Pääoma 2000-luvulla

marx2000

Seuraava alustus on esitetty Karl Marxin Pääoman ensimmäisen kirjan uuden suomenkielisen painoksen julkaisun kunniaksi järjestetyssä Pääoma-seminaarissa 16.11.2013 Helsingissä.

Karl Marx on maailman vaikutusvaltaisin tutkija. Tätä väitettä ei Suomessa olisi viisi vuotta sitten uskaltanut esittää julkisesti kukaan. Viime viikolla kyseinen tulos kuitenkin esitettiin arvovaltaisessa brittiläisessä tiedelehdessä Nature.[1] Indianan yliopiston tutkijat päätyivät tulokseen käyttäen parhaimpia käytettävissä olevia viittausten määrää ja painoarvoa mittaavia kvantitatiivisia menetelmiä.

Viime viikolla Lontoossa järjestettiin kymmenes Historical Materialism -konferenssi. Marxilaisen teorian ja käytönnön kysymyksistä keskusteltiin neljän päivän ajan. Paikalla oli 880 maksanutta osallistujaa, joista merkittävä osa oli nuoria, alle kolmekymppisiä. (Vapaamatkustajina ilman maksua osallistuneiden määrää ei kukaan tietysti kirjannut.)

Nämä kaksi esimerkkiä tuovat esiin laajempaa intellektuaalista muutosta, joka on vahvistunut 2007-2008 alkaneen talouskriisin myötä: Marxia ei voi enää sivuuttaa. Nalle Wahlroosin ja Tuomas Enbusken kaltaisten kapitalismin puolustelijoiden halvat heitot Marxin ajattelua vastaan lähinnä tekevät niiden esittäjät naurunalaisiksi.

Vasemmisto ja paluu Marxiin

Pääoman uusimmassa painoksessa alaotsikko on suomennettu aiempaa tarkemmin muotoon ”poliittisen taloustieteen arvostelua”. Juuri kriittisen poliittisen taloustieteen ohjelma on Marxin kestävin ja tärkein yhteiskuntatieteellinen saavutus.

Suhteessa perinteiseen akateemiseen erikoistumiseen ja fakkitietoon Marxin Pääomassa esittämä lähestymistapa voi innoittaa ja ohjata tutkimusta, ei ainoastaan historiatieteissä tai taloustieteen, valtio-opin ja sosiologian kaltaisissa yhteiskuntatieteissä, vaan myös oikeustieteessä tai uudemmissa tutkimussuuntauksissa, kuten esimerkiksi naistutkimuksessa. Marxin poliittisen taloustieteen arvostelu tarjoaa eri tieteenaloja yhdistävän metodologisen ja käsitteellisen kehikon modernille monitieteelliselle ja kriittiselle tutkimukselle.

Pääomapiirit ja oikeisto voivat marsittaa lobbarien armeijat ajamaan omia intressejään valtiollisen hallinnan kaikilla tasoilla ja mainosmiesten armeijat kääntämään mediassa mustan valkoiseksi tai valkoisen mustaksi, ihan miten vain satutaan tarvitsemaan. Myös yliopisto-instituutiota ollaan yhä voimaperäisemmin muokkaamassa pääoman kasautumista ja pääomapiirien intressejä pönkittäväksi tutkintotehtaaksi. Pakko-opintolainoilla opiskelijat yritetään alistaa liike-elämän sylikoiriksi.

Suuren rahan valtaan verrattuna vasemmistolla on vähän resursseja. Vasemmiston tärkein resurssi ovat aktiiviset ihmiset, jotka ovat valmiita puhumaan ja toimimaan yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Vielä olennaisempaa on toki organisoituminen työväestön intressien ympärille ja näistä lähtökohdista johdettujen poliittisia tavoitteiden muotoileminen ja edistäminen. Tässä tilanteessa vasemmiston tärkeimpiä resursseja ovat äly, totuus ja tietysti rohkeus ja toimintatarmo.

Kaikista puutteistaan huolimatta toisen internationaalin johtavien marxilaisten intellektuellien taloudelliset ja yhteiskunnalliset analyysit olivat valovuoden edellä suhteessa aikakauden vallitsevaan porvarilliseen ajatteluun. Työväenliikkeen poliittinen käytäntö nojasi muun muassa Pääomasta omaksuttuun vahvaan teoreettiseen ymmärrykseen. Tämä tarjosi marxilaiselle työväenliikkeelle 1900-luvun alkuun tultaessa merkittävän etulyöntiaseman suhteessa porvariston poliittisiin pyrkimyksiin.

1900-luvun kuluessa vasemmisto on valitettavasti menettänyt tämän etulyöntiaseman. Tämän tosiasian voi tuntea kouriintuntuvasti esimerkiksi nykyistä hallitusvasemmistoa katsellessa. Otan vain yhden esimerkin: hallitusvasemmisto ei ole kyennyt kyseenalaistamaan EK:n lanseeraamaa kestävyysvaje-termiä, jolla oikeutetaan julkisen talouden rajun sopeuttamisen tarvetta. Tilanne on mennyt niin absurdiksi, että Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen johtajan on tultava toppuuttelemaan kurjistamisintoisia poliitikkoja.[2]

Pääoman siirtäminen 1800-luvulta 2000-luvulle

Olisi helppoa luetella Marxin Pääomassa esittämiä tärkeitä tuloksia. Koska jokainen ne voi kuitenkin itse lukea Marxin itsensä tekstistä, tuon sen sijaan esiin kolme kriittistä huomautusta koskien hänen ajatteluaan. Nykyisen tietämyksen valossa nämä painotukset näyttäytyvät, elleivät virheellisinä, niin ainakin liian toiveikkaina tai yksipuolisina.

Ensinnäkin Marx suhtautui liian luottavaisesti teollisen pääoman kykyyn alistaa maanomistus, rahapääoma ja kauppapääoma palvelemaan teollisen kasautumisen tarpeita, toiseksi hän aliarvioi kapitalismin tuhoavia taipumuksia ja kolmanneksi hän ei sido kapitalismi-analyysiään riittävässä määrin valtiojärjestelmän olemassaoloon kapitalismin uusintamisen välttämättömänä edellytyksenä.

Vaikka Marx oli monilla tavoin aikaansa edellä, näissä kolmessa suhteessa näen hänen olevan liiaksi 1800-luvun ajattelija.

Pääoman johtava elementti?

Marx suhtautui liian luottavaisesti teollisen pääoman kykyyn alistaa maanomistus, rahapääoma ja kauppapääoma palvelemaan teollisuuspääoman tarpeita. 1800-luvun yhteiskunnallisten uudistajien tavoin Marx ajatteli, että yhteiskunnan luonnollinen kehitys johtaa ansaitsemattomien korkotulojen häviämiseen, vaikka Marx tietysti porvarillisiin uudistajiin verrattuna painotti työväenluokan poliittisen itseorganisoitumisen ja toiminnan merkitystä tämän tuloksen saavuttamisessa.

Klassisen poliittisen taloustieteen käyttämä työarvoteoria tarjosi täsmällisen menetelmän erottaa toisistaan ansioton, toisten maksamattomasta työstä kumpuava omaisuustulo, ja työllä ansaittu tulo. Puhtaan tuotannolliselta kannalta omistavien luokkien vaatimukset maankorosta, monopolivoitoista tai korkotuloista heikensivät kansantalouden kilpailukykyä.

Kansantalouden kokonaisuuden näkökulmasta ne merkitsevät kaikki lisämenoja yli välttämättömien tuotantokustannusten. Siksi kilpailukyvyn nimissä maankorko pitäisi verottaa pois, monopolien hintoja ja pankkien toimintaa säännöstellä. Vaihtoehtoisesti maa, monopolipääoma ja pankkitoiminta pitäisi yksinkertaisesti sosialisoida.

Kuten tiedämme, nämä kehityskulut eivät toteutuneet 1900-luvulla missään kapitalismin ydinalueilla. Keskiluokan laajeneminen ja työväenluokan suhteellinen vauraus nujersivat laajamittaiset antikapitalistiset ja sosialistiset liikkeet. Kapitalismikriittiset ajatukset siivottiin valtajulkisuudesta yliopistojen laitoksille. Taloustieteessä toteutettiin puhdistus, jossa Marxille olennaisten ”kapitalismin liikelakien” ymmärtäminen katsottiin tarpeettomaksi ja kapitalististen yhteiskunnallisten suhteiden peitteleminen ja oikeuttaminen nostettiin korkeimmaksi tieteelliseksi arvoksi.

Tässä 1900-luvun loppupuolen poliittisessa konjenktuurissa uusliberalismiksi kutsutun poliittisen ja yhteiskunnallisen projektin menestys ja alkusuosio eivät näytä niin paradoksaalisilta. Omistava luokka kykenee verrattain vaivattomasti siirtämään taloudellisen suunnittelun päävastuun valtiolta yksityiselle rahoitusjärjestelmälle, mikä mullistaa yhteiskunnallisia valtasuhteita ja tulonjakoa pääoman eduksi lähes kaikissa teollisuusmaissa.

Kuten Marx hyvin ymmärsi, kapitalismi ei ole rikkumaton totaliteetti ja sisältää aina ristiriitaisia tendenssejä. Jotkin pääoman elementit ovat avoimempia edistyksellisille yhteiskunnallisille muutoksille kuin toiset. Kapitalismin marssia edistykseen ei kuitenkaan ole kirjoitettu mihinkään ”pääoman logiikkaan”.

Kapitalismin tuhoavat taipumukset

Marx aliarvioi kapitalismin tuhoavia taipumuksia. Yksi uusimman talouskriisin ennalta-arvattavimmista intellektuaalisista seurauksista oli Joseph Schumpeterin Marxilta johdetun ”luovan tuhon” ajatuksen nouseminen suurempaan julkisuuteen.[3] Tämän ajatuksen mukaan kapitalismin kriiseillä on puhdistava vaikutus: ne poistavat kapitalismin yhteiskunnallisesta elimistöstä heikkoja ja tehottomia aineksia ja antavat niin tehokkaammille yrityksille ja instituutioille tilaa kasvaa ja siten järjestelmälle uutta elinvoimaa.

Marxia ei tietysti voida syyttää luovan tuhon käsitteen kaikesta väärinkäytöstä uusliberaalien kapitalismin puolustelijoiden teksteissä. Kuitenkin marxilaisten pitäisi mielestäni olla varovaisia luovaa tuhoa korostavissa argumenteissa. Näin on siksi, että kapitalismissa, varsinkin sen nykyisessä vaiheessa, luovaa tuhoa yleisempi ilmiö saattaa olla ”tuhoava tuho”: taloudelliset, sosiaaliset ja ekologiset kriisit tuhoavat tai tekevät tarpeettomaksi täysin käypää tuotantokapasiteettia, sekä tuotantovälineiden että työvoiman puolella, ja johtavat uusiutumattomien luonnonvarojen peruuttamattomaan haaskaamiseen. Uuden kasvun sijaan kriisin seurauksena voi hyvinkin olla tuhottu maa, joka ei enää kykene kantaamaan hedelmää.

Juuri ekologisen kriisin kohdalla kapitalismin tuhoava luonne on selvimmillään. Kapitalismille ominainen jatkuva materiaalisen tuotannon ja kulutuksen eksponentiaalinen kasvu ei ole rajallisen maapallon puitteissa mahdollista. Kapitalistisen kasvun ekologiset rajat tulevat jossain vaiheessa vastaan eikä kapitalismilla jatkuvan ekspansion järjestelmänä ole luonnostaan käytettävissä omia tasapainottavia mekanismeja, jotka tätä törmäystä pehmentäisivät.

Kapitalismin tuhoavan luonteen myöntäminen on rationaalisen poliittisen tavoitteenasettelun ja toiminnan edellytys. Näiden edellytysten eksplikoimiseksi Marx ei kuitenkaan mene tarpeeksi pitkälle, vaikka esimerkiksi ekologinen tietoisuus on orastavana piirteena varsinkin kypsän Marxin muotoiluissa.

Valtion ja pääoman pyhä liittosuhde

Marx ei sido kapitalismi-analyysiään tarpeeksi valtiojärjestelmän historiaan ja valtioiden olemassaoloon kapitalismin uusintamisen välttämättömänä edellytyksenä. 1800-luvun näkökulmasta tämä on ymmärrettävää, mutta 2000-luvun tilanteessa, jossa valtioista on tullut yhä keskeisempi kapitalistisen kasautumisen edellytys, Marxin analyysin puutteet näyttäytyvät paljon merkittävimpinä.

Klassinen poliittinen taloustiede lähti liikkeelle ”vapaiden markkinoiden” idealisaatiosta. Tässä ihanteellisessa mallissa raha ja yhteiskunnallinen työnjako kehittyvät sisäsyntyisesti tuottajien vapaaehtoisen vaihdannan tuloksena. Valtio on tälle kansalaisyhteiskunnan sfäärille ulkoinen välittäjä ja turvallisuuden hiljainen takaaja, muttei suoranaisesti osallistu taloudellisen toiminnan ”luonnolliseen” prosessiin. Suhteessa tähän klassisen poliittisen taloustieteen lähtökohtaan Marxin kritiikki ja katkos ei mene tarpeeksi syvälle.

Esimerkiksi modernia rahajärjestelmää tai sen syntyä ei voi ymmärtää ilman valtion ja valtiojärjestelmän osuuden huomioimista kapitalismin historiassa. Kuten Marxkin Pääomassa toteaa, valtionvelka on yksi alkuperäisen kasautumisen vaikuttavimmista vipusista.[4] Kun kapitalismi ei kykene takaamaan riittävän nopeaa pääomien kasautumista, investoiminen poliittiseen valtaan tulee omistavan luokan näkökulmasta yhä houkuttelevammaksi vaihtoehdoksi. Tämä tilanne on tullut kehittyneissä länsimaissa akuutiksi viimeisimmän talouskriisin alkamisen jälkeen. Uusin esimerkki hallitsevan luokan ja ylikansallisen pääoman yhä suuremmasta röyhkeydestä ovat Yhdysvaltain ja Euroopan unionin välillä käytävät vapaakauppaneuvottelut ja suunnitelmat siirtää yhä suurempi osa valtioiden verotuloista suuryritysten rahastusautomaatiksi.[5]

Erityisesti talouden suunnittelu on muuttunut yhä enemmän ylikansalliseksi viime vuosikymmeninä. Se on yhä enemmän keskitettyä ja kokonaan irrotettu kansallisvaltiollisen hallinnan demokraattisista mekanismeista, ulkoistettu Wall Streetin ja Lontoon Cityn hoidettaviksi. Valtiollisen byrokratian tehtäväksi on tullut enenevässä määrin sulatella ja muokata suuryritysten ja niiden rahoittamien ajatushautomoiden ehdotuksia ylikansalliseksi ja kansalliseksi lainsäädännöksi. WTO:n ja IMF:n kaltaisissa instituutioissa ja parhaillaan neuvoteltavissa vapaakauppasopimuksissa voi nähdä kapitalistisen maailmanvaltion itumuotoja.

Edellä hahmoteltujen kehityskulkujen seurauksena kapitalismin tendenssinä on muuttua yhä loismaisempaan muotoon taloudellisena järjestelmänä ja autoritaarisempaan suuntaan poliittisen hallinnan alueella. Valtion läpikapitalisoituminen on luultavasti kestävin ja sitkein uusliberaslimin käynnistämistä trendeistä.

Pääoman paluu 2000-luvulle

Kysymys siitä, miten kapitalismille ratkaisemattomat ristiriidat kyetään ylittämään liittyy olennaisesti kysymykseen siitä miten kapitalistisen valtion ja sen piirissä käytävän politiikan puitteet kyetään ylittämään. Tässä suhteessa Pääoma on edelleen ohittamaton teoreettinen lähtökohta taloudellisen, yhteiskunnallisen ja poliittisen ymmärryksen luomiselle.

Marx ei kaipaa korjaamista vaan ennen kaikkea kriittistä soveltamista 2000-luvun olosuhteisiin, joissa Pääomassa esitetyt kapitalismin olennaiset määreet ovat edelleen läsnä, vaikka monet poliittiset, kulttuuriset, institutionaaliset ja teknologiset muutokset ovat modifioineet näiden määreiden ilmenemistä.

Lähteet

[1] Richard van Noorden 2013, ”Who is the best scientist of them all?”

[2] Vesa Vihriälä 2013, ”Toimeenpano ratkaisee rakenneuudistuksen onnistumisen”

[3] Miika Kabata 2009, ”Näkökohtia kapitalististen kriisien ymmärtämiseen ja nykyiseen globaaliin taloudelliseen kriisiin” 

[4] Karl Marx 1979, Pääoma I, s. 675.

[5] George Monbiot 2013, ”Vapaakauppasopimus on sodanjulistus demokratiaa vastaan”

Facebook-kommentit
One Comment
  1. Pingback: Pääoma 2000-luvulla | Uutissivusto

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *