R&A-raportti: Elokuva kiertää feminismiä kuin kissa kuumaa puuroa

Baden Baden

Revalvaatio pyysi toimittaja Atlas Saarikoskea pohtimaan, mikä tekee elokuvasta feministisen.

Valkoisten miesten leikkikentät ovat olleet feministien Gordionin solmuja jo pitkään. Tänä vuonna #OscarsSoWhite -hashtagi trendasi Oscar-gaalan aikaan ja kiinnitti yleisön huomion siihen, että palkintoehdokkaissa ei ollut yhtään ei-valkoista näyttelijää. Oscarien konservatiivisuuden varmisti elokuvagaalan tuomaristo, jonka äänioikeutetuista 91 % oli valkoihoisia ja 76 % miehiä.

Tällaisen keskustelun jälkeen on luontevaa, että elokuvafestivaali Rakkautta & Anarkiaa ottaa kantaa aiheeseen jo festivaalikatalogin ja -lehden esipuheessa. Feminismi-sanaa ei kirjoituksessa tosin mainita, vaikka se on rakennettu feministisen elokuvakritiikin ympärille. Esipuhe sivuaa ainoastaan sukupuolta, ei muita valtasuhteita, kuten valkoisuutta, toimintakykyä tai luokkaa.

Feminismiä tarvitaan elokuvamaailmaan, mutta onko Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin esittelemässä painotuksessa kyse feminismistä?

On ainakin kolme tapaa nähdä mitä feminismi elokuvafestivaaleilla voisi olla. Lähden liikkeelle Rakkautta & Anarkiaa -festarikatalogin esipuheen otteesta, esittelen lyhyesti klassisen Bechdelin testin ja ehdotan omasta mielestäni kiinnostavinta – mutta myös selkeästi vaativinta Feodoroffin testiä, jonka johdan teatteriohjaaja Pauliina Feodoroffin feministisen aikakauslehti Tulvan taannoin tehdyn haastattelun vastauksesta.

1. Naiset elokuvien kulmakivinä

Naiset ovat R & A –festivaalin ”kulmakiviä” ja esipuheessa mainitaan erikseen naisten tekemät räväkät ja kiinnostavat elokuvat, perinteiden ja oletusten vastaisuus, stereotypioiden välttäminen, monipuoliset naispuoliset henkilöhahmot, nuoret naiset ja tyttöjen tarinat. “Rajoja rikkovat naiset” ovat saaneet oman teemansa: Mahdottomat tytöt, jossa esitellään seitsemän elokuvaa.

Tyttö nimeltä Varpu

Tyttö nimeltä Varpu

Roolien murtaminen, stereotypioiden haastaminen ja oletusten vastaisuus, eli normikriittisyys kuuluvat olennaisesti feminismiin. Sen sijaan pelkkä naisten olemassaolo elokuvassa ei tee siitä feminististä. Jos meille riittää se, että elokuva kertoo nuoresta tytöstä tai että sen on ohjannut nainen, jäävät kaikki feminismin sisältökysymykset huomiotta, puhumattakaan muiden valtasuhteiden huomioimisesta.

Rakkautta & Anarkiaa -katalogin esipuheen feminismi, joka ei kutsu itseään feminismiksi, on ehkä enemmän naisten preesenssiä kuin feminismiä – mutta ehkä juuri tämä on festivaalintekijöiden tarkoitus? Huomio kiinnittyy seuraaviin seikkoihin:

1. Elokuvalla on naisohjaaja.
2. Elokuvassa on naispuolinen päähenkilö.
3. Elokuvassa kerrotaan naispuolisen päähenkilön tarina.
4. Päähenkilön roolihahmo ei ole normatiivinen.

Nämä kriteerit täyttyvät esimerkiksi esipuheessa esitellyssä elokuvassa Tyttö nimeltä Varpu (Selma Vilhunen, 2016). Tyttö nimeltä Varpu on sympaattinen elokuva, jossa Linnea Skog esittää 12-vuotiasta isäänsä etsivää päähenkilöä vilpittömän uskottavasti. Elokuva ei retostele konservatiivisella tai macholla roolituksella.

Pelkkä ilmeisen seksismin poissaolo elokuvista saattaa monesti tuntua riemuvoitolta. Silti pelkän sukupuolen merkityksen korostaminen ei kuitenkaan vie meitä vielä pitkälle. Nykyfeminismi ei enää ankkuroidu naissukupuoleen tai ylipäänsä pelkästään sukupuoleen. Tämä johtuu siitä, että mitään sukupuolen yksiselitteistä määritelmää siitä, mihin feministisen politiikan voisi ankkuroida, ei ole. Sen lisäksi sukupuoli ei koskaan ole ainut ihmisten välisiä valtasuhteita määrittävä tekijä. Jos katsomme vain sukupuolta, suljemme silmämme esimerkiksi luokalta, ihonväriltä, kansalaisuudelta ja toimintakyvyltä. Sukupuolta ei siis voi tarkastella valtasuhteiden ainoana määrittävänä tekijänä.

Onkin paljon mielekkäämpää mieltää nykyfeminismi valtasuhteiden ymmärtämisen, kritiikin ja muuttamisen opiksi. Se ei tarkoita että feminismi voisi olla mitä tahansa. Feminismi asettuu kaikissa valtasuhteissa aina purkamaan epätasa-arvoa, ei koskaan häivyttämään sitä.

Paradoksaalisesti feminismissä on edelleen suosittua osoittaa all-male tai all-white kokoonpanojen ongelmallisuus. Tämä taas johtuu siitä, että moni valtarakenne pysyy koossa juuri tällaisen ulossulkemisen avulla.

R & A:n tyttöjen ja naisten tarinat -ote on puutteistaan huolimatta siksi varsin legitiimi tapa aloittaa valtasuhteiden tarkastelu elokuvassa. Tarkkana on kuitenkin oltava siinä, että havainnointi, kritiikki ja muutos eivät jää tähän.

Vaihdetaan hetkeksi genreä elokuvasta oikeustieteeseen. Suomalaiset oikeusoppineet kritisoivat hiljan suomalaista lainvalmistelua siitä, että se käyttää ihmisoikeussopimuksia lähinnä osoittaakseen ihmisoikeuksien minimistandardin: sen että lakiesitykset eivät juuri ja juuri riko ihmisoikeussopimuksia. Kritiikin olennainen osa oli se, että ihmisoikeussopimukset on solmittu, jotta oikeuksia voidaan edistää. Edistämiseen ei koskaan päästä, kun rimaa jatkuvasti lasketaan niin alas kuin vain mahdollista. Sama on vaarana myös jos tyydymme siihen, että naisten läsnäolo elokuvissa riittää.

Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaalin representaatiopainotteinen feminismi (joka ei mainitse nimeään) on level-ykkösen conditio sine qua non feminismiä, josta jatkettava eteenpäin.

2. Bechdelin testi

Feministisen elokuvan ihmisoikeussopimuksiin vertautuva lakien laki on eittämättä Bechdelin testi. Tämä klassikkoaseman saanut yhdysvaltalaisen sarjakuvapiirtäjän melko yksinkertainen testi menee näin: elokuva on feministinen, jos kaikki nämä ehdot täyttyvät:

1. Elokuvassa on ainakin kaksi naista.
2. Näillä naisilla on nimet.
3. Naiset käyvät keskenään ainakin yhden keskustelun,
4. jonka aiheena ei ole joku mies.

dykes_to_watch_out_for_bechdel_test_origin

Tyttö nimeltä Varpu täyttää ensimmäiset kolme kriteeriä, mutta neljännen kanssa on vähän niin ja näin. Pääosin naispäähenkilöt keskustelivat isistä ja äidin miespuolisista puolisoehdokkaista.

Bechdelin testin käyttäminen elokuvien arviointiin on tiestysti myös eräänlaista minimistandardin asettamista, olkoonkin että rima on korkeammalla kuin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin esipuheessa. Hulluinta Bechdelin testissä on miten se toimii: vain yllättävän harvat elokuvat läpäisevät sen. Suurimmassa osassa elokuvista juoni on rakennettu heteromatriisin ympärille – opin, jossa sukupuolet väistämättä kietoutuvat toistensa ympärille ja jossa naisen päämäärä on aina mies.

Totta puhuen yksittäisten elokuvan keskustelujen aiheiden kirjaaminen on työlästä, eikä välttämättä kuitenkaan tuota kovin täsmällistä tietoa siitä kuinka transgressiivinen elokuva on kyseessä. Bechdelin testi on kuitenkin hyvä muistutus siitä, että jos selvästi kaikki elokuvan dialogi pyörii miesten ympärillä niin jotain hämärää elokuvassa on – varsinkin jos elokuvan samalla marssittaa esiin niin kutsuttuja “vahvoja naispääosia”.

Baden Baden

Baden Baden

Baden baden (Rachel Lang, 2016) on hyvä esimerkki elokuvasta, joka ainakin melkein kompastuu Bechdelin testin neljänteen ehtoon. Mahdottomat tytöt -elokuvakategoriaan kuuluvassa elokuvan kansikuva viittaa jo We Can Do It –amerikkalaiseen sota-ajan julisteeseen, josta sittemmin on tullut feministien tunnusasento. Elokuvan päähenkilö Analla on lyhyet pörröiset hiukset, eikä hän käytä rintaliivejä. Sen sijaan juoni kiertyy aivan liikaa tylsämielisten mieshahmojen ympärille, ja elokuvan mielenkiintoisin suhde, Anan ja hänen isoäitinsä suhde jää pitkälti symboliikan varaan.

Kysymys: Riittääkö meille, että elokuva, joka pyrkii olemaan feministinen, onnistuu väistämään kaikista suurimmat kuopat, kuten sen että elokuvassa ei ole naisia, heillä ei ole nimiä, he eivät puhu toisilleen tai että heillä ei ole mitään muuta puheenaihetta kuin miehet?

Ja vaikka Bechdelin testiä voi varioida (esimerkiksi pohtimalla, onko elokuvassa enemmän kuin kaksi rodullistettua päähenkilöä, joilla on elokuvassa nimet, ja jotka puhuvat toisilleen muusta kuin valkoisista roolihenkilöistä) niin toteutuessaan se antaa varsin suppean kuvan siitä mitä feministinen elokuva voisi olla.

Vielä yksi huomio: uskon, että elokuva voi feilata Bechdelin testin jo kohdassa yksi ja kaksi ilman että se tekee elokuvasta välttämättä epäfeministisen. Esimerkiksi Tomcat (Händl Klaus, 2016), joka käsittelee ihmissuhteen karikkoja ja rakkauden pysyvyyttä päähenkilöiden Andreasin ja Stefanin rakkaussuhteen kautta, ei anna tilaa naisrooleille.

Tomcat

Tomcat

Onko Tomcat sitten feministinen? Sen kuvaus mielenterveydestä jää pinnalliseksi ja päähenkilöiden vakavarainen luokkatausta jätetään käsittelemättä. Silti päähenkilöiden jazz-musiikkiin kietoutuneessa vapautuneessa alastomassa tanssissa on jotain – no, vapautunutta, joka on feministiselle klassikkoteemalle, keholliselle vapautumiselle vähintään sukulaissuhteessa.

Bechdelin testi: hauska ja kaikessa yksinkertaisuudessaan yllättävän käyttökelpoinen testi elokuva-analyysiin.

3. Elokuva maailman katalysaattorina

Kolmas määritelmä feministiselle elokuvalle voisi olla se, että elokuva jollain tavalla muuttaa ympäröivää todellisuutta välittömästi.

Teatteriohjaaja Pauliina Feodoroff sanoi useampi vuosi sitten feministisen Tulva-lehden haastattelussa, että vaikuttaakseen ei riitä, että näytelmän lopputulos ehdottaa jotain. Teoksen on muutettava todellisuutta välittömästi.

Olen pitänyt tätä ohjenuorana taiteen poliittisuuteen siitä lähtien. Se ei mielestäni tarkoita sitä, että kaiken taiteen olisi oltava poliittista. Mutta kun lähdetään etsimään taiteen vaikuttavuutta, oli se sitten esitystaidetta, teatteria tai elokuvaa, niin on tärkeää siirtää katse siitä mitä esitetään siihen mitä tämä esitys tekee. Pelkkä representaatio ei siis riitä, niin tärkeää kuin se onkin.

Maggie's Plan

Maggie’s Plan

Elokuvafilosofit tietysti sanoisivat, että kaikki oleminen on myös tekemistä ja representaatio muuttaa aina myös olemisen suuntaa, mutta onneksi voimme jättää tämän tarkemman ekstistentiaalisen tarkastelun tarkemmalta osin filosofeille ja tyytyä myöntämään, että näinhän se on.

Jos seuraamme Feodoroffia ja muotoilemme hänen vastauksestaan Feodoroffin testin, meidän on joka tapauksessa osoitettava, että elokuvasta seuraa tavalla tai toisella välittömästi muutos sen ympäristöön ja tämä muutos on merkittävämpi kuin se, joka on esimerkiksi elokuvalla, jonka tarkoitus on viihdyttää katsojiaan.

Mielenkiintoiset elokuvat, joita bongailen Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla sijoittuvat pääosin jonnekin R & A:n naiset kulmakivinä -kategorian ja Bechdelin testin läpäisevien elokuvien kategorian välille.

Feodoroffin testi onkin selvästi kaikista vaativin kuvailemistani feministisistä elokuvaotteista, eikä elokuvia, jotka muuttavat todellisuutta heti esitystilanteessa, varmasti ole montaa yhdelläkään elokuvafestivaalilla. Kaikki elokuvat eivät saa aikaan muutosta, ja hyvä niin, sillä elokuvalla on myös muita tehtäviä kuin muutos ja toisaalta – muutos ei välttämättä ole aina hyvä asia, kuten propagandafilmit ja tunteella suggestoivat filmipätkät osoittavat.

Maggie’s Plan (Rebekka Miller, 2015) edustaa muutoksen sijaan puhdasta viihdettä. Elokuva ei varmasti muuta mitään erityistä, se ei ole vallankumouksellinen ja läpäisee Bechdelin testinkin hädin tuskin, mutta tavattoman viihdyttävä se on. Suosittelen tätä hipsterversiota Bridget Jones -leffoista erityisesti kaikille kotivanhemmille, jotka onnistuvat saamaan lastenvahdin ja pääsemään elokuviin: ostakaa popkornia ja limua, istukaa eturiviin ja nauttikaa reilun tunnin verran erillisyydestä ja viihdyttävistä käänteistä. Plussaa myös siitä, että lasten kanssa oleminen ei elokuvassa ole kuvattu karseana taakkana vaan ihan mukavana asiana.

Mutta takaisin Feodoroffin testiin. Mitä sen vaatima muutos voisi olla?

Se edellyttäisi jonkun aivan olennaisen valtasuhteen muutosta, joka manifestoituu elokuvan tekemisen ja sen näyttämisen aikana. Epäilen, että pääsin seuraamaan tällaista Sodan murtamat -dokumentin (Timo Korhonen, 2016) ensi-illassa Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla.

Dokumentti kuvaa talvisotaan ja jatkosotaan osallistuneiden miesten kohtaloita heidän lastensa kokemusten kautta. Elokuva alkaa toteamalla, kuinka talvi- ja jatkosodan aikana Mannerheimin ristin ansaitsi 191 sotilasta. Samaan aikaan 18 000 sotilasta, jotka eivät kestäneet sotaa, joutuivat psykiatriseen hoitoon.

Sodan murtamat rajaa katseensa miessukupuoleen ja mielenterveysdiagnoosin saaneisiin. Enemmän kuin miehistä ja diagnooseista Sodan murtamat kertoo kuitenkin siitä, kuinka kokonainen sukupolvi ihmisiä – heidän nuoruutensa, vapautensa, kehonsa, mielensä, perheensä, terveytensä ja elämänsä uhrattiin poliittisten valintojen takia. Dokumentti näyttää, kuinka sotaan osallistuneille sota ei loppunut rauhaan. Monet lapsenkasvoiset sotilaat viettivät koko nuoruutensa sodassa. Sen jälkeen heille tarjottiin avun sijasta häpeää.

Sodassa olleet kasvattivat sukupolven, joista puolestaan tuli minun sukupolveni vanhemmat. Se minkälaista hoivaa ja huolenpitoa sodassa särkynyt sukupolvi on kyennyt – tai ollut kykenemätön antamaan lapsilleen on kysymys, joka koskettaa myös tämän päivän kolmekymppisiä – ja joka tulee käsittelemättömänä vaikuttamaan myös seuraavaan sukupolveen.

Sodan murtamat

Sodan murtamat

Elokuvan ensi-illassa ihmiset ympärilläni itkivät (luin myöhemmin kirjoituksia tästä surusta, se ei ollut monille vain surua oman suvun puolesta vaan koko sukupolven puolesta, joka oli jätetty yksin selviämään sodan pahuuden kanssa). Monet käyttivät elokuvan jälkeen vaikuttavia puheenvuoroja.

Esiin nousi myös turhautuminen sitä kohtaan, miten Suomessa tänään kohdellaan ihmisiä, jotka pakenevat sotia ja konflikteja. Ikään kuin me emme olisi oppineet omasta historiastamme mitään. Ja ehkä pelottoman sotilaan sankarimyytti onkin estänyt meitä oppimasta – ja tämä sokea piste näkyy edelleen siinä empatianpuutteessa mitä tämän päivän sotaa pakenevat kohtaavat.

Sodan murtamat ei käsittele perinteisiä feministisiä teemoja, sillä ei ole naisohjaajaa, eikä naisten asemaa sodassa näytetä dokumentissa lainkaan. Dokumentti avaa kuitenkin poikkeuksellisella tavalla niitä kokonaisia sukupolvia koskevia sukupuolittuneita valtapakotteita, jotka kahlitsevat meitä edelleen.

Feodoroffin testi: hardocore-testi maailman muuttamiseen ja vaativaan eksistentiaaliseen elokuvakritiikkiin.

Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *