R&A II: Nuorten naisten väkivalta viihteenä ja kauhuna

 

Kaksi seuraavaa katsomaani R&A-elokuvaa käsittelivät väkivaltaa fiktion keinoin. 68 Kill (Trent Haaga, 2017) on teinisplätteri, jossa tuttuja ja tuntemattomia murhataan 68 tonnin tähden. Raw (Julia Ducournau, 2016) kertoo eläinlääketieteen fuksista, joka tajuaa olevansa ihmissyöjä. 

Elokuvista ei periaatteessa pitäisi puhua samana päivänä, koska ensimmäinen on B-luokan kämppipöräytys, toinen ihmismielen pimeillä haluilla mässäävää psykologista kauhua. Molempien elokuvien keskeiset toimijat ovat nuoria naisia, jotka rimpuilevat psykoosin ja todellisuuden välissä. Elokuvat nähtyään päällimmäinen kysymys oli, miksi elokuvat on ylipäätään tehty? Vaikka elokuvat ovat täysin erilaisia, jonkinlaiset läntisen elokuvatuotannon mykät pakot lienevät sanelleet niiden lähtökohdaksi mielisairaan väkivallan yhdistettynä nuorten naisten haluihin ja seksuaalisuuteen. 

68 Killillä ei liene sen kummempaa tarkoitusta kuin antaa elokuvantekijöille kokemusta ja jos mahdollista vähän näkyvyyttä ja jokunen lati tuotantoyhtiölle. Elokuva on Troma-leffojen hengessä (Haaga on ollut ohjaamassa muun muassa viimeisintä Toxic Avenger -elokuvaa ja kirjoittanut kirjan Troman perustajan Lloyd Kaufmanin kanssa Make Your Own Damn Movie!) tehty jonkinlainen oodi alaluokan keskinkertaisuudelle, psykoottisille naisille ja white trashin brutaaliudelle. Se siitä, next. 

Raw’n tarkoitus on shokeerata käsittelemällä reilut puolitoista tuntia kympin tytön muuttumista ihmissyöjäksi. Kaiketi ohjaaja Ducournau toteuttaa taiteen yhtä yhteiskunnallisista tehtävistä, joka on tällaisten tosielämässä mahdottomien asioiden käsittely “turvallisesti” tietyn etäisyyden päästä, mutta kuitenkin lähellä katsojan kokemusmaailmaa. Elokuva on kuulemma aiheuttanut yleisöissä oksentelua ja huimausta, eikä ihme. Elokuvasta lähtiessä oli outo olo, joka jatkui vielä seuraavana aamunakin. Elokuvaa tuskin haluaa nähdä vähään aikaan uudestaan ja sitä on vaikea suositella kenellekään “hyvänä elokuvana”, mutta on myös mahdotonta sanoa, että se olisi kannattanut jättää tekemättä. Kyseessä on syvyyden synkkyydessään yksi mieleenpainuvimmista leffoista. En tiedä tulinko elokuvan nähtyäni hullua hurskaammaksi, mutta silti on jollain oudolla tasolla kunnioitettavaa, että Ducournau on käsitellyt kannibalismia psykologisesti ja vakavasti eikä vain splätterin ja B-luokan höhötyksen kautta. 

Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *