Prekariaatin monumentti

Rocinha favela in Rio de Janeiro

Eetu Virenin ja Jussi Vähämäen Seutu joka ei ole paikka on kiinnostavinta suomenkielistä ajattelua vuosiin. Se on yhteenveto kapitalismin auki räjähtäneestä metropolimuodosta, rikkinäisistä elämistä ja ylipäänsä siitä, mistä tässä kaikessa on kyse juuri nyt.

Suomessa on 2010-luvulla julkaistu kaksi tärkeää filosofista kirjaa.

Ensimmäinen on Tere Vadénin ja Antti Salmisen Energia ja kokemus (2013). Sen mukaan edellisen parin sadan vuoden historiaa selittävät aatteita enemmän fossiiliset energianlähteet. Toinen teos on Eetu Virenin ja Jussi Vähämäen Seutu joka ei ole paikka (2015), jossa tarkastellaan metropolin käsitteen avulla kapitalismin historiaa, yhteiskunnallisia konflikteja, kommunistista aivofilosofiaa ja poliittista kielitiedettä.

Kun Energia ja kokemus on kompakti 200-sivuinen hiottu kirja, joka ilmaisee yhden selkeän argumentin, Virenin ja Vähämäen kirja on tyylejä vaihteleva 400-sivuinen kollaasi, joka tykittää jokaiseen suuntaan ja viittailee Kiinan kapinoivien työläisten, Miami Vicen ja Erä-Koiran lisäksi ranskalaiseen runouteen ja Goethen Italian-matkaan. Se lienee kauneimpia koskaan kirjoitettuja suomenkielisiä filosofisia teoksia. Lukukokemusta voi kuvailla tällä 45-minuuttisella videolla:

Seutu joka ei ole paikka on muotoutunut vuosien varrella omaehtoisissa seminaareissa, mielenosoituksissa, matkoilla, blogeissa, sekalaisten kirjapinojen keskellä, hoivan ja poliittisten kiistojen kierteissä. Kirjoittajista Viren on organisoinut talonvaltauksia, prekariaattiliikettä, siirtolaisten tukiliikkeitä ja autonomisia opintopiirejä 2000-luvun alusta. Myös Vähämäki on osallistunut liikkeistä käytävään keskusteluun, mutta enemmän hänet tunnetaan uuden työn ja poliittisen filosofian historian ajattelusta. Molemmat ovat kääntäneet ranskalaista ja italialaista filosofiaa ja kirjoittaneet yhdessä ja erikseen niin tieteellisiin lehtiin kuin aktivistijulkaisuihin.

Vanhimmat kirjan osat näyttävät olevan vuodelta 2008, uusimmat 2015. Toinen tekijöistä on kutsunut kirjaa “teoreettiseksi beat-romaaniksi”. Se sisältää palasia hajanaisista muistiinpanoista, Uudet barbaarit -blogin teksteistä ja YTTT-nettijulkaisusta. Kirja on ylitsevuotava: aina kun sitä lukee muutaman sivun, ideat paisuvat yli äyräiden eikä pysty enää vastaanottamaan enempää. On lopetettava lukeminen, juotava vähän viskiä ja tehtävä jotain muuta.

Prekariaatin manifesteja on Suomessa kirjoitettu useampi. Paksu Uuden työn sanakirja (2006) kokosi tutkijat, taiteilijat ja aktivistit kartoittamaan tietotyön ja muodottoman prekaarin elämän muotoja, selvittämään kontrolliyhteiskuntaa ja organisoimaan vastarintaa. Vasemmisto etsii työtä (2008) esitti prekariaatin vasemmistokritiikin ja analysoi työn, talouden ja siirtolaisuuden muutoksia. Punainen eksodus (2008) käsitteli seksityötä itsemääräämisen ja palkkatöistä pakenemisen välineenä. Paskaduunista barrikadeille (2009) konkretisoi silpputyöläisten kokemukset alistamisesta ja järjestäytymisestä. Radikaaleinta on arki (2010) tarkasteli prekarisaatiota arjen näkökulmasta koulutuksen, palkkatyön, yrittäjyyden, rahan ja työtaistelujen kautta. Myös Virenin ja Vähämäen edellinen kirja Perinnöttömien perinne: Marx ilman marxismia (2011) voidaan lukea näihin manifesteihin.

Seutu joka ei ole paikka on kauan odotettu siirtymä manifesteista omaan ajatteluun. Se on kirja, joka ei vain käytä lähteitä, vaan kehittää niitä eteenpäin. Se ei vain esittele jaettuja kokemuksia, vaan raivaa tietä uusille kokemuksille.

Kirja alkaa pääoman kaavasta ja loppuu globaalin kapitalismin yössä taistelevan prekariaatin valaisemiseen. Se ei kuitenkaan ole “vain” kapitalismia käsittelevä teos. Väliin mahtuu aivotutkimuksen kommentointia, finanssimarkkinoiden analyysia, huomautuksia kirjallisuudesta ja taiteesta, maailman metropolien tilojen tarkastelua, kaupunkien elämänmuotojen esittelyä, teoria kielestä, yhteiskunnallisten liikkeiden ajattelua, psykologiaa käsitteleviä osuuksia, Hegelin Hengen fenomenologian kritiikki, vallan, pakenemisen ja rajan käsittelyä sekä historiallisia ja maantieteellisiä katsauksia.

Kirja on aivan liian pursuava, monipuolinen, sekalainen, ehdoton ja törkeä, jotta se päätyisi koskaan esimerkiksi tutkintovaatimuksiin yliopistossa. Samoista syistä sitä on myös hauska lukea ja mahdollista käyttää niin elämässä ja yhteisen ajattelun kehittämisessä kuin poliittisen toiminnan rakentamisessa.


I Metropoli ilmestysmajana

Ensimmäisellä sivulla Viren ja Vähämäki esittävät kaksi johtolankaa. He kysyvät, missä kohdissa kapitalismi “kusee” eli epäonnistuu. Kapitalismi näyttää vallanneen koko maailman ja toimivan saumattomalla pääoman kaavalla, jossa raha vaihtuu tavaraan ja tavara vaihtuu suurempaan määrään rahaa. Pääoman kaikkivoipaisuus on kuitenkin vain näennäistä. Kapitalismi vuotaa joka suuntaan, ihmiset pakenevat jatkuvasti kontrolleja:

Kiinnostavampaa kuin tämä kaava, sen näennäisen lineaarinen logiikka, systeemin taivaallinen lainalaisuus ovat sen kitkat, sen vuodot, sen alta alati kuuluva epämääräinen räminä ja kumina. (9)

Toiseksi Viren ja Vähämäki korostavat, että pääoman kasautumisen lähde ja kapitalismin tulipesä on työvoima. Ennustamattomana ja uutta luovana työvoima rikkoo pääoman kaavan. Nämä kaksi juonnetta lävistävät kirjan. Kirjoittajat tarkastelevat, missä kapitalistiset kontrollit kohtaavat vastarintaa ja minkälaisissa oloissa nykyään tuotetaan ja tehdään työtä. Tarkasteltavat asiat nivoo yhteen metropolin käsite, jonka kirjoittajat määrittelevät muun muassa näin:

Metropoli on työvoiman kokonaisuuden, elämän kokonaisuuden ja sen hallintapyrkimysten ilmestysmaja, tabernaakkeli, jossa biopoliittiset kamppailut konkretisoituvat. Siksi se on myös uusien työtaistelun muotojen sija. Metropoli hahmottuu liikkeenä, liikkumisena, levottomuutena: tavaroiden, ihmisten, informaation ja tietojen virrat ovat sen arvonmuodostuksen ytimessä. (350)

Tabernaakkeli tarkoittaa muun muassa pyhäkkötelttaa ja temppeliä. Voisi siis sanoa, että metropoli on prekariaatin temppeli, siis nykyaikaisen elävän työn ja sen kontrolloinnin monumentti. Vastaavasti Seutu joka ei ole paikka on prekariaatin taisteluiden ilmestysmaja ja muistomerkki. Kirjan nimi viittaa Paavo Haavikon Talvipalatsin säkeeseen, jonka Viren ja Vähämäki ymmärtävät viittaavan runouteen. Runous, niin kuin kieli yleensä, ja metropoli ja aivot, on “seutu joka ei ole paikka”, siis jotakin avointa, rajatonta, epämääräistä ja potentiaalisesti uutta luovaa.

Kirja alkaa kapitalismin yleisellä ja historiallisella tarkastelulla. Se päätyy nopeasti siihen, että kapitalismin nykyinen muoto eli finanssikapitalismi elää nimenomaan metropoleista. Viren ja Vähämäki käyvät kirjan alkupuolella läpi “elämän kaupunkimuotoa”. Kaupungit ovat heidän mukaansa tulleet historiassa aina ensimmäisinä, eli ne ovat kehittäneet niin ihmisten aivoja kulttuurin kautta ja esimerkiksi keksineet maanviljelyn. Niin sanotusta ihmisyydestä saamme kiittää kaupunkeja emmekä myyttistä maaseutua, joka syntyi vasta paljon kaupunkien jälkeen.

Syntymästään lähtien suurkaupungit ovat toimineet alueidensa talouksien ja politiikan keskuksina. Pääkaupungin sijainti on saattanut ratkaista kokonaisen sivilisaation suunnan, kuten Kiinassa tapahtui, kun pääkaupunki siirrettiin 1400-luvulla Nanjingista Pekingiin. Siirto lopetti kiinalaisten tekemät löytöretket ja pysäytti merenkulun kehityksen.

Kansallisvaltioiden synty 1700-luvulla alisti metropolit valtioiden päämäärille. Suurkaupungeista tuli teollisen vallankumouksen tuotantopesäkkeitä ja nationalismin päämajoja. Metropoli tulee sanoista meter, äiti, ja polis, kaupunki: tämän ajan metropolit olivat äiti-kaupunkeja, jotka lähettivät tytärkaupunkeja ympäri maailmaa.

Kapitalismin laajenemisen uusin vaihe ja siirtymä tieto- ja palvelutalouteen irrottivat metropolit osittain valtiosta 1900-luvun lopussa. Esimerkiksi Suomen valtio ei hallitse Helsinkiä, vaan päinvastoin koko Suomi on Lappia myöten osa Helsingin metropolialueen vaikutuspiiriä. Helsingin toiminta vaikuttaa Lappiin vähintään yhtä lailla kuin Suomen valtion toiminta. Vastaavasti Suomi kokonaisuudessaan kuuluu Pietarin metropolialueeseen. Metropoli ei siis tarkoita vain sitä, että kaupunki on suuri ja siellä liikennöi metro, vaan myös sitä, että kaupungin vaikutus ulottuu kauas sen maantieteellisten rajojen ulkopuolelle.

Metropoli on väljempi alue kuin kaupunki, sen rajat ovat sumeammat, eikä se ole muureilla rajattu polis, josta sojottaisi ylös maamerkkinä toimiva kirkontorni. Metropoli imaisee sisäänsä ensimmäisen, toisen ja kolmannen maailman, kehitysmaat ja kehittyneet maat, keskustan ja periferian, kestävän ja kestämättömän kehityksen. Metropolissa kaupunkisuunnittelu kaavoineen joutuu kriisiin, kuten muukin elämä. Mikä on keskustaa, mikä laitaa? Mikä on yksityistä ja mikä julkista tilaa? Missä tehdään töitä ja missä ollaan vapaalla? Mikä kohta on kaupunkia ja mikä maaseutua? Mikä on tehdas ja mikä tuottamatonta tilaa?

Metropolin ominaispiirteitä ovat rajattomuus, heterogeenisuus ja erilaisten asioiden kytkeminen toisiinsa. Tätä metropolimaista muotoa Viren ja Vähämäki ovat hakeneet kirjaansa. Siinä he ovat onnistuneet: kirjana Seutu joka ei ole paikka on hirviö, sekava kasa editoituja muistiinpanoja ja johdonmukaisia osioita. Tekijät luultavasti pitäisivät tätä luonnehdintaa oikeana ja tavoiteltuna.

mooseksentabernaakkeli


II Finanssikapitalismia ei ole ilman yhteistä tuotantoa

Metropolin voi nähdä eräänlaiseksi paluuksi kapitalismin alkulähteille. Pääoma abstraktina arvoa loputtomasti tuottavana koneistona ei nimittäin syntynyt teollisen kapitalismin myötä 1800-luvun tehtaissa vaan 1200-luvun italialaisissa kaupungeissa. Juuri kaupunkien vapaa ja sekalaisesti rönsyilevä, erilaisille elämänmuodoille ja kaupankäynnille avoin ilmapiiri synnytti kapitalismin. Toki kapitalismin globalisoituminen edellytti löytöretkiä, kolonialismia, orjatyövoimaa ja ennen kaikkea teknologiaa ja resursseja, kuten öljyn ja höyryvoiman käyttöönottoa. Itse kapitalismin perusmekanismit syntyivät kuitenkin jo varhaisessa kaupunkiympäristössä.

Viren ja Vähämäki kirjoittavat, että metropolin määritelmä voi olla ”ainoastaan geneettinen” eli metropoli pitää ymmärtää syntyprosessinsa kautta. He etsivät nykyisen metropolin syntyprosessia 1960-luvulta ja luettelevat hahmoja, jotka heidän mukaansa ensimmäisinä ymmärsivät siirtymän metropoliin: ”Hans-Jürgen Krahl ja Länsi-Saksan urbaanit sissisoturit, Pariisin situationistit, Yhdysvaltain länsirannikon feministit, Italian suurten teollisuuskaupunkien operaistit, jotka vähitellen ymmärsivät, että tehtaasta pakenemiseksi on luotava tilaa vapaalle elämälle tehtaan ulkopuolella.”

Fordistisen teollisuuskapitalismin aikana – karkeasti vuosina 1900-1975 – työläiset valtasivat tehtaita. Nyt vallataan kaupunkitilaa, katuja, aukioita, toreja, moottoriteitä ja hylättyjä rakennuksia. Metropolista on tullut keskeinen poliittinen tila, koska suurimmat ja useimmat poliittiset konfliktit käydään kaupunkitilassa ja kaupunkitilasta. Lisäksi metropoli on keskeinen taloudellinen tila, koska tieto- ja palvelutalous sekä niiden päälle rakentuvat finanssimarkkinat elävät metropolin moninaisesta ja rönsyilevästä elämästä.

Jos on lukenut 2000-luvun aktivistiteoreettista verkkolehti Megafonia tai Virenin ja Vähämäen Uudet barbaarit -blogia, tämä osuus analyysista on tuttua. Konsultit ja sosiologit ovat korostaneet jo vuosikymmeniä, että korkeasti koulutettu ja luovilla aloilla toimiva työvoima on kiinnostunut metropoleista juuri niiden moninaisuuden, rosoisuuden ja suvaitsevan ilmapiirin vuoksi. Nykytaloudessa kun ei ole kyse vain tehtaista vaan ennen kaikkea kiinnostavista ympäristöistä.

Ajatellaan esimerkiksi kiinteistötaloutta: tilojen arvo perustuu kaupungin sosiaalisiin ja kulttuurisiin verkostoihin eli siihen, ketkä elävät alueella ja mitä siellä tehdään. Metropolissa kaupunkitilasta itsestään tulee siis tuotantoväline kaikkine ulottuvuuksineen. Tämä on yksi esimerkki siitä, miten arvontuotantoa ei voi enää paikantaa työpaikalle vaan se leviää ympäri katuja. Vastaavasti esimerkiksi MacBookien ja iPhonejen arvoa ei tuota yksin Apple, vaan tuotantoon “osallistuvat yhtä lailla kaikki hyvännäköiset nuoret, jotka istuvat kahviloissa hopeanharmaata läppäriään naputellen”.

Kun tuotanto leviää ympäri kaupunkia, kaupungista tulee kamppailujen kohde ja väline. Perusristiriita on siinä, että metropolitaaninen talous elää jaetusta kielestä ja sosiaalisuudesta, joista se veistää huippuyksilönsä, yleisen mielipiteensä ja arvoa tuottavat ilmaisunsa. Tämä jaettu ja yhteinen kuitenkin kielletään aitaamalla, rajoittamalla ja yksityistämällä. Metropolia ja finanssikapitalismia ei voi olla ilman yhteistä tuotantoa, jota kuitenkin vainotaan jatkuvasti kontrolleilla, jotka vaihtelevat poliisiväkivallasta mielialojen säätelyyn.

Yhteistä tuottavien ihmisten pakeneminen omaehtoiseen elämään yritetään estää esimerkiksi sosiaaliturvan karensseilla, rajaamalla terveydenhoito vain työsuhteessa oleville, kytkemällä asuminen asuntolainaan ja muutenkin painostamalla ihmisiä ottamaan velkaa, tekemällä työstä oleskeluluvan ehto, kontrolloimalla rajoja, ruiskuttamalla ympäristöön epämääräistä riittämättömyyden tunnetta sekä silkalla moralismilla.

Metropolien yhteiskunnalliset liikkeet ja epämääräiset väkijoukot toimivat toiseen suuntaan vaatiessaan ja rakentaessaan maksutonta joukkoliikennettä, halpaa asumista, yhteistä tilaa, alistetusta työstä irrotettua toimeentuloa ja vapaata kaupunkikulttuuria. Kirja päättyy näiden “uusien barbaarien” tarkasteluun.


VÄLIKYSYMYS: Onko Helsinki metropoli?

Suomessa on julkisessa keskustelussa joskus tapana vähätellä Helsingin kokoa. Maailmantalouteen integroituneena finanssi-, design- ja ICT-kaupunkina Helsinki on kuitenkin metropoli. Samoin on yhteiskunnallisten konfliktien näkökulmasta. Enemmistö viime vuosien näkyvimmistä suomalaisista liikkeistä on ilmaissut itseään Helsingin kaupunkitilassa, ja iso osa liikkeistä ja konflikteista on koskenut suoraan kaupunkia, kuten kadunvaltaukset ja katupartiot, kaupunginosaliikkeet, Ravintolapäivä, talonvaltausliikkeet ja 2000-luvun Stop töhryille -kampanjaa vastustavat liikkeet.

Helsingin kaupunkisuunnittelu sen sijaan ei aina tunnu olevan metropolin tasolla. Pääkaupunkiseudulla on esimerkiksi paljon jäänteitä taylorisoivasta ja karun funktionalistisesta kaupunkisuunnittelusta, kuten Tapiola ja Merihaka. Helsingissä on kyllä ollut yritystä sosiaaliseen sekoittamiseen ja heterogeenisten ympäristöjen luomiseen, mutta toistaiseksi se on toteutettu täysin laskelmoidusti ja siitä on jätetty ”aito” katutila pois, mistä Virenin ja Vähämäen käsittelemä Arabianranta toimii esimerkkinä. Arabianrannan rakennustyyli on jokseenkin vastakkaista urbaanin idealle, joka on se, että koskaan ei voi tietää kenet tapaa. Myös Tapiolasta ja Merihaasta voi sanoa samaa.

Helsinki on myös yksinkertaisesti liian pirstoutuneesti ja löyhästi rakennettu. Esimerkiksi kuuluisan The Death and Life of Great American Cities -kirjan kirjoittanut kaupunkitutkija Jane Jacobs katsoi, että hyvän kaupungin asukastiheys on 20 000 asukasta neliökilometrillä. Helsingissä tämä tiheys toteutuu lähinnä Kallion Alppiharjulla.

Kaupungin olemus on sekoittumisessa ja väenpaljoudessa. Jos väentiheys on liian alhainen, väestö tuppaa homogenisoitumaan. (Tähän tiivistyy Suomen historia niin kaupungissa kuin maaseudulla.)

Toisaalta: voiko kaupunkisuunnittelu ikinä ”olla metropolin tasolla”? Kuten Viren ja Vähämäki kirjoittavat, kiinnostavat kaupunkialueet näyttävät syntyvän juuri niille alueille, joita ei ole yritetty suunnitella tai joihin ei ole investoitu, vaan jotka on jätetty omilleen. Kapitalismin luovat keskukset ovat entisiä duunari- ja hippialueita, selkärangattomien työnvälttelijöiden ja hunsvottien pesäkkeitä, kuten San Francisco, New Yorkin omilleen jätetyt taiteilija-alueet ja Euroopan keskiaikaisten kaupunkien keskustat, joilla vapaa kanssakäyminen ihmisten välillä on ollut mahdollista. Niin sanottu luova väki suuntaa juuri sinne, mihin kapitalistit eivät ole investoineet ja missä on halpaa. Siinä vaiheessa, kun sijoittajat saapuvat alueelle kontrolleineen ja hinnankorotuksineen, luovasta ilmapiiristä jää jäljelle lähinnä kivettynyt tavaramuoto.


III Kaupunki-ilma tekee vapaaksi

Seutu joka ei ole paikka on puolueellinen kirja. Se on kirjoitettu uusien työväenliikkeiden näkökulmasta vanhoja poliittisia instituutioita ja työvoimaa alistavia hallinnoinnin keinoja vastaan. Mitään “yhteiskuntatutkimusta” kirja ei ole:

Tällaista ajattelua tuskin voi kutsua tieteeksi, mutta jos kyse olisi tieteestä, niin sellaisesta, joka ei pyri tutkimaan taivaankappaleiden harmonisia lainalaisuuksia vaan tarkastelemaan, miten taivasta vasten voidaan rynnäköidä ja syöstä kiertotähdet radoiltaan, luoda uusia järjestyksiä jotka syntyvät kapinan turbulenssista eivätkä Jumalan tai taloustieteilijöiden harmonisista suunnitelmista. (10)

Puolueellisuus paljastaa, että kaikki muutkin näkökulmat kapitalismiin ovat puolueellisia, vaikka ne esiintyisivät muunlaisina. Esimerkiksi sosiologia on yleensä kansallisvaltion tiedettä, jonka päämääränä on tarjota valtiolle välineitä ihmisten kontrolloimiseen, ja viestintä täyttää samaa tehtävää yritysten kohdalla. Taloustiede taas on tiede, jonka tehtävä on saada kapitalismi näyttämään luonnolliselta, niin kuin teologia toimi keskiaikaisessa yhteiskunnassa.

Vaikkapa sosiologinen näkökulma metropoliin jää Virenin ja Vähämäen mukaan vajaaksi, koska se ei empiriahakuisuudessaan ja puolueettomuuden tavoittelussaan pysty tavoittamaan niitä elämänmuotoja, jotka tuottavat metropolin. Elämä metropoleissa – siis koko metropolin ekologia tiloineen ja ihmisverkostoineen – ei palaudu tilastoitaviin faktoihin, vaan sitä täytyy lähestyä subjektiivisuuksien näkökulmasta. Sama pätee finanssimarkkinoihin. Niitä ei voi ymmärtää syvällisesti pelkän taloustieteen sisällä, vaan on mentävä sinne, mistä finanssitalouskin elää, eli metropolien elämään.

Miksi esimerkiksi siirtolaiset unelmoivat metropoleista? Miten työväen näkyvät ja näkymättömät kamppailut tuottavat kaupunkitilaa? Miten kaupunkikulttuurin kontrollointihankkeet muokkaavat katuja ja kortteleita? Miksi muotiteollisuus ja designerit hakeutuvat tiettyjen metropolien tiettyihin kaupunginosiin? Miten metropoli koetaan?

Kirjan mukaan metropolia hallitseva kokemus on vapaus. Metropoli on vapauden paikka, turvapaikka niille jotka pakenevat patriarkaalisia hierarkioita tai kotipitäjän ankeaa ilmapiiriä, se on ”siis perustavasti paikka johon paetaan ja jossa ollaan paossa, jossa kaikki ovat tavalla tai toisella maanpakolaisia”. Suurkaupunkeihin ovat aina hakeutuneet tutkijat ja filosofit, taiteilijat ja käsityöläiset, pankkiirit ja kerettiläiset.

1800-luvun porvarilliset kirjailijat ja älyköt menivät pahasti harhaan järkyttyessään metropolien sekalaisuudesta ja kiihtyvästä kuhinasta (ja samaa voisi sanoa nykyään niistä, jotka kauhistelevat internetin sekavuutta ja tietovirtojen nopeutta). Metropoli ei ole ajanut asukkaitaan mielipuoliksi, vaan hajamielisiksi. Mutta hajamielisyys ei ole mikään rappiotila. Viren ja Vähämäki esittävät, että hajamielisyys on itse asiassa lähempänä aivojen “luontaista” oleskelutapaa kuin tehtaan tai luostarin rytmiin ankarasti fokusoitunut tietoisuus. Työläisten olikin helpompi sopeutua metropoliin kuin tietoisuuttaan keskittyneesti harjoittavien älyköiden. Metropolissa työläisiä ahdistaa moninaisuutta enemmän se, että yhteistä ja jaettua suljetaan yhteen ja kielletään sen esiyksilöllinen, kommunistinen tai kommonistinen (siis yhteinen) luonne.

Metropoli on siis hajamielisyyden, moneuden ja arvaamattomuuden tila. Sen kaduilla voi joutua yllättävästi tekemisiin kenen tahansa kanssa. Metropoli elämänmuodot ovat monineuvosia kuin Odysseus: on pystyttävä tekemään monia asioita yhtä aikaa, toimimaan nopeasti muuttuvissa ympäristöissä ja tulemaan toimeen hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Juuri tällainen tekemisen ja kokemisen tapa on se, mitä pääoma nykyään tarvitsee ja mitä se yrittää epätoivoisesti kaapata:

Luova talous näyttää tuottavan yhtäältä kovapalkkaisia työpaikkoja muutamille huippuosajille, mutta pääasiallisesti erittäin prekaareja freelance- tai pätkätöitä laajalle kulttuuriproletariaatin joukolle sekä luovan eliitin tarvitsemalle usein laittomasti maassa olevalle palvelusväelle. […] Kulttuurialan taloudelliset innovaatiot perustuvatkin erilaisten alakulttuurien piirissä syntyneiden keksintöjen kaappaamiseen (siksi tietenkään alakulttuurit sinänsä eivät ole minkäänlainen uhka tai vastarintaa nykykapitalismille). Metropolien katvealueilla päivästä toiseen selviytyvät siirtolaiset ja prekaarit monisählääjät ovat todellinen luova luokka, jonka yhteisesti tuottamaa arvoa finanssikapitalistit kaappaavat! (122-123)

010-metropolis-theredlist


IV Miksi kapitalistit luopuisivat vallasta?

Palkkatyö ei enää vakauta ja turvaa elämää, vaan pikemminkin siitä on tullut elämän epävarmuuden lähde. Palkat ja palkkiot heittelevät epävarmasti ja niistä täytyy neuvotella koko ajan. Työn sisältö muuttuu jatkuvasti, työpaikat liukuvat alta, osaamis- ja tulosvaatimukset kasvavat, työhön pitäisi laittaa oma persoonallisuus koko ajan intensiivisemmin, työtä pitäisi tehdä myös vapaa-ajalla ja samalla pitäisi kasvattaa omaa inhimillistä pääomaansa seuraavaa työtä varten.

Palkkatyön kriisi on nostanut suurta haikailua hyvinvointivaltion kultakautta kohtaan. Suomessa tämä on ilmennyt vasemmistolaisten kiinnostuksena moderniin rahateoriaan ja jälkikeynesiläiseen talouspolitiikkaan. Niiden pohjalta on ehdotettu poliittista hanketta valtion rahapoliittisen suvereeniuden valtaamiseksi, jotta talous ja työllisyys saataisiin mielekkääseen kasvuun kysyntävetoisella mallilla, johon kuuluisi esimerkiksi koulutukseen ja terveydenhuoltoon investoiminen, sosiaaliturvan uudistaminen ja työtakuuohjelma, joka poistaisi vapaaehdottoman työttömyyden. Virenin ja Vähämäen kirjan pohjalta voi kysyä, kuinka paljon tällainen poliittinen mielikuvitus on kiinni fordistisen ajan luokkakompromississa ja menneen maailman nostalgiassa.

Ihmiskasvoisen kapitalismin kultakausi 1950-luvulta 1970-luvun loppuun perustui moniin tekijöihin, joita ei ole enää olemassa. Ensiksi Bretton Woods -järjestelmä sääteli pääomaliikkeitä, tuontia ja valuuttakursseja. Toiseksi jyrkästi ensimmäiseen ja kolmanteen maailmaan jakautunut työnjako takasi teollisuusmaille halvat raaka-aineet.

Kolmanneksi ei ole edes selvää, mitä valtion suvereenius tarkoittaa. Valtio ei nimittäin ole monoliitti vaan kimppu moninaisia instituutioita ja toimintoja, joita määrittävät yhteiskunnalliset konfliktit ja voimasuhteet. Kaavamaisesti ilmaistuna valtioiden rooli kapitalismissa on pääomasuhteen ylläpitäminen. Se tapahtuu estämällä työläisiä uusintamasta työvoimaansa itsenäisesti, siis tukkimalla työläisten pakoreitit, tuottamalla subjektiivisuuksia ja ylipäänsä sääntelemällä omaehtoisen elämän mahdollisuutta. Tätä varten valtiolla on poliisi, sosiaalihuolto, koululaitos, pankki ja verottaja. Mitä siis tarkoittaa valtion suvereeniuden haltuunotto ja voiko sitä käsitellä pelkän rahapolitiikan näkökulmasta?

Neljänneksi keynesiläiset teoriat oikeastaan olettavat (kuten Viren ja Vähämäki muotoilevat), ettei kapitalismia ole olemassa. Keynesiläiset haluavat keskittää pääomia tuotannolliseen toimintaan finanssimarkkinoilla tapahtuvan spekulaation sijaan. Finanssimarkkinat ovat kuitenkin täydellisesti läpäisseet kapitalismin tehtaineen ja luottokortteineen fordismin kriisin jälkeen. Finanssoituminen on ollut pääoman vastaus fordismin ongelmaan ja kapitalismin kulta-ajan kamppailuihin, ja finanssipääomasta on tullut pääoman hallitseva muoto, joka nykyään organisoi kapitalismin tapoja tuottaa ja realisoida lisäarvoa.

On vaikea nähdä, miten finanssikapitalistit suostuisivat jälkikeynesiläisten elvytyssuunnitelmiin. Se nimittäin vaatisi, että kapitalistit suostuisivat leikkaamaan voittojaan nyt ja keskittymään tuottoihin pitkällä aikavälillä. Pääoma ei kuitenkaan laskelmoi voittoja rationaalisesti pitkällä aikavälillä, vaan lisäarvo halutaan mahdollisimman nopeasti. Ehkä kapitalismin kansituolien järjestelyyn keskittyvää jälkikeynesiläisyyttä voisi hieman ilkeästi nimittää jonkinlaiseksi utopistiseksi sosiaalidemokratiaksi: halutaan maltillista muutosta, joka on kuitenkin mahdotonta, jos katsotaan historiallista tilannetta ja todellisia olosuhteita.

Ennen kaikkea yhteiskuntaa järkevästi uudistavilta keynesiläisiltä jää huomaamatta, että pääoman päämääränä ei ole välttämättä rationaalinen voittojen maksimointi vaan vallan kasvattaminen. Kapitalismin ydinongelma ei ole jokin tuottokalkyyli vaan pääoman yhteiskunnallinen valta suhteessa työvoimaan (ja koko planeettaan). Kapitalismi ei ole pelkkä taloutta, vaan yhteiskunnallista valtaa. Se on järjestelmä, jossa sijoittajien valtaa suojellaan viime kädessä vaikka ydinaseilla, kuten Terry Eagleton on muotoillut. Miksi kapitalistit haluaisivat luopua yhteiskunnallisesta vallastaan keynesiläisten taloustieteellisen argumentaation edessä?

Viidenneksi fordistinen keskiluokka oli paitsi tulonjakoa ja palkkatyötä myös tietynlainen elämänmuoto, kuten Viren ja Vähämäki kärjistävät:

tehtaassa liukuhihnan ääressä työskentelevä valkoihoinen mies, joka sen sijaan että ryhtyisi kapinoimaan tappavan tylsiä työoloja vastaan tyytyy siihen, että saa ostaa palkallaan uuden auton aina viiden tai kymmenen vuoden välein ja purkaa lihasjännityksensä työpäivän jälkeen moottoritiellä matkalla velaksi ostettuun omakotitaloonsa. Kotona odottaa vaimo, joka huolehtii ilman omaa rahatuloa seuraavan työläissukupolven kasvattamisesta, miehensä vaatteiden pesusta, ruokkimisesta ja seksuaalisista tarpeista. Muut kuin valkoihoiset – Yhdysvalloissa mustat ja Länsi-Euroopan maissa siirtolaiset – on eristetty omille asuinalueilleen ja jätetty kilpailemaan matalapalkkaisista työpaikoista.

Siksi ei olekaan sattumaa, että kun menneisyyteen juuttunut työväenliikkeemme haaveilee paluusta vakituisiin työpaikkoihin ja kunnialliseen kansalliseen kapitalismiin, se päätyy äkkiä myös vaatimaan perinteisten perhearvojen palauttamista kunniaan ja naisten palauttamista ruotuun. Perussuomalaiset vievät vakituisten työpaikkojen ja kansallisen itsenäisyyden haikailun loogiseen johtopäätökseensä. (41-42)

Minkälaisia elämänmuotoja hyvinvointivaltion paluuta peräänkuuluttavat poliitikot ja tutkijat haluavat mahdollistaa?

Keynesiläiset uudistukset on tietysti mahdollista toteuttaa luokkataistelun kautta, siis pakottamalla kapitalistit niihin. Mutta työläisten kokemusten jakamisen ja yhteisen kamppailun rakentamisen sijaan vasemmistossa vedotaan “objektiivisiin” faktoihin ja taloustilastoihin. Ja jos joku sitten avaa keskustelun luokkataistelusta, miksi ottaa toiminnan malliksi mennyt kulta-aika? Miksei vaadita vaikka “täysin automatisoitua luksuskommunismia”?

Nostalgian lisäksi nykyinen kriisi voisi ohjata huomaamaan, että kapitalismi ei ole koskaan – edes kuuluisan fordistisen yhteiskuntasopimuksen aikana – perustunut vain vapaaseen palkkatyöhön, vaan myös esimerkiksi orjatyöhön, kuten nykyisin karkotusuhan alla elävien siirtolaisten työhön. Sekä ”porvarilliset” taloustieteilijät että marxilaiset ovat keskittyneet liikaa työn muodolliseen ja näkyvään muotoon eli työsopimuksen alaiseen palkkatyöhön. Virenin ja Vähämäen mukaan pitäisi tutkia enemmän sitä, minkälaista palkkatyön jälkeinen ja ulkopuolinen epävapaa työ eli tuotantovälineitä omistamattomien ihmisten työ on. Minkälaisia orjatyön ja palvelutyön muotoja metropoleista löytyy?

Vanha vasemmistolainen utopia on nyt eräässä mielessä toteutunut: kaikki paiskivat töitä. Mitä palkkatyöhön tulee, sen muutos on ajanut työväenliikkeen sekä anarkistien kaltaiset antikapitalistiset liikkeet syvään kriisiin. Työväenliike on vastustanut ”herrojen vapaamatkustusta” ja vaatinut, että koko maailma tekee yhdessä töitä. Nyt tämä tavoite on tavallaan toteutunut: Yahoon toimitusjohtaja Marissa Mayerin kerrotaan tehneen Googlella 18 tuntia töitä vuorokaudessa.

Enää ei ole SAK:n vuoden 2006 vaalimainoksen kuvailemia ”laiskoja kapitalisteja”. Kaikki muutkin ihmiset on laitettu töihin, tosin vain osalle maksetaan työstä palkkaa.


V Katumaasturi ja omakotitalo

Tila ei ole Virenille ja Vähämäelle vain tyhjää, homogeenista, neutraalia ja ekstensiivistä, vaan se koostuu muun muassa intensiivisistä altaista, virtauksista ja kaoottisista pyörteistä. Metropolin tilaa kuvaavat käsitteet tulevat hydrauliikasta: virrat, kuumat lähteet, altaat. Metropoleja kuvailevat tutkijat käyttävät innoituksenaan myös uudempaa fysiikkaa, joka tarkastelee turbulensseja, pyörteitä ja virtauksia. Epälineaarinen dynamiikka korvaa kiinteiden kappaleiden mekaniikan, koska metropolin asukkaiden kokemusta voi kuvata juuri tällaisten käsitteiden avulla, Viren ja Vähämäki kirjoittavat.

Tässä näkyy myös yksi kirjan pienistä heikkouksista. Virenin ja Vähämäen lainaamat fysiikan ja hydrauliikan käsitteet ovat epäinhimillisiä tai jopa inhimilliselle vihamielisiä. Siksi niitä sovellettaessa pitäisi ajatella epäinhimillisesti, käsitteiden olisi leikattava ulos ihmisistä ja ihmisten läpi. Viren ja Vähämäki ovat kuitenkin hyvin ihmiskeskeisiä ajattelijoita. Kaikesta humanisminvastaisuudesta huolimatta he puhuvat koko ajan ihmisestä, inhimillisestä ja ihmisten subjektiivisuuksista. Metropoli on kuitenkin myös epäinhimillisen, koneellisen ja eläimellisen seutua.

Uudet käsitteet myös tuovat mukanaan luonnontieteiden vaikeuden ja abstraktiuden. Toisaalta metropolin asukkaiden elämä todella on vaikeaa ja abstraktia. Prekaaria elämää eivät niinkään uhkaa konkreettiset asiat, kuten huono sadekausi, pakkanen tai ukkosmyrskyt, vaan uhkat ovat abstraktimpia ja epämääräisempiä: epävarma toimeentulo, epävarmuus itsestä, riittämättömyys, arjen häilyvyys, mahdottomuus suunnitella, vaikeus luottaa itseen ja toisiin.

Otan esimerkiksi yhden Virenin ja Vähämäen käyttämän käsitteen: pyörre. Pyörre kuvaa metropolin elämää muutosten sarjana, jolta puuttuu koordinaatisto. Kirjassa pyörrettä käsitellään singulariteetin käsitteen avulla. Singulariteetti on peruuttamattoman muutoksen piste, esimerkiksi matemaattisen funktion olennainen muutos tai “astrofysiikassa aika-avaruuden vääristymä, jossa jokin suure on äärettömän suuri, joten se ei käyttäydy tunnettujen fysiikan lakien mukaan” (Wikipedian määritelmä, jonka Viren ja Vähämäki muuten kopioivat kirjaansa kommunismin hengessä sanatarkasti ilman viitettä).

Ulkoiset singulariteetit ovat riippuvaisia koordinaatistosta. Esimerkiksi paraabelin huippukohta on tällainen singulariteetti. Sisäiset singulariteetit puolestaan eivät ole riippuvaisia ulkoisesta koordinaatistosta. Näitä ovat esimerkiksi infleksiot eli pisteet, joissa käyrän kaarevuus muuttuu tai jossa viivat muuttavat luonnettaan. Infleksio avaa virran pyörteeksi. Pyörre taas on kuvio, jossa on pelkästään puhtaita kaarevuuksia eli sisäisiä singulariteetteja. Virenin ja Vähämäen ajatuksena on, että työ ja tuotanto ovat autonomisissa muodoissaan pyörremäisiä sisäisiä singulaarisuuksia, mutta pääoma yrittää ulosmitata niistä lisäarvon jähmettämällä ne ulkoisella koordinaatistolla. Kuten sanottua, tällainen käsitteiden työstäminen on välillä vaikeaa ja abstraktia, mutta ehkä juuri siksi kirja todella tavoittaa jotakin elämästä metropolissa.

Seudun joka ei ole paikka tilaa käsittelevät osuudet kuvaavat hienosti ympäristön yhteyttä subjektiivisuuden muokkautumiseen ja kaupungin konflikteihin. Esimerkiksi maksukykyiset pakenevat saastunutta (tai saastuneeksi kuviteltua) tilaa kauemmas esikaupunkeihin ja suojelluille alueille. He kulkevat töihin panssaroidulla citymaasturilla, joka pitää ulkona sekä saasteet (vaikka tuottaakin niitä koko ajan lisää) että kaupungin “ihmisroskat”, kuten mustaihoiset slummiutuvien alueiden asukit, kerjäläiset ja kodittomat. Auton ja omakotitalon sommitelmaan rakentuu subjektiivisuus, joka yhtäältä mieltää itsensä autonomiseksi ja vaurautensa omalla työllä ansainneeksi yksilöksi ja joka toisaalta kuitenkin ”pelkää jatkuvasti kuoren aina väistämättä täysin hatarasti ulos aitaamaa metropolin kuhinaa”. Kapitalistinen tapa rakentaa kaupunkiympäristöä vie tilaa vapaalta ja maksuttomalta kanssakäymiseltä. Autoihin, työpaikkoihin ja shoppailuun keskittyvä kaupunkirakentaminen pyrkii minimoimaan ”turhan harhailun” ja yllättävät kohtaamiset.

Yksityisautoja varten rakennettu kaupunki on monella muullakin tapaa yksityinen kaupunki. Siinä liikkumisen mahdollisuuksia määrittää suoraan kyky ostaa oma auto ja maksaa kalliita vakuutuksia, siis raha. Raha taas on nykykapitalismissa keskeinen valtasuhde: rahan hankkimisen tarve ohjaa ihmisiä pääomalle alistettuun työhön.

Nykyisin tilan organisointi selkeästi rajoittaa ja estää uudenlaisten, ei-yksilöllisten ja pääomasta vallasta vapaampien urbaanien elämänmuotojen luomista. Esimerkiksi rakennusteollisuus on Suomessa muodostunut tavalla, joka suoraan vastustaa yrityksiä tuottaa yhteistä katutilaa. Rakennusfirmat nimittäin eivät halua rakentaa katutilaa, koska sitä ei voi myydä, toisin kuin vaikkapa parkkipaikkoja. Nykyään rakennusfirmat saavat isoimmat rahat juuri sisätöistä, kuten tapetoinnista, sähköjohtojen vetämisestä, keittiökoneista, väliseinistä ja niin edelleen. Tämä sisätiloihin ja aidattuihin alueisiin painottuva asetelma hävittää metropolin avointa luonnetta.

Viren ja Vähämäki näkevät militarisoidut urbaanit alueet kapitalistisen kaupunkisuunnittelun tulevaisuuden malleina. Sotilaallinen suunnittelu ja sotavarustukset ovat aina olleet tärkeä osa kaupunkisuunnittelua alkaen varhaisten kauppakaupunkien muureista. Nykyään voi tarkastella esimerkiksi Israelin miehittämiä palestiinalaisalueita. Eyal Weizmanin Hollow Land -kirja kertoo miehitysalueiden kaupunkitekniikasta: miten ikkunat suunnataan, miten ikkunoiden lasi on sellaista, että juutalaiset näkevät palestiinalaiset mutta ei toisin päin, miten katuja korotetaan siten, että juutalaiset liikkuvat ylempänä ja palestiinalaiset kävelevät alempana; miten yksi väestö painetaan näkyvistä ja toinen korotetaan normiksi.

Ei ole vaikea kuvitella tällaisen mallin leviävän ensin metropolien finanssialueille, sieltä ylemmän keskiluokan aidattuihin yhteisöihin ja lopulta vanhoille työväenluokan asuinalueille, jotka luovan luokan boheemit porvarit ovat omineet itselleen. Jos halutaan etsiä toisenlaista kaupunkikehityksen mallia, voidaan lukea Mike Davisin slummeista ja faveloista kertovaa Planet of Slumsia. Tai ehkä nämä mallit eivät sulje toisiaan pois: metropoliin mahtuu kaikenlaisia vyöhykkeitä slummeista finanssipalatseihin ja pittoreskeista ravintola-alueista sotilasleireihin. Metropolissa sekä elämän ja vastarinnan että niihin kohdistuvien kontrollien kirjo on valtava ja moninainen.

Canto03


VI Suuri kieltäytyminen

Marxilaiset tavat tarkastella kapitalismia voi jakaa karkeasti kahtia. Kapitalismi voidaan kohdata idealisoituna järjestelmänä, jolloin korostetaan sen globaalia ja kokonaisvaltaista toimintatapaa (ekonomismi, strukturalismi, kapitalismin objektiiviset ristiriidat jne.), tai sitä voidaan tarkastella ensisijaisesti työvoiman kamppailujen näkökulmasta (subjektiivisuus, anarkistit, autonomit jne.). Marxin omaa tuotantoa on luettu molemmista suunnista, ja joskus eri teokset luokitellaan eri perinteisiin: Pääomaa painottavat rakenteellisen ja systeemisen analyysin kannattajat, Grundrisseä subjektiivisen näkökulman leiri.

Joissakin marxismin suuntauksissa työläisten kapinoita ja yhteiskunnallisia liikkeitä korostetaan niin paljon, että koko kapitalismin historia muutoksineen näyttäytyy pelkkänä reaktiona niihin. Eurooppalainen autonomimarxismin perinne on näkyvin esimerkki tästä ”subjektivistisesta” lähestymistavasta. Tutkijaliitto, verkkolehti Megafoni ja sekalaiset aktivistit toivat autonomihenkisen kapitalismitutkimuksen Suomeen 2000-luvun alussa. Viren ja Vähämäki kuuluvat nimenomaan tähän perinteeseen.

Italian 1960-luvun operaismo-liikkeen ja 1970-luvun autonomien teoriakeskusteluissa muun muassa Mario Tronti ja Antonio Negri esittivät ”perspektiivin nurinkääntämisen teesin”. Tavanomaisessa marxilaisessa perspektiivissä pääoman ja työvoiman välinen suhde on selvä alistussuhde: pääoma on ensisijainen ja ylempi elementti, joka käskyttää työvoimaa ja jonka kehitykseen työvoima joutuu mukautumaan. Tronti kääntää perspektiivin nurin vuonna 1962 julkaistussa artikkelissaan ”Lenin Englannissa”:

Myös me olemme asettaneet pääoman kehityksen ensisijaiseksi ja työläisten taistelut sen seuraukseksi. Tämä käsite on virheellinen ja meidän on käännettävä asetelma päälaelleen, käännettävä polariteetit ja aloitettava uudestaan alusta, ja alku on työväenluokan luokkataistelu. Yhteiskunnallisesti kehittyneen pääoman tasolla kapitalistinen kehitys muuttuu työväenluokan taisteluille alisteiseksi. Se seuraa niitä ja se säätää tuotantonsa poliittisen mekanismin niiden mukaan.

Trontin teesin mukaan luokkataistelu on ensisijainen ja pääoma kehittyy reagoimalla siihen. Nurinkääntämisen teesi löytyy myös kymmenen vuotta Trontin artikkelin jälkeen julkaistusta Anti-Oidipuksesta, jossa Gilles Deleuze ja Félix Guattari kirjoittavat, että kapitalismin ”kehityksen ratkaisevana tekijänä on tarkasteltava voimakkaan työväenluokan järjestäytymistä, luokan, joka vaatii tasaista ja runsasta työnsaantia ja pakottaa kapitalismin lisäämään aksioomia” (2010, s. 288). Myöhemmin autonomit katsoivat, että esimerkiksi postfordistinen tieto- ja tunnetalous joustavine tuotanto- ja kontrollimuotoineen on seurausta nimenomaan 1960-luvun lopun kapinoista, joissa työväki kieltäytyi fordismin yhteiskuntasopimuksesta ja halusi ulos tehtaista.

Nurinkääntämisen teesi esitetään joskus hyvin kärjistetyssä muodossa, jonka mukaan muutamat liikkeet ja toimijat yksin aiheuttivat siirtymän fordismista postfordismiin, kuriyhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan ja niin edelleen, siis että kapitalismin muutokset olisivat yksinomaan yhteiskunnallisen liikehdinnän seurausta, eikä yhteiskunnan muilla prosesseilla olisi suurta merkitystä. Silloin väite jää enemmän optimistiseksi opinkappaleeksi kuin selitykseksi tai hedelmälliseksi työkaluksi. Myös Virenin ja Vähämäen kirjasta voi saada vaikutelman, että liikkeet eli jo mainitut “Länsi-Saksan urbaanit sissisoturit, Pariisin situationistit, Yhdysvaltain länsirannikon feministit, Italian suurten teollisuuskaupunkien operaistit” ikään kuin yksin aiheuttivat siirtymän ulos tehdasyhteiskunnasta nykyaikaiseen metropoliin. Viren ja Vähämäki kirjoittavat esimerkiksi:

1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa kiihtyneet yhteiskunnalliset taistelut – sosiaaliturvakamppailut, Vietnamin sota, öljykriisi – johtivat inflaation kiihtymiseen ja lopulta koko fordistisen kompromissin hajoamiseen. (29)

Seutu joka ei ole paikka antaa aiempaa enemmän lihaa teesille. Viren ja Vähämäki kuvailevat esimerkiksi, kuinka 1960-luvulla sosiaaliturvansaajien järjestäytyminen Yhdysvalloissa johti siihen, että julkiset menot kasvoivat voimakkaasti ja niiden rahoittamiseksi osavaltioiden oli suunnattava kohti finanssimarkkinoita. Samalla pääoman valta yhteiskuntaan heikkeni, koska työläisillä oli mahdollisuus saada rahatuloa ilman alistettua palkkatyötä. Kun osa työläisistä mieluummin kuunteli Doorsia ja kiersi harrastamassa seksiä kuin paiskoi töitä, pääoman kaavan toteutuminen täytyi järjestää uusiksi. Ylipäänsä kapitalismissa työn arvon määrittää työläisten mahdollisuus kieltäytyä siitä. Kieltäytymistä voi ajatella esimerkiksi työläisten yleisen neuvotteluvoiman tai työstä irrotetun toimeentulon kautta.

Kun “työläiset halusivat kieltäytyä kokonaan puuduttavasta tehdastyöstä, sosiaaliturvan saajat kieltäytyivät kontrollista ja kupongeista, naiset kieltäytyivät ilmaisesta kotityöstä ja siirtomaat kieltäytyivät tuottamasta raaka-aineita puoli-ilmaiseksi” ja kun työtaistelut kiihtyivät 1970-luvulla, fordismi päätyi kriisiin, Bretton Woodsin säätelyjärjestelmä kaatui ja pääoman täytyi organisoitui uudelleen. Vastavoimaksi kapitalistit ulkoistivat teollisuustyön kolmanteen maailmaan, prekarisoivat työmarkkinat ja hyvinvointivaltion instituutiot ja ennen kaikkea aloittivat kapitalismin voimakkaan finanssivetoistumisen. Miten kieltäytyä tästä?

12_the_great_refusal


VII Aivot ja kieli

Aivotutkimusta, mielenfilosofiaa ja kieltä käsittelevät luvut ovat ehdottomasti kirjan parasta ja omaperäisintä aluetta. Viren ja Vähämäki rinnastavat ihmisaivot ja kielelliset järjestelmät metropoliin. Sekä metropolissa että kielessä että aivoissa ajattelu, affektit ja havainnot ovat jaettuja ja yhteisiä, esiyksilöllisiä. ”Metropoli laittaa ihmisen aivot töihin, koska aivot ovat metropoli. Työläiset haluavat elää metropoleissa, koska metropolit kuhisevat jo heidän aivoissaan.” Aivotutkimuksen mukaan aivot eivät ole vain yksilön päässä, vaan ne vaativat toimiakseen hajautuneen ja yhteistyötä tekevän sosiaalisen, sensorisen, motorisen, kognitiivisen, biologisen jne. verkoston. ”Aivot ovat siis yhteiskunnallinen avoin systeemi. Siksi looginen ajattelu, tunteet tai muisti eivät ole yksilön vaan aivo-verkoston tai aivo-laitteiston ominaisuuksia. Yhteiskunnalliset suhteet, vallan ja vapauden suhteet läpäisevät aivosolujen väliset kytkennät.”

Aivot muovautuvat jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Ne ovat virtapiiri, joka on osa isompaa yhteistä ja esiyksilöllistä yhteiskunnallisista prosesseista koostuvaa virtapiiriä. Yhteydet ratkaisevat, eivät sisällöt: aivosolun sisältö on vähemmän tärkeä kuin solujen väliset kytkennät. Koska aivot ovat avoin systeemi, joka muodostuu vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa, deterministiset biologiset tai evoluutiopsykologiset ideat ovat jo lähtökohtaisesti järjettömiä. Sama pätee kaupunkisuunnitteluun: metropoli on avoin systeemi, eikä sen kohtaloa ratkaisu etukäteen mikään lähtökohta tai suunnitelma. Se on aina jossain määrin ennustamaton ja hallitsematon.

Tämä osuus on mielenfilosofian kritiikkinä erittäin taitava. Erityisen kiinnostavaa Virenin ja Vähämäen aivoajattelussa on heterogeenisten tekijöiden huomioiminen: toisin kuin muutamassa kohdassa kirjan toisissa luvuissa, subjektiivisuus ja työvoiman tietoinen tahto eivät hallitse kaikkea, vaan ajattelu huomioi biologian, arkkitehtuurin ja muut ei-inhimilliset tasot. Teksti on myös parhaita länsimaisen subjektikäsityksen kritiikkejä mitä olen lukenut vuosiin. Jos halutaan kehittää todella ”kommunistista” filosofiaa, ajattelun kollektiiviluonteen osoittaminen aivotutkimuksen avulla vaikuttaa toimivalta lähtökohdalta.

Ajattelun ja toiminnan yksiköt ovat siis järjestelmiä, joiden rajat eivät ole suljettuja eivätkä vastaa ihmisyksilön, tietoisuuden tai biologisten aivojen rajoja vaan hajautuvat ympäristöön. Gregory Batesonia mukaillen voi sanoa, että pelkät aivot tai yksi ihminen ei ajattele, vaan ajattelun yksikkö on aina aivojen, työkalujen ja ympäristön sommitelma. Samoin tietotyötä ei tee sankariyksilö läppärinsä kanssa, vaan työssä on aina kokonainen verkosto. Aivotutkimuksen avulla on näin mahdollista paikallistaa ajattelua ja politisoida tilallisuutta, sillä ei voi olla olemassa ajattelua ilman tilaa ja tilaan levittäytyviä verkostoja.

Samalla tila ei koskaan ole neutraalia fysikaalista mitä-tahansa-tilaa, vaan aina rakennettua, ehdollistavaa ja toimijaverkostojen mukana elävää ympäristöä. Edelleen teksti osuu kipeästi sosiologian lempikäsitteisiin, kuten yksilöön, identiteettiin ja rakenteeseen. Yksilö syntyy aina jaetuista verkostoista ja on itsessään moneus, rakenteet täytyy korvata rajapinnoilla ja virtapiireillä ja identiteetin käsite täytyy hylätä, koska sillä on viitattu yksilön ja rakenteen välikohtaan, mikä ajattelutapa periytyy lähinnä nationalistisesta metodologiasta. “Siten irtautuminen kansallisvaltioon sidotuista käsitteistä ja yksilöön sidotuista käsitteistä ovat sama asia. Modernien yhteiskuntatieteiden rakkain käsite, yhteiskunta, merkitsee nimittäin aina kansallisvaltiota, ja yhteiskunnan ja yksilön välinen dialektinen suhde on aina nimenomaan yksilön suhde kansakuntaan ja kansallisvaltioon.”

Tietysti voisi kysyä, miksi juuri metropoli vastaa aivoja, miksei vaikka sademetsä? Sekin on heterogeeninen, erittäin monimutkainen ja avoin järjestelmä, kuten aivot ja metropoli. Gilles Deleuze ja Félix Guattari, joihin Viren ja Vähämäki jatkuvasti viittaavat vähintään epäsuorasti, puhuivat aivoista nimenomaan sienirihmastoina ja parvina. Metropoli kyllä koostuu rihmastoista ja parvista, mutta se ei ole ainoa eikä välttämättä etuoikeutettu ympäristö niille. Entä miten käsittää metropolin mikrotason rihmastojen ja suuremman tason organisaatioiden yhteyksiä?

Seutu joka ei ole paikka osoittaa kerta toisensa jälkeen, miten ihminen eriytyy yksilöksi monista esiyksilöllisistä ja yhteisistä kyvyistä: aistihavainnosta, motoriikasta, affektiivisuudesta ja kielestä. ”Kaikilla näillä alueilla täytyy tapahtua toimintojen eriytymistä, tietyn toiminnon kristallisoitumista hajautuneista verkostoista.” Kuitenkin kielellä on Virenin ja Vähämäen mukaan erityisasema yksilöitymisen prosessissa. Kieli nimittäin liittyy olennaisesti kaikkeen yhteistyöhön, jota aivojen eri alueet tekevät. On viitteitä, että evoluutiossa kieli seurasi mekanismista, ”jonka alkuperäinen tarkoitus oli toisten toiminnan ymmärtäminen, ajattelun jakaminen”. Kieli lävistää sekä esiyksilöllisen että yksilöllisen. Samalla se on selkein esimerkki jaetusta. Kuten Wittgensteinin motto kuuluu, ei voi olla yksityistä kieltä. Kieli saa merkityksensä vain yhteisestä ja jaetusta. Kieli on luonteeltaan kommunistinen, kuten aivotkin.

Mitä tekemistä kielellä on sitten metropolin kanssa? Metropoli on Virenin ja Vähämäen mukaan yhä enemmän kielellinen ja semioottinen. Se koostuu rakennusten ja katujen lisäksi ihmisten toiminnasta, lausumista, kytkeytymisistä ja virtuaalisista kappaleista. Kieli on aina poliittista ja yhteiskunnallista, ja kielellisiä elementtejä täytyy tutkia aina yhdessä ei-kielellisten elementtien kanssa. Kielen perusyksikkö on lausuma, ja se edellyttää aina sosiaalisen tilanteen. Tai tarkemmin sanoen lausuma ei ole lingvistinen yksikkö eikä lause, vaan yksittäinen teko, joka saa merkityksensä sommitelmasta, jonka osa se on. Kielitieteellinen näkemys kielestä abstraktina systeeminä (Saussure) liittyy kansallisvaltioon, jonka instituutiot määrittävät ”oikean” ja ”kokonaisen” hegemonisen kansallisen kielen. Kansallisvaltion tavoitteena on aina ollut hallinnon keskittäminen. Siksi perinteisessä kielitieteessä murteet, slangit, paikallisuudet ja erot tukahdutetaan ja tungetaan poliittisten instituutioiden tuottamiin muotteihin.

Metropolissa näkyy, kuinka esimerkiksi palvelutyöhön kuuluu aina kommunikatiivisia elementtejä, koska palvelu- ja tunnetyö edellyttävät oikeanlaista kommunikaatiota. Kieli vastaa kysymyksiin, kuten miten käsitteellistää eroja ja hierarkioita ei-teollisten työmuotojen välillä ja mihin liittyvät erot maahanmuuttajasiivoojien ja luovan luokan välillä. Miksi esimerkiksi toimistosiivoojiksi palkataan aina naisia ja nimenomaan maahanmuuttajia? Koska he pysyvät näkymättöminä. Valkoinen mies palvelijana aiheuttaisi huonoa omatuntoa. Mustaihoinen nainen kommunikoi paitsi ihonvärillään ja taustalla pysyvällä käytöksellään myös puheellaan, joka osoittaa hänen etäisen paikkansa hierarkiassa. Samasta syystä hän ei kuitenkaan voi olla eturivin asiakaspalvelija: hänellä ei siirtolaisena ole oikeaa murretta ja nuottia kielessään, hän ei pysty palvelemaan oikealla tavalla. Yhdysvaltojen metropoleissa nähdään laaja hierarkkinen asteikko asiakaspalvelijoita tiskiltä takahuoneen siivoojaan, ja usein roolit erottaa toisistaan juuri kieli. Kieli iskostuu ruumiiseen eikä opittua kieltä ole helppo muuttaa: jos syntyy ja kasvaa köyhien mustaihoisten alueella, alueen aksentista on vaikea päästä eroon, se leimaa ihmistä hyvin ruumiillisesti.

Nykykapitalismissa arvostetuimpia, siis korkeimmin palkattuja ja siten työvoiman hierarkiassa ”korkeimpia” näyttävät olevan tiukasti kodifioidut tyylilajit, jotka tekevät mahdolliseksi muun tuotannon organisoinnin. Kielestä, ja nimenomaan tuotantoa organisoivasta, yrityksen organisaatiota luovasta kielestä on tullut keskeinen tuotantovoima.

Tiivistettynä: Kaikki semioottinen on ilmaisua yhteisestä ja jaetusta, kaikki on yhteistä puhetta maailmasta. Idea erillisestä minästä on yhteiskunnallisten prosessien tulos. Minän itsenäisyys on “käytännöllisen järjen postulaatti” eikä mikään ontologinen tai metodologinen lähtökohta. Siinä missä kansallisvaltio pyrki ja osittain pyrkii edelleen keskittämään, rajoittamaan ja paloittelemaan niin kieltä kuin yhteisöjäkin, nykykapitalismi pyrkii päinvastoin hajottamaan ja levittämään molempia, hallitsemaan monia monina. Metropolitaaninen talous elää jaetusta kielestä ja jaetusta sosiaalisuudesta, joista se eriyttää ja veistää huippuyksilönsä, yleisen mielipiteensä ja arvoa tuottavat ilmaisunsa. Samalla se kieltää omat ehtonsa eli yhteisen maaperän ylistäessään yksityisomaisuutta, rajaamista, aitaamista. Metropolien yhteiskunnalliset liikkeet toimivat päinvastoin pyrkiessään kaatamaan raja-aitoja, jakaessaan yhdessä tuotettuja sisältöjä, puhkaistessaan yksilöiksi kapseloituja aivoja.

kowloon1


VIII Lopuksi

Jos Seutua joka ei ole paikka ajatellaan perinteisenä kirjana, se on ongelmallinen. Teos on hatarasti kustannustoimitettu. Siinä on valtavasti toistoa, samat fraasit toistuvat jopa peräkkäisillä aukeamilla. Kirjasta olisi helposti voinut leikata kymmeniä tai jopa satoja sivuja ilman että sisältö olisi vähentynyt. Puolivälin jälkeen kirjan rakenne hajoaa muistiinpanomaiseksi. Teksti on täynnä ylimielisiä piikittelymaneereja ja itsevarmaa ruiskintaa olkinukkeja vastaan. (Eräs tuttu kääntäjä sanoi kerran minulle, että Viren ja Vähämäki olisivat maailmanluokan kirjoittajia, jos he vain vähentäisivät epämääräisiä ja paranoideja solvauksiaan ja jos heitä käännettäisiin englanniksi.)

Kuten aikaisemmassa Marx-kirjassaan, kirjoittajat puhuvat vastustajistaan yleensä passiivis-aggressiiviseen sävyyn nimiä mainitsematta. Vihollisten väitetään käyttävän “idioottimaisia” ja vanhentuneita käsitteitä, kuten “totaliteetti” ja “suljettu järjestelmä”. Sen sijaan kirjoittajia kiinnostavat ajattelijat ovat “oivaltaneet”, “ymmärtäneet” ja “tajunneet” asiat oikein. Kirjoitustyyli antaa välillä vaikutelman siitä, että kirjoittajilla on hallussaan lopullinen totuus ja kaikki muut ovat ääliöitä, jotka eivät ole vielä älynneet käsitteiden oikeita etymologisia ja poliittisia tulkintoja, joiden selvittäminen vaatii puhelinluettelon verran tekstiä.

Sisällöllisesti kirjan olennaisin ongelma on ehkä sen materialismikäsityksen rajoittuneisuus. Viittasin tämän tekstin aluksi Antti Salmisen ja Tere Vadénin kirjaan Energia ja kokemus. Teos on tärkeä myös Virenin ja Vähämäen kirjan kannalta, sillä se osoittaa heidän sokean pisteensä. Ympäristö puuttuu metropoliajattelusta lähes kokonaan. Herää kysymys siitä, kuinka materialistisia konkreettisuuttaan korostavat Viren ja Vähämäki ovat.

Vasta hiilen ja öljyn valjastaminen energianlähteiksi aloitti voimakkaan talous- ja väestönkasvun, huomauttavat Salminen ja Vadén. Ilman öljyksi tiivistynyttä muinaista auringonvaloa ja muita fossiileja meillä ei olisi muovipulloja, puhelimia tai hammaspaikkoja, nopeaa liikennettä tai tehomaanviljelyä eli siis kaikkea sitä, mistä metropoli elää.

Helposti liikuteltava ja varastoituva öljy mahdollisti myös työväen hajottamisen. 1800-luvulla hiilikaivostyöläiset, rautatieläiset ja muut kuljetustyöläiset saavuttivat vaatimuksiaan, koska heidän joukkovoimansa pystyi pysäyttämään brittiläisen imperiumin. Omistava luokka oppi tuottamaan öljyä hajautetusti ja apartheidmaisesti, mikä laski työväen lakkovoimaa. Öljy on Salmisen ja Vadénin mukaan hierarkiahakuinen energianlähde, ja sen käyttäminen laittaa elämänkokonaisuuden liikkeelle kohti yhtä päämäärää: talouden arvonlisäystä tai totalitaarisen valtion valtaa.

Salminen ja Vadén kirjoittavat, että itse asiassa öljy käyttää meitä (vrt. marxilaisten väite: “todellisuudessa pääoma käyttää meitä”). Emme hallitse energiaa, vaan energia on itseliikuttaja, jonka “pyörteissä kokemukset, subjektit ja objektit muodostuvat akanvirtoina”. Liikumme, tuotamme ja ajattelemme tietyllä tavalla, koska tukeudumme fossiilisiin polttoaineisiin. Jos öljy selittää länsimaista filosofiaa, niin filosofit puolestaan eivät ole juuri selittäneet öljyä. Tai muutakaan energiaa.

Energia ja raaka-aineet ovat länsimaisen ajattelun sokea piste. Ne oletetaan lähtökohdaksi ilman kummempia mainintoja. Tämä koskee myös ajattelijoita, jotka kutsuvat itseään materialisteiksi. Viren ja Vähämäki eivät sano mitään esimerkiksi ilmastonmuutoksesta. Heille kaikki ympäristöä ja resursseja koskeva ikään kuin vajoaa supersubjektiivisen marxilaisuuden sisään. Ilmastokin on tässä ajattelussa olemassa vain työväen kamppailujen näkökulmasta.

Viren ja Vähämäki korostavat läpi kirjan, että “ei ole olemassa softwarea ilman hardwarea”, ja joku yleensä omistaa hardwaren. Esimerkiksi pelkät avoimen lähdekoodin ohjelmistot eivät riitä kumouksen tekemiseen, koska ohjelmisto tarvitsee aina fyysisen infrastruktuurin, ja sen omistaa tyypillisesti joko yksityinen voittoa tavoitteleva taho tai byrokraattinen valtiokoneisto. Jos metropolin liikkeet tavoittelevat horisontaalista itseorganisoitumista, sen toteuttaminen vaatii ajattelun ja kulttuurin (käsitteellisten koneiden) lisäksi myös hardwaren (fyysiset koneet, tilat ja yhteydet). Jostain syystä tämä korostus loppuu, kun pitäisi puhua epäinhimillisestä ympäristöstä, ilmastosta ja raaka-aineista.

Tästä ongelmasta huolimatta Seutu joka ei ole paikka on kiinnostavinta viime vuosikymmeninä julkaistua suomenkielistä ajattelua. Teksti välttää metropoliromantiikan ja anekdoottisosiologian ja ammentaa valtavirran kaupunkitutkimuksen lisäksi Suomessa vähemmän tunnetuista perinteistä. Kortit ovat alusta asti esillä: tavoitteena on kasvattaa työläisten itsenäisyyttä suhteessa pääomaan ymmärtämällä metropolien nykyistä kehitysvaihetta. Kokonaisuutena kirja on tällä hetkellä paras vastaus kysymykseen “mistä tässä kaikessa on oikein kyse”.

Seutu joka ei ole paikka muistuttaa, että tietä kapitalismin tuolle puolen ei välttämättä kuljeta pelkän vastustamisen ja sääntelyn keinoin. Sitä kuljetaan myös olemalla pääomaa nopeampi ja älykkäämpi. Kun meitä esimerkiksi yritetään kontrolloida velan avulla, Viren ja Vähämäki eivät niinkään vastusta velkaa vaan vaativat lisää velkaa kaikille – tuhannen vuoden maksuajalla.

Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *