Prosenttijengin torpedo

Liberan tutkimusjohtaja Heikki Pursiainen hyökkäsi uudenvuoden alla kielitieteilijä Janne Saarikiven uudenvuodenpuhetta vastaan. Tämän hyökkäyksen syitä voidaan arvailla. Ehkä virhe oli, että Saarikivi puhui taloudesta, vaikka ei ole taloustieteilijä. Tai se, että hän puolusti sivistysyliopistoa ja arvosteli koulutusleikkauksia. Kaikkein vakavinta ehkä kuitenkin oli, että Saarikivi kyseenalaisti yhteiskunnallista kriisitietoisuutta – ajatusta että Suomella menee huonosti. Oheisessa tekstissä poraudutaan tarkemmin Pursiaisen “keskustelumetodiin” ja Liberan yhteiskunnallisiin motiiveihin.

Libera on suomalaisten kauppaneuvosten kultapossukerhon – eli toisin sanoen elinkeinoelämän ns. huippunimien – vuonna 2011 perustama ajatuspaja, jonka tehtävänä on levittää julkisuudessa kapitalismin ilosanomaa vapaista markkinoista ja vastuullisista yksilöistä. Ajatuspajan hallituksessa istuu esimerkiksi Björn Wahlroos ja säätiön puheenjohtajana toimi Anne Berner, kunnes valittiin Juha Sipilän hallitukseen liikenne- ja viestintäministeriksi.

Liberaa voi siis luonnehtia suomalaisen prosenttijengin – tarkoitan tällä taloudellisen hierarkian huipulla istuvaa rikkainta 1 % väestöstä – ideologiseksi projektiksi lisätä tämän ryhmän näkemysten painoarvoa julkisessa keskustelussa.

Liberan tutkimusjohtajana on toiminut vuodesta 2015 alkaen ekonomisti Heikki Pursiainen. Hän on ottanut alusta alkaen toimessaan aggressiivisen linjan. Rikollispiireissä torpedona tunnetaan spesialisti, joka uhkailee ja käyttää väkivaltaa edistääkseen rikollisjengin tavoitteita: velallinen pannaan maksamaan velkansa uhkailemalla ja jengin esteeksi asettuneet poloiset raivataan pois tieltä keinoja kaihtamatta.

heikkipursiainen

Tutkimusjohtaja Heikki Pursiainen

 

Pursiainen toimii julkisuudessa kuin hän olisi suomalaisten pääomapiirien mediatorpedo.

Pursiaisen metodi

Pursiaisen menetelmänä on hyökätä sanallisesti niiden kommentaattorien kimppuun, jotka esittävät julkisuudessa Liberan markkinafundamentalistisista opeista poikkeavia näkemyksiä taloudesta.

Henkilöön kohdistuvat hyökkäykset ryyditetään usein väärillä syytöksillä. Samalla hyökkäyksen kohteen ajattelusta rakennetaan pilakuva, olkinukke, joka on helppo puhaltaa kumoon itsetyytyväisesti. Lopuksi argumentaatio kursitaan kokoon panemalla ekonomistijaarittelua keitoksen sideaineeksi ja kuorrutetaan sitten koko tuotos suunnattomalla besserwisser-asenteella.

Uusimpana esimerkkinä Pursiaisen toimintatavasta on hänen kritiikkinsä professori Janne Saarikiven uudenvuodenpuheen muotoon kirjoitettua blogi-kirjoitusta kohtaan.

Saarikiven puhe on kuin kenen tahansa perinteisen humanistin tai sivistysporvarin kirjoittama muistutus elämässä oikeasti tärkeistä asioista. Saarikiven mukaan uutena vuotena on tärkeää ”omistaa elämänsä toisille ja saada siitä enemmän kuin koskaan saisimme, jos omistaisimme sen itsellemme. Halu tehdä hyvää, jakaa, antaa ilmaiseksi, ilman ahneutta.”

Professori Janne Saarikivi

Professori Janne Saarikivi

 

Vastauksessaan Saarikivelle Pursiainen antaa ymmärtää, että hänen arvostelunsa kohde on talouskasvun merkitystä epäillessään ”joko sekaisin tai vihaa ihmisiä”. Puhuessaan rahasta Saarikivi esittää Pursiaisen mukaan vain ”epäkypsiä arvioita”. Lisäksi Saarikivi on arvoiltaan mm. monikulttuurisuutta vastustava ”nurkkakuntainen” ja ”taantumuksellinen” konservatiivi, jonka yhteiskunnallinen analyysi on ”onnetonta” ja ”naurettavaa”.

Henkilöön menevien herjojen tilkkeeksi Pursiainen kasaa sarjan olkinukkeja, jotka hän ylimielisesti kaataa kumoon ekonomistiviisastelulla. Ja kas, Saarikivi on osoitettu tietämättömäksi hurskastelijaksi!

Janne Saarikiven kunniaksi on sanottava, että hän pysyy verrattain asiallisella linjalla vastineessaan, joka oikoo Pursiaisen pahimpia kömmähdyksiä.

Käyn seuraavassa läpi kaksi esimerkkiä siitä, miten Pursiaisen metodi konkreettisesti toimii. Otan esille Pursiaisen kritiikissään esittämät Saarikiven talouskasvua ja rahaa koskevien pohdintojen lyttäykset.

Talouskasvun pakko

Uudenvuodenpuheessaan Saarikivi arvostelee perinteisen humanistisen hengen mukaisesti talouskasvun pakkoa. Hänen mukaansa olemme Suomessa riittävän rikkaita. Kasvun sijaan tärkeämpää olisi kakun jakaminen tasaisemmin.

Saarikivi tuo esiin sen faktan, että jatkuvasti kasvava tuotanto tuhoaa maapallolta elämän edellytykset kaikilta, sekä köyhiltä että rikkailta. Siksi jatkuvan kasvun nimeen vannova ajattelu on paitsi absurdia myös vaarallista.

Saarikiven argumentit eivät ole uusia tai omaperäisiä mutta hän esittää ne ansiokkaalla tavalla. Kuka tahansa normaalilla yleissivistyksellä ja sisälukutaidolla varustettu henkilö osaa poimia ne hänen kirjoituksestaan.

Heikki Pursiaiselta tämä ei kuitenkaan onnistu. Hän onnistuu vastineessaan tulkitsemaan väärin tai ohittamaan kaikki Saarikiven olennaiset argumentit.

Sen sijaan, että Pursiainen keskustelisi Saarikiven kanssa, hän esittää oman omituisen määritelmänsä talouskasvulle, joka toivottavasti ei ole lainattu mistään alan oppikirjasta: ”Talouskasvu, oikein ymmärrettynä on sitä, että ihmisten mahdollisuudet saavuttaa itselleen tärkeitä asioita lisääntyvät. Kasvu on sitä, että köyhistä tulee rikkaita. Kasvu on sitä, että tietämättömät saavat tietoa.”

Kuitenkin Pursiaisen ekonomistina täytyy tietää, että talouskasvu ei takaa köyhien rikastumista, mikäli talouskasvun hedelmät jakautuvat liian epätasaisesti. Juuri tämä oli eräs Saarikiven puheen keskeisimmistä huolenaiheista.

Toiseksi, kuten ekonomisti Pursiainen luultavasti tietää, tieto on pitkälti julkishyödyke. Ekonomistijargonissa julkishyödykkeksi kutsutaan hyödykkeitä, joiden tuottamiseen ja ylläpitämiseen yksityiset toimijat ovat rakenteellisesti taipuvaisia sijoittamaan liian vähän. Vaikka Saarikivi ei käyttänytkään juuri tätä termiä, luulisi Pursiaisen kaltaisen tohtoritasoisen ekonomistin pystyvän tulkitsemaan toisilla sanoilla esitetyt argumentit myös oman käsitekehikkonsa puitteissa.

Kolmanneksi Pursiaisen kritiikki jättää kokonaan huomioimatta Saarikiven huolen jatkuvan talouskasvun ekologisesta tuhoisuudesta.

Kenties Pursiainen olisi huomannut tämän teeman, mikäli Saarikivi olisi ekonomistihöpinää käyttäen todennut talouskasvun tuottaman ekologisen vahingon olevan niin suuri negatiivinen ulkoisvaikutus, että se painaa vaakakupissa hyötyjä enemmän. Tai ehkä Saarikiven keskeisimmän huolen sivuuttaminen oli vain täysin tarkoituksellista vihamielistä luentaa.

Taloustieteen edustajien luulisi olevan etulinjassa keksimässä malleja, joissa talouskasvun ja taloudellisen vakauden välinen side puretaan, jotta yhteiskunnat voivat oppia elämään ilman talouskasvun pakkoa. Kummallista kyllä näin ei ole, vaan ekonomistit ovat usein eturintamassa vaatimassa markkinoiden ja tuotannon ”vapauttamista” niitä ”kahlitsevasta” säätelystä. Seuraavan kriisin kaatuessa päälle voidaan sitten ihmetellä, kun taaskaan “kukaan ei nähnyt sen tulevan”.

Suomalaisen prosenttijengin agendaan kasvihuoneilmiön voimistumisen vastustaminen ei ilmeisesti kuulu. Taloustieteilijöiltä sen sijaan voisi odottaa enemmän.

Naturalisti Sir David Attenborough

Naturalisti Sir David Attenborough

 

Rahan mahti

Saarikivi arvostelee uudenvuodenpuheessaan rahan keskeistä asemaa kulttuurissamme. Rahan nostaminen jalustalle on hänen mukaansa ollut synnyttämässä ahneuden kulttuuria, jossa puhe arvoista, sivistyksestä, ihmisarvoisesta elämästä kääntyy puheeksi rahasta. Palvelijan sijaan rahasta on Saarikiven mukaan tullut isäntä, sokea tyranni.

Pursiainen tietysti ohittaa Saarikiven huolenaiheet kokonaan ja tyytyy teilaamaan tämän esittämät arviot rahan kulttuurista ”epäkypsiksi”.

Omassa vastineessaan Pursiainen pyörittää valtavirtaekonomistien rakastamia väsyneitä ajatusmalleja, joissa keskeisellä sijalla ovat ns. vaihtoehtoiskustannukset ja rahan näkeminen pelkkänä ”tuotannon huntuna”. Näistä ajatusmalleista jälkimmäinen on virheellinen ja edellisestä ei voi tehdä Pursiaisen haluamia johtopäätöksiä – ainakaan olettamatta, että taloudessa vallitsee täystyöllisyys ja muutkin resurssit ovat täysimääräisesti käytössä.

Vaihtoehtoiskustannukset ovat eräs valtavirtataloustieteilijöiden eniten rakastamia käsitteitä. Sen avulla on tarkoitus hahmottaa valintojen ja niukkuuden suhdetta. Kun valinta tehdään toisensa poissulkevista vaihtoehdoista rajallisten resurssien olosuhteissa, valinnan vaihtoehtoiskustannus vastaa parhaimman vaihtoehdon menetettyä arvoa.

Suomessa on kuitenkin paljon vapaita resursseja. Esimerkiksi viimeksi kun tarkistin asiaa, Suomessa oli yli 300 tuhatta työtöntä.

Selvästi Pursiainen haluaa kehystää julkisista menoista ja valtion roolista käytävää keskustelua tavalla, joka suosii hänen talousliberaaleja ja markkinafundamentalistisia ihanteitaan. Tehdäkseen tämän Pursiainen on valmis kääntämään todelliset yhteiskunnalliset suhteet nurinpäin.

Taloustieteilijöiden oletetaan usein tietävän paljon rahasta. Todellisuudessa heidän oppinsa yleensä perustuvat oletukseen, että rahalla ei ole väliä: raha on pelkkä huntu, jolla ei vaikutusta reaalimuuttujien, kuten työllisyyden tai reaalihintojen, tasoon. Saarikivi-kritiikkinsä perusteella Pursiainen vaikuttaa edustavan tämän näkemyksen äärimmäistä muotoa.

Ajatus rahasta neutraalina huntuna on kuitenkin erittäin kyseenalainen. Pursiaisen tapauksessa käsitykseen nojaaminen johtaa erittäin kummallisiin argumentteihin. Esimerkiksi verotuksesta puhuessaan Pursiainen toteaa: ”Valtio nimittäin ottaa verotuksella ihmisiltä oikeaa varallisuutta, siis todellisia hyviä asioita, ei rahaa.”

Valtio ei kuitenkaan ole asettanut Suomessa ihmisille yleistä työpakkoa, eikä kukaan voi maksaa veroja perunoilla tai hoitamalla sivutoimisesti jotain virkatehtävää, vaikka niin haluaisi. Kun tämä on täysin selvää kenelle tahansa peruskoulunsa kunnolla käyneelle, herää kysymys, miten tohtoritason ekonomisti voi väittää jotain päinvastaista ja ilmiselvästi paikkansapitämätöntä.

Ilmeisesti ideologisesti tarkoituksenmukaisen abstraktion seuraaminen on Pursiaisen keskeisempää kuin todellisten yhteiskunnallisten suhteiden ymmärtäminen. Tällainen argumentaatio ei anna hyvää kuvaa taloustieteilijöiden ammattikunnasta.

sharris

“Luulen, että sinun pitäisi vielä eksplikoida tässä toisen askeleen kohdalla…”

 

Mitä tästä kaikesta opimme?

Mitkä olivat Saarikiven virheet? Ensinnäkin hän meni julkisesti puhumaan taloutta sivuavista asioista, vaikka ei ole alan asiantuntija. Niinpä Liberan mediatorpedo Pursiainen lähti kiireen vilkkaan muistuttamaan, että ei pidä mennä puuttumaan asioihin, joista vain soveliaan aivopesun läpikäyneet ja suomalaisen prosenttijengin hyväksymät henkilöt saavat puhua.

Toiseksi Saarikivi on hulluudessaan mennyt puolustamaan perinteisen sivistysyliopiston jäänteitä, eikä suomalaisen prosenttijengin visioita ammattikouluyliopistosta. Saarikiven pitäisi tietää paremmin: yliopisto on tutkintotehdas, jonka tehtävä on palvella elinkeinoelämän hetkellisiä voitontekotarpeita.

Kolmanneksi suomalainen prosenttijengi on edustajiensa välityksellä erikoistunut valittamaan siitä, asiat ovat täällä huonosti. Saarikiven kenties pahin virhe olikin horjuttaa tätä suomalaisen eliitin huolella rakentamaa, ja sille siksi niin rakasta, julkista kuvaa.

Miten kukaan voi Saarikiven tapaan väittää, että Suomessa kaikkia on globaalisti tarkastellen erinomaisesti? Siis talouden kilpailukyky, ihmisten hyvinvointi, valtionvelka ja kaikki muukin? Sitten vielä menee sanomaan, että vertailu toisiin ei ole keskeistä, vaan oman elämän ja toiminnan merkityksen oivaltaminen ja löytäminen!

Huh!

Anteeksiantamatonta.

Vähemmästäkin on päästetty rakkikoirat irti.

Saarikiven mielipiteet eivät kuulu Liberan agendaan ja niin hän saa toimia välikappaleena Pursiaisen lempilasten, markkinafundamentalismin saarnaamisen ja julkisen sektorin tuhlaavaisuuden arvostelun, esiintuomisessa.

Pursiaisen mukaan: “Jokaisen julkisten menojen käyttökohteen täytyy pystyä oikeuttamaan itsensä verrattuna kaikkiin vaihtoehtoisiin käyttökohteisiin.” Tällainen vertailumenetelmä on etäisesti uskottava, jos muistellaan ekonomistien suosimaa vaihtoehtoiskustannusten käsitettä.

Käytännöllisenä poliittisen valinnan menetelmänä Pursiaisen hahmottelema ohje kuitenkin soveltuu lähinnä minkä tahansa julkisen käyttötarkoituksen kyseenalaistamiseen. Onhan lähes jokaiselle käyttökohteelle aina olemassa parempi vaihtoehto – ainakin jos asiaa hieman enemmän harkitsee. Ja onhan sitä harkittava, kun on kerran verrattava käyttökohdetta sen kaikkiin vaihtoehtoihin…

Käyttämällä ekonomistien suosimaa ajatusmallia epämääräisesti Pursiaisen tarkoitus lienee saada julkisten menojen rahoittaminen näyttämään mahdottomalta “hullujen puuhalta”. Lopullinen voitto lienee, että Saarikivi saadaan myöntämään tämä “totuus”.

Julkisten menojen rahoitukseen kuitenkin on mahdollisuuksia. Puuttuu ennen kaikkea poliittista tahtoa – sellaista hyvää tahtoa, jota Saarikivi alleviivasi uudenvuodenpuheessaan.

Kaikkein vähiten hyvää tahtoa näyttää kuitenkin tällä hetkellä olevan suomalaisella elinkeinoelämällä, jonka taantumista prosenttijengiksi Pursiaisen tapa toimia Liberan ruorissa tuntuu heijastavan.

Heikki Pursiainen kokee itse kenties olevansa markkinatalouden ja yksilönvapauden ihanteiden puolesta kamppaileva oikeamielinen ja säihkyvähaarniskainen ritari.

Jos alentuisin keskustelussa Pursiaisen tasolle, voisin väittää hänen pikemminkin olevan suomalaisen prosentijengin ikioma bitch. Tämä olisi kuitenkin ilkeää.

Kilttinä ja mukavana miehenä en halua olla ilkeä.

Siksi tyydyn ainoastaan toteamaan, että Pursiaisessa suomalainen prosenttijengi on saanut juuri sellaisen torpedon kuin se ansaitseekin – siis tuo sama jengi, joka on ajanut yhden maailman kilpailukykyisimmistä maista kahdeksatta vuotta jatkuvaan taantumaan.

Facebook-kommentit
13 Comments
  1. ottamatta kantaa mihinkään muuhun täytyy sanoa, että talouskasvu ei missään nimessä tarkoita luonnon tuhoamista. Päinvastoin: talouskasvu voi toki syntyä luonnonvarojen suuremmasta käytöstä, mutta ennenkaikkea se syntyy siitä, että olemassa olevia resursseja käytetään tehokkaammin: se on seuraus teknologisesta kehityksestä.

    Ei ole siis järkeä vaatia talouskasvun pysäyttämistä, vaan paljon järkevämpää olisi vaatia rajallisten resurssien tehokkaampaa käyttöä (ja uusiokäyttöä).

    Jotta maailman kaikki hiililaitokset voidaan muuttaa ympäristöystävällisemmiksi tarvitaan talouskasvua jotta nykyinen elintaso voidaan säilyttää.

  2. ”ottamatta kantaa mihinkään muuhun täytyy sanoa, että talouskasvu ei missään nimessä tarkoita luonnon tuhoamista.”

    Tähän mennessä se on tarkoittanut, eikä ole näkyvillä muutosta… Koska raha on ainoa mitta, ja sitä tehdään ilman suuria esteitä tuhoamalla luontoa ja ihmisiä (ei raha kysy missä ja miten se on tuotettu), toiveet tehostumisesta ja vähemmästä saastumisesta on naiivia ja vaarallista uskoa. Yhtä hyvin voisi toioa enkelipölyn vähentävän saasteita..

    Rajallisten resurssien tehokkaampi käyttö ei myöskään suoraan tarkoita mitään jakamista. Ne voidaan käyttää ja käytetään tehokkasti yhden prosentin eduksi. Maailmassa on yhtä aikaa nälänhätää ja ruan ylituotantoa, koska ihmisillä ei ole varaa ruokaa. Yhtäällä kulutetaan toisten edestä ja omaksi turmioksi, toisaalla eletään nälkärajalla. Jatkuvaan kasvuun uskovat väittävät, että köyhät rikastavat kun tulee kasvua – ilman että sanovat mitään siitä, koska kakkua jaetaan.

  3. Olipa pahansuopainen teksti. Ettekö osaa käydä keskustelua asiallisesti? Miksi kukaan ottaisi väitteitänne todesta, jos keskustelu on tätä tasoa?

    • Valkolippu:
      Pahansuopainen? Miten teksti voi olla pahansuopainen, kun kirjoittaja on kiltti ja mukava mies ja kannattaa eläintesuojelua.
      Asiallisesti? Tekstihän edustaa sivistynyttä ja avarakatseista keskustelua, siis ainakin verrattuna Pursiaseen.
      Todesta? Osoita sitten väitteemme vääräksi tai vaikene iäksi!

  4. höm:
    1) Viimeisen 200 vuoden aikana talouskasvun ja energian kulutuksen välillä on ollut tiukka tilastollinen yhteys, ne kasvavat käsi kädessä. On toki loogisesti mahdollista, että tämä yhteys jostain syystä katkeaa. En myöskään tiedä kenenkään esittäneen mekanismeja, joilla tämä yhteyden saisi katkaistua.
    2) Resurssien tehokkaammassa käytössä tai siirtymisessä uusiutuviin energianlähteisiin ei tietysti ole mitään vikaa.

  5. Tässä kirjoituksessa paljastuu selkeästi markkinatalouden ja todellisen yksilön-vapauden välinen konflikti de facto suhteessa maapallon luontoympäristöön.

    ” Rikkaus on itsepetosta. Ne, jotka luulevat omistavansa palasen planeettamme maata jonkin paperin voimalla, ovat yhtä hulluja kuin ne yhdysvaltalaiset, jotka jo ostavat tontteja Kuusta erään järjettömän välitystoimiston laatimina omistuskirjoina. Metsän tai niityn omistavat linnut ja eläimet, jotka sitä käyttävät hyväkseen, rakastunut pari, joka käyskentelee sen poluilla, tai erakko, joka siellä asustaa – eikä henkilö, jonka hallussa on maanomistuskirja. Tämä omistaa pelkästään muutaman rumaa lakikieltä sisältävän paperiarkin. Me omistamme koko luonnon, koko maapallon, kaikki maisemat ja tähtitaivaan.Sen sijaan lakkaamme olemasta niiden omistajia, jos rajoitamme omaisuuskäsitteemme muutamaan hehtaariin maata. Vain olemalla köyhiä voimme omistaa koko maailman, niin kuin linnut köyhyydessään omistavat taivaan ja kalat köyhyydessään omistavat veden.Rikkauden petollisuus piilee myös siinä, että aineellista kuvitellaan voitavan ottaa haltuun jollakin henkisellä, kuten sielulla. Olemme nähneet Nicaraguassa diktaattorin, joka ahnehti itselleen loputtomasti maata eikä saanut koskaan tarpeekseen, sillä vaikka omistuskirjat olivat hänen nimissään, maat olivat hänelle yhtä vieraita kuin ennenkin. Niin paljon kuin hän niitä hankkikin, hän pysyi silti aina yhtä köyhänä ja halusi sen vuoksi yhä lisää. Vihreät pellot, joilla lehmät käyskentelivät, puut reunustivat ja joita joki halkoi, pysyivät aina yhtä tavoittamattomina kuin ennenkin. Hän omisti maihin oikeuttavat asiakirjat, mutta maat eivät olleet hänen. Se, joka niiden kautta kulkiessaan nautti maisemasta tai kalasti joesta ja meni taas menojaan himoitsematta enempää, oli omistanut maat, vaikka olisi ollut köyhäkin, eikä suinkaan se, jolla oli hallussaan niiden omistuskirjat.”

    Näin kirjoitti v. 1987 Nicaraguan kulttuuriministeri Ernesto Cardenal.

  6. Kritiikin vastaanottoa voisitte harjoitella. Teksti on kaukana sivistyneestä, eikä toisen osapuolen sivistymättömyys tee siitä yhtään parempaa.

    ”Never argue with an idiot. they will only bring you down to their level and beat you with experience.”

    Epäselväksi jää kumpi osapuoli tässä on se alkuperäinen idiootti, mutta samalla tasolla olette ainakin. Ottamatta ollenkaan kantaa itse argumentteihin, jotka valitettavasti jäävät ns. ”kikkelimiekkailun” peittoon.

  7. Pingback: Mitä Liberalle on tapahtunut? – Matti Ylönen

  8. Pingback: Pursiaisen perisynti | t e k n o s o k r a t e s

  9. Koko aihe on toissijainen verrattuna Pursiaisen ja kumppaneiden todelliseen perisyntiin:
    https://teknosokrates.wordpress.com/2016/01/08/pursiainen/

    ”Pursiaisen perisynti on, ettei hän muiden itseään kunnioittavien, liberaalien taloustieteilijöiden tavoin ymmärrä antaa arvoa valtavirtaisen makrotaloustutkimuksen tuloksille. Muutoin tiedeauktoriteetteja kumartava blogisti on löytänyt finanssi- ja rahapolitiikasta pienen palasen maailmaa, jonka osalta tunne voittaa järjen ja pseudotiede ohittaa autenttisen tieteen.”

  10. Pingback: Pursiaisen perisynti | t e k n o s o k r a t e s

  11. Pingback: Ajopuu vai Pursivene? – herablog

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *