Christian Marazzi – Suvereenisuuden tyhjiö Euroopassa

Taloudellis-poliittinen päiväkirja

Reaktiot ja kommentit Brysselin huippukokoukseen ovat olleet pääasiassa negatiivisia. “A disastrous failure at the summit”, kirjoitti Martin Wolf Financial Timesissa (14.12.). Samaan tapaan kommentoivat The Economist, Bloomberg BusinessWeek ja kaikki suurimmat talouslehdet. Todellisuudessa huippukokouksessa ei tehty yhtäkään päätöstä, joka voisi pelastaa Euroopan rahaliiton. Saksan ajama ja David Cameronia lukuun ottamatta muiden johtajien hyväksymä finanssisopimus (fiscal compact) hahmottelee Eurolandian mahdollisia sääntöjä, mutta sen ratifioinnille kansallisissa parlamenteissa on pienet mahdollisuudet, koska se supistaa rankasti jokaisen maan suvereenisuutta.

“EKP vaati todellisia hätätoimia. Huippukokouksen aattona se päätti alentaa ohjauskoron yhteen prosenttiin ja ennen kaikkea se päätti lainoittaa pankkeja kolmen vuoden ajan rajattomasti, hyväksyen vakuudeksi myös huonolaatuisia osakkeita. Tällä tavoin Eurooppa toivoo rohkaisevansa pankkeja näkemään mahdollisuudet pysyviin tuottoihin velkaantumalla Frankfurtin luukuilla 1% korolla ja käyttävän näitä pääomia valtioiden velkakirjojen hankkimiseen, kuten esimerkiksi Italiaan, jonka velkakirjojen tuotot liikkuvat 6% tuntumassa” (Alfonso Tuor, Ticinonews, 14.12.).

Asiat eivät kuitenkaan ole niin yksinkertaisia: “Vuoden 2009 aikana, kun EKP aloitti 12 kuukauden horisontissa likviditeetin tarjoamisen, pankit käyttivät sitä hyväkseen ja täyttivät taseensa valtioiden obligaatioilla. Mutta silloin lähes kaikkien Euroopan maiden julkinen velka vaikutti riskittömältä. Nyt asia ei enää ole niin ja pankit varmasti valittavat katkerasti näistä päätöksistä. Pohjois-Euroopan pankit, vaikka niillä onkin hyvä likviditeetti, etsivät kuumeisesti keinoja päästä eroon perifeeristen euromaiden veloista ja harkitsevat tarkoin uusien velkojen hankkimista. Miksi ihmeessä eteläisen Euroopan pankkien pitäisi toimia toisella tavoin? Kuuden kuukauden sisällä tehdään pankkien taseille toinen stressitesti, ja kuten jo aiemmin tapahtui, julkinen velka arvioidaan markkinoiden hinnoilla. Sellaisessa tilanteessa (jos kriisi ei ole uusiutunut) pankit, jotka ovat hankkineet riskivelkaa taseisiinsa, voitaisiin joutua pääomittamaan uudelleen. Kuka ihmeessä haluaisi alistua tähän ennalta tuntemattomaan tilanteeseen ellei siihen ole pakotettu?” (Guido Tabellini, “Le banche salva-debito? Un grave errore”, Il Sole 24 Ore, 18.12.).

Esimerkiksi italialaispankkien pakottaminen käyttäytymään ”isänmaallisesti” – siis hankkimaan Italian valtion velkakirjoja tilanteessa, jossa ei ole muita ulkopuolisia ostajia, on absurdia, varsinkin kun pankkeja vaaditaan jo rahoittamaan yksityistä taloutta (kotitaloudet & yritykset). “Ensinnäkin, erääntyvien velkojen määrät ovat liian suuria: pelkästään vuonna 2012 Italian valtion on haalittava 400 miljardia uutta velkaa. Tämä on noin 50% kaikesta velasta, joka on jo italialaisten pankkien hallussa. Mutta ennen kaikkea italialaisten pankkien pakottaminen käyttäytymään viimeisenä ostajana (tästä roolistaan vetäytyneen Euroopan keskuspankin sijaan) uhkaa tuottaa vastakkaisia tuloksia kuin halutaan. 40% Italian valtionvelasta on ulkomaisten, erityisesti saksalaisten ja ranskalaisten, pankkien hallussa. Ja on hyvä, että asiat pysyvät näin, koska tämä ”Damokleen miekka”, joka riippuu Sakan ja Ranskan yllä, on ainoa neuvotteluaseemme.” (G. Tabellini, mt.). Toisin sanoen, Eurolandian kasassa pitämiseksi maiden on pelattava toisiaan vastaan. Ei mikään huono perspektiivi! Mario Draghi on kuitenkin antanut selkeästi ymmärtää, että EKP saattaa ryhtyä euron massiivisen painamiseen valtioiden velkakirjojen ostamiseksi, mikäli pankeille myönnetty luottolinjaus ei näytä riittävän. Eurooppalainen ”quantitative easing” olisi siis oikeutettu EKP:n näkökulmasta hintojen vakauden säilyttämiseksi: “Hintavakauden tavoite on ymmärrettävä kaksisuuntaisena”, Draghi sanoi. Tämä tarkoittaa, että EKP on valmis taistelemaan sekä inflaatiota että deflaatiota (hintojen laskua) vastaan, mutta koska olemme jo taantumassa, EKP:n olisi oltava valmis myös painamaan suuria määriä euroja rahoittaakseen velkaa.

Tämä strategia, joka on samanlainen kuin se, mikä Isossa-Britanniassa on jo käytössä (yhtäältä säästötoimet, toisaalta quantitative easing), joutuu kuitenkin kamppailemaan Saksan vastustuksen kanssa. Angela Merkel pakotti muut Euroopan johtajat allekirjoittamaan finanssisopimuksen (Fiscal pact) ja antoi samalla ymmärtää, että muussa tapauksessa Saksa lähtisi eurosta. Sopimus supistaa olennaisesti jokaisen jäsenmaan kansallista suvereenisuutta. Eikä sitä halua kukaan, ei edes Hollanti, Tanska eikä Suomi.

“Saksan hallitus on täysin tietoinen siitä, että tämän sopimuksen ratifioimisprosessi on äärimmäisen vaikea. Se tietää myös, että monet maat eivät koskaan onnistu sitä noudattamaan. Riittää kun ajatellaan tavoitetta supistaa joka vuosi kahdeskymmenesosa Italian valtionvelasta, joka ylittää 60% BKT:sta. Tämä tarkoittaisi, että Italian pitäisi tehdä joka vuosi 45 miljardin budjettisäästöt. Ylipäätään tämänkaltaiset säästötoimet eivät ole kestäviä heikoissa euromaissa, jotka jo nyt ovat kyvyttömiä saavuttamaan julkisen taloutensa tervehdyttämisen tavoitteita.” (A. Tuor, mt.).

“Yhdenmukaisuudet 1930-luvun suureen lamaan ovat ilmeiset: euro toimii modernin kultakannan tavoin, finanssipolitiikka on jaksottaista ja palautumista kasvu-uralle viivytetään Irving Fisher -tyyliin velkadeflaatiolla. Tuleeko euro selviämään lamasta? Siihen on vaikea vastata. Mikäli kyllä, valitun politiikan seurauksena joudumme mittaamaan hintaa eurojen sijaan kuolonuhrien määrässä.” (Wolfang Münchau, “The British will fare better in this Anglo-French spat”, Financial Times, 19.12.).

Mutta mitä ihmettä Berliini sitten haluaa? Näyttäsi siltä, että Saksan hallitus haluaa euroalueen jakautumista, muttei halua ottaa siitä vastuuta. Tämän takia Saksa jatkaa kynnysehtojen, joita toisten maiden on noudatettava, korottamista aina siihen pisteeseen saakka, että sitä pyydetään lähtemään eurosta.

Ei kuitenkaan ole helppoa ymmärtää, mitä ja miten Angela Merkel ajattelee. “Mitä hänen päässään pyörii?” Peter Coy kysyi Bloomberg BusinessWeekissä (5.-11.12.). Ja vastaus on seuraava: Saksan hallitus ja Angela Merkel ovat ordoliberaaleja: “Saksan politiikka ottaa vaikutteensa edelleen filosofiasta, joka sai alkunsa Freiburgin yliopistossa 1930-luvulla. Ortoliberalismi on käsitteellinen sekoitus vapaata markkinataloutta ja vahvaa julkista valtaa. Sen mukaan ankara sääntely on välttämätöntä, mutta ainoastaan jotta vapaat markkinat voisivat toimia mahdollisimman vapaasti.”

Michel Foucault lausui ortoliberalismista erittäin tärkeitä näkemyksiä luennoillaan ”Biopolitiikan synnystä” (La nascita della biopolitica, Feltrinelli, Milano 2005). Euckenin – ordoliberalismin koulukunnan pään – mukaan, “Valtio on vastuussa taloudellisen toiminnan lopputuloksista” ja siksi sen on hallittava taloudellista muutosta. Toisin kuin liberaalin keynesiläisen politiikan muodoissa, ordoliberalismin ongelma on “tietää millä tavoin poliittisen vallan on mahdollista säädellä mahdollisimman kokonaisvaltaisesti markkinatalouden periaatteiden pohjalta” (sit. Foucault, s. 115). On siis hallittava markkinoita varten eikä markkinoiden takia. “Ongelmana on tietää kuinka puuttua. Kyse on tekemisen tavan ongelmasta, tai jos niin haluatte, hallinnan tyylistä” (sit. mt., s. 117). Kaiken kaikkiaan kyse on finanssikapitalismia viimeiset kolmekymmentä vuotta luonnehtineesta hallinnan ja hallinnoinnin ongelmasta. Jäsennelty, kriittinen ja erittäin hyödyllinen rekonstruktio finanssivetoistumisen ja hallinnan ristiriitojen muutoksista löytyy Marco Bertorellon ja Danilo Corradin kirjasta Capitalismo tossico. Crisi della compoetizione e modelli alternativi (Alegre, Roma, 2011).

En usko, että tämän historiallisen vaiheen tulos on jonkinlainen “Deutschemark-nationalismi”. Pikemminkin luulen, että Euroopan tasolla on kyse suvereenisuuden tyhjiöstä, joka estää ordoliberalismia toimimasta sille luonteenomaisten periaatteiden mukaisesti. Palataksemme Peter Coyn artikkeliin: “paradoksi kriisin ytimessä Euroopassa on että Merkelin fetissi vakauteen on johtanut äärimmäiseen epävakauteen”. Puheessa, jonka Angela Merkel piti viime helmikuussa Freiburgissa konferenssissa (jonka järjesti saksalaisen ordoliberalismin organisaatio Stiftung Ordungspolitik), hän vastasi kysymykseen, missä määrin Saksa voi sopeutua muiden euromaiden politiikkaan ja missä määrin sen on pidettävä kiinni omasta ordoliberaalista uskostaan, hän vastasi: “Tämä on ikuinen ongelma, joka kiusaa minua herätessäni aamulla ja mennessäni nukkumaan illalla.”

suomennos Jussi Vähämäki

Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *