Poliittisen piraattiaatteen näkymiä

Useissa maissa piraattipuolueina toimivaa poliittista piraattiliikettä pidetään tavallisesti täysin uutena ja ainutlaatuisena 2000-luvun ideologiana. On toki totta, että tämä yhä harvinaisen yhtenäinen rintama toimii jokseenkin eri logiikalla kuin perinteiset poliittiset instituutiot ja että yhdistetyt asiat, jotka ovat sellaisinaan jo tuttuja, muodostavat tuoreen kokonaisuuden. Myös vasen-oikea-keskustelun väistäminen johdonmukaisesti perusteltuna strategiana on selkeästi perinteisestä politiikanteosta poikkeava seikka.

Itse asiat ovat kuitenkin vanhoja. Kansalaisoikeuksien puolustamisessa ei ole mitään uutta tai erikoista sinänsä – tietoyhteiskuntafokus on toki tuore ilmiö mutta sekin selkeästi itse poliittista piraattiliikettä vanhempi (Electronic Frontier Foundationin perustamista vuonna 1990 voi pitää selkeänä virstapylväänä). Kriittisyys immateriaalioikeuksia kohtaan on ollut osa talousliberaalia ajattelua aivan sen alkuajoista lähtien. Esimerkiksi 1700-luvun lopulla Ranskassa tekijänoikeusdebatti keskittyi luovuuden filosofiseen perustaan: joko ideat ovat tekijänsä kiistämätöntä omaisuutta (koska tekijä on niihin välittömässä yhteydessä) ilman mitään aikarajoitusta perittävyydelle, kuten Diderot esitti, tai ideat kuuluvat kaikille koska ne ovat sellaisinaan osana luontoa, kuten Condorcet väitti (Hesse, 1991, 101). Yhdysvalloissa Thomas Jefferson piti tekijänoikeuksia ja patentteja markkinoita kahlehtivina monopoleina mutta kuitenkin välttämättömänä pahana ja siksi automaattisesti myös osana lainsäädäntöä (Vaidhyanathan, 2003, 23).

Piraattiliikkeen historian voi jakaa kolmeen, osittain kronologiseen, osaan. Ensinnäkin voimme tutkia termin piraatti (ja sanan lähisukulaisten) kehitystä – eli kuinka merkitys on liitetty sisällön luvattomaan käyttöön. Toisaalta voimme selvittää kuinka piraateiksi kutsutut tietoverkkojen käyttäjät ovat uhmanneet lakia ja vähitellen synnyttäneet selkeästi määriteltävän ideologian, siihen liittyvän retoriikan sekä lopulta järjestelmällisen kansalaistottelemattomuuden kulttuurin. Kolmas, tässä olennaisin näkökulma, on piraattiliikkeen konkreettinen politisoituminen puolueiksi eri maissa sekä näiden puolueiden kansainvälisen yhteistyön.

Kuka, mikä piraatti?

Jotta ymmärtäisimme, mikä tekee poliittisesta piraatista piraatin, lyhyt historiallinen katsaus termin käyttöön auttanee. Kirjojen luvattoman painamisen sekä merirosvouden retorinen liitos on vanhaa perua. Ainakin jo 1700-luvun alussa Daniel Defoe kutsui kirjaansa luvatta painavia piraateiksi (1703, 182). Piraatti-termi oli sinänsä sopiva, että näinä aikoina merkittävät laittomat painokset sijoittuivat tavallisesti siirtokuntiin, joiden rannat olivat tunnettuja kaupankäyntiä laajalti häiritsevästi merirosvouksesta. Äänilevyjen kehittäjiä ja tehtailijoita kutsuttiin 1900-luvun alussa Yhdysvalloissa piraateiksi, ennen kuin varhainen mekanisointimaksu päätettiin ottaa käyttöön.

Koska tekijänoikeudet pohjautuvat historiallisesti katsottuna patentti- ja monopolilainsäädäntöön, näitä ei ole aina helppo erottaa toisistaan 1900-lukua edeltävässä diskurssissa. Siinä missä nykyaikana patentit, tekijänoikeudet sekä tavaramerkit muodostavat varsin selkeästi kolme erillistä kategoriaa, ne nivoutuvat 1800-luvulla yhteen pikemminkin saman kokonaisuuden eri aspekteina, jäänteenä ajasta jolloin kopioiminen ja julkaiseminen olivat valtion suoma erityisoikeus. Näin ollen ajatus siitä, että tavaramerkkiloukkausten nimeäminen piraateiksi juontaisi juurensa 1800-luvun lopusta, on määritelmien nojalla hyvin sumea. Mielenkiintoisena sivujuonteena aikaiset elokuvantekijät sisällyttivät usein kohtauksiin tavaramerkkinsä, koska sitä oli helpompi puolustaa oikeudessa kuin elokuvaa itseään (Bowser, 1994:137). Joka tapauksessa voidaan kuitenkin sanoa, että 1900-luvun aikana piraattituote-konsepti nousi vähitellen osaksi kuluttajien kielenkäyttöä, ja saavuttaessa vuosisadan jälkimmäiselle puoliskolle piratismi oli ensisijaisesti juuri näiden väärennettyjen tuotteiden valmistamista ja levittämistä. Sittemmin piratismista on tullut kuluttajien harrastus, ja piraatti on merkinnyt yhä enemmän vain henkilöä, joka kopio toiselle tekijänoikeuksien alaista sisältöä ilman tekijän lupaa. Termin lopullinen monimerkityksisyys on hämärtänyt julkista keskustelua ja mahdollistanut sinänsä mitättömien rikkeiden vaivattoman demonisoinnin. Yksittäisen tiedostonjakajan tai pelkän lataajan saa helpommin yhdistettyä esimerkiksi ihmiskauppaan kun mielleyhtymäsiltana on tuoteväärennösten järjestäytynyt rikollisuus.

Vuosien retorisen pahoinpitelyn jälkeen piraatti-termi onkin vihdoin otettu poliittisen liikkeen huostaan. Voloshinovin mukaan sanat ovat luokkataistelun areena (1986:23), ja yleisemmin sanojen merkitykset muokkautuvat aina sosiaalisen konfliktin kautta. Piraatin tapauksessa sanan kilpailevat emotiiviset merkitykset heijastavat konseptin ympärillä käytävää seikkaperäistä debattia. Ottamalla termin huostaan, Piraattipuolue on onnistunut suurelta osin riisumaan sen aikaisemmasta kielteisestä arvolatauksesta mikä on saanut piratismin vastaisen retoriikan etsimään itseään uudestaan. Tämä termin uudelleenarviointi toimii konfliktina Piraattipuolueen tekijänoikeuskriittisen ja tiedostonjakamisen suhteen arvoliberaalin käsityksen sekä nykyisen tekijänoikeusjärjestelmän puolustajien ja tiedostonjakamisen suhteen konservatiivisen käsityksen välillä. Aiemmin selkeästi kielteisen piraatin toistaminen toimii retorisena tehokeinona ja aiheuttaa samankaltaisen disilluusioefektin kuin Marcus Antoniuksen Julius Caesar -näytelmässä toistama ”Brutus on kunniallinen mies”. Kyse ei ole pelkästään parodiaefektistä (jonka luomiseen usein muotoseikat ovat olennaisia), vaan väitteen toistaminen pakottaa tässä kuulijan pohtimaan sen merkitystä uudestaan – palaamaan sen juurille sekä miettimään, mitä siinä tilanteessa todella merkitsisi se että Brutus sekä hänen toverinsa olivat kunniallisia miehiä, ja toisaalta mitä tässä poliittisessa todellisuudessa merkitsisi se että piraatit ovat piraatteja.

Puolueiden nimessä kyse on siis piraatin dekonstruktiosta. Onkin kuvaavaa, että leikkimieliset silmälaput, merirosvolle ominainen puhetyyli sekä muu rekvisiitta muuttuivat käyttökelpoisiksi nettipiratismin ilmentäjiksi heti kun termi siirtyi poliittisen puolueen käyttöön. Media alkoi oitis rakentaa yhteyksiä stereotyyppisiin merirosvoihin ja kaappareihin. Uudelleenarviointi oli jo täydessä vauhdissa, ennen kuin puolueita oli vielä edes muodollisesti perustettu.

Moderni piraattiliike

Piraattiliike sosiaalisena ja kulttuurillisesti yhtenäisenä ilmiönä syntyi 80-luvulla BBS-undergroundin myötä. ”Piratismi” (termi ei ollut lähtökohtaisesti ensisijainen) oli aluksi olennaisimmin ohjelmien kräkkäämistä ja näiden kräkkien levittämistä. Tietoteknistä sisältöä on toki käytännössä piratoitu niin kauan kuin sitä on ollut olemassa, mutta nk. ”Skene” (kräkkerien ja kräkkäysryhmien muodostama yhteisö) muodostui vasta 80-luvulla kun siirtonopeuksien kasvaessa BBS-järjestelmistä, nk. ’purkeista’ (BBS, Bulletin Board System), tuli suosittuja. Usein tässä undergroundkulttuurissa liikuttiin pikemminkin lain harmaalla alueella kuin selkeästi rikottiin olemassa olevaa lakia, ja hakkerien keskuudessa vallinnut nk. ”hakkerietiikka” asetti hyvinkin selkeitä normeja toiminnalle – esimerkiksi järjestelmään murtautumisen tarkoitus ei saanut olla aiheuttaa vahinkoa, eikä ohjelmien kräkkäyksen taustalla saanut olla taloudellista hyötyä.

Hakkereiden ja piraattien sosiaalinen ja ideologinen perusta yhtenäistyi voimakkaasti 80-luvun aikana kahden kehityksen seurauksena: ensinnäkin ilmiön yleistyminen sai vanhat ”elite”-ryhmät määrittelemään itsensä tarkemmin erotuksena uusiin yrittäjiin, ja toiseksi niin ohjelmistokehittäjien kuin mediankin levittämä voimakkaasti polarisoiva kuva vaarallisesta tietokonealamaailmasta aiheutti vastareaktiona puolustusreaktion joka konkretisoitui periaatteiden tarkempana määrittelynä sekä voimakkaan piraatti-identiteetin syntynä. Esimerkkinä tästä yhtenäisestä diskurssista ovat lukuisat sähköiset, tavallisesti ascii-tekstitiedostoina purkeissa levitettävät julkaisut (”Electronic Magazines”, ”E-Zines”). PIRATE-lehden ensimmäisessä julkaisussa kesäkuulta 1989 piraatti määriteltiin tietokoneharrastelijaksi, ohjelmien keräilijäksi sekä informaation vapaustaistelijaksi (Textfiles.com, 2009a). Konsepti haluttiin erottaa selvästi varastetun tavaran kauppiaista (”bootleggers”), joiden henkilökohtaisen voiton tavoittelu tuomittiin. Kulttuuriin kuului olennaisena osana vallan ja kontrollin kritiikki niiden suhteessa tietoverkkoihin ja ohjelmistojen käyttöön; purkkien käyttäjille ilmaisunvapaus sai täysin uusia merkityksiä käytännössä millään tavalla rajoittamattoman julkaisukanavan kautta.

Vaikka jo varhaisesta piraattidiskurssista huokuukin käsitys varsin jyrkästä rintamajaosta ja vaikka joitain purkkeja suljettiin viranomaisten toimesta, merkittävä ja näkyvä piratismin vastainen sota käytiin 80-luvulla nk. ”kasettikulttuurin” ympärillä. Analogiset tallennelaitteet yleistyivät voimakkaasti kuluttajien keskuudessa ja muodostivat siksi kaksi uhkaa musiikkiteollisuudelle: laajan luvattoman kopioinnin sekä tekijänoikeusteollisuutta horjuttavan musiikkikulttuurin (luvaton sämpläys, teollisuudesta riippumaton levitys, tekijänoikeuksista piittaamaton luovuus) synnyn. Uutta teknologiaa vastustettiin ja se vietiin, kuten aikaisemminkin kautta 1900-luvun, oikeussaleihin vastaamaan aiheuttamistaan teoreettisista tappioista (tai niistä tappioista joita sen laskettiin tulevaisuudessa aiheuttavan). Kuluttajille näkyvämpi osa sotaa oli propaganda kotikopiointia vastaan (”Home Taping is Killing Music”).

1980-loppua lähestyttäessä ohjelmien kräkkäys oli yhä useammin ryhmätyötä, siinä  missä aiemmin yksittäiset kräkkerit olivat ottaneet kunnian julkaisuista. Demoskeneryhmät, ”gruupit”, syntyivät kun nk. cracktroihin (kräkätyn ohjelman latautuessa ilmestyvä gruupin tunnus) alettiin tehdä grafiikkaa ja musiikkia, ja näin pelkkään ohjelmien kräkkäämiseen ja levittämiseen vihkiytyneet ryhmät alkoivat tuottaa pienessä mittakaavassa omaa taidettaan. Saavuttaessa 90-luvulle kräkättyjä ohjelmia levittävät piraattigruupit sekä pelkkiin demoihin keskittyvät demogruupit olivat erottuneet selkeästi toisistaan. Demoskene merkitsi yhä enemmän tietokoneella tehtyä musiikkia, grafiikkaa, animaatiota sekä demoja, joissa taitavalla koodaamisella nämä elementit yhdistettiin näyttäväksi kokonaisuudeksi.

Debatti immateriaalioikeuksien laajuudesta ja perusteista ei ole liberaalissa perinteessä missään vaiheessa tauonnut, mutta tiedon helppo kopioitavuus, levitettävyys ja jossain määrin myös tuotettavuus toi kriittisille äänille uutta tenhoa lähestyttäessä uutta aikakautta. Copyleftistit kuten Richard Stallman sekä Dennis Allison vastasivat Bill Gatesin hätähuutoon (”An Open Letter to Hobbyists”) (Textfiles, 2009b) esittämällä avoimen koodin ratkaisuksi ”ongelmaan”. Piraattigruupit kehittyivät teknologian mukana siirtyen internetiin käyttämään useita eri protokollia. 2000-luvulla tehokkaimmaksi välitystyökaluksi muodostuivat torrentit.

Kun thepiratebay.org -sivusto perustettiin ruotsalaisen järjestön Piratbyrånin (tarkoitettu toimimaan piratismin vastaisen Antipiratbyrånin vastavoimana muun muassa tarjoamalla medialle vaihtoehtoinen näkemys piratismiin liittyvässä uutisoinnissa) vaikutuksesta, torrent-tekniikka oli vielä nuorta eikä muita torrentsivustoja juuri ollut. Sittemmin torrentsivustot yleistyivät ja niistä tuli vähitellen hyvin merkittävä tiedostonjakotapa, mutta vain harvat näistä sivustoista olivat kaikille käyttäjille avoimia, eikä mikään ollut niin näkyvä kuin Pirate Bay. Erityistä näissä kahdessa ruotsalaisessa piraattitahossa on se, että ne ovat puolustaneet kantojaan ja toimintaansa sekä esiintyneet julkisesti. Tämä on merkittävästi valmistanut tietä Piratpartietin synnylle sekä vaikuttanut piraatti-termin käyttöönottoon puhtaasti poliittisessa mielessä.

Poliittisen piraatin synty

Piraattiliikkeen politisoitumisen voi ajoittaa tarkalleen vuoden 2006 tammikuun ensimmäiseen päivään, jolloin Piratpartietin verkkosivu käynnistyi tarkoituksenaan kerätä nimiä sekä sittemmin rahoitusta saman vuoden parlamenttivaaleihin. Ruotsalaisen puolueen nopeasti saama runsas mediahuomio sekä kannatuksen voimakas kasvu innostivat muiden maiden poliittisia aktiiveja perustamaan omia piraattipuolueita. Suomessa varsinaisen piraattipuolueen syntyminen sai odottaa itseään siinä mielessä, että ensimmäistä Ruotsin mallia jossain määrin täällä seurannutta Tietoyhteiskuntapuoluetta ei voi täysin kutsua piraattipuolueeksi, koska vaikka ohjelma monessa mielessä seurailikin Piratpartietin esimerkkiä, sen retoriikka sekä ohjelma olivat selkeästi hillitympiä. Lisäksi puolue nosti voimakkaasti esille myös muita tietoyhteiskunnan kehittämiseen liittyviä asioita (kuten koulutuksen) eikä ottanut voimakasta kantaa tekijänoikeuskysymyksiin. Ilman provokaatiota puolue ei saavuttanut mainittavaa medianäkyvyyttä ja hajosi käytännössä jo hyvän aikaa ennen Piraattipuolueen perustamista vähäisen kiinnostuksen vuoksi. Tietoyhteiskunnan tekemä ”esityö” on kuitenkin raivannut tietä Piraattipuolueelle ja sen tarjoama esimerkki auttoi nuorta puoluetta valitsemaan provokatiivisen mutta toisaalta kuitenkin asiallisen linjan.

Koska poliittisessa piraattiliikkeessä korostetaan alusta alkaen yksiselitteisesti demokraattisia kansalaisoikeuksia tietoyhteiskunnassa, ja koska toisaalta tietoverkkopiratismi on kukoistanut vailla suurempia uhkia 80-luvulta lähtien, voidaan päätellä, että poliittisen piraattiliikkeen syntyyn on vaikuttanut kaksi merkittävää seikkaa. Ensinnäkin tiedostonjakaminen on levinnyt riittävän suureksi ilmiöksi kuluttajien keskuuteen niin että erilaiset piratismin vastaisen taistelun ongelmat ovat olleet yhä suuremmalle joukolle tuttuja seikkoja. Toiseksi sähköisiä oikeuksia puolustava kansalaisliike on saavuttanut merkittävää suosiota, mutta kuitenkaan liikkeen kannattajat eivät ole kokeneet ääntään kuullun lainsäädännössä.

Piraattipuolueiden suhde piratismiin ei ole täysin yksiselitteinen, eikä se voikaan olla kun ymmärrämme piraattikonseptin monimuotoisen sekä hämmentävän rakenteen. Yleisesti ottaen voidaan vetää sellainen raja, että poliittinen piratismi tekee 80-luvun piraattiliikkeen tavoin pesäeron selkeästi kaupalliseen piratismiin tai ”tuoteväärennöksiin”. Ei voi kuitenkaan sanoa, että piraattipuolueet suoranaisesti kannattaisivat internetin tiedostonjakamista – esimerkiksi Ruotsin Piratpartietin perustajan Rick Falkvingen mukaan ei ole relevanttia pohtia kantaa tiedostonjakamisen puolesta tai sitä vastaan, koska tiedostonjakaminen on ilmiö, jonka etenemiseen ei voi juuri lainsäädännöllisesti vaikuttaa. Olennaista on se, että nettipiratismin suitsemiseen tähdätyllä lainsäädännöllä aiheutetaan suurta vahinkoa yhteiskunnalle eikä juuri millään tavoin ainakaan paranneta tilannetta esimerkiksi sisällöntuottajien taloudellisesta näkökulmasta. Samanlaista näkemystä edustaa Piratpartietia julkisesti eurovaaleissa kannattamaan asettunut kirjailija Lars Gustafsson. jonka mukaan piratismia vastaan taistelevat tahot (erityisesti liittyen Piratebay-oikeudenkäyntiin) toimivat kuin meren aaltoja ruoskinut Xerxes Herodotoksen kerronnassa (Piraattiliitto, 2009a). Yleisessä piraattiliikkeessä tiedostonjakamisen hyviä puolia korostetaan sekä tuodaan esille ilmiön suotuisaa vaikutusta tietoyhteiskunnan kehitykseen, mutta poliittinen piratismi on jossain määrin varautuneempi aiheen suhteen ja keskittyy yleisesti ottaen puolustamaan kansalaisoikeuksia yleensä, riippumatta siitä pidetäänkö nettipiratismia toivottavana ilmiönä vai ei. Väitteitä luvattoman lataamisen aiheuttamista jättimäisistä tappioista ei pidetä useimmiten lainkaan uskottavina.

Uusien asioiden ympärille muodostuneille puolueille ei ole lainkaan vierasta ainakin taipaleen alussa vältellä oikea-vasen-jaottelua. Erityisesti piraattipuolueille ominaista on että tämä sosiaali- ja talouspoliittinen puolueettomuus (perinteisessä mielessä) kuuluu olennaisena osana poliittiseen strategiaan johdonmukaisine selityksineen. Ruotsissa pääasiallisena tavoitteena on päästä vaa’ankieliasemaan kahden blokin välillä ja valita se puoli, joka on parhaiten valmis toteuttamaan piratpartietin pyrkimyksiä hallitusohjelmassa. Suomessa taas painotetaan ehdokkaiden ja puolueen edustajien henkilökohtaisia näkemyksiä, joita nämä saavat itsenäisesti ajaa, kunhan itse puolueen ydinasiat pysyvät ensisijaisina. Kummassakin tapauksessa suuri osa poliittisesta alueesta jätetään tietoisesti käytännössä täysin muiden puolueiden harteille, ainakin mitä tulee puhtaaseen puoluepolitiikkaan.

Sekä Piratpartietin että  Piraattipuolueen vahvuutena on ollut kyky tuoda yhteen hyvin monenlaisia ihmisiä. Puolueaktiivien joukossa on vahvasti eri poliittisen spektrumin laidoilla sijaitsevia vaikuttajia. Mielipiteet jakautuvat selkeästi sellaisissa kysymyksissä kuten maahanmuutto, ydinvoima, liittoutumattomuus, koulutus ja niin edelleen. Kannattajat ovat valmiita siirtämään eri asioita ainakin jossain määrin syrjään voidakseen ajaa tehokkaasti yhteistä agendaa.

Strategiset näkymät

Uudet puolueet aloittavat tavallisesti taipaleensa vaatimalla värikkäästi koko poliittisen järjestelmän parantamista. Ne lähtevät esimerkiksi siivoamaan järjestelmää korruptiosta tai paljastamaan kaikille kulissien takana tapahtuvat väärinkäytökset. Uusi liike on lähtökohtaisesti puhdas kaikista hallinnon erheistä ja puutteista, mistä syystä se kykenee, oli sen ohjelma itsessään millainen tahansa, markkinoimaan itseään potentiaalisille kannattajille järjestelmän korjaajana ilman selkeitä kantoja siihen, kuinka korjaukset tulisi tehdä. Tämän ilmiön seurauksena uudet tai uudistuneet puolueet ovat käytännössä aina kitkemässä korruptiota, tuomassa takaisin demokratiaa sekä tuomassa tervettä järkeä päätöksentekoon. Näille puolueille ideaalit ovat usein olennaisempia kuin konkreettiset ideat – niiden retoriikka ei keskity siihen, millaisia päätöksiä tulee tehdä, vaan vaatii pikemminkin sen tavan muuttamista, jolla päätöksiä tehdään.

Piraattipuolueen tapauksessa tietoyhteiskunnan kehitys tuo tähän tendenssiin uudenlaista konkretiaa, kun voidaan esittää hyvinkin käsinkosketeltavia ehdotuksia tietoverkkojen käytöstä demokraattisen päätöksenteon tukena sekä toisaalta ottaa käyttöön puolueessa uusia toimintamalleja, joihin sopeutuminen on suuremmille puolueille aina raskaampaa. Esimerkiksi Piraattipuolueen hallituksen kokoukset käydään pääsääntöisesti piraattipuolueiden yhteisessä IRC-verkossa kokouksiin tarkoitetulla kanavalla niin että kuka tahansa voi niitä reaaliajassa seurata. Keskustelufoorumia on käytetty kokousaloitteiden esittämiseen ja niiden valmistamiseen niin että riittävää kannatusta nauttineet on käsitelty yhdistyksen kokouksissa. Tällaiset seikat eivät väistämättä muodosta poliittisia pyrkimyksiä lakimuutoksiin, mutta ne antavat kannattajille sekä potentiaalisille kannattajille lupausta siitä, mihin suuntaan poliittinen päätöksenteko voisi mennä.

Vallankumousretoriikka ei ole nykyajan poliittisessa diskurssissa tavallisesti erityisen kuumaa tavaraa, mutta sen sijaan kun puhutaan tiedon ja teknologian vallankumouksesta, vastakaikua löytyy. Koska tämän vallankumouksen ymmärretään olevan tosiasiallinen ja havaittava kehitys sekä ainakin alkanut ellei jopa jo täydessä vauhdissa, mitä perusasettelua harva kiistaa, kyseessä ei ole minkään uuden ja epävarman projektin aloittaminen, vaan valmiin projektin muokkaaminen, ja siksi siihen on helppo osallistua. Vallankumousta ei tehdä alusta loppuun vaan siihen tullaan mukaan vaikuttamaan. Piraattiaatteen retoriikka on tehokasta juuri tässä aspektissa, että kehityksen kulkuun voi vaikuttaa: että yhteiskunta on tienhaarassa, ja kansalaisten tehtäväksi jää päättää kumpaan suuntaan mennään.

Piraattipuoluetta on jo esitetyistä  syistä kutsuttu mm fokuspuolueeksi, mutta mielenkiintoisempi, joskin retorisesti tämän kirjoittajan korvissa vähemmän ylistävä, luonnehdinta on ollut viime aikoina esiin noussut ”franchising-puolue”. Nämä kummatkin ilmaukset liittyvät laajemmin ajatuksiin poliittisen järjestelmän muutoksesta yhä pluralistisempaan suuntaan. On hyvin mahdollista, että puolueet muuttuvat yhä fokusoituneemmiksi, mutta tämä edellyttää selkeitä muutoksia perinteiseen parlamentaariseen puoluetoimintaan – tällöin puolueet yhä enemmän lobbaisivat toisiaan. Franchising-ideassa ajatellaan jo sellaisen järjestelmän raameissa, jossa kansanedustajat voisivat käyttää puolueita kuin lisenssejä tai eräänlaisia bannereita, joita ehdokkaat voivat kantaa ja näin ilmaista tehokkaasti omia kantojaan. Nämä tulevaisuudenkuvat eivät välttämättä ole sellaisinaan erityisen realistisia, mutta ne ovat nykyaikaankin relevantteja, koska Piraattipuolue on jo selkeä brändi, jota halutaan liittää eri asioihin.

On hyvin luonnollista, että uusi poliittinen idea otetaan vastaan yllättävän pian perinteisissä puolueissakin, joskin laimennettuna. Tuore näkökulma, usein tuoreet toimintatavat sekä koko poliittisen puolueen ympärillä oleva kulttuuri muodostavat brändin, joka vetää paitsi huomiota, myös vastakaikua muissa puolueissa. Ei ole kyse siitä, että perinteisen puolueen johdossa tehtäisiin tietoisia päätöksiä lähteä kartoittamaan uutta ideologiaa, vaan pikemminkin puolueiden sisällä on aina vaikuttajia, joissa uusi liike herättää vastakaikua siinä määrin, että muodostuu selkeä siipi ajamaan asiaa – tavallisesti nuoremman polven parissa. Tätä osaa puolueessa voidaan tuoda esille vaalien alla, mikäli sen katsotaan hyödyttävän, mikä lopulta johtaa hyvin konkreettisesti puolueen linjan muuttumiseen joko merkittävästi tai ainoastaan kosmeettisesti.

Näin siis muihin puolueisiin tulee piakkoin ilmestymään eräänlaisia piraattiehdokkaita, ehkä  jopa piraattiedustajia, koska brändi on yksinkertaisesti niin käyttökelpoinen. Kuten mainittu, tämä ei ole pelkästään poliittista taktikointia välttää äänestäjäkatoa, vaan vaikuttavana tekijänä on myös todellinen paine puolueiden sisältä, kuten voimme nähdä ainakin Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liiton tietoyhteiskuntalinjasta sekä Vasemmistonuorten poliittisen ohjelman kulttuuri ja tieto -osiosta. Tästä ei tule ymmärtää, että Piraattipuolue pitäisi tiettyjä poliittisia ideoita ominaan, mutta yleisesti ottaen suuri osa puolueen ajamista asioista liitetään varsin voimakkaasti juuri piraattiliikkeeseen – kun muut puolueet kopioivat niitä, mikä on piraatti-ideologiassa lähtökohtaisesti myönteistä, syntyneitä kantoja verrataan automaattisesti Piraattipuolueen kantoihin, toki siinä määrin kuin niitä tunnetaan. Ruotsin maltilliselle kokoomuspuolueelle piraattibrändäämiseen riitti, että muutama näiden kansanedustajista puolusti Expressenin debattikirjoituksessa tiedostonjakamisen laillistamista – tuloksena oli vastakirjoitus otsikolla ”Onko kokoomuksesta tullut piraattipuolue?” (Piraattiliitto, 2009b). Piraatti on siis myös eräänlainen kontrolloimaton lisenssi.

Tämän kirjoittajalle on selvää, että piraattiliike, erityisesti toki Piraattipuolue, tulee menestymään, ja että tiedon vapaus, sananvapaus, yksityisyydensuoja, hallinnon läpinäkyvyys ja niin edelleen tulevat toteutumaan yhä paremmin. Epävarmaa on lähinnä se, kuinka tämä kehitys todellisuudessa kulkee. Nyt kehitys on jossain määrin pakottanut sallimaan suuressa määrin kaiken vapaan tiedonsiirron, mutta toisaalta se on myös innoittanut hallituksia kehittämään valvontamekanismeja sekä tuonut siihen uusia teknisiä ratkaisuja. Tekniikkaa voi kuitenkin käyttää myös demokratian palveluksessa. Rajoittamattoman tiedonsiirron ansioista voimme tuoda hyvin nopeasti esille vallan väärinkäytöksiä niin hallinnossa kuin virkavallankin toiminnassa, mutta näitä mahdollisuuksia pyritään rajoittamaan kaiken aikaa käyttämällä sellaisia rekvisiittoja kuin ”kansallinen turvallisuus”, ”lapsiporno”, ”terrorismi” sekä ”yrityssalaisuudet”. Valvonnan lisäksi kontrolli kasvaa ilman erityisiä ponnisteluja, mikäli sen vain antaa kasvaa. Siksi tietoyhteiskunnan kurssia ei muuteta pienillä nykäisyillä, vaan ruoria on käännettävä täysi kierros.

Harri Kivistö,
Piraattipuolueen vpj


Lähteet

Bowser, Eileen. 1994. The Transformation of Cinema, 1907-1915.

Berkeley: University of California Press

Colston, Catherine & Kristy Middleton. 2005. Modern Intellectual Property Law. London: Cavendish.

Defoe, Daniel. 1889. ”The True-Born Englishman.”

<http://www.luminarium.org/editions/trueborn.htm> (luettu 6.10.2009)

Hesse, Carla. 1991. Publishing and Cultural Politics in Revolutionary Paris , 1789-1810. Berkeley: U of California Press

Piraattiliitto, 2009.

<http://www.piraattiliitto.org/uutiset/2009/05/merkittava-filosofi-kirjailija-antoi-tukensa-ruotsin-piraateille> (luettu 6.10.2009)

Piraattiliitto, 2009

<http://piraattiliitto.org/uutiset/2008/01/onko-kokoomuksesta-tullut-piraattipuolue> (luettu 6.10.2009)

Seville, Catherine. 2006. The Internationalisation of Copyright Law: Books, Buccaneers and the Black Flag in the Nineteenth Century. New York: Cambridge University Press

Textfiles.com, 2009

<http://www.textfiles.com/magazines/PIRATE/pirate-1 (luettu 6.10.2009)

Textfiles.com, 2009

<http://www.textfiles.com/piracy/gatesletter.txt> (luettu 6.10.2009)

Vaidhyanathan, Siva. 2003. Copyrights and Copywrongs: The Rise of Intellectual Property and How it Threatens Creativity. New York: New York University Press

Voloshinov, Valentin. 1986. Marxism and the Philosophy of Language.

Cambridge: Harvard University Press.

Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *