Öljy-yhtiöt puun ja kuoren välissä

Öljyn hintakehitys viimeisen vuoden aikana

Öljyn hintakehitys viimeisen vuoden aikana

 

Moni poliittiseen ekonomiaan vihkiytynyt tutkija tai analyytikko pitää väitteitä öljyhuipusta talouden tilaa pakottavana seikkana – jos ei tuulesta temmattuna – ainakin naivina. Ennen kuin öljy jollakin hinnalla ostetaan tai jätetään ostamatta, moni yritys, yritysrypäs, finanssilaitos, valtio ja valtioliitto on näppeineen ollut mukana. Niin yrityksille kuin valtioillekin sopii korkea hinta, liikevoiton ja verotulojen vuoksi. Korkean hinnan perusteluksi käy niin kriisi tuotantoalueella, kova kysyntä kuin tuotannon hankaloituminen. Tästä näkökulmasta vaahtoaminen öljyhuipusta näyttää suorastaan räätälöidyltä öljy-yhtiöiden propagandaa varten. Esimerkiksi Geoforum -lehden peak oil -teemanumerossa vuodelta 2010 tutkijat Gavin Bridge ja Andrew Wood huomauttavat, että öljy-yhtiöItä kiinnostaa pikemminkin voitto kuin tuotanto (”accumulation over production”).[1]

He mainitsevat myös poliittisten taloustietelijöiden Shimshon Bichlerin ja Jonathan Nitzanin argumentin, jonka mukaan 70-luvun öljykriisi oli lopulta hyväksi niin OPEC-maille kuin isoille öljy-yhtiöillekin, vaikka niiden edut olivat näennäisesti ristiriidassa.[2] OPEC-maiden tuotannon leikkaukset ratkaisivat ongelman, johon yhtiöillä ei ollut keinoja: öljyä oli liikaa markkinoilla, siksi hinta oli liian alhaalla. Vastaavasti aika tavanomaisen öljyn tuotannon huipun 2005 jälkeen on ollut öljy-yhtiöille ennätyllisten voittojen aikaa, kun hinta nousi useaksi vuodeksi yli sadan dollarin.Sama markkinoiden rakennetta ja kysynnän ja tarjonnan suhdetta korostava näkemys näyttää selittävän – analyytikoille täysin puun takaa pölähtänyttä – hinnan äkillistä laskua syksyllä 2014. Vaikka tavanomaisen öljyn tuotanto maailmalla on pysynyt koko ajan kutakuinkin vuoden 2005 tasolla (IEA World Energy Outlook), Pohjois-Amerikan epätavanomainen tuotanto (säröytys eli fracking, öljyhiekat ja niin edelleen) on tuonut noin miljoona tynnyriä päivässä lisää tuotantoa. Kun talouskasvu on suurilla alueilla samaan aikaan nollissa, on kysyntä ”pehmeää” ja hinta romahti noin puoleen, 50 dollarin paikkeille. Parhaillaan keväällä 2015 Yhdysvalloissa arvioidaan jo öljyvarastojen täyttyvän niin, että tuottajien on pian dumpattava öljyä markkinoille hinnalla millä hyvänsä.

Ainoat vaihtoehdot eivät kuitenkaan ole poliittisesti valveutunut näkemys kapitalististen markkinoiden rakenteesta ja poliittisesti naivi usko geologisten ja muiden luonnontieteellisten seikkojen pakottavaan vaikutukseen. Kunnon poliittinen ekonomia tunnistaa myös materiaalisten ehtojen rajoitteet markkinajärjestyksen taustalla. Öljyhuippu-väite äärimmäisimmässä muodossaan (”Geologiset faktat pakottavat öljymarkkinat tekemään X”) on karkea ja helposti kumottavissa. Kuten Bridge ja Wood argumentoivat, tuotanto on hankalissakin olosuhteissa rippuvaista ensisijaisesti tuotto-odotuksista. Vaikka öljyä olisi kuinka vähän, sitä voisi kannattaa tuottaa, jos teknologia sen sallii riittävän korkealla hinnalla. Mutta samalla tämä argumentti kertoo, että myös äärimmäinen muoto ”poliittinen ekonomia on tärkeämpi kuin geologia”-näkemyksestä on falsifioimattomissa ja sikäli tyhjä. Mielenkiintoinen muoto öljyhuippu-väitteestä kuuluukin, että öljynporauksen aineelliset ehdot (sellaisina kuin ne öljyhuipun jälkeen laskevine hyötysuhteineen ovat) yhdessä kapitalististen rakenteiden (sellaisina kuin ne finansialisaatioineen ja geopolitiikkoineen nyt ovat) kanssa muodostavat uusia taloudellisia olosuhteita. Väite niin kapitalistisen kuin marxilaisenkin talousteorian tai poliittisen ekonomian suuntaan on, että laskevan energiantuotannon talous on perustavalla tavalla erilainen, kuin nousevan energiantuotannon talous (mikä puolestaan oli niin Karl Marxin kuin John Maynard Keynesinkin käsittelemä talous).

Karkeasti asiaa voidaan kuvata energiahyödyn avulla. Vaikka tavanomaisen öljyn absoluuttinen tuotantomäärä on pysynyt tasaisena, yhteiskunnan öljystä saama hyöty on heikentynyt, koska saman öljymäärän hankintaan pitää tehdä enemmän töitä. Tämä on materiaalinen seikka, joka johtuu öljyntuotannon vaikeutumisesta (lähteet syvemmällä ja huonompilaatuisia), jonka vastavoima on teknologinen kehitys. Materiaalisen seikan vastineena on hinta. Öljyn tuotanto ja etsintä on huomattavasti kallistunut; 2000 -luvulla isojen pörssilistattujen öljy-yhtiöiden (kuten BP, Shell, Esso, Chevron, Total ja niin edelleen) etsintä- ja tuotantokustannukset ovat viisinkertaistuneet, mutta tuotanto ei ole kasvanut lainkaan (00-luvun alkupuolella tuotanto kasvoi hitaasti, mutta laski sitten nopeasti vuoden 2008 jälkeen vuoden 2000 tasolle).[3] Öljyn hinnan lasku iski öljy-yhtiöiden voittoihin, jotka Bridgen ja Woodin raportoimien vuoden 2008 ennätysten jälkeen notkahtivat rajusti, useita kymmeniä prosentteja, jo vuonna 2012.[4]

Yhtiöt ovat reagoineet odotetulla tavalla, aivan kuten ”accumulation over production”-näkemys ennustaa. Vuonna 2014 ne ryhtyivät leikkaamaan tuotanto- ja etsintäkulujaan, jotka söivät voittomarginaalia. Lisäksi ennakoidusti alkoi valitus hankalasta toimintaympäristöstä, ja vaatimukset lisätuille ja veronkevennyksille; Britanniassa veronkevennyksiä tulikin vuoden 2015 budjettiin peräti 1,3 miljardia puntaa. Hankalin öljyntuotanto kärsii alhaisesta hinnasta ensimmäisenä, korkeiden kulujensa vuoksi. Yhdysvaltain säröytystuotanto on paljolti pienten nk. riippumattomien öljy-yhtiöiden varassa ja siksi myös hyvin pitkälti riippuvaista ulkopuolisista rahoittajista. Hintojen laskun myötä säröytyksessä käytettävien poraustornien määrä on vähentynyt ja konkurssejakin on jo tapahtunut. Analyytikot odottavat yhtiöiden yhä lupaavan kulujensa karsimista kevään 2015 mittaan.

Jos tuotanto siis vähenee, saavatko öljy-yhtiöt toivomansa korkeamman hinnan ja suuret voitot? Monet ennustavat, että kustannussäästöjen, projektien hyllyttämisen tai lykkäämisen ja konkurssien aiheuttama tuotannon lasku nostaa hintaa tuntuvasti jo tämän vuoden jälkimmäisellä puoliskolla. Mikä on hyvää suurille öljy-yhtiöille, ei välttämättä ole hyvää (kansan)talouksille ja kuluttajille. Tässä on yksi laskevan energiahyödyn aiheuttamista näennäis-paradokseista. Sekä korkea että matala öljyn hinta ovat huonoja taloudelle.

Korkea hinta on haitaksi, koska kaikilla kuluttajilla ei ole varaa siihen. Esimerkiksi Italian öljynkulutus on vuoden 2008 jälkeen laskenut 60-luvun lopun tasolle. Toisin sanoen, jos öljyn barrelihinta on sadan dollarin tienoilla, monet kuluttajat myös niin kutsutuissa kehittyneissä maissa vähentävät kulutustaan (suoraan polttoaineiden kulutusta tai välillisesti esimerkiksi vähentävät matkailua). Korkea hinta saattaa olla öljy-yhtiöiden voitoille hyvä, mutta ei välttämättä kannusta niitä lisäämään tulevaisuuden tuotantoon kohdistuvia ponnistuksia, koska kulut ovat tällä kymmenluvulla kohonneet korkeiksi. Vastaavasti alhainen hinta, kuten nyt, voi olla hyväksi kuluttajalle, antaen piristysruisketta taloudelle, mutta samalla se merkitsee tuotannon pienenemistä, kuten tänä vuonna tapahtuu. Suo siellä, vetelä täällä. Väli, jossa hinta olisi sopiva sekä kuluttajille että tuottajille on entistä kapeampi ja altis heilahteluille. Talous, joka tarvitsisi sekä halpaa polttoainetta että huolettomia kuluttajia, käy litra litralta hauraammaksi, koska seuraava litra on aina edellistä hankalampi porata ja edellistä huonompi investointikohde.

Marxilainen ”accumulation over production”-näkökulma ankaraan loppuun asti vietynä tarkoittaakin, että suurten pörssilistattujen öljy-yhtiöiden loppupeli tulee olemaan deflatorinen pikemmin kuin inflatorinen. Kun yhtiöiden on tarkoitus tehdä pikemminkin voittoa kuin tuottaa öljyä, niiden ei kannata sijoittaa tuotoltaan ja jopa toteutumiseltaan epävarmoihin hankkeisiin. Jos ja kun samaan aikaan taloudet ovat jämähtäneet kasvuttomiksi (osittain juuri öljyntuotannon kasvuttomuuden ja energiahyödyn laskun vuoksi), kulutushinku hyytyy, laskien hintaa yhä alemmas, siten tehden tuotannosta entistä kannattamattomampaa.

Osana samaa trendiä pörssilistattujen suuryhtiöiden osuus öljyn maailmankaupasta laskee, ollen nyt kenties jo alle 10 %. Leijonanosan tuottavat valtiolliset öljy-yhtiöt, joiden kustannusrakenteesta ja reserveistä tiedetään kovin vähän. Ironista on, että kapitalismin kaikkein kipeimmin vaatiman yksittäisen raaka-aineen tuottavat valtionyhtiöt, joiden tuotanto-oloista ja tuotannon ehdoista ei sen paremmin markkinoilla kuin mediallakaan ole juuri minkäänlaista tietoa. Samalla pörssilistattujen yhtiöiden deflatorinen kohtalo – tuotto-odotukset tekevät tarpeellisen raaka-aineen tuotannon mahdottomaksi – voidaan lukea versiona toisesta antagonismista pääoman ja luonnon välillä; pääoma ei pysty uusintamaan tarvitsemaansa raaka-ainetta, itse asiassa se ei pysty sitä edes tuottamaan.

Viitteet

  1. Bridge, Gavin ja Wood, Andrew. ”Less is More. Spectres of scarcity and the politics of resource access in the upstream oil sector” Geoforum 41 (2010) 565–576).
  2. Nitzan, Jonathan ja Bichler, Shimshon. ”It’s All About Oil.”News From Within, vol. XIX, no. 1, January. (2003)8–11.
  3. Steven Kopits: Oil and Economic Growth, 11.2.2014.
  4. Luvut pörssiyhtiöistä löytyvät esimerkiksi: http://www.wikinvest.com/stock/Exxon_Mobil_%28XOM%29/Data/Income_Statement.
Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *