvinvointivaltio on kaikilta osiltaan kankea ja vanhentunut, etenkin aluepolitiikkansa ja työmarkkinapolitiikkansa suhteen.

maalaisliitto

Onkin omituista, miten keskustassa ei vieläkään tunnuta täysin näkevän että aluepoliittinen keskittäminen ei ole vain jokin yksittäinen kokoomuksen, demareiden ja vihreiden päähänpisto vaan osa maailmanlaajuista kapitalismin trendiä, jossa yritetään kovasti siirtyä perinteisestä tuotteiden tuottamisen talousmallista ideoiden tuottamisen talouteen mutta sitten sotkeudutaan perinteiseen teollisuusaikakauden suurten tuotantoyksikköjen harhaan. Aluepolitiikan muutoksen kytkeytymistä maailmanlaajuisiin trendeihin on analysoinut mm. Sami Moisio. On muistettava aluepolitiikan alasajon keskeinen rooli mm. Margaret Thatcherin uudistuksissa.

Sekä Suomessa että muuallakin johtotähtenä talouspolitiikassa on ollut ajatus metropolista, jonne keskitetään mahdollisimman paljon innovatiivisia ihmisiä, jotka sitten aloittavat älyllisen ristipölytyksen, jonka tuloksena on innovaatioita, ängriböödsejä, kilpailukykyä ja muuta mukavaa. Se, että tämä ajatusketju on syntynyt juuri sinä aikana jolloin tietoverkkojen ansiosta ihmisten kommunikaatio, ideointi ja muu älyllinen kanssakäyminen vaativat samassa tilassa olemista vähemmän kuin koskaan aikaisemmin, on lähinnä hämmentävää, mutta niillä kuitenkin mennään mitä luullaan taivaasta annetun.

Tämä innovaatiopolitiikka on ollut varsin helppo yhdistää ajatustapaan, jossa näiden metropolien ulkopuoliset alueet ovat perspektiivittömiä ja kulttuurittomia tiloja joiden taantuminen on jo ennalta käsin määriteltyä, joten ketä haittaa, että näiltä alueilta katoavat palvelut? Näin saadaan kurjistamispolitiikkaa, jonka edistyksellinen metropolihipsterikin voi hyväksyä – sellaista, joka tapahtuu jossain kaukana toisaalla menneisyyden ihmisille, esimerkiksi juuri niille hänen synnyinkaupunkinsa janttereille, jotka heittivät ala-asteella hänen piponsa koirankakkaan.

Keskusta kuitenkin lähti taustalla vaikuttavaan ajatteluun Vanhasen aikana reippaasti mukaan, kirkkaimpana esimerkkinä suomalaisen innovaatiopolitiikan suurin valkoinen valas, Aalto-yliopisto. Ajatus useiden erilaisten yksiköiden ja reippaiden rahasummien siivittämästä innovaatiotehtaasta on sittemmin osoittautunut varsin monella tapaa epäonnistuneeksi, mutta monille on mieleen jäänyt se, kuinka kertakaikkisen innostunut Matti Vanhanen oli tästä rakkaimmasta lapsestaan.

Myös keskustalainen aluepolitiikka tuntuu taantuneen siihen, että harvaan asuttujen ja köyhien alueiden palvelujen sijaan puolustetaan “nurmijärveläisten”, eli maakuntien keskuskaupunkien kehyskuntien työssäkäyjien, mahdollisuuksia hyödyntää keskuskaupunkien palveluja maksamatta niiden veroja sekä pyhää ja rikkumatonta oikeutta pitää kiinni taloustieteilijöiden melko yksimielisesti tuomitsemasta omistusasumisen verotukijärjestelmistä ja ympäristön kannalta kestämättömästä yksityisautoilukulttuurista.

Vasemmisto, Keskusta ja uusi kansanrintama

Mikä on vasemmistolainen vastaus Keskustan tilanteeseen? On fakta, että suomalaisen hyvinvointivaltion rakentamisen aikana SKDL ja Maalaisliitto löysivät toisensa monissa kysymyksissä, esimerkiksi eläkejärjestelmiin ja ulkopolitiikkaan liittyvissä, monasti paremmin kuin SKDL ja SDP. Vielä nykyäänkin on huomattavaa, että keskustan kannoista löytyy esimerkiksi negatiivisen tuloveron muodossa toteutettava perustulo, vaikkakaan puolue ei tätä kovinkaan suureen ääneen ole kehdannut esiin tuoda. Tämä ei olekaan mitenkään ihmeellistä puolueelle joka on paitsi koko historiansa ajan ollut maanviljelijä-kannattajakuntansa takia tuskallisen tietoinen siitä, että palkkatyö ei ole ainut työn muoto, on myös tuntenut tarvetta todistella että se pystyy ajamaan edistyksen lippua ja köyhän asiaa paremmin kuin sosialistit. Myös Keskustan uusiutuvan energian ohjelmissa on potentiaalia turpeen suosimisen kaltaisia lastentauteja lukuunottamatta.

On myös huomattava että Vasemmistoliitto on jo pohjoisen kannatuksensakin takia pakostakin aluepoliittinen puolue. Tämä näkyi myös puoluekokouksessa, jossa salin suuri enemmistö mm. torppasi “Puolueen toiminta kohti 2020-lukua”-dokumentista lauseen, jonka olisi tulkittu johtavan siihen, että puolueen toimintaa keskitetään suurempiin väestökeskittymiin. Tällä hetkellä kunta- ja sotepoliittisessa kaaoksessa Keskustan maakuntamalli on lähempänä toimivaa ratkaisua kuin mikään, mitä hallitus on esittänyt.

Samaan hengenvetoon on muistettava, että kokoomukseenkin verrattuna keskustassa on paljon kumpujen yöstä kohoavaa konservatismia, AY-vastaisuutta ja muuta vasemmistolle vierasta. Ei myöskään voida ohittaa lieveilmiöitä, jotka seuraavat siitä, että peruskannatusalueillaan se on tottunut yksinvaltiaan rooliin. Ja koko kuntakaaoskin on suurelta osin perua siitä, että Vanhasen ensimmäisen kauden aikana Keskustan ja SDP:n näkemykset kuntahallinnosta törmäsivät yhteen siinä määrin, että seurauksena oli himmelihirviö nimeltä Paras-hanke, jonka peruja nyttenkin yritetään selvitellä.

Saman kuvion voidaan olettaa toistuvan seuraavassakin hallituksessa, riippumatta siitä, onko keskustan kanssa hallituksessa sdp vai lokoomus. Tällä hetkellä sdp:n alho viittaisi siihen, että todennäköisin tuleva hallituspohja on keskusta, kokoomus ja ps, joka paitsi vahvistaisi oikeistosuuntausta keskustassa niin heittäisi soppaan myös aina yhtä arvaamattomat persut. Tällaisen hallituspohjan runtelema Suomi olisi neljän vuoden päästä jo niin erilainen maa, että ajatuskin kauhistaa – jos se nyt pystyisi sen aikaa pysymään koossa.

Muistettava on kuitenkin, että suhdanteet muuttuvat. Jos maailmassa, Euroopassa ja Suomessa saadaan alulleen vasemmistopuhuri, joka puhaltaa suurten linjojen viisarin paapuuriin, on syytä olettaa myös että Keskustassakin tehdään jossain vaiheessa uudestaan linjanveto mennä “niin vasemmalle että hirvittää”, Maalaisliiton vanhan puoluesihteeri Arvo Korsimon sanoin. Tämä ei toki tekisi Keskustasta edelleenkään vasemmistolaista puoluetta siinä mielessä jossa sosialistinen vasemmisto sanan käsittää, mutta se tekisi siitä puolueen joka sopisi varsin hyvin osaksi punavihreää kansanrintamahallitusta joka voisi saada aikaan samanlaisia uudistuksia kuin mitä vastaavanlaiset hallitukset saivat aikaan esimerkiksi 40- ja 60-luvuilla.

On huomattavaa, että viime Keskustan puoluekokouksessa toiseksi eniten ääniä Sipilän jälkeen saanut Tuomo Puumala on ilmaisemiltaan linjoilta paitsi kokolailla enemmän vasemmalla niin myös liberaalimpi kuin Sipilä. Juuri tämän arvoliberalismi voi kuitenkin koitua koetinkiveksi puolueessa, jossa uskonto näyttelee edelleen tärkeää roolia. Silmät pitää kuitenkin pitää avoinna ja suunta selvänä, ja ennen kaikkea vasemmistossa tarvitsee pohtia huomattavasti enemmän yhtä suomalaisen politiikan vähiten arvostetuista kysymyksistä – mitä pohjimmiltaan tarkoittaa puolue nimeltä Suomen Keskusta?

 

Vanhanen

Facebook-kommentit
2 Comments
  1. Artikkeli on hyvä, koska se pitää sisällään monipuolisen arvion: kepussa ja Sipilässä on nyt paljon arvoituksellista. Olen yrittänyt tutkia ilmiötä, mutta se ei avaudu helposti ja silloin epäluulot kasvavat. Onko tulevaisuus avoin, voiko vasemmisto vaikuttaa siihen, ettei pahin painajainen (kepu, perussuomalaiset ja kokkarit koalitio = työreformi-säästöpolitiikka jne) toteudu ja millä strategialla edistys olisi mahdollista.

  2. Ja vielä toinen kysymys, olisiko pahin mahdollinen vaihtoehto se viimeinen pisara, joka saisi ay-johtajat vihdoin liikkeelle. Siispä luulen että luokkaveljet demareissa pääsevät mukaan tuleviin supistustalkoisiin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *