Saatanallisen suuri murrosmylly: Kreikan velkameri

Karl Polanyi – Suuri murros, aikakautemme poliittiset ja taloudelliset juuret. 464 sivua. Vastapaino, Tampere. Arvostelu.

Karl Polanyin Suuri murros (1944/2009) kuuluu Karl Popperin Avoimen yhteiskunnan ja sen vihollisten (1945/2000) sekä Theodor Adornon ja Max Horkheimerin Valistuksen dialektiikan (1947/2008) ohella toisen maailmansodan jälkeiseen likapyykkikirjallisuuteen, jossa ruoditaan fasismin nousua, markkinoiden epäonnistumista, demokratian kriisiä ja ihmiskunnan ajautumista jo toista kertaa barbariaan.

Polanyin mukaan kapitalismin syntyminen vaati kulttuurista murrosta, jonka jälkeen kolmen erityisen tärkeän tuotannontekijän (työ, maa & raha) tuominen markkinoiden piiriin tarkoitti, että yhteisöelämää alkoi ohjaamaan magian, uskonnon, moraalin ja perinteiden sijaan kapitalistinen voitontavoittelu. Polanyin kapitalismikritiikki perustuu lähtökohtaisesti antropologiselle romantiikalle: ennen markkinayhteiskunnan syntyä elämä oli olemuksellisesti jotenkin ihanampaa, sillä elämän inhimillisiä piirteitä ei oltu vielä alistettu kysynnälle, tarjonnalle ja hintamekanismille. Jälleen kerran voidaan sanoa, että hellanlettas, mahotonta meininkiä!

Polanyin mukaan yhteiskunnalliset toimijat kuten luokat tai intressiryhmät eivät tietoisista pyrkimyksistä huolimatta kykene hallitsemaan tai kuolevaisuutensa vuoksi edes näkemään toimintansa kaikkia seurauksia. Kuten sanottua, kuolemassa laji ottaa voiton yksilöstä. Yleisesti poliittisen toiminnan seurauksena onkin heidän omien etujensa vastaisia uudistuksia tai ajaessaan omia etujaan he itseasiassa edistävät jotain heille merkityksetöntä, mutta muille hyödyllistä uudistusta. Hauskana esimerkkinä tästä käy Polanyin tulkinta Lapuan liikkeestä, joka kommunistilait aikaansaatuaan toimikin omista pyrkimyksistään huolimatta ”kapitalismin esitaistelijana”.

Polanyi voidaankin laskea lähtökohtaisesti ”eliittiteoreetikoksi”, sillä hän luotti virkamiesten laatimiin lakeihin ja näiden välisiin sopimuksiin enemmän kuin esimerkiksi yhteiskuntaluokkiin tai puoluepolitiikkaan yhteiskunnallisen muutoksen aiheuttajana. Esimerkkinä tästä käy Polanyin tulkinta, jonka mukaan teollinen kapitalismi syntyi tasan vuonna 1834, jolloin Speenhamlandin lain sosiaaliturvasäännökset kumottiin ja palkat siirtyivät markkinahinnan määrättäviksi:

”Englantiin saatiin kilpaillut työmarkkinat vasta vuonna 1834. Näin ollen ei voida sanoa, että teollista kapitalismia olisi sitä ennen ollut olemassa yhteiskunnallisena järjestelmänä.” (Polanyi 2009, 150.)

Vaikka Polanyi ei antanut yhteiskunnallisille toimijoille tai subjekteille paljoakaan arvoa, kapitalismin kehityksen kannalta oli kuitenkin välttämätöntä liberaalin valtion kehitys, jossa kyettiin erottamaan politiikka ja talous toisistaan sekä pakottamaan ihmiset markkinamekanismien alaisiksi. Polanyin mukaan liberaalien väite markkinoiden spontaanisti luomasta yhteiskunnallisesta sivistyksestä ja edistyksestä ei pitänyt paikkaansa, vaan hänen mukaansa markkinayhteiskunta perustettiin väkipakolla vahvojen valtioiden toimesta siinä 1700-1800-lukujen kieppeillä.

Tässä on teorian heikko lenkki; jos kerta yhteiskunnallisilla toimijoilla kuten luokilla tai eri intressiryhmillä ei ole paljoakaan osaa eikä arpaa historian kulkuun vaan kapitalismin kehitykseen vaikuttaa suoremmin yksittäiset valtiot, eikö kuitenkin näiden valtioiden kehityksestä vastaa jotkut subjektit ja eikö näiden toiminnan taustalla vaikuta lainkaan luokkaedut tai erilaiset intressiristiriidat? Toimiiko Polanyin konseptissa virkamies tai poliitikko siis ainoastaan niin kuin on järkevää tai niin kuin on kansainvälisen järjestelmän kannalta pakko? Polanyitä voisi kritisoida vastaavanlaisilla argumenteilla kuin Raimo Blom on alleviivannut Max Weberin byrokratiateorian ongelmia:

”…Weberin ajattelussa byrokraattinen organisaatio edustaa tiettyä funktionaalisesti adekvaattia rakennetta kehittyvälle kapitalistiselle tuotannolle ja taloudelle. Ongelmallista tässä suhteessa on – paitsi organisaatioteoreettisen kritiikin keskeinen kysymys byrokratian ylivoimaisuudesta organisaatiomuotona – Weberin byrokratiateorian ylihistoriallisuus. Toimintateoreettinen paradigma ei johda kysymykseen kapitalististen yhteiskuntasuhteiden, eikä myöskään hallinnollis-poliittisten suhteiden (byrokratia) historiallisrakenteellisesta genesiksestä ja muutettavuudesta. Kyseiset rakenteet jäävät muutettavuusperspektiiviltään inhimillisen toiminnan saavuttamattomiin.” (Blom 1982, 34.)

Blomin kritiikin mukaan tämänkaltaiselle eliittiteoreettiselle ajattelulle on ominaista, että niissä kokonaisvaltainen yhteiskuntateoria kääntyy psykologisiksi tai biologisiksi konseptioiksi inhimillisestä olemassaolosta yleensä, eivätkä ihmiset ole enää tuotantosuhteiden määräämiä ympäristönsä tuloksia vaan pikemminkin aineellisten halujensa tyydyttämiseen pyrkiviä yksilöryhmiä.

Polanyin konseptissa markkinavoimien vastavoimana on yhteiskunnallisten liikkeiden sijaan erityinen ”itsesuojelumekanismi”. Yhteiskunnan itsesuojelu tapahtuu sattumanvaraisesti eri intressiryhmien pyrkiessä estämään työn, maan ja pääoman täydellisen joutumista markkinamekanismin valtaan. Ihmiset haluavat ja kykenevät kaikesta huolimatta kuitenkin suojautumaan markkinavoimien tuhoavalta voimalta. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että työn, maan ja pääoman täydellinen joutuminen markkinamekanismin – saatanallisen myllyn – valtaan aiheuttaisi lopulta yhteiskunnan tuhoutumisen. Itsesuojeluun liittyy vahvasti ajatus yhteisestä jaetusta edusta, sillä toimijat tuppaavat kuitenkin loppujen lopuksi suojautumaan protektionistisesti markkinoiden aiheuttamalta epävarmuudelta kapeiden luokkaintressien yli.

Päinvastoin kuin kapitalismin tietoinen pystyttäminen vahvojen valtioiden toimesta, markkinavoimien sääntely on yhteiskunnallisten toimijoiden spontaania toimintaa. Tämä johtuu siitä, että institutionaaliset tekijät vaihtelevat eri maissa, mutta itsesuojelun kannalta vastaliikkeen yleiset markkinoiden vastaiset periaatteet ovat kaikkialla samat. Tämä johtopäätös palautunee lopulta Polanyin ihmiskäsitykseen; koska ihmisten välinen aito vuorovaikutus ja sosiaalisuus ovat ainoita keinoja turvautua taloudellisilta laeilta, ihmisellä on myös jonkinlainen olemuksellinen velvollisuus ja toisaalta myös olemuksellisesti yhtenäinen tapa puolustautua yhdessä tuumin markkinoita vastaan.

Tässä on toinen teorian kuollut kulma; kapitalismia rakennetaan tietoisesti, mutta vastustetaan spontaanisti. Näiden välistä yhteyttä ei mitenkään yksitulkintaisesti kirjoiteta auki, joten teoriassa jää täysin avoimeksi, milloin kannattaa pyrkiä tietoisesti vaikuttamaan ja milloin tulee surffata hetkessä sen enempiä miettimättä. Polanyille markkinatalouden kumoava voima oli jokseenkin abstrakti ”vapaus”. Politiikan päämääränä tulisi olla markkinatalouden epävarmuuden sijaan vakauteen tukeutuva vapaus esimerkiksi taloudellisen uudelleenjaon tai yksityisomistuksen purkamisen sijaan. Ainoastaan laajoja yhteiskunnallisia etuja edistävät toimijat saattoivat siis menestyä pitkällä aikavälillä. Demokratian kehitys toisen maailmansodan jälkeen on osoittanut, että on järkevää pyrkiä ajamaan ainakin retorisesti kaikkien yhteistä etua, joskin demokratia on suosii pikemminkin lyhyen kuin pitkän aikavälin muutosvoimia, sillä demokratiassa vaalien väli on yleensä nelisen vuotta.

* * *

Polanyin teoria nousi valtavirran tietoisuuteen vasta 1980-luvulla, eikä asiaan liene vähiten vaikuttanut Polanyin avoimen kriittinen suhtautuminen markkinoiden itsesääntelevyyteen ja kysynnän ja tarjonnan malliin. Valtavirtasosiologien päässä alkoi ilmeisesti vasta noihin aikoihin valjeta, etteivät markkinat tarkoitakaan pelkkää mutkattomuutta, sivistystä ja rauhaa. Toisekseen Polanyi oli poliittisesti helppo niellä – 1900-luvun jälkipuoliskolla hän kritisoi kommunismia ja vastusti Neuvostoliiton politiikkaa, erityisesti Unkarin miehitystä. Teoreettisesti Polanyi oli antimarxilainen, sillä hän korosti markkinoita tuotannon ja luokkien sijaan. Kolmanneksi Polanyin pörssinousua selittänee myös se, että tuohon aikaan uusinstitutionalismin nousu sopi yhteen Polanyin antropologisen teoriaorientaation kanssa, joka oli institutionaalista systeemiteoriaa vailla ihmisten vaikutusmahdollisuuksia historian kulkuun.

Jos mietitään Polanyin teoriaa historian kaksoisliikkeestä ja yhteiskunnan itsesuojelusta suhteessa esimerkiksi nykyiseen talouskriisiin niin Polanyitä ajatellen talouskriisi on kyllä tarjonnut jonkinlaisen spontaanin momentin, johon puuttumalla ”globaali vastaliike” voisi saada aikaan joitain reformeja. Ainoa mutta on siinä, ettei globaali vastaliike ole kovinkaan yhtenäinen, vaikka kapitalismia vastustavien määrä on kasvanut pelkästään viime vuosina merkittävästi. Uusliberaali doktriini on murentunut valtioiden elvyttäessä kansallisilla tavoillaan, mutta on erityisen vaikeata kuvitella, että ilman tietoista politiikkaa päästäisiin edes Polanyin vapauskäsityksiä lähelle. Niitä periaatteita, joilla markkinavoimilta suojaudutaan, ei opita äidinmaidosta.

Mitä kaksoisliikkeen teoria sitten voi opettaa tai mihin sitä voidaan soveltaa esimerkiksi Kreikan ja koko euroalueen talouskriisin yhteydessä? Keynesiläisyys toimi toisen maailmansodan jälkeen siksi, että jälleenrakennus mahdollisti talouskasvun valtion ottaman velkarahan turvin. Jälleenrakennuksen edetessä keynesiläisyydessä velkaan perustunut kasvu alkoi tökkiä, minkä seurauksena oli mm. irtaannuttava kultakannasta, sidottava maailmanvaluutta dollariin, finansialisoitava merkittävä osa pääoman liikkeistä, tehtävä maailmanlaajuisia tuotannollisia uudelleenjärjestelyjä jne. Nyt ollaan tultu siihen pisteeseen, että velkaa joudutaankin tuottavan toiminnan sijaan ottamaan kaiken aikaa enemmän muiden velkojen maksamiseen tai paketoimiseen.

EU-maiden tavoitteena on 3 prosentin vuotuinen talouskasvu. EU:n vakaus- ja kasvusopimuksen (VKS) mukaan EMU-maiden budjettialijäämä ei saa kasvaa yli 3 prosenttiin bruttokansantuotteesta, eikä velka saa nousta yli 60 prosenttiin bkt:sta. Euroopan unionin vakautusohjelman mukaan ministerineuvosto antaa ”ohjeita” ja tarpeen mukaan sanktioida niitä jäsenvaltioita, joiden talous on ylikuumentunut eli laskenut marginaalien alle. Ongelma on siinä, ettei Euroopan unioni ole liittovaltio vaan valtioiden liitto, joten se ei kykene myöskään hallitsemaan valtioiden välistä rahaliittoa edes keynesiläisessä mielessä. Tämä näkyy siinä, että sanktioiden sijaan EU eli sen jäsenmaat joutuvat antamaan Kreikalle ja pian myös monille muille valtioille velkaa.

Lehman Brothersin kaaduttua markkinoille pumpattu kupla päätettiin paikata uudella velkarahalla ja myös EU varautuu Kreikan lisäksi uusiin pelastusoperaatioihin erityisellä ”vakauttamismekanismilla”. Tämä tarkoittaa, että Euroopan komissio lainaa valuuttamarkkinoilta eli laskee liikkeelle velkakirjoja, joiden takaajina on ensisijaisesti kaikki EU:n jäsenvaltiot sekä toissijaisena takaajana Euroopan keskuspankki. Tattadadaa! Se on alkanut taas! Koska valtioiden ulkoisesta velasta menee kaiken aikaa enemmän finansialisaation jälkien paikkailuun ”luottamuksen” palauttamiseksi systeemiin, finansialisaatiosta saatavat voitot käyvät kaiken aikaa pienemmiksi ja itseasiassa kalliimmiksi, järjestelmä ei ole kestävällä pohjalla. Keynesiläisyydessä velkavetoinen tuotanto ja pörssikeinottelu vielä tukivat kasvua, mutta nyt rahaa päinvastoin kuluu keinottelun jälkien paikkaamiseen ja ongelmat sen kuin lisääntyvät.

Pankkikriisi on jo levinnyt Kreikasta esimerkiksi Espanjaan ja Portugaliin, joissa valtiolainojen korot kasvoivat koko viime viikon. Myös Stoxx Europe 600 -osakeindeksi laski viime viikolla 8,8 prosenttia, mutta epävarmuus levisi myös Yhdysvaltoihin, kun S&P 500 -osakeindeksi laski 8,7 prosenttia. Ja lisää on tiedossa. Kreikan alijäämä oli pahimmillaan lähes 14 %, mutta se on onnistunut laskemaan sen 9,3 prosenttiin. Sen sijaan esimerkiksi Iso-Britannian budjettialijäämä on nousemassa 12 prosenttiin. Jos laskin oikein niin Yhdysvaltain budjetin alijäämä on jo nyt yli 1000 miljardia eli 13,77% bkt:sta. Koska muidenkin euroalueen maiden taloudet ovat jo ylikuumentuneet ja euron laskun myötä markkinat panikoivat entistä enemmän, velkaa joudutaan ottamaan lisää ja lisää myös muiden talouksien avustamiseksi. Maailman kokonaisvelan selailu on niin ikään hauskaa puuhaa.

Voidaanko tämänkaltaisessa tilanteessa olettaa, että tapahtuu spontaanisti Polanyin kuvaama yhteiskunnan itsesuojelumekanismi ja keskeiset tekijät kuten työ, maa ja erityisesti raha onnistutaan pelastamaan markkinavoimien tuhoavalta voimalta? Koska velkaa otetaan kaiken aikaa enemmän vanhan velan paikkaamiseen ja nyt myös maailmantalouden kärkimaiden alijäämät vain kasvavat, ei ole mitenkään realistista odottaa, että tämänkaltainen mekanismi tapahtuisi ja siirtyisimme takaisin johonkin keynesiläiseen sääntelyyn. Kun Lehman Brothers romahti, ”luottoa” markkinoihin mitattiin yksittäisen investointipankin myötä, Kreikan poksautettua sen jälkeen pumpatun uuden velkakuplan, luottoa markkinoihin mitataan höllästi Kreikkaan lainanneiden pankkien uskottavuutta ja sitä myötä euron uskottavuutta. José Manuel Barroson mukaan euroa on suojeltava kaikin keinoin ja onkin todennäköistä, että EU-maiden keskisellä vakauttamismekanismilla pyritään kehittämään EU-maiden välille entistä lujempaa kontrollia.

Koska uskottavuutta markkinoihin on palautettu koko ajan pumppaamalla markkinoille ainoastaan lisää rahaa, epävakaudet jatkuvat ja kriisit jyrkkenevät. Markkinoiden kontrolloimiseksi (eli käytännössä sopimukseksi siitä, että velkaa otetaan jatkossakin lisää epävakauksien hallitsemiseksi) EU:ssa pyritään valtioiden kahdenkeskisistä velkavipeistä koko rahaliittoa koskevaan avustamislupaukseen. Matti Vanhanen ei osannut vielä sanoa, paljonko tämä uusi mekanismi maksaa, eikä myöskään siihen, sisältääkö tämä uusi mekanismi pelkän rahan pumppaamisen lisäksi esimerkiksi pankkien sanktioimista hövelistä lainanannosta. On vaikea kuvitella, että ilman tietoista poliittista kamppailua tämä Euroopan vakautusmekanismi automaattisesti muodostettaisiin niin, että esimerkiksi pankinjohtajat, valtiovarainministerit, keskuspankkien johtajat ja muut pääoman liikkeisiin keskeisesti vaikuttavat tahot joutuisivat henkilökohtaisesti vastaamaan aiheuttamistaan kriiseistä. Vaikka on kohtuutonta väittää, että nämä henkilöt voisivat henkilökohtaisesti vastata esimerkiksi aiheuttamistaan Kreikan ja koko euroalueen kriisistä, tämänkaltaiset järjestelyt hillitsisivät varmasti toimimaan hieman maltillisemmin rahan painamisessa ja velan myöntämisessä. Nykyinen systeemi palkitsee riskinoton, uudenlainen järjestelmä pakottaisi pelaamaan varman päälle, kun toimijat vastaisivat henkilökohtaisella omaisuudellaan toimistaan.

Käytännössä EU yrittää luoda mekanismia, jolla valmistaudutaan uuteen koko euroaluetta koskevaan kriisiin. Tämä siksi, että lopulta on kyse pankkijärjestelmän ja pääomaa omistavan ja sitä hallitsevan luokan eduista. Jos rahoitusjärjestelmän vain annettaisiin romahtaa, sen seuraukset olisivat varmasti karvaiset, mutta se tarkoittaisi myös veronmaksajien rahansiirtojen loppumista pankkijärjestelmälle. Korostetaan nyt vielä kerran: Kreikan tukipaketissa ja EU:n vakautusmekanismissa ei ole kyse Kreikan pelastamisesta vaan Kreikalle lainanneiden pankkien pelastamisesta, ts. pankkikriisiltä suojautumisesta! Siten kaikenlaiset puheet – ”että me suomalaiset lainataan Kreikalle, koska Kreikka on hyvä, mutta huolimaton ystävä ja jolla on nyt vähän vaikeampaa, koska tämä kreikkalainen ystävä on lainaillut rahaa huolimattomasti, tehnyt vähemmän töitä, nostannut aiheettomasti palkkaansa” – on heti kättelyssä tulkittava puusilmäiseksi populismiksi eli kansankielellä ilmaistuna hevonpaskaksi. Vaikka EU:n vakautusmekanismilla pyritään pelastamaan erityisesti raha markkinavoimilta, on vaikea nähdä vakautusmekanismi yhteiskunnallisena itsepuolustuksena. Tämä jo siksi, että nykyisin protektionismin sijaan ratkaisuna kriiseihin on entistä suurempi kansainvälisyys, tuoreimpana esimerkkinä EU-maiden keskinen avunantosopimus.

Polanyi voi kyllä auttaa meitä ymmärtämään tämänkaltaisten asetelmien muodostumista historiallisesti aina toiseen maailmansotaan saakka, mutta kaksoisliikkeen teorian avulla on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta hahmottaa Euroopan poliittistaloudellisia juuria tänä päivänä. Vaikka Polanyin perusolettamukset kapitalismin toiminnasta ja kehityksestä ovat yleisesti varsin järkeenkäypiä ja teosta voi historian esityksenä suositella kaikille, Polanyin käsitys historian kulusta suhteessa poliittisiin voimasuhteisiin pelkistyy yhteiskunnallisen kaksoisliikkeen teoriasta loppujen lopuksi aika mekaaniseksi sisään-ulos-jyystämiseksi. Markkinatalouden piirissä historia toistaa itseään vuorotellen markkinoiden itsesääntelystä markkinoiden sääntelyyn ja siitä taas itsesääntelyyn jne. Polanyin teoria yhteiskunnallisesta itsesuojelusta on siten eräänlainen sosiaalihistoriallinen uudelleenlämmittely keynesiläisyydestä. Keynesiläisyydessä kyseenalaistetaan markkinamekanismi, mutta valtio voidaan kääntää markkinoiden sääntelijäksi ja kapitalismi voi jatkaa kasvuaan loputtomiin. Polanyin sosiaalihistoriallinen keynesiläisyys kritisoi niin ikään markkinamekanismien toimimattomuutta, mutta samalla luottaa johonkin taloudesta ja politiikasta irralliseen sosiaalisen tai kulttuurisen sfäärin, joka automaattisesti korjaa markkinatalouden aiheuttamat virheet ja pelastaa ihmiskunnan saatanalliselta myllyltä.

Antti Ronkainen

Teksti perustuu syksyllä 2009 järjestettyyn Suuri murros -lukupiiriin, keväällä 2010 järjestettyyn taloussosiologian seminaariin sekä mietintöihin Kreikan puhkaisemasta euromaiden pankkikriisistä.

Lähteet

Blom, Raimo (1982) Yhteiskuntateoria ja valtio. Vastapaino, Tampere.

Karl Polanyi – Suuri murros, aikakautemme poliittiset ja taloudelliset juuret. Vastapaino, Tampere.

Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *