Susi ja karitsa

Euroryhmän puheenjohtaja Jereon Dijsselbloem, IMF:n pääjohtaja Christine Lagarde ja Kreikan valtiovarainministeri Yanis Varoufakis euroryhmän kokouksessa

Euroryhmän puheenjohtaja Jereon Dijsselbloem, IMF:n pääjohtaja Christine Lagarde ja Kreikan valtiovarainministeri Yanis Varoufakis euroryhmän kokouksessa

 

Eetu Viren & Jussi Vähämäki

Syrizan voitettua Kreikan vaalit tammikuussa ja julkistettua talouspoliittisen ohjelmansa mm. nobelistit Paul Krugman ja Joseph Stiglitz sekä Financial Timesin kolumnisti Wolfgang Münchau – joukkio, jota tuskin voi pitää äärivasemmistolaisena – ilmaisivat tukensa Syrizalle. Syrizaa kutsuttiin jopa ”Euroopan ainoaksi toivoksi”. Yleinen toiveikkuus ja innostus muutoksesta näkyi esimerkiksi Tsiprasia onnitelleissa twiiteissä: ensimmäisten joukossa onnittelemassa oli Bertie Woosterina ja Doctor Housena tunnettu brittinäyttelijä Hugh Laurie. Suomesta näkyvimmin Tsiprasia fanittamassa oli Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki.

Toiveikkuus ei toki johtunut aivan pelkästä irtopisteiden keruusta, vaan taustalla oli se, että euroalueella väkivalloin toteutetut leikkaustoimet ovat ajaneet koko Euroopan talouden pysyvään lamaan. Esimerkiksi useimpien amerikkalaisten ekonomistien näkökulmasta Eurooppa, joka ei investoi eikä kuluta, vaan ainoastaan vie ja yrittää kilpailla laskemalla valuuttansa arvoa, on koko maailmantalouden kehittymisen jarru. Siksi Yhdysvalloista on tullut koko ajan kovempaa kritiikkiä euroalueen ja ennen kaikkea Saksan politiikkaa kohtaan. Leikatessaan talouskasvua euromaat ovat myös ainoastaan kasvattaneet julkisen velan määrää suhteessa BKT:hen ja siten epäonnistuneet omienkin tavoitteidensa toteuttamisessa. Kuten muidenkin velkaantuneiden euromaiden, Kreikan kohdalla ainoa järkevä vaihtoehto olisi velkojen leikkaus ja kuritoimien lopettaminen niin, että talouskasvulle voitaisiin luoda edellytyksiä.

Syrizan ohjelma näytti ekonomisteista eräänlaiselta vanhan sosialidemokratian radikaalilta päivitykseltä. Mutta Syriza herätti monissa myös toivon muutoksesta, joka avaisi populistisen itseen käpertymisen ja muukalaisvihan tilalle näkymän solidaarisesta ja paremmasta maailmasta.

Kuten hyvin tiedetään, aikaisemmista ”pelastuspaketeista” on tosiasiassa 90-95 % mennyt eurooppalaisille – ennen kaikkea ranskalaisille ja saksalaisille – pankeille, joilla oli saatavia Kreikasta. Paketilla ei siis ole pelastettu Kreikkaa vaan pankkeja, mutta sen ehtojen seurauksena Kreikka on joutunut tuhoamaan taloutensa järjettömillä leikkauksilla.

Toisin kuin suomalainen lehdistö on propagoinut, Kreikka nimenomaan on tehnyt vaaditut reformit. Korkomenoista huolimatta Kreikan valtion alijäämä on nyt enää noin 3 %, kun se oli 15 % vielä vuonna 2010. IMF:n mittaama rakenteellinen tasapaino oli 1,6 prosenttia, mikä on euromaiden paras. Juuri aikaisempaan apupakettiin sisältyvät uudistukset, kuten julkisten menojen valtavat leikkaukset, työntekijöiden irtisanomiset, minimipalkan ja kollektiivisten työehtoneuvottelujen poistaminen ovat kuitenkin johtaneet siihen, että Kreikan bruttokansantuote vuonna 2014 oli 27 prosenttia matalampi kuin tukipaketin pohjana käytetyissä IMF:n ennusteissa arvioitiin. Odotukset austerityn suotuisista dynaamisista vaikutuksista perustuivat siis yksinkertaisesti täysin vääriin ennusteisiin, hieman kuten meidän yhteisöveron alentaminen. Nyt Kreikassa nuorisotyöttömyys on 60 prosenttia, palkat ovat laskeneet noin 40 prosenttia ja eläkkeet 50 prosenttia.

Uskolla on taloudessa tärkeä rooli, mutta se toimii vain määrättyyn rajaan saakka, ja tämä raja tuli Kreikassa vastaan. Ordoliberaalisen uskon seurauksena näkymät Kreikan kaduilla muistuttavat nykyisin kehitysmaata. ”Sopeutusohjelman” vaikutukset ovat olleet aivan samanlaisia kuin Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maissa 1980- ja 90-luvuilla.

Tästä huolimatta euroryhmä helmikuussa kieltäytyi edes kuuntelemasta Kreikan ehdotuksia. Schäuble möykkäsi huippukokouksissa ja lehdistössä: NEIN! NEIN! Välillä hänen käytöksensä muistutti jotain vanhojen Korkeajännitys-sarjakuvien saksalaiskorpraalia. Neuvottelujen aikana Schäuble mm. uhosi, että euroakaan ei tipu ennen kuin Kreikka on toteuttanut kaikki idioottimaisimmatkin leikkaustoimet. IMF:n johtaja Christine Lagarde pauhasi lähes samaan malliin ja Espanjan valtiovarainministerin kerrotaan karjuneen viimeisessä huippukokouksessa naama punaisena kuin pikkulapsi. ”Jos sä et leiki mun kaa niin mä lyön sua!” Jollain tavoin Euroopan talouskurilinja näyttää siis tulleen uhatuksi. Kun tämäkään ei riittänyt Tsiprasin ja Varoufakisin lannistamiseen, itsenäisyydestään ylistetty EKP joutui suoraan kurimaiden politiikan välikappaleeksi. Ensin se teki Charlie Hebdon iskuihin verrattavan taloudellisen terroriteon ilmoittaessaan, ettei enää hyväksy Kreikan valtion velkakirjoja vakuudeksi kreikkalaispankeille myöntämässään keskuspankkirahoituksessa. Sen jälkeen se kieltäytyi edes kasvattamasta Kreikan oman keskuspankin hätärahoitusta niin paljon kuin Kreikka olisi tarvinnut. Lopulta uhkana ei ollut pelkästään hätärahoituksen loppuminen, mikä olisi pakottanut Kreikan valtion jättämään maksamatta seuraavan lyhennyseränsä IMF:lle vaan oletettavasti euromaat ja keskuspankki uhkasivat neuvotteluiden ratkaisuun johtaneena perjantaina myös sulkea kokonaan keskuspankkirahoituksen kreikkalaisilta pankeilta, mikä olisi pakottanut Kreikan ottamaan käyttöön pääomaliikkeiden rajoitukset ja kenties lopulta oman valuutan. Kyseisenä perjantaina talletuspako Kreikasta kiihtyi niin, että talletuksia katosi jopa miljardin euron arvosta yhdessä päivässä.

Neuvottelut eivät kuitenkaan päätyneet Kreikan täydelliseen tappioon, vaikka ordoliberaalit moralistit kuinka toivoisivat. Neuvottelujen tuloksena Kreikka sai tiettyjä myönnytyksiä: valtion ns. primäärisen ylijäämän ei tänä vuonna tarvitse olla aiemmin sovitun mukaista 4,5 prosenttia vaan 3 %, mikä antaa jonkin verran varaa Syrizan lupaamille elvytystoimille. Lisäksi valtiontalouden tasapainottamiseen tähtäävistä toimista voidaan painottaa korruption ja veronkierron kitkemistä, tupakan salakuljetuksen ehkäisemistä ja byrokratian vähentämistä. Tarkasti ottaen toistaiseksi Syriza ei ole hyväksynyt ainoatakaan ”reformia”, joka olisi sen ohjelman vastainen. Tarkempaa sopimusta ”reformeista” ei kuitenkaan vielä tehty, ja euroryhmä yrittääkin vielä painostaa Kreikkaa tarkentamaan reformilistaustaan ennen seuraavan 7,2 miljardin hätärahoituserän maksua. Tilanne on siis siinä mielessä täysin auki, että on epäselvää, kykeneekö Kreikka suoriutumaan edes seuraavien lainaeriensä maksusta maaliskuussa, ja euroryhmän puheenjohtaja Jeroen Djisselbloem on uhannut, että ensimmäistä 7,2 miljardin rahoituspakettia ei makseta ennen kuin Kreikka on aloittanut sovitut ”reformit”. Koska on selvää, että esimerkiksi rikkaiden veronkiertoa estäviä toimenpiteitä ei mitenkään voida toteuttaa muutamassa viikossa, pitäisi Kreikan käytännössä joko yksityistää jotain (kenties myydä maan lentokentät pakkohuutokauppahintaan niitä ostamassa olevalle Frankfurtin lentokenttäyhtiölle) tai vähintään osoittaa luopuvansa väliaikaisesti Syrizan ilmoittamista minimipalkan korotuksista. Tässä kohden euroryhmän strategia on siis vanha: tehdään jonkinlainen kompromissi julkisissa neuvotteluissa, koska Varoufakis näyttää keräävän suosiota, mutta heti savun hälvettyä palataan takaisin vanhaan linjaan ja yritetään kaikessa hiljaisuudessa palauttaa Kreikka takaisin ruotuun.

Sopimus on pääpiirteissään seuraava:

Kreikka pyytää nykyisen luotonhoidon tukisopimuksen laajentamista. Sopimus perustuu joukkoon sitoumuksia. Sopimuksen avaamisen tavoitteena on antaa mahdollisuus olemassa olevan sopimuksen arvioinnin loppuun saattamiselle ja antaa aikaa mahdollisen uuden sopimuksen solmimiselle. Kreikka laatii välittömästi listan ”uudistuksista”, jotka nyt – ilman mitään erityistä poliittista käsittelyä – ”instituutioiksi” nimitetyt tahot arvioivat ja joista sovitaan huhtikuussa. Mikäli arviointi on myönteinen, vanhan tukiohjelman loput maksut suoritetaan Kreikalle sovitussa aikataulussa. Olemassa olevia vakausrahaston varoja käytetään vain pankkien tarpeisiin eivätkä ne ole Kreikan kontrollissa. Kreikka sitoutuu täysin ja ajallaan vastaamaan finanssivelvoitteistaan kumppaneilleen. Tämän takaamiseksi Kreikka sitoutuu takaamaan riittävän julkisen talouden primäärisen ylijäämän, joka tänä vuonna voi jäädä 3 prosenttiin, mutta jonka tasosta seuraavina vuosina sovitaan tarkemmin myöhemmin. Kreikka ei ota ilman ”instituutioiden” hyväksyntää käyttöön toimia tai tee yksipuolisia muutoksia, joilla saattaa olla negatiivinen vaikutus budjettitavoitteisiin, talouden elpymiseen tai rahoitusmarkkinoiden vakauteen. Tämä Troikan budjettivalvonnan jatkuminen on tietenkin Syrizan merkittävin symbolinen tappio, mutta sen konkreettinen merkitys on toistaiseksi epäselvä. Tämän perustalta Euroryhmä aloittaa kansalliset toimenpiteet nykyisen sopimuksen pidentämiseksi neljällä kuukaudella ja se kehottaa Kreikan viranomaisia aloittamaan välittömästi prosessin arviointiprosessin menestykselliseksi läpiviemiseksi.

Syrizan lupaukset

Sopimuksessa ei, ainakaan pinnallisesti, näy jälkeäkään Syrizan Thessalonikin julistuksesta eikä niin sanotusta ”kansallisesta suunnitelmasta” ja sen neljästä kulmakivestä: humanitaariseen kriisin vastaaminen, talouden käynnistäminen veroleikkauksin ja luomalla kehityspankki sekä säätämällä laki 751 euron minimipalkasta, aloittamalla julkinen työllistämisohjelma 300 000 työpaikan luomiseksi, poliittisen järjestelmän muuttaminen. Nämä piti rahoittaa verovelkojen järjestelyin, salakuljetuksen ja petosten vastaisen taistelun, vakausrahaston ja erilaisten EU:n ohjelmien avulla. Nyt ainakin vakausrahasto on poissa Kreikan kontrollista.

Sopimukseen reagoitiin lähinnä kolmella tavalla: Suomen ja muiden austerity-maiden medioissa korostettiin tai pikemminkin juhlittiin, että Syriza joutui perumaan vaalilupauksensa ja kohtaamaan talouden kovat realiteetit. Kreikalla ei ole oikeutta suvereenisuuteen eikä varsinkaan Kreikan äänestäjillä ole oikeutta omaan mielipiteeseen. Syriza:n vasemmistosiipi jakoi osaltaan saman mielipiteen: Tsipras ja Varoufakis pettivät puolueen ohjelman ja parempi vaihtoehto olisi ollut Grexit, luopuminen eurosta ja oma valuutta sekä kansallisen suvereniteetin palauttaminen. Kolmas näkökulma, jonka esimerkiksi Étienne Balibar ja Sandro Mezzadra monien muiden toiveikkaiden joukossa toivat julki on, että sopimuksen avulla Kreikka voitti aikaa ja mahdollisuuden vahvaan liittolaisuuteen austeritya vastaan Euroopan tasolla, kun Podemos ja sitä lähellä olevat ryhmät nousevat mahdollisesti valtaan Espanjassa ensi syksynä. Euroopassa olisi aloitettava uusi perustuslaillinen prosessi, joka ei toimi suvereenisuuden kieltämisen eikä siihen palaamisen tasolla, vaan solidaarisuuden ja uuden luokkatietoisuuden rakentumisena. Uusi eurooppalainen luokkatietoisuus ei supista vaan laajentaa toiminnan mahdollisuuksia eikä keskitä toimintaa johonkin, vaan laventaa ja leventää sen aluetta koko yhteiskuntaan. Se vapauttaa vihasta ja häpeästä, joista velkaantuneessa Euroopassa ei ole pulaa. Luokkatietoisessa toiminnassa ei keskitytä ”viholliseen”, kuten Eurooppaan tai kreikkalaiseen tai maahanmuuttajaan, eikä olla kiinnostuneita suvereenisuudesta, ei sen palauttamisesta eikä luovuttamisesta.

Jo pelkkä Kreikan hätärahoitusohjelman ehtoja koskevien neuvottelujen käynnistyminen uudelleen merkitsi tietysti symbolista tappiota Saksan ja Troikan edustamalle kurilinjalle. Näin Syriza on onnistunut luomaan halkeaman ordoliberalismin yksimieliseen muuriin, ja vähintään voittanut hitusen aikaa rakentaa omaa talouspoliittista linjaansa ja neuvotella uudelleen hätälainoituksen ehdoista. Tämän halkeaman laajentaminen sekä poliittisen eliitin tasolla (Hollande ja Renzi, kuten monet sosialidemokraatit myös Saksassa ja Suomessa, puhumattakaan vanhasta vasemmistosta eri ryhmineen, näkevät Syriza:n herättämän toivon ohjaamisen omaksi parlamentaariseksi kannatuksekseen mahdollisuutena voittaa takaisin vanhoja sillanpääasemia politiikassa muuttamatta varsinaisesti politiikan sisältöä) että eurooppalaisten käytännön elämän tasolla (velka, tulo, asuminen, liikkuminen, sosiaaliturva) voi tuottaa odottamattomia tuloksia lähivuosina, mikäli erityisesti yhteiskunnalliset liikkeet onnistuvat karistamaan harteiltaan yhtäältä lahkolaisuuden ja toisaalta tyhjät bloccupy-elkeensä.

Osittain talouskurilinjan edustajat on ehkä yllätetty, sillä he eivät loppujen lopuksi osanneet odottaa Syrizan voittoa, tai nahkatakissa ympäri Eurooppaa – tosin nyt ilman harrikkaansa – kiertävän Varoufakiksen peliä vaan vielä vuodenvaihteessakin olettivat Ateenasta ilmestyvän neuvotteluihin vain joukon kulahtaneita kommareita. On jossain määrin ironista, että neuvotteluissa vastakkain ovat tilastomatematiikkaa, ekonometriaa ja taloustiedettä opiskellut, Englannissa, Australiassa ja Yhdysvalloissa opettanut Varoufakis, joka on myös uusien rahoitusinstrumenttien asiantuntija ja euroryhmän valtionvarainministerit, joilla ei välttämättä ole hajuakaan finanssimarkkinoiden toiminnasta. Suomalaisen lehdistön analyytikot väittivät Varoufakiksen neuvottelustrategian epäonnistuneen hänen poliittisen kokemattomuutensa vuoksi, mutta tosiasiassa päinvastoin euroryhmän toimet kielivät täydellisestä hajaannuksesta ja sekoilusta. Välillä EU:n komissio Moscovicin johdolla ehti jo tarjota Kreikalle sopimusta, jonka Schäuble austerity-päissään kiirehti vetämään äkkiä takaisin.

Joka tapauksessa ensimmäisen kerran yksi maa voittaa itselleen oikeuden neuvotella eikä oikeus ole pelkkä muodollisuus, kuten suomalaiset poliitikot haluaisivat. Ensimmäistä kertaa jäsenvaltio on asettanut kyseenalaiseksi finanssioligarkian vallan määrätä jonkin maan talouspolitiikasta. Eli yksi tärkeä tabu on rikottu. Symbolisella tasolla kyse on tärkeästä asiasta, eikä ole sattuma, että välttääkseen tämän euroryhmä yritti neuvottelujen aikana asettaa Kreikan joko/tai tilanteeseen (euro tai exit). Kertoo kreikkalaisten pelisilmästä, että he onnistuivat paljastamaan euroryhmän bluffin (jälleen päinvastoin kuin medioissa tohotettiin: kreikkalaiset bluffaaavat, esittävät teatteria sekä euroryhmälle että kreikkalaisille jne.). Euroryhmä ei voinut antaa Kreikan ajautua maksukyvyttömäksi (esimerkiksi Varoufakis aloitti jo vaalikampanjan aikana puhumaan siitä, että Kreikka on konkurssissa, antakaa meidän mennä konkkaan jne., signaalina tietysti vasemman laidan äänestäjille, mutta myös Saksan, Ranskan, Italian ja Espanjan pankeille ja poliitikoille), koska seuraukset olisivat olleet katastrofaaliset. Myös EKP:lle, joka olisi menettänyt runsaasti saataviaan. Onkin selvää, että myöskään Saksa ei kaikesta uhosta huolimatta halua missään tapauksessa euroalueen hajoavan. Saksan teollisuustyönantajat pelkäävät euron loppua yhtä paljon kuin maailmanloppua, koska varsinkin globaalin valuuttasodan jatkuessa itsenäisen D-markan arvo suhteessa muihin valuuttoihin tulisi kohoamaan kymmeniä prosentteja. Saksan sisällä kukaan ei teollisuuden tuotteita osta, koska Saksa on aina nojannut vientiin. Koska Bundesbank on kriisin kuluessa pelastanut saksalaiset liikepankit ja ottanut lähes kaikki niiden saatavat velkaantuneilta euromailta omiin taseisiinsa, euron hajoamisen suorat kustannukset kaatuisivat suoraan veronmaksajien niskaan. Bundesbankin saatavat euroalueen muilta mailta ovat noin 500 miljardia euroa. Saksa onkin joutunut kohtaamaan vanhoista mafiaelokuvista tutun dilemman: pitäisi antaa varoittavia esimerkkejä, jotta muut eivät kuvittele että veloista voi yrittää luistaa, mutta velallisen tappaminen johtaa saatavien menettämiseen.

Kreikkaa ei myöskään haluta heittää ulos eurosta, koska sillä on geopoliittisesti hyvin tärkeä strateginen asema esimerkiksi NATO:n tukikohtien sijoituspaikkana ja siirtolaisten liikkumisen hallinnassa. Merkittävä osa nyt moraalisen skandaalin herättäneestä Kreikan valtionvelasta onkin peräisin siitä, että juuri strategisen asemansa ja NATO:n kannustuksen ansiosta Kreikan puolustusmenot ovat läpi 2000-luvun olleet poikkeuksellisen suuria BKT:n kokoon nähden. Valtionvelalla on siis tosiasiassa ostettu aseita Euroopan rajoille. Tsiprasin hallituksen flirttailut Venäjän suuntaan olivat ilmiselvää peliä, koska ajatuskin siitä, että Kreikka alkaisi tehdä yhteistyötä Putinin kanssa, hirvittää EU:ta ja Yhdysvaltoja. Vielä viime viikkoinakin Tsipras ja Varoufakis ovat vihjailleet, että Kreikalla on B-suunnitelma rahoituksen saamiseksi, jos euroryhmä alkaa kiukutella – eikä liene epäilystä että vihjaukset johtavat itään. Yhdysvaltain hallituksen onkin arveltu painostaneen Saksaa antamaan edes hieman periksi Syrizan vaatimuksille.

Toisaalta neuvottelujen lopputulos, joka ei Syrizan kannalta toki ollut täydellinen, sillä velkoja ei leikata ja Troikan oikeus valvoa Kreikan valtion menoja säilyy, osoittaa, että mikään yksittäinen valtio tai sen hallitus ei kykene yksin muuttamaan euroalueen politiikkaa. Tarvittaisiin eurooppalaista vastarintaa, eurooppalaista liikettä ja ensi kädessä esimerkiksi Podemoksen voittoa Espanjassa. Merkittävää on kuitenkin, että Syriza on Kreikan lisäksi voittanut aikaa laajemmalle käänteelle Euroopassa. Kenties myös me kaikki olemme saaneet aikaa, ja ensimmäistä kertaa vuosiin olemme tilanteessa, jossa ei tarvitse vain vastata ja reagoida uusiin kiristystoimiin, leikkauksiin, työoikeuksien riistoon ja sosiaaliturvan alasajoon, vaan on mahdollista hengähtää ja jollain tavoin valmistautua ja valmistella omia ohjelmia ja toimenpiteitä, jotka avaavat tien ulos kriisistä sen sijaan että pyristelisimme Troikan valmiiden pakettien armoilla. Vähintään Syriza on osoittanut, että austerityn vastustaminen on mahdollista, ja näin se on avannut tilaa esimerkiksi Podemokselle, jonka voitto Espanjan vaaleissa ensi syksynä merkitsisi vielä suurempaa haastetta vanhojen poliittisten instituutioiden ”vaihtoehdottomuuden” linjalle. Onkin äärimmäisen selvää, että Espanjan, Portugalin ja Irlannin hallitukset ovat hyökänneet Syrizan pyrkimyksiä vastaan epätoivoisesti juuri siksi, että Syrizan onnistuminen johtaisi väistämättä niiden tappioon kotimaissaan, kun kävisi selväksi, että niiden toteuttamat leikkaustoimet eivät millään tavoin ole olleet välttämättömiä vaan päinvastoin täysin typeriä myös taloudellisesta näkökulmasta.

Kreikkalaiset avasivat pandoran lippaan, jonka sulkeminen saattaa osoittautua hankalaksi, jos Syriza ja eräänlaiseksi Stalingradiksi muuttunut Ateena kestävät syksyyn asti. ”Dominoefektin” riskistä on siksi tullut todellinen aave, joka kummittelee Euroopassa, erityisesti Frankfurtissa ja Brysselissä. Nyt dominoefektiä eivät luo finanssimarkkinat ja spekulaatio, vaan mahdollisuus, että koko uusliberaali hallinnan järjestelmä ja järki alkaa hajota kansalaisten toiminnan ja käsitysten tasolla. Pelokkaimmat rotat ovat jo alkaneet valmistautua uppoavan laivan jättämiseen. Lähikuukausina kuulemme varmaan paljon elvytyksestä, pienestä ihmisestä, terveydestä ja työllisyydestä. Kenties jopa Espanjan Rajoy ja muut korruptoituneet kääkät alkavat vetää takaisin kaikkein rajuimpia leikkaus- ja repressiotoimiaan koettaessaan kouristuksenomaisesti pelastaa kannatustaan talouskurin vastaisen ilmapiirin levitessä.

Susi ja karitsa

Jos Kreikka on voittanut aikaa, ovat tietenkin myös Saksa ja sen liittolaiset saaneet lisää aikaa valmistautua, koska ensimmäisellä neuvottelukierroksella ne huomasivat luultavasti joutuneensa osin yllätetyiksi kun olivat luulleet vain voittavansa ilman taistelua. Seuraavia koitoksia kuten mahdollista Podemoksen vaalivoittoa varten ne aikovat varmasti valmistautua paremmin. Ennen syksyllä järjestettäviä Espanjan vaaleja tullaankin vielä epäilemättä kuulemaan melkoinen määrä pelottelua ja kiristystä siitä, mitä kaikkea tapahtuu jos espanjalaiset äänestävät väärin.

Vaikka muodollisesti Saksa ja muut kuria kannattavat euromaat saivat tahtonsa läpi, ne joutuivat käyttämään voimaa huomattavasti enemmän kuin olisivat halunneet, ja euroalueen näennäinen konsensus on hajonnut. EKP joutui jälleen kerran ylittämään mandaattinsa, jonka mukaan sen toimialuetta on ainoastaan rahapolitiikka eikä sillä ole oikeutta puuttua jäsenmaiden finanssipolitiikkaan. Toki on tiedossa, että EKP on jo aiemmin – ainakin Kyproksen, Irlannin ja Portugalin tapauksissa – toiminut suoraan eräänlaisena talouskuria puolustavana kommandojoukkona, kun se on pakottanut maat hyväksymään ”apupakettinsa” uhkaamalla tuhota niiden pankkijärjestelmän. Nyt painostus oli kuitenkin vielä suorempaa, ja austerityyn hieman kriittisesti suhtautunut Draghi joutui saksalaisten sotapojaksi todennäköisesti jopa vasten tahtoaan (hän joutui ikään kuin vastineeksi saksalaisten vastustamasta velkakirjojen osto-ohjelmasta avustamaan Saksaa Kreikan kuriin laittamisessa).

Euroryhmän ja Kreikan neuvotteluista mieleemme tulee La Fontainen kuuluisa faabeli ”Susi ja karitsa”. Siinä susi tulee purolle ja alkaa huutaa karitsalle, että tämä sekoittaa sen juomaveden. Karitsa vastaa, että on alavirran puolella eikä voi sekoittaa, susi sanoo siihen karitsan parjanneen häntä, ja jos ei ollut karitsa niin sen veli, suku, paimenet, koirat ja niin edelleen. Lopputulos: ”ei hukka kauan käräjöinyt, vaan metsään raahas tuomitun; ja siellä uhrinsa se söi nyt.” Kreikka on nyt karitsa, jonka Saksan ja muiden euromaiden muodostama susi uhkaa syödä mihin hintaan hyvänsä. Muodollisesti tarinan opetus on, että vahvemman sana on laki, mutta käytännöllisesti se tekee sudesta henkipaton ja karitsa saa kaikki sympatiapisteet huolimatta meikäläisestä vaalikamppailusta, jossa Kokoomuksesta perussuomalaisiin kaikkialla käytetään Kreikkaa naapurivihan lietsomiseen.

Saksan ja sen liittolaismaiden, kuten Suomen toimien argumentit ja legitimaatio ovatkin haihtuneet savuna ilmaan ja jäljelle on enää jäänyt pelkkä uho ja veristen kulmahampaiden esittely. Seuraavaksi Schäublen ja Merkelin täytynee ripustaa Bundestagin edustalle pari malariaan kuollutta kreikkalaisvauvaa ”varoittavaksi esimerkiksi”seuraaville kapinallisille, kuten Espanjalle, jos Podemos voittaa vaalit. Suomessa media ja sen erilaiset asiantuntijat ovat vauhkonneet, että Syriza:n on petettävä vaalilupauksensa, koska muuten kommentaattorien vaihtoehdoton maailma romahtaa. Eli joku halkeama ilmeisesti vaihtoehdottomuuden muurissa on. Onkin aika hassua, että Suomen kaltainen maa on innokkaasti luomassa federalistista Eurooppaa ja luovuttamassa suvereniteettiaan suomalaisen rehellisyyden ja säästäväisyyden nimissä puuttumalla Kreikan vaalitulokseen. Yhtäältä Suomessa vastustetaan kaikkialle tunkeutuvaa EU:n byrokratiaa ja sääntelyä – kurkkujen käyryysdirektiivejä jne – ja toisaalta hurrataan, kun EU puuttuu pikkutarkasti aivan tavallisten kreikkalaisten elämään. Luultavasti pilkka osuu omaan nilkkaan ja suomalaispankkien asiantuntijoiden käyrät juuttuvat kurkkuun aika nopeasti.

Samalla kun Saksa ja Suomi ovat vastustaneet viimeiseen asti puuttumista oman budjettinsa suvereenisuuteen ja Saksa on käyttänyt muiden euromaiden rahoja omien pankkiensa pelastamiseen, ne ovat jatkaneet ordoliberaalia horinaa markkinoiden suotuisista vaikutuksista. Niin EKP:n mandaattina kuin talouspolitiikan julkilausuttuna tavoitteena on ollut markkinoiden vakauttaminen ja niiden olemassaolon takaaminen. Yleensä markkinoiden olemassaoloa on kuitenkin liberaalissa teoriassa puolustettu vetoamalla siihen, että ne tekevät mahdolliseksi jakaa riskejä. Saksalle ja Suomelle taas juuri riskien jakaminen on kaikkein kammottavin uhka, joka on kaikin keinoin estettävä. Sen sijaan kreikkalaisten ja espanjalaisten on kannettava riskit saksalaisten pankkien keinottelusta. Jos markkinat uhkaavat jakaa riskejä, niillä pyyhitään siis persettä!

Epäilemättä koko tekopyhän sekoilun taustalla on se, että nykyisin kapitalismilla ei oikeastaan ole minkäänlaista kasvustrategiaa ja kriisin jatkuminen on syönyt koko kapitalistisen järjestelmän legitimiteetin. Kukaan ei enää usko – eivät edes Schäuble tai Djisselbloem – että kapitalismi kykenisi tuottamaan vaurautta. Puhekin edistyksestä – tai ”kakun kasvattamisesta” – kuulostaa nykyisin vanhanaikaiselta. Vaurauden jakamisen sijaan politiikasta on tullut köyhyyden jakamista. Olemmekin kuulleet sanottavan, että näkymät Ateenan kaduilla tuovat nykyisin mieleen Intian.

Koska minkäänlaista näköalaa varallisuuden tasaiseen kasvuun ei ole näkyvissä, kun jopa Kiinan kasvu hidastuu eikä Saksankaan teollisuudelle siksi enää löydy vientimarkkinoita, jäljelle jää eräänlainen nollasummapeli, jossa kaikki takertuvat tämänhetkisiin saataviinsa ja pyrkivät kynimään naapuriaan parhaansa mukaan. Koska Saksan vientiteollisuus tuottaa varsin paljon pääomahyödykkeitä tai tuotantovälineitä, eikä kulutustarvikkeita, Saksan talous selvisi kriisin ensimmäisistä vuosista monia muita paremmin, sillä ennen kaikkea Kiinan voimakkaan investointielvytyksen vuoksi kriisi iski tuotantovälineitä tuottavalla sektorille vasta jälkijunassa. Nyt Saksan ja Suomenkin talouskasvu on kuitenkin romahtanut. Jos mistään ei synny kysyntää, ei vientiteollisuuteen perustuva kasvumalli enää voi toimia. Eikä kysyntää synny, koska kapitalistisen talouden kasvu on pysähtynyt niin että palkkojen ja voittojen samanaikainen kasvattaminen ei näytä enää mahdolliselta toisin kuin Euroopan taloudellisen yhdentymisen harmonisina vuosina 50- ja 60-luvuilla. Siksi yhteismarkkinoiden laajentamisen korvaa naapurien taistelu jaossa olevista euroista.

Vaikka kaikille on selvää, että talouskuri vain supistaa taloutta ja on ajanut euroalueen käytännössä deflaatioon, ja keynesiläiset toimet olisivat siksi järkevämpiä, kuitenkaan niitä ei ainakaan Euroopassa oteta käyttöön. Kenties yksi syy sille, että Eurooppa on noudattanut kaikkein taantumuksellista talouspolitiikkaa on se, että Euroopan asema maailmantaloudessa on jo pitkään heikentynyt ja Eurooppa näkee itsensä ”hiipuvana mantereena”, jolla kapitalismin ruusuinen tulevaisuus on jo menneisyyttä. Saksa on yrittänytkin päästä eroon Euroopasta, mutta Kiinan ja Brasilian kasvun hidastuminen sekä Ukrainan kriisi ovat tehneet tämän pyrkimyksen tyhjäksi. Siksi jäljellä on enää olemassa olevien saatavien periminen keinolla millä hyvänsä sekä tuotantokustannusten alentaminen entisestään deflaation avulla. Ranska taas on suostunut olemaan mukana Saksan rintamassa pitkälti siksi, että sen ainoana taloudellisena strategiana on ollut laajentaa entisestäänkin euroalueen vahvinta pankki- ja finanssisektoria, jolla myös on valtavat saatavat velkaantuneilta euromailta.

Pelkästään velkojen perimiseen keskittyville tahoille deflaatio onkin optimaalinen tilanne. Euroryhmän vimma vaatia Kreikkaa ylläpitämään älyttömiä julkisen talouden primäärisiä ylijäämiä johtuu puhtaasti siitä, että se haluaa varmistaa Kreikan kykenevän maksamaan velkansa Saksalle sen jälkeen, kun nyt myönnettyjen velkojen lyhennysten on määrä alkaa vuonna 2023. Kreikalta vaadittu 4,5 prosentin (tai myöhemmin vielä suurempi) primäärinen ylijäämä on taloudellisesta näkökulmasta täysin absurdi vaatimus. Barry Eichengreenin ja Ugo Panizzan viime vuonna julkaiseman tutkimuksen mukaan vuodesta 1974 alkaen 5 prosentin primäärisiin ylijäämiin ovat pidemmällä aikavälillä yltäneet ainoastaan kolme valtiota, autoritaarinen finanssikeskus Singapore, öljyvaltio Norja, ja EU:n byrokratian rahoittama Belgia 1990-luvulla. Toisen, Kiel-instituutin tekemän tutkimuksen mukaan vuosina 1980-2010 vain muutamat maat kykenivät ylläpitämään edes 3 prosentin primääristä ylijäämää, eikä mikään niistä ollut taantumassa tai lamassa (ks. Bloomberg 19.2.2015, ”Why Greece Won’t Be Able to Pay Off Its Debts with Austerity”)

Toisaalta talouskuria on harhaanjohtavaa pitää puhtaasti irrationaalisena myöskään kapitalistisen tuotannon kannalta, sillä jos talous ei kasva, tuottavuus ei kehity ja hinnat laskevat, kapitalistit voivat tehdä voittoja vain alentamalla työvoimakustannuksia, joko suoria tai epäsuoria. Keynesiläisistä analyyseistä usein unohtuu se, että elämme kapitalistisessa yhteiskunnassa, eikä kapitalisteja kiinnosta paskaakaan kansantalouden kokonaisetu vaan ainoastaan lisäarvon tuottaminen. Kuten Michel Husson kirjoittaa: ”Euroopassa harjoitettua politiikkaa ei pitäisi analysoida absurdina tai epäonnistuneina vaan shokkiterapiana, jolla on negatiivisten sivuvaikutustensa lisäksi kolme yhteen punoutuvaa tavoitetta: palauttaa yritysten voittoaste ennalleen, tuhota sosiaalipalvelut ja suojella rahoituslaitoksia niiden saatavien arvon laskulta” (Michel Husson: ”Les limites du keynesianisme”, http://alencontre.org). Palkkojen aleneminen Kreikassa, Espanjassa, Portugalissa ja Irlannissa onkin luonut Euroopan sisälle uuden matalapalkkatyön vyöhykkeen, jolle myös muut euromaat voivat ulkoistaa tuotantoaan. Vähitellen alammekin löytää ”Made in Chinan” lisäksi halvoista kulutustuotteistamme jälleen vanhan 1980-luvulta tutun tekstin ”Made in Portugal”. Kreikkalaisten ja espanjalaisten sadistisesta kurittamisesta kiihottuvat suomalaisetkin saattavat tulla toisiin ajatuksiin, kun viimeisetkin tietotekniikan tuki- tai tuotekehityspalvelut siirretään johonkin Välimeren rannalle halvempien työvoimakustannusten perässä. 1990-luvulla erityisesti Saksa ja Hollanti kannattivat innolla itäblokin maiden talouden tuhonneita IMF:n ohjelmia, koska tiesivät niiden avulla voivansa luoda rajan taakse matalapalkkatyömarkkinat, jolle teollisuus saattoi ulkoistaa työvoimaintensiivisimpiä toimintojaan. Ehkä nyt tavoitellaan myös edullisempia lomakohteita Välimereltä, kun saksalaisten työntekijöiden reaalipalkat eivät ole kohonneet lainkaan 15 vuoteen.

Koska keynesiläisten ohjelmien toteuttaminen ei ole ”rationaalista” kaikkien kannalta, jopa niiden henkiin herättäminen edellyttää konfliktia. Varoufakis itse tietenkin osoittaa tämän kaikkein parhaiten, sillä hänen talousasiantuntijana tekemiä ”vaatimattomia ehdotuksiaan” ei kuunnellut kukaan, ennen kuin niiden taakse ilmestyivät miljoonien kreikkalaisten päät. Oikeistakaan talousteorioista ei ole mitään hyötyä, ellei joku ryhdy rähinöimään niiden puolesta. Jos Varoufakis olisi laskeutunut Brysseliin pelkästään kuuliaisesti kravatti kaulassa ja laskelmat taskussa, olisi hänen ehdotuksiaan käytetty vessapaperina Saksan valtiovarainministeriössä jo paljon aikaisemmin.

Uusi sosiaalidemokratia

Tsiprasin ja kumppaneiden kunniaksi on sanottava, että vaikka he häviäisivät taistelun, he voittavat todennäköisesti pitkällä tähtäimellä sodan, tai muuten olemme kaikki kuolleita. Suomessa esimerkiksi Vasemmistoliitto – ja vähän jo demaritikin- yrittävät ratsastaa Syrizalla ilman Syrizan ohjelmaa, jota voitaisiin luonnehtia jonkinlaiseksi uudeksi sosialidemokratiaksi. Näin ne oletettavasti yrittävät ottaa mahdolliset hyödyt irti Syrizan voitosta, muuttamatta omaa organisaatiotaan ja politiikkansa sisältöä yhtään solidaarisemmaksi ja avoimemmaksi. Lienee kuitenkin historiallisista syistä epätodennäköistä, että Syrizan konsepti toimii sellaisenaan Suomessa, ainakaan ilman, että suomalainen vasemmisto todella omaksuu myös uudenlaista poliittista ohjelmaa. Pelkän protestin vuoksi ne eivät tule ääniä saamaan. Kreikka ja Espanja ovat jonkunlaisia poikkeuksia Euroopassa, koska molemmissa oli vielä 60-70 luvuilla käytännössä fasistiset diktatuurit, minkä takia niissä vasemmiston historia ja poliittinen asema poikkeavat maista, joissa ns. työväenliike on ollut vahvasti vallankahvassa fordistisen kompromissin osapuolena, siis hyväksyttynä neuvottelukumppanina, jonka yksi tärkeä tehtävä oli työväenluokan ja uusien työntekijäsukupolvien kontrollointi. Maissa, joissa fordistinen kompromissi oli keskeisessä asemassa, kuten Italia, mutta esimerkiksi Ranska, Ruotsi, Suomi, protesti kanavoituu jollain tavoin oikeistopopulismiin ja valtion sekä koko poliittisen järjestelmän vastaisuuteen.

Syrizan omassa toimenpideohjelmassa, jonka se on väitteistä huolimatta itse laatinut ja joka on vastakkainen euroryhmän ordoliberaaleille vaatimuksille, on muutamia hyvin kiinnostavia aloitteita, joiden vuoksi se kuitenkin toimii samalla jonkinlaisena uuden sosiaalidemokraattisen ohjelman mallina muille. Siksi kansallisesta itsemääräämisestä haaveilevalle ja laiskoja kreikkalaisia sättivälle vasemmistolle tekisi hyvää katsoa välillä Forssan sijasta Thessalonikiin ja Ateenaan. Ainakin poliittisen ohjelmansa parissa kreikkalaiset ovat nimittäin työskennelleet ahkerammin kuin protestanttiset ”toverinsa”. Kreikka suunnittelee kokeilevansa jonkinlaista perustuloa ainakin tietyille väestöryhmille. Tällainen jatkuva elvytys, jossa kevennetään määrällisesti euroalueen kansalaisten rahahuolia, eikä ainoastaan taata keinottelumahdollisuuksia finanssimarkkinoille, tarjoaisi tietenkin uudenlaisen, nykyajan taloudellisia olosuhteita vastaavan sosiaaliturvan tai oikeudenmukaisen tulonjaon muodon ja merkitsisi siinä mielessä aivan olennaisesti toisenlaista poliittista aloitetta. Toisaalta se toimisi mallina efektiivisen kysynnän alhaisuudesta johtuvien talousongelmien ratkaisemiseksi aivan toisin kuin ainoastaan finanssivarallisuuden arvoa paisuttava rahapoliittinen ”elvytys”. Draghin suunnitelmat QE:n aloittamisesta ovatkin saaneet jo hedge fundit siirtämään sijoituksiaan Eurooppaan, ja mm. Apple on laskenut myös Euroopassa liikkeelle joukkovelkakirjoja, joista saadut varat se on käyttänyt osakkeidensa takaisinostoihin ja siten kohottanut entisestään osakkeensa arvoa. Seuraukset tulevat täysin epäilemättä olemaan samanlaisia kuin Yhdysvalloissa, missä QE on ainoastaan kasvattanut tuloeroja ja jopa lisännyt köyhyyttä. Siksi ainoa ratkaisu olisi syöttää likviditeettiä suoraan kuluttajille, ilman myöskään suurten teollisuusyritysten välitystä.

Syrizan toimenpide-ohjelman toinen kiinnostava ehdotus on maksukyvyttömien asuntovelallisten ja vuokralaisten häätöjen lopettaminen. Köyhyyden ehkäisemisen lisäksi se todennäköisesti auttaisi pysäyttämään asuntomarkkinoiden alamäen, ja nimenomaan ”alhaalta päin” eli asukkaiden näkökulmasta lähtevillä toimenpiteillä. Laman aikana häätöjen lopettaminen ja asuntovelkojen tai vuokrien anteeksianto onkin paljon parempi keino kasvattaa kotitalouksien ostovoimaa kuin EKP:n kuvitelma, jossa monetaarinen elvytys johtaisi lukuisten monimutkaisten vaiheiden kautta asuntomarkkinoiden piristymiseen ja siten toisi kotitalouksille ostovoimaa amerikkalaiseen tapaan.

Syrizan sisäinen oppositio, ”viimeisestä taistosta” houraileva vanhakantainen kansallismielinen vasemmisto – jota Suomessakin riittää – olisi tietenkin halunnut Tsiprasin ja Varoufakisin pitävän kiinni homeerisista sankarihyveistä ja kaatuvan saappaat jalassa. Näille vanhoille ukkeleille, jotka joka tapauksessa jo lähenevät kuolemaa, sankaruus ja suvereenisuus ovat tietenkin tärkeämpiä kuin jokapäiväinen elämä – sillä kreikkalaisten elämää eurosta ovet paukkuen lähteminen tuskin helpottaisi, ainakaan ennen kuin kenties jonkinlaisessa marttyyrikuoleman kautta ansaitussa kuolemanjälkeisessä elämässä. Ainakin Varoufakis ”harhaoppisena marxilaisena” ymmärtää, ettei kapitalismista päästä eroon perustamalla uusia sosialistisia valtioita eikä syventämällä kriisiä tahallaan (sillä siitä kärsivät aina eniten ”tavalliset ihmiset”, kun taas finanssioligarkian varallisuus on aina jo turvassa). Samalla juuri Kreikan rohkea, mutta harkintakykyinen päätös pysyä euron sisällä merkitsee, että taistelu Euroopan tulevaisuudesta jatkuu, ja että muuta Eurooppaa ei jätetä seniilin Schäublen ja muiden kurifanaatikkojen kouriin. Tsipras ja Varoufakis ovat päättäneet, että kamppailua käydään Euroopan sisällä, mutta nykyistä Eurooppaa vastaan. Kun Syriza edellisen kerran vuonna 2012 oli lähellä vaalivoittoa, Varoufakis kirjoitti Le Mondessa, että Kreikan olisi pelastusohjelmista kieltäytyessään vaadittava ohjelmien kumoamista myös muiden maiden, kuten Espanjan, Italian, Irlannin ja Portugalin osalta. Varoufakisin mukaan tämä olisi ainoa tapa pelastaa euro, vaikka se tietenkin edellyttäisi Maastrichtin sopimuksessa määritettyjen rahaliiton perusteiden radikaalia uudistamista.

Kreikan tukiohjelman ehdoista ja velkojen uudelleenjärjestelystä koskeva kamppailu koskee siksi meitä kaikkia, koska siinä on kyse siitä, millaiseksi Euroopan tulevaisuus muodostuu. Tämän taistelun voittamiseen eivät tietenkään riitä minkään poliittisen puolueen saati muutaman poliitikon voimat. Siihen tarvitaan toimintaa ja kamppailua kaikkialla Euroopassa.

Facebook-kommentit
2 Comments
  1. Uudesta ”luokkatietoisuudesta” haaveileville optimisteille tiedoksi: Syrizan aikana kreikan poliisi on kaasuttanut maahanmuuttajen keskitysleirejä vastustavia mielenosoittajia. Maahanmuuttajien pakkokäännytyksiä on jatkettu. Uusi syrizalainen sisäministeri puhuu jopa 18-kuukauden kiinnipito-oikeudesta.

    Antiterrorismijoukot ovat tehnyt perusteettomia kotietsintöjä anarkistien asuntoihin samaan malliin kuin oikeistohallituksen aikoihin.

    Tsipras on puhunut homoseksuaalien adoptio-oikeutta vastaan sanomalla, että tiedeyhteisössä on epäselvyyttää sen suhteen onko tämä lapselle terveellistä. Valtio maksaa sosiaalisesta katastrofista huolimatta pappien ja muun kirkkoväen palkan. Kirkon omaisuutta ei edellenkään veroteta kylliksi.

    Jossain vaiheessa pari vuotta sitten oli puhetta dual power demokratiasta, jossa naapurustot tekevät omaa asuialuettaan koskevaa politiikkaa hallitusvallan suojeluksessa. Mitään viitteitä tämänsuuntaiseen politiikan rakenteita perustuslakia myöten muuttavaan pyrkimykseen ei ole.

    Ja mikä pahinta Syriza ei ole antikapitalistinen.

    Jos heikoimmassa asemassa olevien statusta ei paranneta ja päätäntävaltaa vapauteta, ei ole suurta merkitystä onko vallassa oikeisto tai vasemmisto. Mikään järkevä talouspolitiikka ei ole mahdollista tehdä ellei yhteiskuntaa ensin vapauteta sen eliitin vallasta joka määrittelee talouden ja yleisen edun. Nykyisen oligarkkisen markkinatalouden puitteissta rahapaperien pyörittely on pelkkää kosmeetiikkaa, sillä ihmiset eivät voi itse osallistua elintilanteensa korjaamiseen.

    Luokkatietoisuushaaveista kannattaa siis luopua ajoissa. Syriza teki liikaa kompromiseja voittaakseen vaalit. Tästä nykyisestä positiosta käsin heidän on mahdotonta tehdä yhtään mitään. Ahneella on paskainen loppu.

  2. Muuten monia hyviä näkökantoja sisältävän tekstin omituisin osa (jos nyt ei lasketa Korkeajännitysten korpraaleja ja muutamaa muuta väsähtänyttä revittely-yritystä) on toiseksi viimeinen kappale, jossa väen väkisin yritetään saada Virenin ja Vähämäen vanhaa ”kansallismielisen vasemmiston” kritiikkiä herätettyä henkiin tilanteessa, jossa viime aikoina menestyneet vasemmistoliikkeet – Syriza Kreikassa, Podemos Espanjassa ja Sinn Fein Irlannissa – nimenomaan yhdistelevät varsin surutta ja hävyttömästi vasemmistolaisuuteensa kansallismielisyyttä, niin puolueiden oikeisto- kuin vasemmistosiivetkin, ja hyvinkin tietoisesti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *