Olli Herranen – Yhteiskuntatieteiden tarpeellisuudesta

Uusi Suomi uutisoi verkkosivuillaan 21.2.2011 “kova väite: näin suomalaisia kontrolloidaan“. Kova väite viittaa Johannes Kanasen tuoreeseen väitöskirjaan ja tarkoittaa jotakuinkin tätä:

“Suomessa ja muissa Pohjoismaissa tuloerot ovat lisääntyneet, koska yhteiskunta rakentuu nykyisin uusien hierarkioiden ja kontrollimekanismien pohjalle, väitetään tuoreessa väitöstutkimuksessa. […]

– Päällimmäiseksi on muodostunut tavoite kontrolloida ja ohjata ihmisiä toimimaan markkinamekanismien asettamien reunaehtojen mukaisesti. Valtionhallinnon eri tasoja ja sosiaaliturvajärjestelmää on muokattu tätä tarkoitusta varten, Kananen sanoo. […]

Suomessa eräs tavoite on ollut muodostaa huonojen työehtojen ja matalien palkkojen palvelusektori […]

Kanasen mukaan Suomi ja muut Pohjoismaat ovat matkalla tasa-arvosta kohti hierarkkista yhteiskuntajärjestystä, jossa yhteiskunnan enemmistön toimintamahdollisuudet kapenevat ja jossa harvoilla onnekkailla on turvatut elinolosuhteet. […]”

Ensinnäkin, kaikki kunnia Kanaselle. En tiedä mitä kautta hänen tutkielmansa on noussut julkisuuteen, mutta jos hänellä itsellään on tähän jotain osuutta, niin tuplapropsit.

Kanasen tutkimus, ainakin nopean vilkaisun perusteella, viittaa ns. hallinnan analyyttiseen tutkimusotteeseen, jota on suomalaisessa yhteiskuntatieteessä harrastettu ainakin noin parikymmentä vuotta melkoisen ahkerasti. Haluan jo tässä vaiheessa korostaa, että nämä edellä mainitut asiat eivät tee aiheen tutkimisesta mielestäni turhaa, päinvastoin. Kuitenkin tämä tutkimustulos näyttäisi olevan yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta jokseenkin triviaali.

Ihmisiä ohjaillaan jatkuvasti lainsäädännön ja erilaisten yhteiskunnallisten instituutioiden, kuten Työ- ja elinkeinotoimistojen, sosiaalitoimistojen, Kelan jne. välityksellä suuntaan tahi toiseenkin. Nämä instituutiot toimivat kaikki korkeamman voiman, eli julkishallinnon alaisuudessa, jonka toimia ja suuntauksia määrittelee poliittiset ja taloudelliset valta- ja voimasuhteet. Mitä pidemmälle historiaa on tultu, on ohjaus suuntautunut kasvavassa määrin kohti uusliberalistista poliittis-taloudellista ideologiaa.

Kiinnostavaa tämä on siksi, että tämän tapaista tutkimusta on tosiaan tehty jo todella pitkään, eikä edellä mainittu skenaario ole monellekaan yhteiskuntatieteitä opiskelleelle mikään uusi tutkimustulos. Suomessa on yliopistoissa tuhansia ihmisiä, jotka tietävät nämä asiat, ja ovat vuosia tienneet, mutta jostain syystä tietoa ei juurikaan vuoda sieltä yhteiskunnan muihin kerroksiin. Toimittajallekin yllä oleva tutkimustulos on “kova väite”.

Toisaalta samaan aikaan yhteiskuntatieteilijät käyvät kamppailua omasta olemassaolon oikeutuksestaan ja julkisista resursseista, joilla kaikki tämä tutkimus rahoitetaan. Nykyinen talouslama vaikuttaa jo nyt yliopistojen toimintaedellytyksiin. Oppiaineita yliopistoista on jo lakkautettu ja jatkoa seuraa jatkuvasti. Britanniassa hallitus korottaa osan lukukausimaksuista jopa kolminkertaisiksi ja vaikka Suomessa koulutuksen maksullisuudesta vasta herätellään keskustelua, ei ehkä turhaan optimismiin maksuttomuuden pysyvyydestä kannata tuudittautua. Myös Latviassa kolmannes kaikista opettajista on sanottu irti ja Irlannissa julkisen sektorin työntekijöiden palkoissa on käynyt ankara leikkuri. Historiallisestikaan tilanne ei ole uusi, esimerkiksi Reaganin ja Thatcherin häärätessä tahtipuikon varressa sai useampikin sosiologian laitos julkisen talouden vyönkiristysten nimissä mennä. Elinkeinoelämän suunnalta on myös tehty vaatimuksia yhteiskuntatieteiden roolia kohtaan ja paheksuttu pelkistä yhteiskunnan ongelmista puhumisesta.

Yliopistojen kolmas tehtävä

Yliopistoille on Suomen yliopistolaissa määrätty ns. kolmas tehtävä, joka on yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Käytännössä tämä toteutuu paradoksaalisesti yhteiskuntatieteissä juuri samalla tavalla kuin todennäköisesti Johannes Kananen asian tulkitsisi – yhteiskuntatieteet sopeutuvat tilanteeseen mukautumalla markkinamekanismiin, eli tekemällä itsensä tarpeelliseksi tuotannon ja kulutuksen näkökulmasta. Tämä tarkoittaa tutkimuskysymysten ja -alueiden ohjaamista kohti markkinoilla sovellettavia innovaatioita, joita voisi näiden tieteenalojen kohdalla kutsua vaikka sosiaalisiksi innovaatioiksi. Näiden sosiaalisten innovaatioiden pyrkimyksenä on yrittää tuottaa yhä moninaisempia markkinasovelluksia ihmisen käyttäytymisestä. Kaikki käy perseestä perämoottoriin, kunhan siitä voidaan tehdä markkinahyödyke, tai se parantaa touhuamisen toiminnallista tehokkuutta ja tuottavuutta.

No mitä pahaa tässä sitten on? Ei siinä sinänsä olekaan mitään pahaa, mutta se kääntää yhteiskuntatieteellisen katseen pois sen ydintehtävästä (kuten nykyään sanottaisiin), eli yhteiskunnallisten epäkohtien tutkimisesta ja niihin ratkaisuvaihtoehtojen esittämisestä. Tätä kutsutaan ikävästi kritiikiksi – mitään ikäväähän ei saa nykyään sanoa, siitä tulee ihmisille paha mieli. Tyypillistä on kysyä mihin tätä kritiikkiä sitten tarvitaan, eli mihin kriittisiä yhteiskuntatieteilijöitä tarvitaan?

Jos yhteiskuntaa ajattelee ruumiina, jossa sen jokaisella elimellä ja osalla on sen kokonaisuuden kannalta selkeä tarkoitus, voi yhteiskuntatieteilijän roolia verrata lääkärin tai fysioterapeutin rooleihin. Vaikka esimerkiksi kasvain tai selkävika ei välttämättä näy ruumissa ulospäin, on sen olemassaolo kuitenkin todellinen ongelma ja koko ruumiiseen vaikuttava asiantila, jonka hoitaminen muuten kun sen vaikuttavaan syyhyn puuttumalla on enimmäkseen turhaa. Kipulääkitys tekee elämästä ehkä siedettävää, muttei juurikaan paranna sen edellytyksiä tai pidennä sitä merkittävästi.

Myös yhteiskunnalliset ongelmat ovat pitkälti rakenteellisia ongelmia, joita ei ratkaista lisäämällä vain ihmisten kulutusmahdollisuuksia. Vaikka tämäkin näkökulma on yleensä yhteiskuntatieteilijöiden tiedossa ja selkeästi heidän osaamisensa ydinaluetta, ei sitä silti kovin usein tarjoilla julkisuuteen. Ongelmat saavat valtajulkisuudessa enimmäkseen yksilöihin käyviä psykopatologisia diagnooseja. Yhteiskunnan tutkijoille ongelmista on taas tullut paikoin tylsää, arkipäiväistä ja itsestäänselvää tietoa, jonka suhteen riittää kun sen tiedostaa. Toisin sanoen, yliopistoissa törmää aika usein tokaisuun: “toihan on vanha juttu, mä kuulin sen jo kauan sitten”.

Tästä päästään siihen kysymykseen, että mitä veronmaksajien rahoilla itsensä elättävillä yhteiskuntatieteilijöillä on antaa tälle rahalle vastineeksi? Ensinnäkin kun tämän kysymyksen esittää, alkaa ikuinen märinä siitä, että tutkijan pitää saada tutkia sitä mikä häntä kiinnostaa. Tämä on jo itsessään riittävä peruste mille tahansa tutkimuksen tekemiselle. Ja jälleen kerran, kaikki käy perseestä perämoottoriin.

Tässä kohtaa voisi jopa sanoa, että jos yhteiskuntatieteilijöiden mielikuvitusta tutkimusaiheiden keksimisessä voisi mitata jollain, napsahtaisi tästä jo itsessään joku innovaatiopalkinto. Ansio tämäkin, mutta mitä sitten tällä kaikella tutkimuksella tekee? Jos edes tyypillisimmät tutkimustulokset yhteiskunnallisista ongelmista tai vaikka kontrollimekanismeista eivät päädy julkiseen keskusteluun ja tätä kautta suuren yleisön tietoon, niin kuinka tieteilijät perustelevat heille olemassaolonsa tarpeen?

Mielestäni tällaisen perustelun tivaaminen on perusteltua, oli tutkijat siitä sitten itse mitä mieltä tahansa. Jos rakenteellisesta kritiikistä luovutaan, jää jäljelle enää vaihtoehto b, eli verinen kamppailu sosiaalisten innovaatioiden kehittelystä ja itsensä markkinoinnista niille, jotka istuvat rahakirstujen päällä. Tilannetta voisi verrata sellaiseen, jossa lääkärit lopettavat potilaiden leikkaamisen ja alkavat kilpailla lääketehtaiden suosiosta ja mahdollisuuksista kirjotella vain eniten rahaa tarjoavien reseptejä. Onhan tämä nykyisissä yliopiston ja yhteiskunnan rakenteissa ehkä tietyllä tavalla helppo ratkaisu, mutta sitä kakkua tuskin riittää kaikille jaettavaksi.

Se on tietenkin pakko todeta, ettei tutkijoiden asema ole helppo. Heillä on paljon opetus- ja hallinnollisia tehtäviä, joista opettaminen on tärkeä yliopistojen ydintoimi, joka on selkeästi yhteiskunnallisesti vaikuttavaa. On myös olemassa muita julkisuuksia kuin valtajulkisuus joissa tutkijat pyrkivät vaikuttamaan. He käyvät puhumassa erilaisissa asiantuntijaorganisaatioissa, julkishallinnon elimissä ja muissa tilaisuuksissa. Kaikki kunnia tästäkin.

Näiden julkisuuksien suhteen voidaan olla kuitenkin myös kriittisiä. Kuinka paljon tutkijoita vain pakosta kuullaan ja millaista vaikuttavuutta laajemman yhteiskunnallisen keskustelun kannalta tällä on? Ainakaan Kanasen esiintuoma ajatus erilaisista kontrollijärjestelmistä ei ole paljoa tätä ennen julkisuudessa vilahdellut ja ihmisiä varmaan kiinnostaisi tietää kuinka heidän elämäänsä vaikutetaan. Tutkijoita varmaan myös kiinnostaa säilyttää mahdollisuutensa tutkimiseen. Eikö koulutettujen, osaavien yhteiskuntatieteilijöiden kannattaisi yhdistää voimiaan ja lähteä kamppailuun erilaisista julkisista tiloista jo oman itsensäkin vuoksi? Muuten se kaikki tieto ja osaaminen jää pienen, rajatun eliitin yksityisomaisuudeksi.

Facebook-kommentit
4 Comments
  1. Yhteiskuntatieteiden ylioppilaana näkisin, että tieteellinen tutkimus toimii kuin toimiikin ensisijaisesti itseään varten eikä niinkään ympäröivää yhteiskuntaa suoraa hyödyttääkseen. Näin siksi, että tieteellinen keskustelu käydään akateemisin termein akateemisia käytäntöjä noudattaen ja tällaisen tekstin lukeminen on hyvin raskasta ilman käsitteistön ja aiemman tutkimuksen tuntemusta. Vaikeaselkoisuus ei tietenkään ole mikään ansio kenellekään, mutta uusin tutkimus on kuitenkin aina ensisijaisesti tutkijoiden keskustelua keskenään.

    Välillä yleisesti kiinnostavia tuloksia esitetään populaarimmassa muodossa joko tutkijan tai lehdistön toimesta ja välillä tutkimustietoa käytetään esimerkiksi valtiohallinnon tukena. Olen kuitenkin skeptinen sen suhteen, miten paljon kiistatonkaan tutkimus voi esimerkiksi poliittisiin päätöksiin tai evaluointeihin vaikuttaa elleivät tulokset sovi alunperin määriteltyyn agendaan. Yhteiskuntatieteet vaikuttavat siten yhteiskuntaan myöhässä, pikkuhiljaa ja epäsuorasti.

  2. Kiitokset ajatuksia herättävästä artikkelista.

    Ottamatta tällä erää kantaa Kantasen kontrollimekanismeja käsittelevän väitöskirjan lähtökohtiin, haluaisin hieman jalostaa edelleen käyttämääsi analogiaa, jossa vertasit yhteiskuntatieteilijän ja lääkärin rooleja suhteessa (tutkimus)toiminnan tarkoitukseen.

    Vertaus on hyvä ja valaiseva lähtökohta ja sitä on mahdollista jalostaa hieman pidemmälle. Ensin on siis hyvä tehdä erottelu kahden tutkija/-lääkärityypin välille. Lääkärityyppi A on kiinnostunut kuvailemaan edessään siintävää tutkimuskohdettaan – objektia, jonka hän uskoo omista lähtökohdistaan ja ennakkokäsityksistään vapaana havaitsevansa. Lääkäri A1 kuitenkin kiistelee kollegansa lääkäri A2:n kanssa siitä, tulisiko heidän keskittyä lähinnä ongelmien havaitsemiseen ja tapauskohtaiseen korjaamiseen vai tulisko heidän tämän lisäksi ottaa kantaa myös ongelmien taustalla havaitsemiinsa laajempiin syy-seuraussuhteisiin. Lääkäri B sen sijaan ei tyydy vallitsevaan lähtötilanteeseen, jonka puitteissa ongelmat korjataan ja havaitaan, vaan pyrkii etsimään – joko käytäntöihin tai johonkin immanenttiin keskittyvän kritiikin keinoin – kehittämään edelleen tutkimuskohdettaan. Hän haluaa ongelmien korjaamisen lisäksi kehittää potilastaan suuntaan, joka ei välttämättä perustu vallitseviin oletuksiin, tässä tapauksessa oletuksiin ”terveydestä”.

    Näin ollen lääkäri A keskittyy ongelmiin, joiden ilmeneminen perustuu edellisten sukupolvien itsensä korjaavaksi oletetun tieteenteon välityksellä kumuloituvaan tietoon ja jotka ovat tieteen ja tutkimuskohteena olevan potilaan intressien väistämättä yhdistyessä tarkastelun ongelmattomia lähtökohtia. Lääkäri A pyrkii korjaamaan havaitun ongelman – hän on ongelmanratkaisija, joka on jo toisaalta potilaan kannalta hyödyllisempi kuin pelkkään ongelmien kuvailuun keskittyvä lääkäri.

    Lääkäri A2 kuitenkin keskittää mielenkiintonsa ongelmiin, jotka ovat vallitsevien konventioiden (jotka ovat tieteen(alan) sisäisen tradition, ”ulkopuolisen” yhteiskunnan tai näiden yhdistelmän tuottamia) välittämänä valikoitunut kaikkien mahdollisten ongelmien joukosta juuri tietyn, potilaan kannalta toivottavasti merkittävän ongelman. Lääkäri A näkee edessään olevan tutkimuskohteen sisältävän kaikki ainekset parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen, kohde tulee vain ”hioa timantiksi”. A2 elää ”ikuisessa nykyhetkessä”, jolloin historiallinen kehitys saadaan näyttämään, paitsi loogiselta, myös väistämättömältä. Tulevaisuus, tutkimustyön oikeuttava horisontti, katoaa saavuttamattomaksi, mutta nykyhetkestä nousevan toiminnan oikeuttavaksi pisteeksi.

    Lääkäri B sen sijaan uskoo, ettei (hänen tutkimuskohteenaan oleva potilas) elä parhaassa mahdollisessa maailmassa. Pelkkä korjausoperaatio ei missään nimessä ole tyydyttävää tutkimusta ongelman uusiutumisen vaaran vuoksi, mutta myös rakenteellisten ongelmien esiinlukemisen riittävyyteen hän suhtautuu epäillen. Tutkimuksen tulee ongelmien korjaamisen ja niiden taustalla vaikuttavien rakenteellisten vääristymien paljastamisen lisäksi (tai kenties jopa sijasta) pyrkiä luomaan uusia rakenteita tai edesauttaa niiden luomisessa – yhteiskuntatieteilijän tapauksessa kenties ideologiakritiikkiä ja hyödyllisimmiksi osoittautuneita käytäntöjä kartoittavaa tutkimusasetelmaa yhdistelemällä. Tässä vaiheessa lääkärianalogia nitkahtaa väistämättä scifin puolelle, ehkä lääkäri B haluaa rakentaa potilaalleen toimivammat sisäelimet sekä verenkierto- ja ruoansulatusjärjestelmän sen lisäksi, että pyrkii vakuuttamaan potilaan tupakoinnin vaarallisuudesta.

    Joka tapauksessa tiedemaailma kuitenkin taitaa tätä nykyä lillua sen tuoksuisissa liemissä, että suuntaus on korkeintaan lääkäri A:n ongelmanratkaisuun suuntautuvaa versiota kohti. Tämäkin olisi kaiketi nähtävä jonkinasteisena edistysaskeleena naivistiseen empirismiin tukeutuvalta kuvailevan yhteiskuntatieteen polulta, jonka varrella se suurin rahavirta taitaa edelleen laskea. Itse rohkenen kuitenkin haaveilla maailmasta, jossa lääkäri A:n ongelmanratkaisututkimus ja lääkäri B:n kriittinen, yhteiskunnan ja tieteen jatkuvasti elävästä rajapinnasta normatiivisen suuntansa ottava tutkimussuuntaus muodostaisivat jonkinlaisen keskustelevan kokonaisuuden, jossa myönnettäisiin läpileikkaavasti kaikkia ymmärtäviä olioita yhdistävän väistämättömän historiallisuuden tuottamat inhimilliset rajoitteet. Mutta nyt taisi allekirjoittaneen ote lipsahtaa jo romantisoivan kaunokirjallisuuden puolelle…

    Joka tapauksessa Ollin mainitsema tilanne, jossa tutkimuskentän tiedonintressit (ja edelleen myös ongelmanratkaisun kohteet – eli se, mitä lääkäri leikkaa ja mihin kaikista mahdollisista sairauksista lääkäri kiinnittää lääkefirmojen rahavirtojen mukaisesti huomionsa) määriteltäisiin suoraan rahoittajien lähtökohdista, on valitettava, yhteiskuntatieteitäkin enemmissä määrin varjostava suuntaus. Kaikista huolestuttavinta Suomen tapauksessa on se kapeakatseisuus, jonka perusteella mainittu suuntaus oli taannoista yliopistolakiuudistusta tehdessä mahdollista vakavalla naamalla markkinoida nimenomaan tutkimusta vapauttavaksi kehitykseksi. Tässä kohdin tutkimuksen vapaus pelkistettiin hallinnolliseksi ja rahoitukselliseksi kysymykseksi (ja tällöinkin ideologisin perustein suhteessa valtion ja markkinavoimen väliseen asetelmaan). Siinä vaiheessa, kun tieteen tarkoituksesta ja tulevaisuudesta keskustellessa on edes mahdollista pitää tutkimuksen vapautta näin räikeällä tavalla irrallisena kysymyksenä tutkimuksen taustalla vaikuttavista tiedonintresseistä, ollaan jo astuttu valitettavan suuria harppauksia kohti itsenäisyyden tosiasiallisesti hukuttavia rahavirtoja.

  3. Tänään ilmestyneessä Aikalaisessa oli sattumoisin poikkeuksellisen paljon asiaa saman aiheen tiimoilta, ati ainakin laitamilta.

    Emerita Briitta Koskiaho ”Yhteiskuntatieteet muutoksen kourissa” http://aikalainen.uta.fi/2011/03/03/yhteiskuntatieteet-muutoksen-kourissa/

    Ja

    ”Yliopiston ja politiikan langat eivät kohtaa”, jota ei julkaistu netissä. Kyseinen artikkeli kuitenkin alkaa näin:

    ”Sitä ei ole. Tämä on kansainvälisen politiikan yliopistonlehtori Hiski Haukkalan tyly vastaus kysymykseen, kuinka poliittisen maailman ja yliopiston suhde tulee esille ulkoministeriön työssä.

    Haukkala työskenteli vuosina 2009-2010 ulkoministeriön suunnittelu- ja tutkimusyksikössä erikoistutkijana ja ulkoministeri Alexander Stubbin neuvonantajana.

    Mutta siis: suhdetta ei ole?

    Haukkala selventää, että suhde on epäsuorasti tiivis sitä kautta, että yliopisto tuottaa uusia virkamiehiä. Opetuksen sosiaalistava vaikutus voi olla suuri. Muuten yliopisto tuntuu humisen ”jossain omassa hallissaan”. Se ei näy eikä sitä huomioida politiikan teossa.

    Yliopistotutkimusta seurataan poliittisen maailman piirissä vain siinä määrin, kuin se koetaan hyödylliseksi. Haukkalan mukaan siksi vain pieni murto-osa yliopistojen tuottamasta tiedosta edes vilahtaa päättäjien tutkissa.

    – Suurin osa yliopistojen tuottamasta tiedosta on väärässä paikassa, vääränlaista, väärään aikaan tai se on väärässä muodossa, tai kaikkia näistä, ollakseen mitenkään välittömästi hyödyksi päätöksenteossa tai politiikan valmistelussa.”

    Artikkeli jatkuu tästä moneen suuntaan, kuten kuvailemaan poliitikkojen kiirettä jne. Kannattaa lukaista.

    Kannattaa myös muistaa, että poliittinen päätöksenteko on vain yksi paikka missä tietoa tarvitaan tai jossa siitä voitaisiin olla kiinnostuneita.

  4. Pingback: Yhteiskuntatieteiden tarpeellisuudesta | Rötösherranen

Vastaa käyttäjälle Sointu Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *