Rikos ja rangaistus – talouskriisit kansallisen kurinpidon oppitunteina

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

”Valtiolla ei ole mitään varoja annettavina, ei lahjana eikä lainana. – – Suokaa siis anteeksi, että minua hämmästyttää se keveys, millä miljoonia tilataan. Se on omansa pysyttämään porvareissa ja talonpojissa sitä uskoa, että varat ovat loppumattomat, vaikka edelliset hävittävät niitä mielinmäärin huonoissa konkursseissa; jälkimmäisiä taas vuosi vuodelta ruokitaan valtion kustannuksella.” (cit. in Siltala 1999, 169)

–      J.V. Snellman kirjeessään Oulun läänin kuvernöörille Georg von Alfthanille vuonna 1867.

1. Johdanto

Tässä kirjoituksessa kysyn, millä tavoin yhteiskunnalliset eliitit ovat esittäneet taloudelliset kriisit kansallisen talousmoraalin notkahduksina. Tarkastelen, millaisia moraalisia ja kurinpidollisia diskursseja suomalaisten eliittien talouskriisinäkemyksiin liittyy. Tarkoituksenani on hahmotella taloudellisen kurinpidon diskurssien historiaa ja kysyä, millä tavoin kuri- ja moraalidiskurssien historiallinen tarkastelu voi auttaa meitä ymmärtämään myöhempiä talouskriisikeskusteluja.

Näitä kysymyksiä lähestytään käyttäen tapausesimerkkeinä kahta taloudellista kriisiä: Suomen 1800-luvun lopun nälkä- ja katovuosia sekä Suomen 90-luvun lamaa. Minkälaisin kurinpitoon ja moraaliin liittyvin puhetavoin yhteiskunnalliset eliitit ovat kriisejä selittäneet? Entä millä tavoin historiallisen talouskuripuheen analyysi voi auttaa meitä ymmärtämään nykyisiä ja tulevia talouskriisejä sekä niihin liittyviä keskusteluja? Julkisessa keskustelussa Euroopan talouskriisiä on nimittäin usein tapana selittää nimenomaan kurinarratiivilla. Sen mukaan talouden kriisiytymistä selittää ennen kaikkea liiaksi höllentynyt talouskuri tai julkisten talouksien velkaantuminen. Tällöin Euroopan talouskriisi representoidaan ennen kaikkea liiallisen julkisen velkaantumisen tai ”löperön” taloudenpidon ongelmaksi. (ks. esim. Rautio 2013, myös Rehn 2013.)

Taloudellisia kriisejä on historiallisesti käsitelty ansaitun rangaistuksen diskurssin kautta. Aikalaistulkinta Suomen 1800-luvun lopun nälkävuosista oli, että kyse on Jumalan rangaistuksesta (Karisto, Takala & Haapola 2009,19; Häkkinen 1999, 124). 1990-luvun lamassa rankaisijana ei niinkään enää ollut Jumala kuin globalisoituva maailmantalous, jonka edellyttämien muutosten perässä suomalaiset työmarkkinarakenteet ja hyvinvointivaltio eivät eliittitulkinnan mukaan pysyneet (ks. Kantola 2002).

Jaakko Kiander löytää 90-luvun laman aikaisen talouspolitiikan taustalta ”rikos ja rangaistus” -selitysmallin, jossa korostui moralistinen suhtautuminen lamaa edeltäneeseen talouden nousukauteen. Vallitseva tulkinta laman syistä muodostui puhetavasta, joka löysi lamasyyllisiksi velalla rahoitetun hyvinvointivaltion ja jäykät työmarkkinarakenteet. (Kiander 2001,51; myös Karisto, Takala & Haapola 2009, 92). Laman katsottiin ikään kuin puhkaisseen elintasokuplan, jota kansa ei ollut vielä työllään ansainnut.

Tämän kirjoituksen aineisto muodostuu tutkimuskirjallisuudesta. 1800-luvun lopun nälkä- ja katovuosien osalta tukeudun paljolti Juha Siltalan (1999) teokseen ”Valkoisen äidin pojat”, jossa Siltala käy läpi 1800-luvun sivistyneistön kansanrakennusprojektia. 90-luvun laman osalta nojaan ”1990-luvun talouskriisi” -tutkimusohjelmaan, jonka rahoitti Suomen Akatemia. Tutkimusohjelman piirissä tutkittiin muun muassa laman syitä ja opetuksia sekä päättäjien näkemyksiä laman syistä (ks. Kiander 2001, Kantola 2002).

2. Vapautuvien markkinoiden kuri

Suomalaispäättäjien tulkintoja Suomen 90-luvun lamasta tutkinut Anu Kantola löytää yhteyksiä vapautuvien markkinoiden ja kiristyvän markkinakurin väliltä. Taloudellisen liberalismin perustavia ajatuksia on historiallisesti ollut vaatimus vapaudesta ja ”keinotekoisten kahleiden poistamisesta”. Taloudellisen liberalismin eetosta on leimannut valoisuus, lupaus sääntelystä irrotetusta toimeliaisuudesta. (Kantola 2002, 142.) Samalla Kantola kuitenkin kehottaa pohtimaan, millaisia hallinnan muotoja vapauden varaan rakentuva talouseetos tuottaa: vapautta luvatessaan markkinat kutsuvat subjekteja taloudelliseen itsekuriin ja -kontrolliin (myös Rose 1999). Markkinoille tulo edellyttää taloussubjektiksi tuloa, itsen käsittämistä olentona, joka toimii markkinamekanismin mukaisesti mutta toisaalta rahan ja vapautettujen markkinoiden houkutuksilta suojaavalla itsekurilla varustettuna. Foucaultlaiseen hallinnan analytiikkaan tukeutuen Kantola tulkitsee markkinoita hallinnan koneistona, joka pakottaa taloudessa toimivat subjektit tarkkailemaan ja kontrolloimaan omaa käytöstään markkinoiden rangaistuksen pelossa.

Suomalaisten päättäjien lamatulkintoja analysoidessaan Kantola esittää, että monille päättäjille 90-luvun talouskriisi näyttäytyi yhteiskunnan ja ihmisten itsekurin rapautumisena (Kantola 2002, 144).  Kyse ei niinkään ollut politiikasta – eikä kriisiä edeltäneestä rahoitusmarkkinoiden deregulaatiosta ollut käyty poliittista debattia (ks. emt. 192; myös Kiander 2001) – vaan lamasyyt piilivät vanhan sääntely-yhteiskunnan rakenteissa, jotka eivät vastanneet globalisoituneen kilpailutalouden ja markkinakurin vaatimuksia. Monille finanssipolitiikan päättäjille teknis-hallinnollisina päätöksinä toteutettu deregulaatio ja sitä seurannut kriisi edustivat ”tervettä” markkinataloutta, joka pyyhki pois menneen yhteiskunnan ”sairaita” piirteitä. Äärimmillään sairausmetaforat olivat, kun päättäjäpuhe patologisoi ja medikalisoi kriisiä edeltäneen Suomen devalvaatioryyppyjä naukkailleeksi alkoholistiksi (Kantola 2002, 140).

3. 1800-luvun lopun nälkävuodet – Hillittömän lainanoton loppu

Suomalainen yhteiskunta – jossa teollistuminen oli vasta oraalla – joutui 1860-luvun lopulla rankkojen nälkävuosien ikeeseen. Nälkävuosien suurimpana syynä on pidetty perättäisiä katovuosia, mutta toisaalta myös maatalouden kehittymättömyyttä, jota tukivat vanhoilliset asenteet: karjataloustuotteita ei edes suurimmassa hädässä käytetty täysimittaisesti hyväksi, vaan esimerkiksi voita ja juustoa vietiin pahimpien nälkävuosien aikana ennätysmäärä (Karisto, Takala & Haapola 2009, 19).

Juha Siltalan tulkinnan mukaan nälkävuodet – jotka vuosina 1866–1868 surmasivat yli 150 000 henkeä yli normaalin kuolleisuuden – otettiin sivistyneistön piirissä vastaan kansallisena haasteena.  Eliittifantasiassa ”luonnon armoilla elävä kaskitalonpoika oli uudelleenkoulutettava pitkäjänteiseksi yrittäjä-maanviljelijäksi”. Siirtymä oli kuitenkin tuskallinen, kun katovuosien lisäksi taloutta koettelivat puutavaraviennin lama ja oman markan vakauttaminen ruplasta erilliseksi kovaksi valuutaksi. ( Siltala 1999, 168.)

Kansallismieliset julistivat kuitenkin Jumalan ja historian rangaistusta veltolle kansalle, joka oli alkanut pitää tuontitavaroita jokapäiväisenä leipänä ja hylännyt 1600-luvun yksinkertaisen ja vaatimattoman elintavan (Siltala 1999, 171).  Rahatalouteen siirtyvä maalaiskansa ei ollut vielä itsekurillisilta ominaisuuksiltaan valmis. Snellman arvioi vuonna 1866, että hankalat suhdanteet olivat rangaistus ”vanhoista synneistä” eli ”hillittömästä lainanotosta ja kevytmielisestä keinottelusta ja yhtä ajattelemattomasta lainanotosta pelkästään hyvien päivien säilyttämiseksi”. (cit. in Siltala 1999, 171.)  Zacharias Topelius totesi puolestaan myöhemmin, vuonna 1874, että ”menestys on kauhein kaikista koettelemuksista, ja meidän kansamme näkyy olevan luotu kärsimään, sillä runsaus sekoittaa sen arvostelukyvyn ja lamauttaa sen voimat.” (cit. in Siltala 1999, 171.)

Kansallisten herättäjien mielissä nälkävuosista tuli kansan kypsyyskoe, josta kansa selviytyikin yhteiskuntajärjestystä horjuttamatta. Vaasan läänin kuvernööri C.G. Wrede kertoi Snellmanille, miten väestön suuri enemmistö alistui nöyrästi vääjäämättömään rangaistukseensa:

Vielä he eivät joudu epätoivoon, vaan koettavat miehekkäästi taistella hätää vastaan ja osoittavat todella liikuttavaa keskinäistä avuliaisuutta lohduttaen itsensä sillä hurskaalla uskolla, että Jumala on heidän päällensä laskenut nämä kärsimykset heidän syntiensä tähden.” (cit. in Siltala 1999, 170.)

Nälkävuosien antia pidettiinkin kaikesta kurimuksesta huolimatta viime kädessä opettavaisena. Kansallisissa piireissä tulkittiin, että kovat vuodet luutivat kansasta siihen juurtuneen konservatismin ja arkaaiset, ylisukupolviset tavat. Nälän karaisema kansa tuli suopeammaksi kuulemaan hyviä neuvoja ja opetuksia. (emt. 172.)

Siltala arvioi, että sivistyneistön näkemys lyhytjännitteisestä kansasta oli varmasti osittain paikkansapitävä. Kansa oli tottunut pitämään tulevaisuutta epävarmana, joten ansiot kannatti mieluummin syödä heti kuin säästää niitä pahan päivän varalle.  Nälkävuosien koettelemuksia voidaankin tulkita oppituntina, jolla pyrittiin kouluttamaan kansaa toimimaan rationaalisempana subjektina talouden rakennemuutoksessa.

Talous- ja sosiaalihistorian tutkijan Antti Häkkisen mukaan valtiovallan harjoittama avustustoiminta kulki hädän jatkuessa ankarasta, ”ei apua ilman työtä” -linjasta liberaalimpaan suuntaan. Avun johtavana periaatteena oli aina kesän 1867 loppuun asti paikallisyhteisöjen omatoimisen käsityötoiminnan kehittäminen. Usko siihen, että maahan kyettäisiin luomaan kotitalouspohjaista pienteollisuutta, oli vahvaa. (Häkkinen 1999.)

Siinä missä valtiovallan avustuspolitiikka muuttui kriisin pitkittyessä liberaalimmaksi, paikallisyhteisöissä ja muun muassa tiedotusvälineissä suhtautuminen köyhyyteen kiristyi sitä mukaa kuin kriisi eteni. Häkkisen mukaan muutos ilmenee lehtikirjoittelun sävyn muuttumisena: kirjoitusten humaani sävy teki kriisin pitkittyessä tilaa ankarammille kriisitulkinnoille, joissa kerjäläiset olivat ”hävyttömiä”, ”varastelevia” ja ”uhmakkaita”. (Häkkinen 1999, 116.)

Häkkisen mukaan myös tulkinnat nälkäkriisin syistä muuttuivat katastrofin jatkuessa. Alkuaikojen selitysmallit olivat rationaalisia – niissä korostuivat säätilan vaihteluihin ja maatalouden erityispiirteisiin liittyneet tulkinnat. Uskonnolliset ja mystiset sekä kansan tuhlailevaisuutta ja velttoutta selitysmallit alkoivat kuitenkin yleistyä, kun kriisi pitkittyi. (emt. 124–125.)

4 1990-luvun lama – ”Kun on tasaista kasvun aikaa, siinä veltostuu”

Toisen maailmansodan jälkeinen kehitysvaihe, jota leimasivat sodasta toipuminen, nopea kaupungistuminen sekä talouden ja elintason rivakka nousu, katkesi Suomessa, kun maa painui 80–90-lukujen vaihteessa syvään talouslamaan. Kun talouden syöksykierre vihdoin lakkasi vuonna 1993, oli Suomen bruttokansantuote romahtanut peräti 13 prosenttia vuosikymmenen vaihteen tasosta. Kyseessä oli suurin kehittynyttä markkinataloutta kohdannut tuotannon romahdus toisen maailmansodan jälkeen. (Karisto, Takala & Haapola 2009, 91.) Lama jätti merkittäviä jälkiä suomalaiseen yhteiskuntaan. Ennen 90-luvun lamaa esimerkiksi pitkäaikaistyöttömyys oli suomalaisessa talouskeskustelussa liki tuntematon käsite, mutta laman myötä pitkäaikaisista työttömyysjaksoista kehkeytyi yhteiskunnallinen ongelma. (Kiander 2001, 5.)

Lamalle on löydetty koko joukko syntipukkeja. Usein lamasyiksi mainitaan rahoitusmarkkinoiden taitamaton vapauttaminen, pankkien holtiton luotonanto, kansalaisten kulutusinto, jääräpäinen vakaan markan politiikka ja idänkaupan romahtaminen.

Jaakko Kianderin (2001, 49) mukaan päättäjät ja talouspolitiikan instituutiot pitivät kriisiä nousukaudella tehtyjen virheiden seurauksena. Kianderin tulkinnassa laman aikaisen, kriisiä syventäneen talouspolitiikan taustalla vaikuttaa ”rikos ja rangaistus” -ajattelu: nousukauteen suhtauduttiin moralistisesti ja lama puhkaisi elintasokuplan palauttaen kansan realiteettien pariin. Laman aikana valtiovarainministerinä toiminut Iiro Viinanen pohti:

”Talous ei kykene sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin, sillä kilpailun puuttuminen ja korporatiiviset sidonnaisuudet ovat jäykistäneet rakenteet. Metsässä ei liikahda lehtikään, elleivät etujärjestöt ja parlamentaariset määräenemmistöt salli.” (cit. in Kiander 2001, 52.)

Korporatiivinen hyvinvointivaltioregiimi edusti valtiovarainministerille mennyttä, jäykkää aikaa, jota oli tervehdytettävä markkinakurilla ja aidolla markkinataloudella. Terveiden markkinoiden toimintaa häiritsivät itsekkäät etujärjestöt, ja tehokkaan talouden tiellä oli politiikka parlamentaarisine määräenemmistöineen. Tehokas markkinakuri-Suomi edusti päättäjäpuheessa vastavoimaa etujärjestöjen, politikoinnin ja lyhytnäköisten intressien Suomelle. Teollisuuden päättäjä kertoo:

Suomalainen elinkeinoelämä ja yhteiskunta ei ole mikään, joka edes muistuttaa markkinatalousmaata, että se on vain fraasi, jota me käytimme mielellämme ja käytämme, mutta sillä ei ollut kyllä todellisuuden kanssa paljon totuuden, todellisuuden kanssa tekemistä. Tämä on läpikotaisen säännöstelty ja kartellisoitu ja sodan ja sodanjälkeisen ajan jäänteitä täynnä oleva systeemi.” (cit. in Kantola 2002, 168.)

Näin ollen kriisi ja suurtyöttömyys ovat osa välttämätöntä ”matokuuria”, joka merkitsee menneen ajan jäänteiden korvaamista aidolla markkinataloudella ja -kurilla. Lama ja suurtyöttömyys olivat välttämätön paha, kun säännelty Suomi siirtyi vapautettujen pääomamarkkinoiden aikaan, aitoon markkinakuriin.

Monille päättäjille 90-luvun kriisi tuntui edustavan kansallisen talouskunnon kriisiä, joka eliittipuheessa manifestoitui eritoten hyvinvointivaltion ja sen jakamien etuisuuksien kritiikiksi. Elinkeinoelämän valtuuskunta arvioi vuonna 1994, että ”laitosmainen” julkinen sektori on osavastuussa lamasta estäessään uudistuminen ja vaikeuttaessaan yrittämistä:

”Osasyy siihen, että ajauduimme syvälle lamaan, oli julkisen sektorin tähänastisessa toimintatavassa ja julkisen sektorin suuruudessa. Julkisen sektorin suuruus ja nykyinen toimintapa pakottavat kansainvälisesti katsoen poikkeuksellisen ankaraan verotukseen. Se estää uudistumisen. Valtion ja kuntien ylikorostunet rooli toimintojen säätelijänä ja valvojana rajoittaa yrittämistä, mikä myös pitkittää talouden vaikeuksia. Julkinen sektori on laajuutensa ja laitosmaisuutensa vuoksi osavastuussa lamasta. Entisenlainen hyvinvointiyhteiskunta ja siihen liittyvä julkinen sektori kuuluvat menneisyyteen.” (cit. in Kiander 2001, 104.)

Talouslaman ja työttömyyden pitkittyessä alkoi julkisuudessa esiintyä argumenttejä, joiden mukaan lama ja työttömyys olivat seurausta hyvinvointivaltion rakenteellisesta kriisistä (Kiander 2001, 102). Sosiaalietujen katsottiin nakertavan moraalia: edut laiskistavat kansaa eivätkä kannusta työn hakemiseen (Kantola 2002, 151). Koko järjestelmä oli pantava – sen oman tulevaisuuden nimissä – hyvää tekevälle matokuurille, johon kuului ajatus kasvavan työttömyyden hyvää tekevästä voimasta.  Kansallisen sääntelyn maailmassa työvoimasta ei ollut otettu kaikkea irti. Teollisuuden päättäjä kuvailee:

Nyt on kymmenen prosenttia korkeammalla tasolla teollisuustuotanto, taitaa olla jo enemmänkin ja väkimäärä on 130 000 vähemmän. Siinä on aika hurja jos ei halua käyttää sanaa tuottavuus niin tehokkuuden kasvu ainakin.” (cit. in Kantola 2002, 169.)

Talouskriisi merkitsi siirtymää tehokkuuden aikakaudelle. Uuteen ajatteluun oli sopeuduttava niin ammattiyhdistysliikkeen kuin suomalaisen pääoman, joka oli säännellyssä ympäristössä saanut toimia ”laiskasti”. (emt. 165.)

Osalle päättäjistä talouskriisi paljastaa armotta ihmisluonnon viimekätisen taipumuksen velttoiluun. Sodan jälkeinen taloudellinen kasvu ei nyt näyttäydykään yksinomaan menestystarinana vaan helppona elämänä, josta yhteiskunta on patisteltava dieetille. Haastateltu päättäjä pohtii:

”Kun on jatkuvaa kasvua, siinä veltostuu. Rationalisointihan on jatkuvaa puuhaa, senhän pitäisi olla aina käynnissä.” (cit. in Kantola 2002, 169.)

Jaakko Kianderin (2001, 132) mukaan moni oli laman aikana taipuvainen ajattelemaan, että laman ja suurtyöttömyyden taustalla olivat suomalaisen yhteiskunnan ja talousjärjestelmän rakenteelliset heikkoudet: tehottomat yritykset, kilpailun puute yhteiskunnan eri sektoreilla, liian suureksi paisutettu julkinen sektori, jäykät työmarkkinat… Uskottavammaksi syyksi Kiander (2002, 132-133) kuitenkin nimeää kansallisen talouspolitiikan virheet: säästöpankkilainsäädännön liberalisoinnin 80-luvun alussa, kehnon pankkivalvonnan, luottomarkkinoiden deregulaation, liian pitkälle viedyn vahvan markan linjan sekä laman aikana toteutetun tiukan ja lamaa syventäneen talouspolitiikan Lamaa edeltänyt hyvinvointivaltio ja sen korporatiivis-protektionistiset piirteet edustivat kuitenkin monille päättäjille velttoa ja sairasta yhteiskuntaa, jota lama ja sen muassaan tuoma markkinakuri tervehdyttivät. Moralistis-medikalistisessa diskurssissa lamaa edeltänyt yhteiskunta edusti nuupahtanutta ja toisaalta kulutusvimmaan sairastunutta yhteiskuntaa, jonka synneistä markkinat nyt laman muodossa rankaisivat.

5. Talouskuri 2010-luvulla

Loppukesästä 2013, keskellä Eurooppaa ravistelevaa talouskriisiä, suomalainen eliitti tuntuu jälleen jakavan yhteisymmärryksen suomalaisten yhteiskuntarakenteiden jälkeenjääneisyydestä. Pääministeri Jyrki Kataisen elokuun 2013 lopulle koolle kutsumassa Heureka-foorumissa[1] puolueiden, etujärjestöjen ja tutkijoiden sanoma oli, että suomalaisen yhteiskunnan on muututtava.  Perheyritysten liiton toimitusjohtaja, entinen pääministeri Matti Vanhanen visioi, ”että vuosien päästä tulemme elämään Suomessa, jossa on nykyistä pienempi julkinen sektori, pidemmät työurat ja yrityselämä, joka on nykyistä paljon valmiimpi riskinottoon” (YLE Uutiset 2013a).  Suomen pankin pääjohtaja Erkki Liikanen vaati puolestaan määrätietoisia rakenneuudistuksia Suomen talousongelmien selättämiseksi. Liikanen kaipasi muun muassa tiukkaa palkkamalttia, työn tarjonnan kasvattamista eläkejärjestelmään ja työnteon kannustavuuteen puuttumalla sekä markkinoiden kilpailuesteiden purkamista. (Liikanen 2013.) Aalto-yliopiston professori Sixten Korkman jakoi Liikasen vaatimuksen rakenneuudistuksista ja oli lisäksi huolissaan siitä, että ”politiikan suunnitteluhorisontti yltää vain seuraaviin vaaleihin” (Korkman 2013). Kansalliselle eliitille suomalainen yhteiskunta esiintyy jälleen jäykkyyksien järjestelmänä, jonka välttämättömään uudistamiseen talouskriisi tarjoaa puitteet.

Eliittitulkinta nykyisestä taantumasta tuntuukin sisältävän suomalaiselle talousajattelulle ominaisia piirteitä. Liiaksi kasvanut julkinen sektori, liian lyhyet työurat, työnteon vähäiset kannusteet ja liian suuret palkankorotukset ovat syöneet terän kansalliselta kilpailukyvyltä. Valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen huoli vähenevästä ”työnteon arvostuksesta” ilmentää eliittien huolta kansan moraalisesta rappiosta (Yle Uutiset 2013b).  Suomessa työtä moraalisena velvoitteena onkin historiallisesti korostettu enemmän kuin esimerkiksi Ruotsissa, jossa on Suomea vahvemmin korostunut ajatus työstä oikeutena (ks. Kettunen 2008, 156–157). ”Työllä” moraalisena arvona vaikuttaakin olevan suomalaisessa poliittisessa hallinnassa eräänlainen kaksoisrooli: ensinnäkin ”työ” kantaa mukanaan nationalistis-historiallista havinaa ahkerasta itsenäisestä talonpojasta, mutta toisaalta työnteon retoriikan kautta on helppo perustella uusliberaaleja työelämäreformeja.

Talouteen liittyvien moraali- ja kuriarvostelmien analyysi voi auttaa meitä ymmärtämään myös nykykriisissä harjoitettavaa talouspolitiikkaa. Euroopan talouskriisin pitkittyessä huoli julkisen velan kasvusta ja yleinen ”kriisitietoisuus” (ks. esim. HS 26.8.) voi kanavoida eliittien kriisitietoisuuden kasvaviksi menoleikkauspaineiksi. Valmiutta laajamittaiseen elvytykseen ei eliitillä tunnu olevan, kun ”vastuullinen” talouspolitiikka samastuu tiukkaan menokuriin ja ”kipeisiin” uudistuksiin.

”Vastuullisuuden” samastaminen tiukkaan menokuriin myötäilee suomalaisen talouspolitiikan pitkää linjaa, johon on historiallisesti kuulunut epäluulo keynesiläistä talouspolitiikkaa kohtaan (ks. Pekkarinen & Vartiainen 1993).  Suomalaisen talouspolitiikan Ruotsista poikkeavana piirteenä on pidetty muun muassa sitä, että valtiontaloutta on tulkittu pikemminkin kansantalouden terveydentilan indikaattorina kuin kansantalouden sääntelyn ja talouden ohjaamisen instrumenttina (ks. Kettunen 2008, 99). Jo 1930-luvun suomalaista lamapolitiikkaa ohjasi näkemys, jonka mukaan lamassa tulee laskea kustannuksia ja alkaa myydä halvemmalla (emt. 109–110). Ajatusmallilla, jonka mukaan valtion on reagoitava suhdanteisiin yksityishenkilön tai yrityksen tavoin, vaikuttaisi olevan suomalaisessa talouspolitiikassa pitkät juuret.

Voi ajatella, että yhteiset tarinat taloudesta muokkaavat talouspoliittista toimintahorisonttiamme. Jos taloudellisesti vaikeat ajat tulkitaan ennen kaikkea rangaistukseksi kansan synneistä tai leväperäisyydestä, esiintyvät ideologiset ja poliittiset kriisiratkaisutkin usein vain moraalisina hyveinä. 1990-luvun laman ja sen hoidon voi esimerkiksi katsoa muokkaavaan poliittista toimintahorisonttiamme edelleen. Toimittaja ja tutkija Timo Harakka kirjoittaa, että ”1990-luvun alun laman aiheuttama sokkihoito muistetaan suurena menestystarinana, koska Nokian maailmanmenestys nosti maan kasvuun ja sadat tuhannet syrjäytyneet on unohdettu” (Harakka 2013).  Nähtäväksi jää, reagoidaanko nykyiseen talouskriisiin samalla tavoin kuin 90-luvun lamaan ja ovatko suomalaisen eliitin järkeilyt syistä ja ratkaisuista samanlaisia.  Hallituksen ”rakennepoliittisen uudistusohjelman” tavoite karsia kuntien velvoitteita miljardilla eurolla ja säästää toinen miljardi muun muassa julkisen sektorin tuottavuutta parantamalla (Valtioneuvosto 2013, 6) tuntuu kertovan, että valmiutta leikkauksiin on.

6. Lähteet

Harakka, Timo 2013. Euroopan johtotähti. http://timoharakka.blogspot.fi/2013/08/euroopan-johtotahti.html#comment-form (viitattu 28.8.2013.)

HS 26.8. Helsingin Sanomat. Suomalaiset tinkisivät naapurin eduista. http://www.hs.fi/kotimaa/a1377399164704 (viitattu 4.9.2013.)

Häkkinen, Antti 1999. Nälkä, valta ja kylä 1867-1868. Teoksessa Haapala, Pertti (toim.) Talous, valta ja valtio. Tampere, Vastapaino.

Kantola, Anu 2002. Markkinakuri ja managerivalta. Poliittinen hallinta Suomen 1990-luvun talouskriisissä.  Helsinki, Loki-kirjat.

Karisto, Antti, Takala, Pentti & Haapola, Ilkka 2009. Matkalla nykyaikaan. Elintason, elämäntavan ja sosiaalipolitiikan muutos Suomessa. Helsinki, WSOY.

Kettunen, Pauli 2008. Globalisaatio ja kansallinen me. Kansallisen katseen historiallinen kritiikki. Tampere, Vastapaino.

Kiander, Jaakko 2001. Laman opetukset. Suomen 1990-luvun kriisin syyt ja seuraukset.  Valtion taloudellinen tutkimuskeskus. Helsinki. http://www.vatt.fi/file/vatt_publication_pdf/j27-5.pdf

Korkman, Sixten 2013. Talouden haasteet ja muutokset pitkällä aikavälillä. Esitelmä Heureka-foorumissa 26.8.2013. http://vnk.fi/ajankohtaista/tapahtumat/2013/aineistot/Heureka_SixtenKorkman.pdf (viitattu 28.8.2013.)

Liikanen, Erkki 2013. Talouden tilannekuva ja lähitulevaisuuden haasteet. Esitelmä Heureka-fooumissa 26.8.2013. http://vnk.fi/ajankohtaista/tapahtumat/2013/aineistot/Heureka_ErkkiLiikanen.pdf (viitattu 28.8.2013)

Pekkarinen, Jukka & Vartiainen, Juhana 1993. Suomen talouspolitiikan pitkä linja. Helsinki, WSOY.

Rautio,Paavo 2013.  Säästöjen moittijoilta katosi lähimuisti. Helsingin Sanomat 13.3.2013. http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1363064249765  (Viitattu 28.8.2013.)

Rehn, Olli 2013. Statement of Vice-President Olli Rehn to the International Monetary and

Financial Committee on behalf of the European Commission. http://www.imf.org/external/spring/2013/imfc/statement/eng/ec.pdf (Viitattu 28.8.2013.)

Rose, Nikolas 1999. Powers of Freedom. Reframing Political Thought. Cambridge University Press, Cambridge.

Siltala, Juha 1999. Valkoisen äidin pojat. Siveellisyys ja sen varjot kansallisessa projektissa. Helsinki, Otava.

Valtioneuvosto 2013. Rakennepoliittinen ohjelma talouden kasvuedellytysten vahvistamiseksi ja julkisen talouden kestävyysvajeen umpeen kuromiseksi. 29.8.2013. http://valtioneuvosto.fi/tiedostot/julkinen/budjetti/290813/kannanotto.pdf (viitattu 2.9.2013)

Yle Uutiset 2013a. Suomen talousongelmia ratkottiin Heurekassa – Yle Uutiset seurasi hetki hetkeltä. Yle Uutiset 26.8.2013. http://yle.fi/uutiset/suomen_talousongelmia_ratkotaan_heurekassa_-_seuraa_hetki_hetkelta/6793848 (viitattu 28.8.2013.)

Yle Uutiset 2013b. Urpilainen: Työnteon arvostus palautettava. http://yle.fi/uutiset/urpilainen_tyonteon_arvostus_palautettava/6794959 (viitattu 28.8.2013.)


[1] http://vnk.fi/ajankohtaista/tapahtumat/2013/fi.jsp

Facebook-kommentit
2 Comments
  1. Pingback: Talouden kiristyspuheen historiallinen hegemonia | huippuyksikkö

  2. Pingback: Jari Ehrnroothin HS-haastattelu on tyypillistä talouskriisimoralismia – huippuyksikkö

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *